Category: vuorikiipeilyblogi Page 1 of 3

In Aasia, blogi, huiputusreitti, kansainvälinen kiipeilyryhmä, kestävyysurheilu, kiipeily, kiipeilyblogi, kiipeilymatka, kiipeilyreissu, kiipeilyvarusteet, matkablogi, matkakertomus, matkapäiväkirja, naisvuorikiipeilijä, päiväkirja, pakkaaminen, Pamir-vuoret, Peak Lenin, peak lenin, Pik Lenin, retkiblogi, seikkailublogi, Snow Leopard, urheilublogi, vaelluspäiväkirja, valmistautuminen, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuorikiipeilyvarusteet, vuoristo-opas

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

13 viikkoa lähtöön: Peak Lenin -matkan kohtalo varmistuu

By Janiina

On April 4, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin, Snow Leopard, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

“Valitettavasti Peak Lenin -kiipeilyryhmään on tullut peruutuksia ja tällä hetkellä on epävarmaa, järjestetäänkö matkaa. Palaamme asiaan heti, kun tiedämme lisää.”

Alkuvuodesta tullutta ilmoitusta seurasi kymmenen viikon hiljaisuus, jonka aikana palveluntarjoaja ei vastannut kiipeilyparini Heikin tai minun lisätiedusteluihin. Kesän kiipeilykohteemme Peak Lenin (7134 m) sijaitsee Kirgisian ja Taijikistanin rajalla. Naapurivaltioiden suhteet ovat jo vuosikausia olleet kireät ja satunnaisesti niiden välillä on puhjennut levottomuuksia. Alkuvuodesta uutisoitiin maiden sotaisaksi kärjistyneistä väleistä, mikä ymmärrettävästi vaikutti ryhmän jäsenten kiipeilyhalukkuuteen.

Oma kantani on, että vuori sijaitsee alueella, jonka poliittinen tilanne on vuosikymmenten ajan ollut epävakaa. Valitsimme vastuulliseksi katsomamme länsimaisen palveluntarjoajan, josta meillä on jo aiempaa kokemusta ja joka tuntee alueen tilanteen paremmin kuin kykenisin nettiartikkeleiden perusteella päättelemään. Mikäli palveluntarjoaja katsoo alueen turvalliseksi, luotan siihen.

Treeni jatkuu vaikka varmuutta tulevasta ei ole.

Niinpä jatkoin treenaamista normaaliin tapaan. Viikkojen kuluessa vailla lisätietoa tai minkäänlaista vastausta väliaikatietokyselyihimme, levottomuus alkoi nostaa päätään ja Heikki ja minä aloimme tutkia vaihtoehtoja. Valmistautuessani mietin paljon edessä olevaa vuorta ja koko syksyn Peak Lenin oli silmissäni jokaisella juoksulenkillä ja punttitreenin aikana. Vaikka olimme päättäneet pysyä luottavaisina viimeiseen asti, jatkuva epätietoisuus jyrsi ajatusteni reunoja, ja reissulaskurin jäljellä olevien viikkojen määrän pudotessa viiteentoista aloin hermostua. Kirgisia ei varsinaisesti sijoitu ihan lentoyhtiöiden kärkikohteiseen, ja hinnat vähäisille yhteyksille nousevat jatkuvasti. Venyneeseen odotukseen kun vielä lisää vuoteeseen kaataneen flunssan tuoman pakollisen treenitauon, saatat aavistaa, millaisella tiheydellä re-freshasin sähköpostilaatikkoani uutisia odottaessani.

Lopulta muutama päivä sitten kiipeilyparini lähettämä tiukkasanainen vaatimusviesti sai vastauksen:

“Suuret pahoittelut, että olette joutuneet odottamaan. Ryhmänne kaikki muut kiipeilijät ovat peruuttaneet osallistumisensa. Mutta olemme poikkeuksellisesti päättäneet järjestää matkan tästä huolimatta...”

Peak Lenin base camp (kuva internetin yleiset lähteet)

Seuraavilla riveillä kerrottiin, että matkanjohtajamme nimi on Mike, ja annettiin ohjeita lentojen varaamiseen. Mutta yhä uudestaan ja uudestaan palasin viestin alkuun kuin peläten, että olin lukenut väärin. Huojennuksen aalto oli yllättävän suuri: viime vuosina kiipeilysuunnitelmat ovat altistuneet vauhdikkaille muutoksille ja Georgian kurjan keskeytyksen jälkeen ‘epäonnistumiset ennen vuorelle pääsyä’ -mittarini alkoi olla aika täynnä.

Luultavasti myös Heikillä on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja ehkäpä molemmat olemme hiukan pidätelleet hengitystä: olemme keskustelleet lähestyvästä reissusta vähemmän kuin yleensä eikä valmisteluitakaan ole voinut aloittaa. Koko projektin ympärillä on leijunut outo, odottava hiljaisuus.

Nyt vahvistusviestin saavuttua alkoi valtava tohina – aivan kuin lennot, vakuutukset, varusteet ja rokotukset olisi kaikki pitänyt saada samalla sekunnilla kuntoon. Onneksi flunssanikin on alkanut väistyä, ja huomenna aloittelen taas varovasti harjoittelua. Jokainen pieni askel tuntui tuovan vuoret taas lähemmäs. Pian lasketaan jo päiviä!

Yhtä varma vuorelle lähdön lähestymisen merkki kuin pikkulintujen kevättä ennakoiva laulu, on niinikään ilmestynyt arkeeni: Minun ja kiipeilyparini välillä käynnissä on sama dialogi kuin ennen jokaista vuorta – minä puntaroin epävarmana, riittääkö kondis, Heikin painottaessa, että kroppa kyllä kestää ja nyt pitää varmistaa, että henkinen kantti riittää myös.

Kuinkahan paljon rappusia olen kiivennyt tänä talvena?

Seitsemäntuhannen metrin korkeuden lisäksi meitä tulee koettelemaan poikkeuksellinen kylmyys. Olen myös kuullut hurjia tarinoita leirien kehnosta hygieniatasosta, mikä lisää sairastumisriskiä – ja minulla tuppaa olemaan tapana imaista itseeni jokainen vuorella pörräävä pöpö.

Paljon on siis pohdittavaa ja organisoitavaa, mutta tämä vaihe on ehkä paras osa odotusta – kuin olisin viikkokausia pidättänyt hengitystä ja nyt keuhkot täyttyvät raikkaasta vuori-ilmasta!

Peak Lenin yläleiri (kuva internetin yleiset lähteet)

p.s. Olen odottanut muutakin – oikeastaan jo parin vuoden ajan. Mutta siitä lisää ensi kerralla.

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

By Janiina

On December 19, 2020

In alppikiipeily, harjoittelu, harjoittelupäiväkirja, harjoituspäiväkirja, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, kiipeily, kiipeilyblogi, kiipeilyharjoittelu, kuntosalitreeni, liikuntablogi, matkakertomus, matkapäiväkirja, naisvuorikiipeilijä, seikkailublogi, treeniohjelma, treenipäiväkirja, uuden vuoden lupaus, valmennus, valmistautuminen, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

By Janiina

On May 20, 2018

In alpit, alppikiipeily, blogi, hyvä opas, hyvä vuoristo-opas, kannustus, mont blanc, vuori, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuoristo-opas

“Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani…” alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.

Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni “50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko”. Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu… ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.

Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo “juokse”, minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016

Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään“Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!” -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!

Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

Salainen paikka taivaan ja avaruuden rajalla – Mount Merun huiputus

By Janiina

On January 25, 2018

In Afrikka, Arusha National Park, blogi, kilimanjaro, Little Meru, matka afrikkaan, matkapäiväkirja, mount meru, Rhino Point, vuoren huiputus, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Päivä 5: Yön aarrehetki

Kilimanjaro Mount Merun huipulta auringonnousun aikaan

Sinkosin istumaan pimeässä. Tuuli ulvoi syöksyessään harvan talon laudoitusten läpi, ja sademetsä ympärillä kohisi elämää. Kylmästä yöstä huolimatta olin hiestä märkä, ja tuntui kuin en olisi juurikaan nukkunut, niin pätkittäistä uni oli ollut.
Mutta nyt minut oli herättänyt ulkoa kantautuva äkillinen kova ääni. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä oli kyse, ja aamulla luulin nähneeni unta, kunnes Terry kertoi heränneensä samaan meteliin. Olin siis hereillä, ja vuorilla on tärkeää nesteytyksen optimoimiseksi juoda ja käydä vessassa myös yöllä. Illan vesitankkauksella oli se seuraus, että nyt oli vessareissun aika. Voi ei.

Miriakamba Hutin käytävä on
päiväsaikaankin kolkko

Jokainen soluni vastusti huoneesta poistumista täynnä outoja ääniä olevaan kylmään yöhön. Mutta muistin hyvin Elbrusilta, miten käy, jos ei ole kurinalainen nestetankkauksen suhteen. Niinpä pienen sisäisen taistelun jälkeen kömmin arasti makuupussin lämmöstä, vilusta täristen pujottauduin vaatteisiin ja livahdin majan pimeälle käytävälle.
Takapihalle saapuessani tuuli reuhtoi puita ja tarttui välittömästi ohueen takkiini. Rakennusten kattopellit vinkuivat, ja metsästä tulvi rasahduksia ja pauketta. Pysähdyin portaille ja pyyhin otsalampun valokeilalla wc-rakennuksen ympärillä viimassa teutaroivia puita. Tuntui kuin tuhannet silmät olisivat tarkkailleet minua pimeästä. Pakottauduin liikkeelle rauhallisesti ja vasta viimeiset kaksi metriä vessakoppiin sallin itseni ottaa juoksuaskelina. Haka kiinni ja huh, olin turvassa! Kun hetkeä myöhemmin astuin ulos kopista, oli tuuli taianomaisesti tyyntynyt täysin. Musta metsä ympärillä oli pysäyttänyt villin tanssinsa ja kahisi vaimeasti. Pilvet olivat väistyneet kuun edestä, ja yhtäkkiä piha kylpi värittömässä, läikehtivässä valossa – kuin ilma olisi ollut täynnä pieniä hopeakiteitä. Käännyin katsomaan vasemmalle: kaukaisuudessa Kilimanjaro valvoi tyynenä ja kauniina valkoinen huippu erottuen selvästi mustaa taivasta vasten. Katsoin oikealle, ja Mount Meru oli paljastanut kraaterinsa karhean reunan hopeisen valon lempeälle hyväilylle. Unohdin pelkoni. Unohdin kylmyyden. Seisoin hiljaa kauan ja vain hengitin hetkeä, joka minulle oli annettu.
Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Vitsailimme oppaiden kanssa huomenia toivotellessamme: – I slept like a toto (vauva swahiliksi) – crying every five minutes!
Aamiaisen keskustelunaihe oli Afrikan viisi suurta (eli eläimet, jotka pitää nähdä, jotta voi sanoa nähneensä aitoa Afrikkaa): norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi. Toistaiseksi listalla oli vain puhveli – ehdotuksestani huolimatta leopardin jätöksiä ei suostuttu laskemaan edes puolikkaaksi.
Olimme ainoa ryhmä, joka tuona päivänä lähti majalta ylöspäin. Jo aamukahdeksalta kuumuus tuntui rehevän metsän polulla, ja lämpötila nousi kiivetessämme jatkuvasti jyrkkenevää rinnettä. Sinä aamuna sademetsän mausteinen ja nopeasti vaihteleva tuoksu tallentui lähtemättömästi mieleeni nautinnon tuoksujen joukkoon. Kaikki olimme energisiä ja hyväntuulisia ja askel nousi rivakasti. Jo 1,5 tunnin kuluttua olimme saavuttaneet 3050 metrin korkeuden.

Puhelias oppaamme Steven

Matkan aikana aloin pikkuhiljaa saada käsitystä oppaidemme ominaispiirteistä. Steven, pitkä ja hoikka 39-vuotias moshilaismies, tuntui puhuvan loputtomiin. Hän käveli joukon hännillä ja piti kovaäänistä monologia, joka oli selvästi osoitettu ryhmää johtavalle rangerillemme Frederickille, joka vastaili livautellen vuodatusvirtaan myötäileviä “Eh”-äännähdyksiä ja satunnaisia kommentteja. Totta puhuakseni, minua hiukan ärsytti tuo jatkuva puhevirta, sillä nautin hiljaa kulkemisesta. Satunnainen keskustelu on ihanaa, mutta haluan eksyä ajatuksiini vuoripoluilla. En tiedä, johtuiko Frederickin lyhyistä vastauksista, mutta parin tunnin kuluttua keskustelu tyrehtyi. Oi, nyt saisin kaipaamani hiljaisuuden! …mutta ei, hetken kuluttua pajatus alkoi uudelleen ja nyt niin kovaäänisenä, että minun oli pakko vilkaista taakse. Steven oli kaivanut taskustaan puhelimen ja alkoi soitella ilmeisesti tuttaviaan läpi. Ilmeeni taisi paljastaa ajatukseni, sillä takanani tulevat Heikki ja Terry pidättelivät naurua posket piukkoina. Hekotus karkasi kaikilta kolmelta Terryn todettua puoliääneen kuivakan kommentin, josta jälleen tulisi yksi reissun toisteltuja lauseita:
– Steven needs someone to talk to.
Onneksi pian swahilinkielinen jorina muuttui osaksi vuoren äänimaisemaa eikä siihen enää kiinnittänyt juurikaan huomiota. Myöhemmin tulisimme myös huomaamaan, että 4000-metrin rajapyykin jälkeen Steveninkin puhetulva vähenisi merkittävästi.

Metsän jälkeen nousimme auringon armottomassa kuumuudessa kylpevälle kiviseinälle, jota pitkin siksakkaavan polun reunamilla vuorottelivat matalat puut, valtavat kaktukset ja tuttuakin tutumpi puna-apila. Kun nousimme pari vuotta sitten riehuneen metsäpalon tuhoaman alueen rajan yli, maisema muuttui kirkkaasta ja kuumasta auringonpaisteesta huolimatta aavemaiseksi. Pensaat olivat pyyhkiytyneet näkymästä liekkien nieleminä. Palaneiden puiden rangat ojentuivat kohti taivasta kuin mustat sormet. Frederick kertoi tulipalon syntyneen kylässä vuoren toisella puolella ja riehuessaan polttaneen valtaisan alueen, lähes koko vuoren ylärinteen. Onneksi hävityksen keskellä puiden mustuneiden juurien lomasta nousi raikkaan vihreää ruohoa ja pienen pieniä punaisia ja keltaisia kukkia, kuin elämän sitkeyden huutomerkkeinä.

Vajaat pari tuntia myöhemmin 3500 metrin korkeudessa sijaitseva Saddle Hut -maja ilmestyi näkyviin. Kun nousimme majan pihaan, panin merkille, että ilman lämpötila oli laskenut selkeästi ja tuulen henkäyksissä oli nyt uusi terävä särmä. Steven kätteli koko ryhmän ja hänellä oli meistä jokaiselle oma pieni hauska kättelykoreografia.
– Good job dada (swahiliksi sisko), hän totesi minulle.
Söimme majan suuressa tyhjässä tuvassa lounaan, jonka jälkeen siirryimme huoneisiimme päiväunille. Ennen lähtöä ensi yön huiputusyritykseen nukuttaisiin vain pari tuntia, joten oli tärkeää ladata akkuja nyt.
Tässä tunnelmia Saddle Hutilta:

Parin tunnin unien jälkeen olin täysin palautunut ja lihakseni tuntuivat taas pursuavan voimaa. Iltapäivällä teimme vielä akklimatisoitumisnousun Mount Merun sivuhuipulle, Little Merulle (3850 m). Siellä saimme ihailla pilvien tanssia vuoren satulan yli: tasaisessa rytmissä pilvet nousivat molemmilta puolilta harjannetta ja kohtasivat keskellä sulkien koko maiseman kosteaan syliinsä. Hetken kuluttua ne erkaantuivat ja valuivat rinnettä alas, toistaakseen saman koreografian taas uudelleen. – Vuori hengittää, hymyili Heikki.
Little Merulta paluun jälkeen oli vuorossa nopea päivällinen ja kolmen tunnin unet ennen huiputukseen lähtöä. Nyt, nyt, nyt mennään!

Päivä 6: Mount Merun huiputus

Herätyskello nosti meidät jalkeille 23.30, ja tutuksi tullut huiputusyön kuhina alkoi. Aamiaisella oli tarjolla vain imeliä keksejä ja termoskannullinen teetä, joten aamupalan nauttimiseen ei tuhlattu juurikaan aikaan. Koska olimme ohittaneet korkeuden, jonka ylitse kansallispuiston suuret eläimet nousevat, rangerimme Frederick jäi nukkumaan, kun kello 01 asetuimme vilpoisassa yössä jonomuodostelmaan; Abraham, minä, Heikki, Terry ja Steven. Kostea, pisaroiva pilvi oli niellyt satulan, ja sukelsimme sumuun otsalamput sen harmautta haravoiden. Voi kuinka onnellinen olinkaan!

Vaikka yö oli kostea ja sumuinen, etäällä näkyvät tähdet ja kuu lupailivat selkenevää. Oppaamme tosin mainitsivat, että Mount Merulla sataa aina, joten meidän tulisi varautua sään huononemiseen. Steven kertoi kiivenneensä huipulle lukemattomia kertoja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja vain kerran sateettomassa säässä. Toivoa sopisi, ettei sade tulisi ylempänä reitillä, missä edessä olisi työläämpää kivikkoa. Mielessäni kävi, että märillä kivillä jääraudoista olisi apua, mutta nyt oli myöhäistä, sillä oppaiden ohjeistuksesta olimme jättäneet ne majalle.

Ensimmäiset tunnit vaellettiin rivakkaa tahtia kivistä, kiemurtelevaa polkua, jota matalat pensaat reunustivat. Yön hiljaisuudessa pääsin taas tuttuun onnelliseen kiipeilytunnelmaan: askelten rytmi ja keinunta sinkosivat ajatukseni vapaalentoon. Vauhtimme oli ripeä ja tunnin välein pysähdyimme tauolle. Jutustelimme ja vitsailimme satunnaisesti, ja tunnelma muuttui suorastaan hulvattomaksi.

– I like this small group, we are a Family Group with kaka‘s (swahilia: veli) and a dada! Steven iloitsi.

Yön pimeinä tunteina saavutimme alueen viimeisen villin sarvikuonon muistoksi nimetyn Rhino Point -etapin. Sen jälkeen matka jatkui harjanteisempana ja tuulille avoimena. Kapeat harjanteet ja jyrkät “nelivedolla” ylitettävät kiviseinämät saivat pohtimaan eri kiipeily-ympäristöjen turvallisuusvaatimuksia. Vastaavia paikkoja ei Alpeilla mentäisi ilman köysistöä, mutta täällä turvallisuus oli hoidettu pahimpiin kohtiin laitetuilla kallioon kiinnitetyillä ruosteisilla kettingeillä.

Pian Rhino Pointin ja harjanteen jälkeen reitti sukelsi alas ja kraaterin taakse. Ihmettelimme laskeutumisen pituutta ja jyrkkyyttä ääneen. On tietenkin luonnollista, että välillä kiipeilyreitti kiemurtelee alaspäin, mutta nyt laskeuduimme lähes sata vertikaalimetriä. Steven kertoi, että tämä oli yksi syistä, miksi Mount Meru on yllättävän raskas. Koska kiipesimme kraaterin reunaa myöten, nousun siksak tehtiin toisinpäin kuin yleensä. Koko reitti ylös tästä eteenpäin olisi kiemurtelua; se nousisi välillä kraaterin reunalle, mutta painuisi aina hetken kuluttua lähes yhtä pitkän laskun takaisin alas.

– You end up climbing lot more than 4566 meters, Abraham täydensi Steveniä.

Ja todella. Tuntuu kieltämättä oudolta, kun ensin ponnistelee pitkän nousun ylös kraaterin reunalle ja sen jälkeen kiipeää yhtä kauan alas vain kääntyäkseen taas uuteen nousuun. Ja sama jatkuu koko matkan, viimeistä huiputusnousua lukuunottamatta.

Maisemaa kraaterin reunalta (kuva otettu paluumatkalla)

Mutta millainen reitti se olikaan! Ylhäällä Afrikan mantereen korkeimman jyrkänteen reunalla alapuolellamme kaartui räjähtänyt kraateri tuhkasuppiloineen sekä koko öinen upea maisema aina kaukana lepäävälle Kilimanjarolle asti. Rinteitä peitti ohut kerros vulkaanista pölyä, joka hohti kuun valossa hopeisena ja sai koko vuoren kimaltamaan. Jopa pimeässä näkymä oli uskomaton. Vaihteleva maasto pisti sekä kehon että mielen jatkuvasti töihin ja tuskin maltoin odottaa, mitä oli aina seuraavan mutkan takana.

Olosuhteet olivat mitä parhaimmat, vaikkakin tuuli oli kraaterin reunalla niin kova, että sain oikein tosissani puskea sitä vasten. Paikotellen sen yllättäen tulevat puuskat olivat niin voimakkaita, että tasapainon säilyttämiseksi pidin kehoni jatkuvasti kumarassa tuulta kohden. Reitin taas kaartaessa harjanteen reunan suojaan, lämpenimme tuulensuojan lisäksi vaihtelevasta keskittymistä vaativasta kivikkokiipeilystä, joka paikotellen sai oppaat kehoittamaan neliraajatyöskentelyyn:

– Now move like a crocodile!

Se oli upeaa! Vatsastani kurkkuun nouseva aiemmilta kiipeilyiltä tuttu kuvotuksen tunne kertoi meidän saavuttaneen 4300 metrin rajan, mutta muuten oloni oli loistava; vahva ja energinen.

Ennen viimeistä huipulle johtavaa kiviseinämää nousimme vielä kerran kraaterin harjanteelle juuri sillä maagisella hetkellä, kun auringon kajo alkoi punertaa taivaanrannassa. Henkeni salpautui, kun satukirjan maisema valaistui aamunkajon punertavaan sävyyn.
Näkymää silmänkantamattomiin peitti nyt lempeisiin pastellisävyihin värjäytyvä tasainen pilvipeitto, jonka vain Kilimanjaron valkoinen huippu itseoiketetusti puhkaisi. Yläpuolellamme kaartuva tumma sinisyys antoi periksi valolle ja silmiemme edessä kirkastui vaaleammaksi, liukuen harmonisesti sävystä toiseen, kohti pilvipeiton rajapinnan roosaa. Oli kuin meidät olisi nostettu salaiseen paikkaan taivaan ja avaruuden rajamaille.

Seisoin jähmettyneenä paikallani uskaltamatta edes pyyhkiä poskelleni valuvaa kyyneltä, vaikka viima hyydytti pisaran suorastaan kivuliaan kylmäksi. Katsomatta tiesin, että vierelleni pysähtynyt Heikki yritti laillani olla hengittämättä, jotta lumous ei särkyisi. Hetkeen kukaan ryhmästä ei puhunut eikä liikkunut. Sitten Abraham laski repun selästään ja totesi meidän pitävän tässä tauon ennen viimeistä huipulle johtavaa nousurutistusta.

– We are so lucky. Usually it rains. Always, Abraham totesi ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ylpeydestä, kun katsoi maisemaa.

Lyhyen tauon jälkeen oppaat hätistivät meidät liikkeelle, sillä nousuun menisi vielä aikaa, ja kello lähestyi aamuviittä. Aurinko nousisi 5.15 ja jos mielimme nähdä sen huipulta, oli jo kiire.

Viimeinen nousu oli kivikkokiipeilyä jyrkällä rinteellä, jonka poimuilu loi illuusion siitä, että katseen jo tavoittama huipulla seisova Tansanian lippu oli ihan lähellä. Mutta joka kerta noustessani kiviharjanteelle saatoin nähdä, että edessä oli vielä uusi harjanne. Etenin mahdollisimman rivakasti työskennellen kaikilla neljällä raajalla. Korkeus tuntui imevän vauhtia ja voimia lihaksista. Hiki valui selkääni pitkin.

Taivas kirkastui kirkastumistaan, kun kiipesimme kilpaa kellon kanssa.

Lopulta kiviharjanteen takana ei enää ollut uutta poimua vuoressa, vaan näin huipun. Pysähdyin odottamaan takanani kiipeävää Heikkiä, sillä halusin saapua huipulle yhdessä. Kiipesimme muutamat viimeiset metrit rinnakkain ja saavuimme perille Afrikan viidenneksi korkeimman vuoren huipulle 4566 metrin korkeuteen 27.12. klo 5.15, juuri auringonnousun hetkellä.

Koska kuvat kertovat sanoja enemmän, tässä huiputustunnelmia ja -maisemia:

Tansanian lippu Mount Merun huipulla ja pilvipeittoon heijastuva huipun varjo