Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:
– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.
Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:
– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.
Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.
Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.
Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.
Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.
– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.
Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.
Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.
– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.
Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan
Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:
– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”
Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.
Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)
Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.
– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.
– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.
– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:
–Shut up Chase!
Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.
Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.
Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!
Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.
Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.
Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.
Mittakaavaa maiseman kokoluokasta antaa harjanteella näkyvä kiipeilijäryhmä
– Hey!!!
Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.
– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.
– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:
– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.
Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!
Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.
Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.
Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.
Vähemmän iloinen taukokuva 5700 metrissä
– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.
Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.
Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.
Paluumatkalla valmiina laskeutumaan harjanteelta takaisin Camp 2:een
Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.
Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.
Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.
Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.
Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.
– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.
Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.
Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.
Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:
Ensimmäinen auringonsäde tuskin oli ehtinyt kurkistaa hotellihuoneen Ikea-kaihtimen (kyllä, Ikea on KAIKKIALLA) raosta, kun silmäluomeni ponnahtivat auki. Varhaisen aamiaisen jälkeen Mike, Pablo, Heikki, Alan ja minä nostelimme kunnioitusta herättävän kokoisen vuoren varusteita meitä noutamaan saapuneen pikkubussin kyytiin. Viimeisenä tehtävänä ennen sivistyksen parista poistumista oli kurvata paikalliseen supermarkettiin täydentämään eväsvarantoja.
Peak Lenin koko upeudessaan
Mike ja Pablo kieltäytyivät kohteliaasti mutta päättäväisesti vuoroin esittämiimme avuntarjouksiin yhteisten ruokatarpeiden keräämiseksi. Innostuneen odotuksen huumassa taisin unohtaa, että olimme tuoneet jo aimo kasan eväitä Suomesta, ja kollasin marketin hyllyjä lastaten ostoskoriin lisää karkkeja ja pähkinöitä entuudestaankin pinkeiksi turvonneisiin kasseihin survottavaksi. Sitten toimettomiksi jäätyämme Alan, Heikki ja minä onnistuimme vielä sekoittamaan kaupan alkeellisen kahviautomaatinkin perusteellisesti – mutta vasta sen jälkeen, kun Heikki oli vahingossa päätynyt ostamaan kuusi espressoa ja minä onnistunut tiputtamaan oman maitokahvini kaupan lattialle Alanin touhottaessa ympärillä muassaan sylintäydeltä eri kokoisia biojätepusseja. Tarinan opetus lienee, ettei vuorikuumeessa olevaa kiipeilijää ei kannata jättää valvomatta!
Myymälän henkilökunta huokaisi taatusti helpotuksesta, kun viimein pakkauduimme takaisin autoon valmiina aloittamaan 5–6 tunnin ajomatkan Peak Leninin perusleiriin.
Paikalliset lihatäytepasteijat valmistetaan erikoisessa uunissa, jonka seinämiin taikina kiinnitetään
Seuraavat tunnit täydensin lyhyiksi jääneitä yöunia torkkuen ja havahduin vasta, kun pikkubussi kääntyi kiviselle pikkutielle. Vilkaisin kelloa ja huomasin meidän nousseen yli 1000 metriin merenpinnan korkeudesta. Ikkunasta näkyi silmänkantamattomiin aavaa tasankoa, jolla laidunsi laumoittain lehmiä sekä puolivillejä hevosia ja muuleja – mahtuipa joukkoon yksi kamelikin – ja kaikkialla vilisi hellyttävän kömpelösti kaakertavia murmeleita. Kaukana taivaanrannassa siinsivät vuoret ja ilma oli täynnä pölyä, sillä voimakas tuuli vihelsi halki tasangon painaen heinän tasaiseksi vaakamatoksi. Siellä täällä pilvistä taivasta vasten seisoi pelkistetty moskeija ympärillään paimentolaisten pyöreitä jurttia.
Tiesitkö muuten, että jurtta on melkoinen suunnitteluihme? Reissun aikana opin, kuinka tilava ja lämmin asumus jurtta on haastavissa oloissa asuville. Kestävästä rakenteestaan huolimatta se on ideaali ratkaisu alati liikkeessä oleville paimentolaisille: suurenkin jurtan kokoaminen kestää osaavalta vain noin tunnin.
Yhtäkkiä kuin tyhjästä pikkubussin rinnalle ilmestyi kaksi paimentolaispoikaa laukkaavien muulien selässä – punaposkiset lapset nauroivat tuuleen ja yrittivät kisata bussimme kanssa, mutta lyhytjalkaiset ratsut hävisivät kisan ennen kuin ehdin kaivaa kameraa esiin. Tuo iloinen kuva kuitenkin tallentui lähtemättömästi mieleeni, ja luultavasti tulee nousemaan esiin aina, kun ajattelen Kirgisiaa.
Tie muuttui yhä huonokuntoisemmaksi. Automme heittelehti uhkaavasti puolelta toiselle kuljettajan kamppaillessa kuoppien, kivenlohkareiden ja upottavien mutalammikoiden lävitse. Sitten yhtäkkiä tuuli ympärillämme tyyntyi, auto sukelsi tasangolta kumpuilevaan maastoon. Maisemat jyrkkenivät nyt nopeasti ja vajaata tuntia myöhemmin edessämme alkoi siintää keltaisten basecamp-telttojen kattoja. Hitaasti tie saapui vuorten väliselle niitylle, ja auto kaartoi kolmen pienen jurtan ja noin kymmenen keltaisen teltan keskelle. Olimme Peak Leninin base campissä!
Olin ennen matkaa nähnyt Peak Leninin perusleiristä vain muutamia huonolaatuisia valokuvia – ja yllätys oli täydellinen! Keskellä auringossa kukkivaa niittyä, pienen kimmeltävän lammen rannalla seisova leiri oli molemmilta puolilta laaksoa reunustavien vuorten suojassa. Teltat seisoivat luotisuorissa riveissä ja niiden sisällä oli rakennettu puukehikoista ja patjoista suorastaan ylelliset majoitustilat, joissa oli jopa pieni valaisin ja latauspistoke niitä hetkiä varten, jolloin leirin generaattori laitettiin päälle. Laakson päässä kunniapaikalla seisoi ylväänä ja kauniina Peak Lenin. Miten inspiroivaa olikaan nähdä lähes koko huiputusreitti siinä silmiemme edessä!
Lyhyen opastuksen jälkeen basecampin isäntä toivotti meidät tervetulleiksi, opasti teltoille ja myöhemmin messinä toimivaan jurttaan teelle. Huomenna pitäisimme ylimääräisen trekkauspäivän odottaessamme yhä matkalla olevaa Keviniä. Pieni trekki olisi oivallinen tilaisuus saada akklimatisoituminen käyntiin. Oloni oli loistava ja onnellinen – pientä hengästymistä lukuunottamatta olo ei tuntunut siltä, että olimme nousseet suoraan merenpinnan tasolta 3600 metriin.
Illalla nukkumaan mennessä saimme humoristisen otteen paikallisesta leirielämästä: Pimeän laskeuduttua leirin generaattori murahti käyntiin. Sen jyrinän yli nousi vain venäläisten kiipeilijöiden ja leirin keittiöhenkilökunnan keittiöjurtassa täydellä volyymilla soittama Celine Dionin My heart will go on -kappale. Rakastan vuorilla hiljaisuutta, ja normaalisti tuon kaltainen metelöinti saisi minut ärtymään, mutta kun humalainen, moniääninen mieskuoro yhtyi voimaballaadin kertosäkeeseen, en voinut olla nauramatta ääneen. Maassa maan tavalla, sanotaan!
Heikin upea videokooste ensimmäisen base camp -päivän maisemista
PÄIVÄ 5: TREKKIPÄIVÄ (3838 m)
Aamulla aloitimme ensimmäisen harjoituksen kehojen sopeuttamiseksi ohueen ilmaan. Vaellus läheisen kukkulan huipulle vei meidät vain pari sataa metriä leiriä korkeammalle mutta nousu sai korkeuteen tottumattoman puhaltamaan kuin höyryveturi. Sain muistuttaa toistuvasti itseäni siitä, että olimme viettäneet vasta alle vuorokauden näissä ja tuhina ja hikoilu pienemmissäkin nousuissa olivat siis ihan odotettavissa.
Kukkulan huipulta palkintona oli esteetön näkymä Peak Leninille. Maisema synnytti ryhmässämme ihailun huokauksia – itse löysin tunteen joukosta myös pisaran jotain, jota voisi kuvata jännitykseksi tai jopa peloksi: se on niin käsittämättömän suuri kuin Kiinan muuri!
Maisema base campistä kaupunkia kohti
Leiriin laskeutuessamme sinne oli saapunut sveitsiläisen kiipeilyryhmän mukana kentältä saapunut Kevin, nuori, hiukan hermostunut ja puhelias britti, jonka hento varsi näytti taipuvan kahtia valtavan rinkan alla – mutta joka tulisi yllättämään minut voimallaan ja sitkeydellään. Viimein porukka oli koossa!
Tiimi koossa (vasemmalta oikealle: Kevin, Mike, Heikki, minä, Pablo ja Alan
Iltapäivällä keskustelu siirtyi Advanced Base Campiin (ABC), jonne siirtyisimme ylihuomenna. ABC olisi varsinainen tukikohtamme tämän reissun ajan ja korkeudeltaan jo 4300 metrissä eli useimpia Alppi-vuorten huippuja korkeammalla. Hassua, kuinka suhteellista korkeus on! Täällä 5000 metriä korkeat vuoret näyttivät pikkuisilta nyppylöiltä vierellään seisovaan Peak Leniniin verrattuna. Mutta kuten aamuinen trekki oli osoittanut, tuo “visuaalinen korkeusharha” ei tee yhdenkään vuoren kiipeämistä kepeämmäksi.
Lämpötilojen odotettiin laskevan noin kymmenen astetta aina ylempään leiriin siirryttäessä. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut puhallettavan makuualustan lisäksi eristävää makuualustaa mukana. Voi hitto, mikä moka: miten ollut ajatellut sitä vaan orjallisesti pakannut pakkauslistan mukaan? Kenkäasiaa jaksoin pähkäillä kuukausia, mutten kertaakaan pysähtynyt miettimään tätä jäätiköllä leiriytymisen perusasiaa!
Makuualusta-asia aiheutti vieläkin enemmän sydämentykytyksiä, kun teltalla poiketessa löysin puhallettavan alustani tyhjänä. Voi helvetti, nyt ainoassa alustassanikin oli reikä! Pablon avustamana suoritin alustan reiän etsimis- ja paikkausoperaation saippuavedellä ja polkupyörän kumipaikoilla. Taikoipa mahtava oppaammme vielä leiristä minulle lainaksi eristävän alustankin. Tilanne tuli nopeasti ratkaistuksi mutta muistutti, kuinka asiat eskaloituvat vuorilla: aamulla minulla ei ollut huolen häivää ja nyt yhtäkkiä olin ollut matkalla nukkumaan jäätikölle ilman makuualustaa!
Iltapäivällä perusleirin aurinkoinen sää muuttui nopeasti ja äkisti olimme keskellä raivokasta ukkos- ja raekuuroa. Leirin isäntä katseli kulmat kurtussa mustien pilvien valloittamalle taivaalle ja kertoi sään olleen tänä vuonna “uskomattoman vaikea”.
– Alempana on kylmempää ja ylempänä kuumempaa kuin yleensä. Se ei ole vuorelle hyväksi..
Mielenkiintoisia hetkiä olisi siis taatusti edessä!
Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.
Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”
Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua. Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.
Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.
Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!
Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea
Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.
Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.
Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.
Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat
Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.
Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…
Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!
Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:
– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.
Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.
Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!
Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.
Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?
Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin
Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla
Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.
Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman. Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.
Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.
Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.
Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.
Hyvästit Hillary Bridgelle
Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.
Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:
– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!
Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:
– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.
Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!
Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.
Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.
Aamulla uusi tuttavamme Jan oli kertakaikkiaan kurjassa kunnossa. Hän oli ollut jo illalla kalpea ja uupunut, mutta nyt mies oli valkoinen kuin lakana ja pysyi hädintuskin jaloillaan. Takana oli koko yö oksentamista. Jan oli huippukuntoinen sotilas, mutta oppaat olivat muutamaan otteeseen huolestuneena katsoneet yksin valtavan rinkan kanssa vaeltavan miehen perään vuoripoluilla. Hänellä oli paljon kokemusta luonnossa liikkumisesta ja vaativista urheilusuorituksista, mutta nämä korkeudet olivat hänelle uusia – ja niiden vaikutukset voivat olla odottamattomat.
Miehen omasta varustuksesta ei löytynyt apuja rajuihin vatsaoireisiin eikä korkeuteen, joten jälleen kattava ensiapulaukkumme oli hyödyllinen. Olin Janista huolissani ja sairastuneen yksin jättäminen majalle tuntui vaikealta. Mutta olin tehnyt kaiken voitavani ja ennen lähtöämme varmistin vielä, että majatalon pitäjä seuraisi hänen vointiaan.
Tänään nousisimme jälleen uudelleen tuhatluvulle, ja sen sorttinen ohjelma tarkoittaa aina hikistä siirtymää ylämäkeen.
– Jum, jum! (“mennään” nepaliksi, lausutaan “cham cham”), huikkasimme oppaallemme Binodille, joka vastasi virnistäen ja listaten hänelle edellisenä päivänä opettamamme sanoja:
– Mennään! Pole pole! (Jälkimmäinen on swahilia, tarkoittaa “hitaasti” ja Tansaniassa vuorioppaat toistelevat sitä asiakkailleen kuin mantraa.)
Aamu oli ihanan raikas: Yöllä oli satanut valtavasti, ja nyt pilvet olivat viimein tyhjentäneet sammionsa. Ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ilma tuntui kevyeltä. Kylästä lähtevää polkua reunustivat huumaavasti tuoksuvat puut, joiden oksilla lepäsi valtavia naavaviittoja kuin morsiushuntuja, joiden säikeisiin aamukaste oli pujottanut helmensä. Siellä täällä oksien lomasta pilkahti sininen taivas ja aavistus auringosta. Metsä täyttyi lintujen sinfoniasta, ja tienpielen Om Mani Padme Hum -mantralla kuorrutettu kivi tuntui lempeän karhealta sormieni alla.
Polku sukelsi ulos metsästä, ja ylitimme riippusiltaa pitkin kuohuvan joen karulle ja puuttomalle rinteelle. Binod oli huomannut suuren Ama Dablam (6812 m) -fanituksemme, ja tovin vaelluksen jälkeen hän kääntyi ylpeästi osoittamaan alapuolellamme haarautuvaa tietä ja alempana joen ylittävää siltaa: Ama Dablamin base camp -reitin alku.
Polku, joka johtaa Ama Dablamille
Se oli vain polku, samanlainen kuin kaikki muutkin, mutten saanut silmiäni irti tuosta väylästä unelmien vuorelle. Ama Dablamia sanotaan Himalajan Matterhorniksi ja maailman kauneimmaksi vuoreksi, ja jo muutaman vuoden ajan minä ja kiipeilyparini Heikki olemme tuijotelleet sitä haikeasti valokuvissa. Nyt saatoin suorastaan tuntea sen läsnäolon, vaikka jälleen esiin lipuneet pilvet olivat peittäneet taivaankannen, ja itse vuorta ei näkynyt. Siinä seisoessani tunsin jälleen kerran, kuinka jokin naksahti kohdilleen ja unelma muuttui tavoitteeksi.
Jatkoimme matkaa, vilkuilin jatkuvasti pilvimuuria toivoen näkeväni edes vilahduksen Ama Dablamista ja mieleni raksutti armottomasti. Ehkä en vielä ensi vuonna pystyisi olemaan yli kuukautta vuorella poissa kotivelvoitteiden ääreltä – mutta vuorenvalloituksessa aikajänteet ovat omanlaisiaan. Vielä minä tuota polkua askellan, vielä minä kiipeän Ama Dablamilla!
Vuorten todellisuus avautui aamupäivän aikana myös toisella tavalla, sillä lyhyin aikavälein vastaamme vaelsi kaksi evakuointiryhmää, jotka laskeutuivat mahdollisimman nopeasti kohti merenpintaa sairastuneet paksuihin toppapukuihin käärittyinä muulien selässä holtittomasti heiluen. Erityisesti jälkimmäisen ryhmän ympärillä leijuva huoli takertui mieleeni: laihan, varmajalkaisen kuormajuhdan selässä huojahteli nuori mies kasvot lähes vihertävinä ja aurinkolasit tiukasti silmiä suojaamassa. Muulin rinnalla harppoi likainen, hikinen ja uupuneen näköinen mies, joka kompuroi kivikossa kapean polun vierellä. Hänen kätensä näytti olevan liimattu pojan pohkeeseen, josta hän piti kiinni kuin elämänlangasta ja kamppaili pysyäkseen muulin tahdissa. Hän oli sairastuneen pojan isä, jonka itä-eurooppalaisen aksentin hengästys ja huoli muuttivat paksuksi, kun hän kertoi heidän kiirehtivän alas pojan kovien oireiden kestettyä kolme päivää ja tilanteen huonontuessa jatkuvasti. Toivotimme heille turvallista laskeutumista, mutta miehen huolestuneet silmät kulkivat mukanani lopun päivää, ja olen vielä täällä kotonakin ajatuksissani palannut tuohon hetken ja toivonut, että he pääsivät turvallisesti alas.
Nousua
Olimme saaneet uuden ystävän: edellisestä kylästä pientä ryhmäämme oli seurannut koira. Siinä ei ole mitään tavatonta. Lähes tulkoon jokaisesta kylästä kiipeilyryhmän mukaan liittyi vähintään yksi koira – parhaimmillaan laskin tiimiämme seuraavan kuusi koiraa. Koirat kulkevat ryhmien mukana kylien välillä ja nautiskelevat vaeltajilta saamistaan huomionosoituksista ja makupaloista. Yleensä koirat kulkevat mukana muutaman tunnin, mutta ilmeisesti saapuvat sitten reviirinsä rajalla ja katoavat takaisin kylään, josta lähtivät.
Minulla on taipumus kiintyä salamannopeasti eläimiin (ja lapsiin, ja vanhuksiin, ja kaikkiin apua tarvitseviin), mikä luo omat haasteensa matkustamiseen vähemmän kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Georgiassa päädyimme viettämään kokonaisen iltapäivän ostaen kaupoista makkaroita ja syöttäen niitä paikallisille katukoirille. Olen myös lukuisia kertoja tyhjentänyt koko lompakkoni rahaa anoville, ja Heikki onkin lempeästi alkanut välillä valvoa ja välillä hiukan rajoittaa näitä toimiani. Yritän olla heittäytymättä liiaksi noihin tunteisiin, ja salamarakastumiset välttääkseni olin yrittänyt olla ottamatta kontaktia näihin koiriin. Ne olivat yleensä hyväkuntoisia, joten tähän asti olin onnistunut kohtuullisen hyvin.
Mutta nyt koko päivän rinnallani oli kierrellyt musta-ruskea koira, jonka kauniiden ruskeiden silmien ympärillä oli jo harmaata ja jonka hännänpää oli käpristynyt kippuralle tavalla, joka vihjaisi, että ehkä sille oli joskus tapahtunut jokin onnettomuus. Se oli hölkötellyt lähelläni ja ohittaessamme jonkin toisen kylän rähisevät koirat, se tuntui suorastaan piiloutuvan polulle minun ja edelläni kulkevan Binodin väliin. Myöhemmin istuutuessani tauolle se oli tullut ja asettanut kuononsa polvelleni ja herkeämättä tuijottanut pähkinäpatukkaani, kunnes en enää voinut itselleni mitään ja jaoin välipalani sen kanssa. Peli oli menetetty ja nyt vaelsimme yhdessä – minä ja koira.
Ystäväni pitää erityisen paljon kaurakookoskekseistä
Vatsani kertoi meidän ylittäneen 4000 metrin rajan pyörähtämällä ympäri huojahtaen kuin vanhan pesukoneen linkousohjelman ensimmäinen kierros. Siihen mennessä kun saavuimme Phericheen majataloomme, vatsassa oli käynnissä jo vuorilla tutuksi käynyt jylläys, joka tulisi olemaan säännöllisen epäsäännöllinen seuralaiseni tästä eteenpäin, kunnes paluumatkalla laskeutuisimme kolmen tuhannen metrin puolelle.
Monsuunin aikaan ei kannata lähteä Himalajalle, jos haluaa vain nähdä vuorten huiput, sillä monsuunivaelluksen aikana suuret vuoret piilottelevat pilvimassan takana ja vain satunnaisesti palkitsevat kulkijan näyttäytymällä. Jokainen välähdys huipusta on kuin lottovoitto. Monsuunivaelluksen hienous piileekin siinä, että kun katse ei ole jatkuvasti kiinni huipuissa, ehtii myös katsoa lähelle, ympäristön uskomattoman rikasta ja kaunista luontoa, puhua paikallisten kanssa, jotka eivät ole kiireisiä kiipeilijöiden massasta elantoaan hankkiessaan, ja muutoinkin nauttia sesongin ulkopuolisesta hiljaisuudesta.
Pheriche vuorten välissä
Eräs monsuunivaelluksen ominaisuus on jatkuva kosteus. Joka päivä sade saapuu iltapäivällä, ja illat vietetään majatalon tai teetuvan sisätiloissa. Usein sade ehtii alkaa jo ennen perille pääsyä, jolloin kylmään pieneen huoneeseen viedään myös vaellusvarusteet, joiden kosteus sitten takertuu aivan kaikkeen. Kaikkialla, myös sisällä, on kosteaa ja varusteet kuivuvat huonosti. Useissa majataloissa on kielletty niiden tuominen tupaan, joka on ainoa lämmitetty huone, joten kuivattaminen onnistuu harvoin.
Paras tapa kolkoissa ja kosteissa majataloissa pysyä lämpöisenä on kömpiä nahkeaan makuupussiin ja viettää aikaa torkkuen, lukien, pelaten ja jutellen. Tuo toimettomuus on tottumattomalle osin ihanaa (– kuinka usein on näin täydellinen mahdollisuus olla näin pitkään toimettomana?) mutta samalla myös hiukan ahdistavaa, varsinkin jos esimerkiksi kotiin on jäänyt huolia. Sillä vuoret ovat aina myös matka oman mielen syövereihin ja ajatuksiaan ei pääse pakoon.
Olin ottanut ilon irti toimettomista hetkistä ja tehnyt ainakin oman elämäni päiväuniennätyksen; yhtenäkin päivänä nukuin kahdet yli tunnin mittaiset päiväunet ja päälle kymmenen tunnin yöunet! Olin siis tähän mennessä ehtinyt purkaa luultavasti ainakin vuoden univelat, mikä on sikälikin hyvä, että usein näistä korkeuksista ylöspäin nukkuminen alkaa vaikeutua.
Nyt päivällisen jälkeen vietimme iltaa maanitellen Binodia ja Kamalia pelaamaan kanssamme Yatzia, ja jatkoimme Heikin ja minun välistä koko vaelluksen kestävää “yhteispisteet ratkaisevat” -noppaturnausta. Pelin tiimellyksessäkin silmäni hakeutuivat tuon tuosta ikkunaan ja hämärtyvään iltaan, jossa valtaisat saderyöpyt pyyhkivät viereisiä vuorten seinämiä.
Koiraystäväni ei ollut päivän mittaan kääntynyt takaisin, ja sydämeni oli nyt sykkyrällä, kun tiesin sen olevan ulkona. Samaan majataloon majoittunut hollantilainen Hilda pyöritteli silmiään, mutta Binod ja Heikki hymyilivät lämpimästi, kun kävin hakemassa keittiöstä kulhollisen riisilihamuhennosta ja vietin sitten hyvän tovin ulkona hyytävässä sateessa likomärän karvaisen ystäväni kanssa. Kuitenkin ehdotukseeni päästää koira eteiseen tai salakuljettaa se huoneeseemme sadetta pakoon sain sekä Heikiltä että Binodilta lähes isällisen mutta tiukan ein.
Heikin videokooste päivältä, mukana myös koiraystäväni:
Päivä 8: Akklimatisaatiopäivä (4358 m)
Aamulla heti astuessani ulos majatalon ovesta, minua vastassa oli paitsi huikaiseva näkymä läheiselle 6600 metriä ylittävälle Thamserku-vuorelle, myös häntää heiluttava, iloinen otus. Eihän minun sitä olisi pitänyt ruokkia, mutta olin yön aikana päätynyt johtopäätökseen, ettei se ehkä uskaltanut palata läpikulkemamme kylän vihaisten koirien reviirin läpi ilman ihmisten suojaa. Koin myös velvollisuutta hoitaa sitä, sillä olinhan jo ruokkimisen aloittanut. Niinpä aloitin aamuni jakamalla paketillisen kookoskaurakeksejä karvaisen ystäväni kanssa.
Tämän päivän käyttäisimme jälkeen kehojen sopeuttamiseen uuteen tuhatlukuun korkeusmetreissä. Olin jo päivissä ihanasti sekaisin, ja vietimmekin aamun akklimatisaatiovaelluksen ensimmäiset hetket arvaillen viikonpäivää. Tosin nautiskelumme tahattomasti torpedoi ohi kulkeva belgialainen Frank kertomalla, että oli juuri tarkistanut kellostaan, että tänään torstai. Ihmiset ovat erilaisia: jos itse haluan eksyä päivien loputtomaan ketjuun ja vaeltaa vailla tarkkaa tietoa koordinaateista, Frank tuntui olevan vastakohtani.
Alue, jolla nyt olimme, sijaitsee aivan Ama Dablamin vieressä ja nousisimme tänään harjanteelle, josta olisi parhaat maisemat jättiläiskaunottaren valkoisille kyljille. Mutta monsuuni on armoton. Kuvissa ja videoilla olin valehtelematta satoja kertoja nähnyt säkenöiviä kuvia massiivisesta, kimaltavan lumen kuorruttamasta pyramidista, joka halkaisee taivaan silmiäsärkevän sinisen. Nyt edessä oli vain pilvimuuri.
“Kuinka jokin niin valtava voi olla niin lähellä mutta niin näkymätön,” pohdiskelin, kun noustessamme sadepilvet kantapäillämme kylästä harjanteelle.
Uusia tuttavuuksia
Nousun aikana teimme lähempää tuttavuutta valtavien jakkien kanssa ja naureskelimme ympärilllämme pyörivien koirien yrityksille paimentaa noita jättiläismäisiä karvakasoja. Frank oppaineen kulki akklimatisaationousulla kanssamme samaa tahtia, ja tunnelman iloisuudesta kertoo se, että tauolla innostuimme porukalla spontaaniin tanssituokioon vuoren rinteellä.
Oli kiinnostava seurata, kuinka suuret vuoret rakentavat oman ilmastonsa. Sää Ama Dablamilla näytti olevan täysin erilainen kuin tällä harjanteella, jossa pilvet pysyttelivät alapuolellamme.
Yhtäkkiä kuitenkin vuoren sää näytti muuttuvan, ja tuulenpuuskat pyyhkivät pilvet pois hetkellisesti Ama Dablamin vasemmalta kyljeltä. Hetken kuluttua se piiloutui jälleen, mutta pian paljasti toisen kylkensä, vain piiloutuakseen hetken kuluttua uudelleen. Jännitys kohosi, kun ilosta hihkuen ehdimme nähdä vilahduksen huippupyramidistakin. Kuin olisin leikkinyt kuurupiiloa seuranani yksi maailman suurimmista vuorista!
Kuurupiiloa jättiläisvuoren kanssa, kuvassa vasemmalla näkyvä ei ole huippu – se on piilossa pilven takana, vaikka sen voi miltei aavistaa
Saapuessamme päivän huippukorkeuteen 4572 metriin, istuuduin kivelle kasvot kohti vuorta ja jäin liikkumattomana ja toiveikkaana tuijottamaan harmaata seinämää edessäni. Tulisipa vain yksi kunnon viiman pyyhkäisy! Mutta lopulta kylästä kannoillamme nousseet sadepilvet vyöryivät ylitsemme, ja Binod komensi meidät paluumatkalle. Ei tänäänkään Ama Dablamia.
Saapuessamme takaisin kylään saimme uutisia Luklasta: olimme olleet todella onnekkaita, sillä koneemme saapumisen jälkeen yhtään lentoa tai edes helikopteria ei ollut päässyt Luklaan tai ulos Luklasta. Koko ilmaliikenne oli siis ollut useita päiviä täysin pysähdyksissä.
Tunnelmani olivat ristiriitaiset. Olin ikionnellinen, ettemme yhä olleet Kathmandussa toiveikkaana joka aamu nojaamassa lentokentän lähtöaulan ulko-oveen. Meillä oli vielä monta päivää jäljellä, – mutta joskus tämä tilanne saattoi jatkua jopa viikkoja. Yritin tukahduttaa jälleen nousevan huoleni paluumatkan onnistumisesta siten, että olisin varmasti kotona tyttären aloittaessa uudessa koulussa vain pari päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Myöhästymiseen ei olisi varaa.
Odotan Ama Dablamia
Nyt satoi jälleen. Oli kuin viime päivien aikana kehoni keskilämpötila olisi ollut jatkuvasti normaalia alempana. Kylmä ja märkä olivat kaikkialla: ulkona ilman lämpötila oli sisätiloja korkeampi, mutta runsaan sateen pisarat olivat kuin pieniä hyytäviä nuolia kasvoillani. Sisällä taas kalsa kosteus leijui talojen lämmittämättömistä rakenteista. Näin ylhäällä ei enää ollut puita, joten taloja lämmitettiin todella säästeliäästi eikä pieni ihmismäärämme ollut tarpeeksi, jotta majatalot olisivat ryhtyneet lämmittämään. Lähes kaikki lämpö oli siis oman kehon tuottamaa, ja kun sitten joku ojensi käteeni teekupin, mukista hohkaava lämpö tuntui niin upealta, että olisin juomista mieluummin työntänyt sormet ja varpaan mukiin.
Nyt astuessamme sateesta ruokasaliin, ilahduinkin valtavasti huomatessani, että valtavan tilan keskellä olevasta kamiinasta hehkui lämpöä. Selkeästi kaikilla oli lämpötilan suhteen samanlaisia tuntemuksia, sillä kaikki majatalossa olevat ihmiset henkilökuntaa myöten olivat kerääntyneet lämmönlähteen ympärille tiukaksi sumpuksi. Kuin pimeässä valoon sokeasti pyrkivät yöperhoset, hakeuduimme vaistomaisesti lämpöä kohti kylki kylkeen, tutut ja tuntemattomat.
Kun tervetullut kehoni ulkopuolisen lähteen tuottama pehmoinen lämpö oli valunut kalisevien luideni väliin, kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota omituiseen tuoksuun huoneessa. Ensin luulin sen lähtevän ihmisistä, sillä vuorilla alkeellisissa oloissa ihmisten tuoksusinfoniat ovat välillä melkoiset! Mutta hetken kuluttua oivalsinkin sen tulevan muualta, kamiinasta. Asiaa ihmetellessäni oppaamme Binod kertoi, että tuoksu tulee tummista kokkareista, joita majatalon isäntä säännöllisin väliajoin nosteli metalliämpäristä kamiinan kitaan. Koska täällä ei ollut puita, lämmityksen polttoaineena käytettiin jakin ulostetta. Vaikka sen saatavuus oli puuta parempi, jokaisella kokkareella oli hintansa: kyläläiset kiertelivät läheisillä vuorilla valtavat korit selässään ja lapioivat niihin löytämänsä valtavat, haisevat läjät. Korien täyttyessä ulosteet tuotiin kylään ja kuivatettiin päivän kuivien tuntien aikana auringossa, esimerkiksi peltikatoilla. Kuivatetut kokkareet poltettiin lämmityksessä – ei siis ihme, että tuvassa leijui jännittävä, myskinen tuoksu.
Sateen yltyessä ulkona edelleen samalla lennolla kanssamme ollut, mutta lyhyemmällä ohjelmalla vaeltava espanjalainen kiipeilyryhmä saapui likomärkinä ovesta sisään. He purkivat varusteensa eteläeurooppaisella suurieleisyydellä kamiinan ympärille ja alkoivat touhuta pontevasti. Hetken kuluttua ymmärsimme, mistä levottomuudessa oli kyse: toinen ryhmän oppaista oli sairastunut.
Se vei ajatukseni Janiin. Häntä ei ollut näkynyt, ja toivoin, että hän olisi päässyt eteenpäin – tai alas, mikäli oireet olivat pahentuneet. Myös Frank mainitsi vatsakivuista. Sairastumisia tuntui olevan nyt kaikkialla – ja huomenna vasta alkaisivat tositoimet, kun nousisimme 5000 metriin.
Koiraa etsimässä
Ikkunan takana näin taas vilahduksen koirasta pimeässä sateessa, mutta kun ennen nukkumaanmenoa seisoin hyvän tovin majan edustalla ruokakulho kädessä sitä huudellen, se ei enää tullut. Toivoin sydämeni pohjasta sen palanneen kotiin. Täällä kaikkien olentojen terveys ja elämä tuntui olevan paljon ohuemman langan varassa kuin mihin olin tottunut.
ps. Seuraava videokooste kattaakin kaksi päivää, joten laitan sen vasta ensi kerralla.
