Category: vaellus Page 1 of 3

Huippupäivä: Mount Everest Base Camp

Päivä 10: Lobuche (4950) – Gorakshep (5164 m) – Mount Everest Base Camp (5364 m)

Kertakaikkisen kurjan yön jälkeen heräsin aamuun päänsärkyisenä ja uupuneena. Sen vähän unen, jonka jyskytys kalloni sisällä oli sallinut, olivat jatkuvat vatsantyhjennysreissut pilkkoneet pieniin osasiin. Liekö pesemättömän kehon likaisuus, mutta päänahkani kutisi raivostuttavasti ja kylkien iho tuntui kuivalta santapaperi. Joskus neljän maissa aamuyöllä olin antanut periksi ja luopunut toiveista saada nukuttua ennen kuin vaelluksemme tiukin päivä lähes 5500 metriin alkaisi.

Lobuchen kylä

Aamupalalla soolona kiipeävä saksalainen nuori sotilas Jan liittyi seuraamme. Hän näytti yhtä kurjalta kuin minusta tuntui, ja työnnellessämme molemmat haluttomasti aamiaiseksi tarjoiltua valkoista leipää pitkin lautasiamme hän kertoi päättäneensä pyrkiä Mount Everestin perusleiriin, mutta lähtevänsä sitten samantien alas. Useita päiviä jatkunut oireilu oli heikentänyt häntä ja hän halusi nopeasti alas. Kiipeilyparini Heikin ja minun suunnitelmana oli jäädä Base Campissä käynnin jälkeen Gorakshepiin yöksi ja nousta seuraavana aamuna viereisen Kala Patthar-vuoren (5644 m) huipulle Mount Everest -maisemien toivossa.

Vaellus kivistä polkua ylös alkoi vaisuissa tunnelmissa, ja lieväkin ylämäki tuntui raskaammalta kuin olin toivonut. Kaikki eilinen energia oli kadonnut kehostani. Vaikka ilma oli synkkä ja taivas ripsi sadetta, peitin silmäni aurinkolaseilla, sillä jopa tämä harmaa valo vihloi ohimoitani. Vähän väliä säntäsin kivikkoon kivuliaiden vatsakouristusten vallassa.

Jan oli majatalolta lähtiessämme kysynyt, sopisiko hänen kiivetä tämä päivä kanssamme. Olin ollut ehdotuksesta helpottunut: mies oli valkoinen kuin lakana ja tuntui huomattavasti turvallisemmalta ajatukselta, että yksin vaeltamisen sijaan hän kulkisi kanssamme Khumbu-jäätiköllä.

Ensimmäisten tuntien aikana olin varsin tiukasti uppoutunut vihlovan pääni sisälle, eikä kukaan muukaan ryhmästä juuri puhunut. Edes tuuli ei laulanut kivikossa tai ympärillämme nyt kohoavissa kauniissa valkoisissa huipuissa. Hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan hiekalla rahisevat askeleemme ja solassa laiduntavien muulien laumanjohtajan kaulassa vaimeasti kilahteleva kello.

Huonovointisuuteni keskelläkin tunsin syvää iloa vaeltaessani viimein pitkän matkan jälkeen kauniit Himalaja-huiput kuten Pumori, Lingtren, Chumbu ja Nuptse ympärilläni. Oli vaikea edes käsittää, että olimme yli viiden tuhannen metrin korkeudessa. Alpeilla olisimme nyt Euroopan katolla mutta täällä viisituhatta metriä on vasta lähtökorkeus ja valtavat 6000–7000-metriset jättiläiset kohosivat kauas yläpuolellemme. Tunnelma oli jotenkin juhlallinen, kuin olisin astunut valtavaan katedraaliin.

Kivikko jyrkkeni, lohkareet kasvoivat autojen kokoisiksi ja etenemisemme hidastui, sillä kävelyn sijasti hypimme kiveltä toiselle ja välillä liu’uimme upottavassa sorassa. Lihakseni itkivät hapenpuutetta, pääni sisällä salamoi ja vatsani kouristeli holtittomasti, kun raahustin kivikossa ja pysähdyin aina välillä hengittämään. Syöminen tai juominen tuntui mahdottomalta, sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tai vähän suuhuni laitoin, muutaman minuutin kuluttua löysin itseni kiven takaa. Eivätkä kouristukset vaimenneet, vaikka olisin jättänyt syömättäkin. Tahdolla ja hedelmäsokeripastilleilla tankaten kaakersin eteenpäin, ja silloin kun pääni vihlonnan joukkoon yksikin ajatus mahtui, pohdin, oliko kyse vatsataudista, riittämättömästä akklimatisaatiosta, vuoristotaudista vai jonkinlaisesta yhdistelmästä edellisiä.

On vaikea selittää, mitä mielessä pyörii noissa hetkissä. Kun näille riveille koetan parhaani mukaan kerrata tapahtumia ja tunnelmia, on lähes mahdotonta kuvata tuskaisen vaelluksen pohjavireenä olevaa iloa. Se lienee eräs vuorikiipeilyn omituisuuksia, että pahoinvoinnin keskelläkin on onnellinen siitä, missä on. Jokainen solu on niin vahvasti elossa, ja veri suonissa kuohuu samaan tahtiin rinnalla jäätiköltä poreillen syöksyvän joen kanssa. Siksi joskus on vaikea tunnistaa, milloin on aika kääntyä takaisin, ja milloin kärsimys on osa kokemusta – hinta, jonka ilomielin maksaa etuoikeutuksesta olla täällä.

Gorakshep

Kolme tuntia myöhemmin saavuimme kivikon joukossa piilottelevaan pikkuruiseen Gorakshepiin, viimeiseen kylään ennen Base Campiä. Siellä tarkoituksemme oli levähtää lounaan ajan. Jättäisimme suurimman osan varusteista majataloon, jonne palaisimme yöksi Mount Everest Base Campissä käytyämme.

Istuin pienen vuoristomajan tuvassa voipuneena kykenemättä syömään montaakaan murua, vaikka kaikin voimin yritin energiavarantojani palautella. Iltapäivän kiipeämisestä maailman korkeimman vuoren perusleiriin ei tulisi mitään, jos en saisi syötyä, joten lähes väkivalloin pakotin kuin umpiommellun kurkkuni nielemään muutamia haarukallisia nuudeleita, joista korkeus oli vienyt maun. Myös Jan oli huonovointinen, eikä Heikkikään vaikuttanut pirteältä. En ole varma, kauanko majan tuvassa istuimme, sillä jossain vaiheessa taisin nukahtaa istualleni, ja havahduin Binodin lähtökutsuun. Nukahdus oli ladannut hiukan akkuja, ja tieto lähellä olevasta maalista sai minut pinnistämään hymyillen pystyyn vatsan äänekkäästä vastalauseesta huolimatta.

Kuuluisan Khumbu-jäätikön laitaa myötäillen jatkoimme ylöspäin yhä lähemmäs meitä kumartuvien jättiläishuippujen sylissä. Tuuli oli noussut viheltämään kivien välissä sadetta enteillen. Ympärillämme nousevat kiven ja jään muovaamat seinät muodostivat solan, jossa uiva Khumbun jäävirta rasahteli uhkaavasti. Huippuja ei näkynyt, mutta jylhät seinämät kaareutuivat yllemme, ja vähän väliä kuului jyrinää valtavien kivi- ja lumivyöryjen syöksyessä alas jyrkkiä harjanteita.

Alkoi sataa, mikä teki polveilevasta kivikosta liukkaan. Vuorilla liikkumaan tottuneelle kivikko ei ollut kovinkaan vaikea ympäristö. Itseasiassa loputtomien vaellustuntien jälkeen järkäleiden joukossa kiipeily oli virkistävää vaihtelua ja imi ajatukseni itsesäälin juoksuhiekasta. Mutta alati kiihtyvä sade ja mitättömiksi kuihtuneet energiavarastoni saivat kehoni tutisemaan kylmästä ja askeleideni pituus hiipui, vaikka kuinka taistelin vastaan.

Kunnes yhtäkkiä edessäni oli jotain, mitä olin osannut odottaa, vaikken tiennyt miltä näyttäisi: kivikon keskellä, kuin avaruusolennot olisivat sen siihen summamutikassa viskaisseet, seisoi kirkkaanpunaiseksi maalattu metallinen roskapönttö.

Olemukseni sähköistyi ja yhtäkkiä löysin taas lihasteni komentokeskuksen. Namche Bazaarin akklimatisoitumispäivänä olimme tavanneet juuri Base Campistä palanneen intialaisen kiipeilijän, joka oli kertonut Khumbu-jäätikön olevan vaarallisessa kunnossa. Normireitin sijaan hän oli neuvonut kääntymään “punaisen roskiksen kohdalta oikealle ja kiertämään jäätikköjärven tiukasti rantaa myötäillen, mutta railoja varoen”. Olin lähes kokonaan unohtanut tuon neuvon ja näin kaukana kaikesta roskakori tuntui absurdilta. Mutta siinä se nyt oli, keskellä kivilouhikkoa – olimme lähellä!

Käännyimme intialaisen neuvoa noudattaen oikealle ja poukkoilimme eteenpäin kivikossa vältellen isompia railoja ja hyppien pienempien yli. Jäätikköjärvi oli yhtä aikaa upea ja valtavan surullinen näky: se on jälleen yksi todiste ilmastonlämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta, jonka vuoksi Khumbu, jonka päällä parhaillaan seisoimme oli muuttunut niin vaaralliseksi, että Mount Everestin perusleiri jouduttaisiin ensi siirtämään toisaalle.

Tätä pohtiessani silmiini osui jotain oranssia jäätikköjärven toisella laidalla ja vähältä piti, etten lähtenyt juoksemaan. Siinä se oli, mitä olimme vaeltaneet kaikki nämä kilometrit katsomaan: valtava rukouslippuihin kiedottu kivilohkare, jonka kyljessä luki oranssilla maalilla: MOUNT EVEREST BASE CAMP 5364 M.

Kurjuus ja kylmä unohtuivat hiljaisuudessa viimeiset tunnit vaeltaneelta pieneltä ryhmältämme (muillakin kuin minulla taisi olla haasteita), ja kuin innostuneet pikkulapset säntäsimme kivikon halki ikiliikkeessä olevan Khumbun sylissä lepäävän maailman korkeimman vuoren perusleirin porttina toimivaa kiveä kohti.

Monsuunivaelluksemme tavoite saavutettiin 1.8.2022 klo 12.40, ja riehakkaasti halasimme ja hakkasimme toisiamme harteille juhlien tavoitteeseen pääsyä. Saatoin uskoa sen todeksi vasta kun olin ensin käynyt koskettamassa kiveä ja tuntenut sen karhean pinnan sormieni alla. Sadekin taukosi juhliemme ajaksi ja kuin kruunatakseen ilomme, myös Frankin tiimi saapui paikalle. Niin me kaikki samaan aikaan Base Campia tavoittelemaan Luklasta lähteneet saatoimme juhlia yhdessä. Jan nauroi iloisesti:

– Olemme me hulluja. Kahdeksan päivää vaellusta näissä olosuhteissa, jotta näemme kiven, jossa on vähän oranssia maalia!

Hetken kuluttua kuljin hiukan sivummalle katsomaan murisevaa jäävirtaa ja hiljenin miettimään kaikkia, jotka olivat näitä askelia Everestille kulkeneet. Heitä, jotka olivat palanneet voittoisina tai lyötyinä, sekä heitä, jotka olivat jääneet ikuiseen lepoon äiti maan jumalattaren (Mount Everestin nepalinkielisen nimen; Chomolungma, merkitys) syliin. Toisille tämä saattoi olla kivilouhikko vaarallisella jäätiköllä, mutta minulle kiipeilykauden ulkopuolella täysin tyhjässä leirissä oli jotain taianomaista, se oli siltani tuhansiin tarinoihin vuorikiipeilyn historiassa.

Sade alkoi uudelleen, ja Binod alkoi paimentaa meitä takaisin. Jan oli lähtenyt paluumatkalle jo aiemmin tavoitteenaan laskeutua tänään Lobucheen asti. Iltapäivän sateisina tunteina saavuimme likomärkinä takaisin Gorakshepiin. Silmäni pysyivät hädintuskin auki astuessamme majatalon ovesta, ja kävelin suoraa päätä huoneeseen ja kaaduin vuoteeseen. Taisin nukahtaa ennen kuin poskeni tavoitti makuupussini nahkean pinnan.

Illalla vointini ei ollut juurikaan parempi, eikä ruoka edelleenkään pysynyt sisällä. Samaan aikaan olimme saaneet uutisia alempaa vuorilta. Niiden mukaan yhtään lentokonetta ei ollut edelleenkään liikkunut Luklaan tai ulos sieltä. Koska tyttäreni aloittaisi kaksi päivää paluumme jälkeen uudessa koulussa, meidän olisi ehdottomasti päästävä hänen luokseen ajoissa eikä jumiin jääminen Luklaan ollut vaihtoehto. Lentojen lisäksi Kathmanduun pääsyyn oli kaksi muuta keinoa: monimutkainen, kolme päivää kestävä maastoautokyyti, joka alkaisi päivän mittaisen vaelluksen päästä Luklasta, tai helikopteri. Helikopterikaan ei ollut varma, sillä niitäkin koskivat säähän liittyvät rajoitteet. Ne pystyivät kuitenkin lentämään hankalammissa olosuhteissa kuin lentokoneet ja luonnollisesti kopterin laskeutuminen ei vaatisi kiitorataa.

Olimme tehneet Base Campissa Frankin ja Janin kanssa sopimuksen: pyrkisimme kaikki nyt mahdollisimman nopeasti Luklaan ja mikäli ensimmäisenä mahdollisena päivänä lento ei lähtisi, kattaisimme yhdessä helikopterin kustannuksen. Mutta nyt olisi kiire takaisin, ja kahdeksan päivän vaellusreitti suoritettaisiin toiseen suuntaan kahdessa tai maksimissaan kolmessa päivässä.
Kun katsoin ulos rankkasateeseen, aavistelin, ettei Kala Pattharin huiputuksen onnistumiselle ollut kovin hyvää ennustetta. Binodin näkemys oli, ettei kiipeäminen tulisi onnistumaan tai ainakin kastuisimme pahasti sekä menettäisimme kallista aikaa ja voimavaroja ilman Everest-maisemia.

Minun oli myös aika katsoa peiliin ja olla rehellinen omasta kyvykkyydestäni. Olin niin kurjassa kunnossa, että vaatisi kaikki voimani vaeltaa huomenna lähes 30 kilometrin vaikeakulkuinen matka 5000 metrissä Namche Bazaariin. Jos lähtisimme aamuyöllä kohti Kala Pattharin huippua, todennäköisesti en pystyisi tuota matkaa tekemään nykyisessä tilassani.

Niin teimme päätöksen jättää Kala Patthar ensi kertaan. Hetken pettymys nipisteli mieltä ja kävin läpi perääntymiseen väistämättä liittyvää keskustelua itseni kanssa: olinko tehnyt päätöksen viisauttani vai laiskuuttani? Tällä kertaa keskustelu oli hyvin lyhyt ja pisteen sille toi vatsan ylösalaisin kääntyminen ja vauhdikas juoksu vessaan.

Ennen paluumatkalle lähtöä edessä olisi vielä yksi kammottava yö korkealla. – Huomenna helpottaa, lupasin itselleni ja yritin sulkea mielestäni huolen, miten pärjäisin huomenna Namche Bazaaria edeltävillä jyrkillä vuoristopoluilta. Ei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti, eikö vaan?

Heikin videokooste:

Sairastapauksia, uusia ystäviä ja kuurupiiloa neljässä tonnissa

Päivä 7: Deboche, Dingboche – Pheriche (4358 m)

Aamulla uusi tuttavamme Jan oli kertakaikkiaan kurjassa kunnossa. Hän oli ollut jo illalla kalpea ja uupunut, mutta nyt mies oli valkoinen kuin lakana ja pysyi hädintuskin jaloillaan. Takana oli koko yö oksentamista. Jan oli huippukuntoinen sotilas, mutta oppaat olivat muutamaan otteeseen huolestuneena katsoneet yksin valtavan rinkan kanssa vaeltavan miehen perään vuoripoluilla. Hänellä oli paljon kokemusta luonnossa liikkumisesta ja vaativista urheilusuorituksista, mutta nämä korkeudet olivat hänelle uusia – ja niiden vaikutukset voivat olla odottamattomat.

Miehen omasta varustuksesta ei löytynyt apuja rajuihin vatsaoireisiin eikä korkeuteen, joten jälleen kattava ensiapulaukkumme oli hyödyllinen. Olin Janista huolissani ja sairastuneen yksin jättäminen majalle tuntui vaikealta. Mutta olin tehnyt kaiken voitavani ja ennen lähtöämme varmistin vielä, että majatalon pitäjä seuraisi hänen vointiaan.

Tänään nousisimme jälleen uudelleen tuhatluvulle, ja sen sorttinen ohjelma tarkoittaa aina hikistä siirtymää ylämäkeen.

– Jum, jum! (“mennään” nepaliksi, lausutaan “cham cham”), huikkasimme oppaallemme Binodille, joka vastasi virnistäen ja listaten hänelle edellisenä päivänä opettamamme sanoja:

– Mennään! Pole pole! (Jälkimmäinen on swahilia, tarkoittaa “hitaasti” ja Tansaniassa vuorioppaat toistelevat sitä asiakkailleen kuin mantraa.)

Aamu oli ihanan raikas: Yöllä oli satanut valtavasti, ja nyt pilvet olivat viimein tyhjentäneet sammionsa. Ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ilma tuntui kevyeltä. Kylästä lähtevää polkua reunustivat huumaavasti tuoksuvat puut, joiden oksilla lepäsi valtavia naavaviittoja kuin morsiushuntuja, joiden säikeisiin aamukaste oli pujottanut helmensä. Siellä täällä oksien lomasta pilkahti sininen taivas ja aavistus auringosta. Metsä täyttyi lintujen sinfoniasta, ja tienpielen Om Mani Padme Hum -mantralla kuorrutettu kivi tuntui lempeän karhealta sormieni alla.

Polku sukelsi ulos metsästä, ja ylitimme riippusiltaa pitkin kuohuvan joen karulle ja puuttomalle rinteelle. Binod oli huomannut suuren Ama Dablam (6812 m) -fanituksemme, ja tovin vaelluksen jälkeen hän kääntyi ylpeästi osoittamaan alapuolellamme haarautuvaa tietä ja alempana joen ylittävää siltaa: Ama Dablamin base camp -reitin alku.

Polku, joka johtaa Ama Dablamille

Se oli vain polku, samanlainen kuin kaikki muutkin, mutten saanut silmiäni irti tuosta väylästä unelmien vuorelle. Ama Dablamia sanotaan Himalajan Matterhorniksi ja maailman kauneimmaksi vuoreksi, ja jo muutaman vuoden ajan minä ja kiipeilyparini Heikki olemme tuijotelleet sitä haikeasti valokuvissa. Nyt saatoin suorastaan tuntea sen läsnäolon, vaikka jälleen esiin lipuneet pilvet olivat peittäneet taivaankannen, ja itse vuorta ei näkynyt. Siinä seisoessani tunsin jälleen kerran, kuinka jokin naksahti kohdilleen ja unelma muuttui tavoitteeksi.

Jatkoimme matkaa, vilkuilin jatkuvasti pilvimuuria toivoen näkeväni edes vilahduksen Ama Dablamista ja mieleni raksutti armottomasti. Ehkä en vielä ensi vuonna pystyisi olemaan yli kuukautta vuorella poissa kotivelvoitteiden ääreltä – mutta vuorenvalloituksessa aikajänteet ovat omanlaisiaan. Vielä minä tuota polkua askellan, vielä minä kiipeän Ama Dablamilla!

Vuorten todellisuus avautui aamupäivän aikana myös toisella tavalla, sillä lyhyin aikavälein vastaamme vaelsi kaksi evakuointiryhmää, jotka laskeutuivat mahdollisimman nopeasti kohti merenpintaa sairastuneet paksuihin toppapukuihin käärittyinä muulien selässä holtittomasti heiluen. Erityisesti jälkimmäisen ryhmän ympärillä leijuva huoli takertui mieleeni: laihan, varmajalkaisen kuormajuhdan selässä huojahteli nuori mies kasvot lähes vihertävinä ja aurinkolasit tiukasti silmiä suojaamassa. Muulin rinnalla harppoi likainen, hikinen ja uupuneen näköinen mies, joka kompuroi kivikossa kapean polun vierellä. Hänen kätensä näytti olevan liimattu pojan pohkeeseen, josta hän piti kiinni kuin elämänlangasta ja kamppaili pysyäkseen muulin tahdissa.
Hän oli sairastuneen pojan isä, jonka itä-eurooppalaisen aksentin hengästys ja huoli muuttivat paksuksi, kun hän kertoi heidän kiirehtivän alas pojan kovien oireiden kestettyä kolme päivää ja tilanteen huonontuessa jatkuvasti. Toivotimme heille turvallista laskeutumista, mutta miehen huolestuneet silmät kulkivat mukanani lopun päivää, ja olen vielä täällä kotonakin ajatuksissani palannut tuohon hetken ja toivonut, että he pääsivät turvallisesti alas.

Nousua

Olimme saaneet uuden ystävän: edellisestä kylästä pientä ryhmäämme oli seurannut koira. Siinä ei ole mitään tavatonta. Lähes tulkoon jokaisesta kylästä kiipeilyryhmän mukaan liittyi vähintään yksi koira – parhaimmillaan laskin tiimiämme seuraavan kuusi koiraa. Koirat kulkevat ryhmien mukana kylien välillä ja nautiskelevat vaeltajilta saamistaan huomionosoituksista ja makupaloista. Yleensä koirat kulkevat mukana muutaman tunnin, mutta ilmeisesti saapuvat sitten reviirinsä rajalla ja katoavat takaisin kylään, josta lähtivät.

Minulla on taipumus kiintyä salamannopeasti eläimiin (ja lapsiin, ja vanhuksiin, ja kaikkiin apua tarvitseviin), mikä luo omat haasteensa matkustamiseen vähemmän kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Georgiassa päädyimme viettämään kokonaisen iltapäivän ostaen kaupoista makkaroita ja syöttäen niitä paikallisille katukoirille. Olen myös lukuisia kertoja tyhjentänyt koko lompakkoni rahaa anoville, ja Heikki onkin lempeästi alkanut välillä valvoa ja välillä hiukan rajoittaa näitä toimiani. Yritän olla heittäytymättä liiaksi noihin tunteisiin, ja salamarakastumiset välttääkseni olin yrittänyt olla ottamatta kontaktia näihin koiriin. Ne olivat yleensä hyväkuntoisia, joten tähän asti olin onnistunut kohtuullisen hyvin.

Mutta nyt koko päivän rinnallani oli kierrellyt musta-ruskea koira, jonka kauniiden ruskeiden silmien ympärillä oli jo harmaata ja jonka hännänpää oli käpristynyt kippuralle tavalla, joka vihjaisi, että ehkä sille oli joskus tapahtunut jokin onnettomuus. Se oli hölkötellyt lähelläni ja ohittaessamme jonkin toisen kylän rähisevät koirat, se tuntui suorastaan piiloutuvan polulle minun ja edelläni kulkevan Binodin väliin. Myöhemmin istuutuessani tauolle se oli tullut ja asettanut kuononsa polvelleni ja herkeämättä tuijottanut pähkinäpatukkaani, kunnes en enää voinut itselleni mitään ja jaoin välipalani sen kanssa. Peli oli menetetty ja nyt vaelsimme yhdessä – minä ja koira.

Ystäväni pitää erityisen paljon kaurakookoskekseistä

Vatsani kertoi meidän ylittäneen 4000 metrin rajan pyörähtämällä ympäri huojahtaen kuin vanhan pesukoneen linkousohjelman ensimmäinen kierros. Siihen mennessä kun saavuimme Phericheen majataloomme, vatsassa oli käynnissä jo vuorilla tutuksi käynyt jylläys, joka tulisi olemaan säännöllisen epäsäännöllinen seuralaiseni tästä eteenpäin, kunnes paluumatkalla laskeutuisimme kolmen tuhannen metrin puolelle.

Monsuunin aikaan ei kannata lähteä Himalajalle, jos haluaa vain nähdä vuorten huiput, sillä monsuunivaelluksen aikana suuret vuoret piilottelevat pilvimassan takana ja vain satunnaisesti palkitsevat kulkijan näyttäytymällä. Jokainen välähdys huipusta on kuin lottovoitto. Monsuunivaelluksen hienous piileekin siinä, että kun katse ei ole jatkuvasti kiinni huipuissa, ehtii myös katsoa lähelle, ympäristön uskomattoman rikasta ja kaunista luontoa, puhua paikallisten kanssa, jotka eivät ole kiireisiä kiipeilijöiden massasta elantoaan hankkiessaan, ja muutoinkin nauttia sesongin ulkopuolisesta hiljaisuudesta.

Pheriche vuorten välissä

Eräs monsuunivaelluksen ominaisuus on jatkuva kosteus. Joka päivä sade saapuu iltapäivällä, ja illat vietetään majatalon tai teetuvan sisätiloissa. Usein sade ehtii alkaa jo ennen perille pääsyä, jolloin kylmään pieneen huoneeseen viedään myös vaellusvarusteet, joiden kosteus sitten takertuu aivan kaikkeen. Kaikkialla, myös sisällä, on kosteaa ja varusteet kuivuvat huonosti. Useissa majataloissa on kielletty niiden tuominen tupaan, joka on ainoa lämmitetty huone, joten kuivattaminen onnistuu harvoin.

Paras tapa kolkoissa ja kosteissa majataloissa pysyä lämpöisenä on kömpiä nahkeaan makuupussiin ja viettää aikaa torkkuen, lukien, pelaten ja jutellen. Tuo toimettomuus on tottumattomalle osin ihanaa (– kuinka usein on näin täydellinen mahdollisuus olla näin pitkään toimettomana?) mutta samalla myös hiukan ahdistavaa, varsinkin jos esimerkiksi kotiin on jäänyt huolia. Sillä vuoret ovat aina myös matka oman mielen syövereihin ja ajatuksiaan ei pääse pakoon.

Olin ottanut ilon irti toimettomista hetkistä ja tehnyt ainakin oman elämäni päiväuniennätyksen; yhtenäkin päivänä nukuin kahdet yli tunnin mittaiset päiväunet ja päälle kymmenen tunnin yöunet! Olin siis tähän mennessä ehtinyt purkaa luultavasti ainakin vuoden univelat, mikä on sikälikin hyvä, että usein näistä korkeuksista ylöspäin nukkuminen alkaa vaikeutua.

Nyt päivällisen jälkeen vietimme iltaa maanitellen Binodia ja Kamalia pelaamaan kanssamme Yatzia, ja jatkoimme Heikin ja minun välistä koko vaelluksen kestävää “yhteispisteet ratkaisevat” -noppaturnausta. Pelin tiimellyksessäkin silmäni hakeutuivat tuon tuosta ikkunaan ja hämärtyvään iltaan, jossa valtaisat saderyöpyt pyyhkivät viereisiä vuorten seinämiä.

Koiraystäväni ei ollut päivän mittaan kääntynyt takaisin, ja sydämeni oli nyt sykkyrällä, kun tiesin sen olevan ulkona. Samaan majataloon majoittunut hollantilainen Hilda pyöritteli silmiään, mutta Binod ja Heikki hymyilivät lämpimästi, kun kävin hakemassa keittiöstä kulhollisen riisilihamuhennosta ja vietin sitten hyvän tovin ulkona hyytävässä sateessa likomärän karvaisen ystäväni kanssa. Kuitenkin ehdotukseeni päästää koira eteiseen tai salakuljettaa se huoneeseemme sadetta pakoon sain sekä Heikiltä että Binodilta lähes isällisen mutta tiukan ein.

Heikin videokooste päivältä, mukana myös koiraystäväni:

Päivä 8: Akklimatisaatiopäivä (4358 m)

Aamulla heti astuessani ulos majatalon ovesta, minua vastassa oli paitsi huikaiseva näkymä läheiselle 6600 metriä ylittävälle Thamserku-vuorelle, myös häntää heiluttava, iloinen otus. Eihän minun sitä olisi pitänyt ruokkia, mutta olin yön aikana päätynyt johtopäätökseen, ettei se ehkä uskaltanut palata läpikulkemamme kylän vihaisten koirien reviirin läpi ilman ihmisten suojaa. Koin myös velvollisuutta hoitaa sitä, sillä olinhan jo ruokkimisen aloittanut. Niinpä aloitin aamuni jakamalla paketillisen kookoskaurakeksejä karvaisen ystäväni kanssa.

Tämän päivän käyttäisimme jälkeen kehojen sopeuttamiseen uuteen tuhatlukuun korkeusmetreissä. Olin jo päivissä ihanasti sekaisin, ja vietimmekin aamun akklimatisaatiovaelluksen ensimmäiset hetket arvaillen viikonpäivää. Tosin nautiskelumme tahattomasti torpedoi ohi kulkeva belgialainen Frank kertomalla, että oli juuri tarkistanut kellostaan, että tänään torstai. Ihmiset ovat erilaisia: jos itse haluan eksyä päivien loputtomaan ketjuun ja vaeltaa vailla tarkkaa tietoa koordinaateista, Frank tuntui olevan vastakohtani.

Alue, jolla nyt olimme, sijaitsee aivan Ama Dablamin vieressä ja nousisimme tänään harjanteelle, josta olisi parhaat maisemat jättiläiskaunottaren valkoisille kyljille. Mutta monsuuni on armoton. Kuvissa ja videoilla olin valehtelematta satoja kertoja nähnyt säkenöiviä kuvia massiivisesta, kimaltavan lumen kuorruttamasta pyramidista, joka halkaisee taivaan silmiäsärkevän sinisen. Nyt edessä oli vain pilvimuuri.

“Kuinka jokin niin valtava voi olla niin lähellä mutta niin näkymätön,” pohdiskelin, kun noustessamme sadepilvet kantapäillämme kylästä harjanteelle.

Uusia tuttavuuksia

Nousun aikana teimme lähempää tuttavuutta valtavien jakkien kanssa ja naureskelimme ympärilllämme pyörivien koirien yrityksille paimentaa noita jättiläismäisiä karvakasoja. Frank oppaineen kulki akklimatisaationousulla kanssamme samaa tahtia, ja tunnelman iloisuudesta kertoo se, että tauolla innostuimme porukalla spontaaniin tanssituokioon vuoren rinteellä.

Oli kiinnostava seurata, kuinka suuret vuoret rakentavat oman ilmastonsa. Sää Ama Dablamilla näytti olevan täysin erilainen kuin tällä harjanteella, jossa pilvet pysyttelivät alapuolellamme.

Yhtäkkiä kuitenkin vuoren sää näytti muuttuvan, ja tuulenpuuskat pyyhkivät pilvet pois hetkellisesti Ama Dablamin vasemmalta kyljeltä. Hetken kuluttua se piiloutui jälleen, mutta pian paljasti toisen kylkensä, vain piiloutuakseen hetken kuluttua uudelleen. Jännitys kohosi, kun ilosta hihkuen ehdimme nähdä vilahduksen huippupyramidistakin. Kuin olisin leikkinyt kuurupiiloa seuranani yksi maailman suurimmista vuorista!

Kuurupiiloa jättiläisvuoren kanssa, kuvassa vasemmalla näkyvä ei ole huippu – se on piilossa pilven takana, vaikka sen voi miltei aavistaa

Saapuessamme päivän huippukorkeuteen 4572 metriin, istuuduin kivelle kasvot kohti vuorta ja jäin liikkumattomana ja toiveikkaana tuijottamaan harmaata seinämää edessäni. Tulisipa vain yksi kunnon viiman pyyhkäisy! Mutta lopulta kylästä kannoillamme nousseet sadepilvet vyöryivät ylitsemme, ja Binod komensi meidät paluumatkalle. Ei tänäänkään Ama Dablamia.

Saapuessamme takaisin kylään saimme uutisia Luklasta: olimme olleet todella onnekkaita, sillä koneemme saapumisen jälkeen yhtään lentoa tai edes helikopteria ei ollut päässyt Luklaan tai ulos Luklasta. Koko ilmaliikenne oli siis ollut useita päiviä täysin pysähdyksissä.

Tunnelmani olivat ristiriitaiset. Olin ikionnellinen, ettemme yhä olleet Kathmandussa toiveikkaana joka aamu nojaamassa lentokentän lähtöaulan ulko-oveen. Meillä oli vielä monta päivää jäljellä, – mutta joskus tämä tilanne saattoi jatkua jopa viikkoja. Yritin tukahduttaa jälleen nousevan huoleni paluumatkan onnistumisesta siten, että olisin varmasti kotona tyttären aloittaessa uudessa koulussa vain pari päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Myöhästymiseen ei olisi varaa.

Odotan Ama Dablamia

Nyt satoi jälleen. Oli kuin viime päivien aikana kehoni keskilämpötila olisi ollut jatkuvasti normaalia alempana. Kylmä ja märkä olivat kaikkialla: ulkona ilman lämpötila oli sisätiloja korkeampi, mutta runsaan sateen pisarat olivat kuin pieniä hyytäviä nuolia kasvoillani. Sisällä taas kalsa kosteus leijui talojen lämmittämättömistä rakenteista. Näin ylhäällä ei enää ollut puita, joten taloja lämmitettiin todella säästeliäästi eikä pieni ihmismäärämme ollut tarpeeksi, jotta majatalot olisivat ryhtyneet lämmittämään. Lähes kaikki lämpö oli siis oman kehon tuottamaa, ja kun sitten joku ojensi käteeni teekupin, mukista hohkaava lämpö tuntui niin upealta, että olisin juomista mieluummin työntänyt sormet ja varpaan mukiin.

Nyt astuessamme sateesta ruokasaliin, ilahduinkin valtavasti huomatessani, että valtavan tilan keskellä olevasta kamiinasta hehkui lämpöä. Selkeästi kaikilla oli lämpötilan suhteen samanlaisia tuntemuksia, sillä kaikki majatalossa olevat ihmiset henkilökuntaa myöten olivat kerääntyneet lämmönlähteen ympärille tiukaksi sumpuksi. Kuin pimeässä valoon sokeasti pyrkivät yöperhoset, hakeuduimme vaistomaisesti lämpöä kohti kylki kylkeen, tutut ja tuntemattomat.

Kun tervetullut kehoni ulkopuolisen lähteen tuottama pehmoinen lämpö oli valunut kalisevien luideni väliin, kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota omituiseen tuoksuun huoneessa. Ensin luulin sen lähtevän ihmisistä, sillä vuorilla alkeellisissa oloissa ihmisten tuoksusinfoniat ovat välillä melkoiset! Mutta hetken kuluttua oivalsinkin sen tulevan muualta, kamiinasta. Asiaa ihmetellessäni oppaamme Binod kertoi, että tuoksu tulee tummista kokkareista, joita majatalon isäntä säännöllisin väliajoin nosteli metalliämpäristä kamiinan kitaan.
Koska täällä ei ollut puita, lämmityksen polttoaineena käytettiin jakin ulostetta. Vaikka sen saatavuus oli puuta parempi, jokaisella kokkareella oli hintansa: kyläläiset kiertelivät läheisillä vuorilla valtavat korit selässään ja lapioivat niihin löytämänsä valtavat, haisevat läjät. Korien täyttyessä ulosteet tuotiin kylään ja kuivatettiin päivän kuivien tuntien aikana auringossa, esimerkiksi peltikatoilla. Kuivatetut kokkareet poltettiin lämmityksessä – ei siis ihme, että tuvassa leijui jännittävä, myskinen tuoksu.

Sateen yltyessä ulkona edelleen samalla lennolla kanssamme ollut, mutta lyhyemmällä ohjelmalla vaeltava espanjalainen kiipeilyryhmä saapui likomärkinä ovesta sisään. He purkivat varusteensa eteläeurooppaisella suurieleisyydellä kamiinan ympärille ja alkoivat touhuta pontevasti. Hetken kuluttua ymmärsimme, mistä levottomuudessa oli kyse: toinen ryhmän oppaista oli sairastunut.

Se vei ajatukseni Janiin. Häntä ei ollut näkynyt, ja toivoin, että hän olisi päässyt eteenpäin – tai alas, mikäli oireet olivat pahentuneet. Myös Frank mainitsi vatsakivuista. Sairastumisia tuntui olevan nyt kaikkialla – ja huomenna vasta alkaisivat tositoimet, kun nousisimme 5000 metriin.

Koiraa etsimässä

Ikkunan takana näin taas vilahduksen koirasta pimeässä sateessa, mutta kun ennen nukkumaanmenoa seisoin hyvän tovin majan edustalla ruokakulho kädessä sitä huudellen, se ei enää tullut. Toivoin sydämeni pohjasta sen palanneen kotiin. Täällä kaikkien olentojen terveys ja elämä tuntui olevan paljon ohuemman langan varassa kuin mihin olin tottunut.

ps. Seuraava videokooste kattaakin kaksi päivää, joten laitan sen vasta ensi kerralla.

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

  • Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
  • Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
  • Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
  • Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
  • Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen joenylitys, vaellus Lapissa
Kiveltä kivelle: “Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi pitää, ei ole hätää.”
kuva: Timo V.

Päivä 3: Meekonjärvi–Pihtsusjärvi (vaellus 12 km)

Nukuin yön heräillen vähän väliä. Aamulla vettä satoi aina vaan, ja teltassa oli kosteaa. Lisäksi olin hikoillut koko yön makuupussissani. Lopputuloksena pussi oli molemminpuolin märkä, ja oloni kylmä ja nahkea. Teltan katossa oli kymmenittäin itikoita ja silmäluomessani mäkäräisen purema.

Makasin pussissani ja kuulostelin oloani: olin temunnut illalla rinkan säätöjen kanssa, koska rinkka hiersi selkääni alkumatkasta niin, että takapuolen päällä oli mustelma. Mutta nyt olin saanut säädöt kohdilleen, ja lihakset tuntuivat levänneiltä. Timon heräillessä päätin mennä tuvalle keittämään puuroa, koska lämpimät vaatteet ja aamiainen varmasti nostaisivat yön jäljiltä väsynyttä mielialaani.

Upea Meekonvaara
kuva: Timo V.

Tupaan ja pihalle telttoihin oli majoittautunut yöksi kymmenkunta ihmistä. Kaikkien varusteet olivat märkiä, ja tietysti jokaisella oli toive saada ne kuivattua. Niinpä pikkuruisessa tuvassa oli melkoinen määrä mutaisia ja vetisiä varusteita. Kamiinaa oli poltettu ahkerasti, ja lopputuloksena oli kuumankostea ilma, joka ei oikeastaan ollut kuivannut varusteita ollenkaan. Aamun hulina oli melkoinen, kun vaeltajat etsivät sekaisin menneitä tavaroitaan ja varustautuivat sateiseen päivään.

Vaikka ennakkoon tiesin Kalottireitin olevan suosittu, mielikuvani sen autiotuvista oli… no, autiompi. Mutta tunnelma oli mukava ja ihmiset tarinoineen niin mielenkiintoisia, että lusikoidessani puuroa totesin mielessäni, että tämä vaeltajien kohtaaminen tuvilla oli aikamoinen lisäarvo. Liikkeelle lähdettäessä ihmiset hajautuivat, kukin omaan suuntaansa, valtavaan erämaahan ja kunnioittivat toistensa kulkemisen rauhaa, joten ruuhkaista oloa ei päässyt syntymään.

Meekonjärveltä sateiseen tunturiin

Koska edessä olisi matkallisesti lyhyempi vaelluspäivä, emme pitäneet kiirettä lähtövalmisteluiden kanssa. Ulkona satoi lähdön hetkellä kevyesti, mutta me (itseoppineet sääprofessorit) ennustimme vaalenevista pilvistä, että kohta sade loppuisi. Niinpä pukeuduimme kevyempiin vaellushousuihin, mutta jätimme kuitenkin kuoritakit päälle. Onneksi.

Heti Meekonjärven autiotuvan jälkeen reitillä oli kaunis joki, joka ryöppysi kirkkaansinisenä putouksena vaaleita kallioita vasten. Nimesimme sen Mynthon-putoukseksi. Se näytti niin raikkaalta, että naureskelimme ratkaisseemme väkevien sinisten kurkkupastillien valmistusmenetelmän salaisuuden: ne tehdään puristamalla putouksen vettä pieniksi napeiksi.

Tytärtäni kiehtoi ennakkoon erityisen paljon ajatus siitä, että erämaassa voi juoda suoraan purosta. Hän pohti veden puhtautta ja pyysi meitä valokuvaamaan puhdasta vettä. Niinpä aloin hiukan kohmeisilla sormilla kaivella puhelinta esiin putouksen ylittävällä puusillalla. Puuhasteluni sai Timon suorastaan karjahtamaan:
– Ei! Sun puhelimen käsittelyhistoriallasi tuo on huonoin idea tänään! Otat puhelimen esiin vain kuivalla maalla.

No joo. Myönnetään, että olen hiukan riskialtis tapaus, ja minulta tuppaavat laitteet putoilemaan (tai sitten putoan itse ne taskussa). Harvalla puusillalla kohisevan kosken yläpuolella puhelimen roplaaminen esiin sateen kohmettamilla sormilla ei tosiaan ollut hyvä idea. Nolostuneena työnsin puhelimen taskuuni.

Reitti jatkui Vuomasjoen rantaa myötäillen: rakkakivikkoa, mutaa, pieniä tunturikoivumetsikoitä ja nousua Meekonvaaran rinteellä. Maisemat jaksoivat jatkuvasti hengästyttää kauneudellaan, vaikka luulisi meidän jo tottuneen näkymiin. Mutta eteneminen alkoi olla todella hidasta sateen koventuessa ja tuulen voimistuessa jatkuvasti. Pian jouduimme hylkäämään ajatuksen Meekonvaaran huiputuksesta matkalla.

Siihen mennessä, kun pääsimme Vuomasjoen yläjuoksulla sijaitsevalle sillalle, tuuli puhalsi hurjalla voimalla vaakatasossa (vaikka olimme suojaisammalla rannalla). Sillan ylityksen aikana oli pakko pitää kaiteista kiinni tiukasti, koska kovat tuulenpuuskat tarttuivat rinkkoihin ja koko silta tuntui huojuvan.

Kun siirryimme sillan yli ja lähdimme kulkemaan Vuomasjärven rantaa, olosuhteet hurjistuivat entisestään. Tuntureiden solassa kahden järven välissä puhaltavat tuulet yltyivät pyöriväksi hornankattilaksi. Nyt tuntui kuin sadetta olisi syösty päälle joka suunnasta yhtä aikaa. Kaipasimme suojaisampaa paikkaa, jossa voisi syödä hiukan ja pukea kuorihousut.

Olimme väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä, kun näimme sen. Noin parin kilometrin päässä, hiukan reitiltä sivussa näkyi rakennus. Mökillä saattaisi olla kuisti, jolta saisimme hiukan suojaa. Tai ainakin talon seinustalla, räystään alla, saattaisimme pystyä keittämään lämmintä lounasta ja vaihtamaan housut.

Yllättäen myräkän keskeltä eteemme ilmestyi pariskunta. Tiedustelimme heiltä edessä olevan reitin luonnetta. Mies pyöritteli synkästi päätään ja kertoi olosuhteiden jatkuvan erittäin hankalina eikä suojaisia kohtia ollut tiedossa. Hetken neuvonpidon jälkeen toivotimme pariskunnalle turvallista matkaa, ja jatkoimme eteenpäin kivikkoista rantapengertä.
Koska muutakaan ei ollut luvassa, harkitsimme entistä painokkaammin mökin seinustan tarjoamaa pientä tuulensuojaa. Hiukan mietitytti, millainen mökin vieressä virtaava Pihtsusjoki olisi ylittää näin kovassa tuulessa, vaikka kartassa lukikin joella olevan kahlaamo. Toinen vaihtoehto olisi yrittää pystyttää teltta suojaksi, mutta näin kovassa tuulessa se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Rämmittyämme vielä tovin rinnettä myrskyn keskellä, totesimme, että tarvitsimme ehdottomasti nyt lämmikettä ja ruokaa. Kun saavuimme mökin vieressä virtaavalle Pihtsusjoelle, tajusimme, ettei ylitys olisikaan niin helppo juttu. Joen alajuoksu oli kymmeniä metrejä leveä, ja vaikka se ei ollut kovin syvä, se näytti aikamoisen vuolaalta. Mutta tänne asti oli tultu ja muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Etsimme helpoimmalta näyttävän kohdan, ripustimme vaelluskengät nauhoista kaulaan, pujotimme jalat ylitystossuihin ja avasimme rinkkojen lantiovyöt.

Kun astuin veteen, paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Olenhan kertonut, että tietyissä tilanteissa pelkään vettä (täällä koko juttu: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat). Normaalisti se ei vaivaa minua kahlatessa. Mutta ulvovan tuulen keskellä, leveä ja pyörteilevä joki liukkaine kivineen laski harteilleni kauhun viitan, joka jäykisti nivelet ja sai minut vapisemaan muustakin kuin kylmästä.

TÄMÄ oli huonoin idea tänään!

Timo katsoi minua huolestuneesti, mutta käänsin katseeni pois ja pakotin itseni eteenpäin. Itku nousi kurkkuun, hengitys muuttui pinnalliseksi ja jalkani tutisivat kivillä. Veden pyörteet nousivat polvien tasalle ja imivät vaativasti kohti alavirtaa. Samassa vain viitisen metriä rannasta lähdön jälkeen, jalkani lipsahti kiveltä ja virta tempaisi toisen tossun jalastani. Sain juuri ja juuri tasapainon säilytettyä mutta katsoin avuttomana, kuinka tossuni katosi kuohujen mukaan.

Ylityksen jälkeen jäljellä olevat ylityskengät

(Siinä joen pyörteissä seistessäni mieleeni nousi kotona käyty keskustelu, jossa Timo koetti ehdottaa minulle toisenlaisia ylityskenkiä. Nokkavasti vastasin, että olen näillä tossuilla ennenkin ylittänyt, kun niissä on niin napakat lenkit. Timo yritti vielä toistamiseen, mutta jostain syystä, vastoin jopa oman järkeni ääntä, olin päättänyt, että minähän menen varvastossuilla. Tiedän, että ylityskenkien pitäisi olla kiinni myös takaa. Ei ole selitystä. Käytän tässä tyttö-kortin, sopiiko?)

Timo tuijotti paljasta, kylmästä sinertävää jalkaani huolestuneena ja sanomatta mitään. Pyysin hiukan tukkoisella äänellä:
– Olit oikeassa. Olet “told you so” -tanssin ansainnut, mutta voidaanko odottaa sen kanssa tuonne kuistille?

Yritin jatkaa matkaa, mutta jalat eivät totelleet. Siinä minä seisoin, keskellä kovaa virtaavaa jokea ja pelkäsin. Pyörteet imivät jalkojani, paljaat varpaani liukuivat kivillä. Horjahdin uudelleen ja tasapainottaessani 24-kiloisen rinkan vetoa taaksepäin, kumarruin eteenpäin, jolloin kaulassani roikkuvat vaelluskengät hörppäsivät vettä. Voi paska.

– Haluatko toisen sauvan? Timo ojensi vaellussauvaansa minua kohti.

– En. Mua vaan pelottaa ihan kamalasti. Kyllä tää tästä menee. Ei puhuta mitään, mun pitää keskittyä.

Pakotin itseni uudelleen liikkeelle.

Hetken kuluttua nousimme rantapenkereelle ja sateessa hölkkäsimme viimeiset kymmenet metrit mökille. Siellä oli pieni, katettu kuisti, onneksi! Tosin se oli tuulen puolella, eli suoja oli aika näennäinen, mutta tässä kohtaa se tuntui silti ihanalta.

Voi että meillä oli kylmä! Mutta ylityksen onnistumisesta ja suojan löytymisestä sekä kohta saatavasta ateriasta syntyi suorastaan riehaantunut mieliala. Mökissä ei ollut ketään sisällä, mutta seinässä oli mahtipontiselta tuntuva kyltti: “Lapin poliisilaitos”. Meitä huvitti suuresti ajatus siitä, että näinkin pitkällä erämaassa saattoi päätyä poliisilaitokselle.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun viimein saimme puettua kuivat vaatteet päälle ja keitettyä lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi keitimme iltapalaherkuksi tarkoitetut kaakaot, joihin lirautimme pisaran rommia lämmikkeeksi. Naureskelimme, että nyt meillä on hallussamme kyseenalainen meriitti: olemme käyneet drinkeillä Lapin poliisilaitoksella!

Mukien tyhjetessä käänsimme katseemme asiaan, jonka olimme lämmittelyn ja ruokailun ajaksi tietoisesti sysänneet syrjään: paluumatka Kalottireitille. Tutkimme karttaa ja toivoimme löytävämme toisen reitin tai ylityspaikan. Mutta ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kahlaamaan. Minä ilman toista kenkää.

Sade ja tuulet olivat laantuneet pieneksi tihkusateeksi, kun vaelsimme aivan alajuoksun suulle, jossa joki oli leveimmillään, mutta myös matalimmillaan. Ripustaessani vettyneitä kenkiä kaulaani ja astuessani paljain varpain jokeen, tunsin hätääntymisen nousevan taas, vaikka nyt vettä oli huomattavasti aiempaa vähemmän, paikoitellen vain nilkkoihin asti. Purin hampaat yhteen ja tein saman kuin Monte Rosalle kiivetessä siinä kohtaa, kun kipu jalassa alkoi nakertaa uskoa omaan suoritukseen: aloin toistaa itselleni toimintaohjeita ääneen, uudelleen ja uudelleen:
– Jalka, sauva, jalka. Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi kolmesta pitää, ei ole hätää. Jalka, sauva, jalka…

Niin me ylitimme joen toiseen suuntaan.
Märät kengät jalkaan, ja matka saattoi jatkua Pihtsusjoen vartta seuraillen. Noustessamme taas rinteelle sää alkoi selkiintyä. Joen yläjuoksulla sijaitseva Pihtsusköngäs, eli 17-metrinen vesiputous, oli kertakaikkiaan uskomattoman kaunis. Mutta päätin nauttia putouksesta enemmän paluumatkalla. Tuntui, että vesi noin niinkuin ylipäätään, oli elementti, josta olin saanut sille päivälle tarpeekseni.

Hyvän tovin vaelluksen jälkeen Pihtsusjärven autiotupa, jolta huomenna tekisimme Haltin huiputusyrityksemme, ilmestyi näköpiiriin. Samaan aikaan synkät pilvet yhtäkkiä väistyivät, ja aurinko työntyi esiin.
Noin tunnin vaellus rakkakivikossa, ja olimme melkein perillä. Melkein.
Nimittäin taas oli edessä joen ylitys. Sinällään tämä ylitys ei ollut kovin haastava, mutta päivän tapahtumat eivät innostaneet pomppimaan liukkailla kivillä.

Ja niinhän siinä kävi, että viimeisellä kivellä ennen rantaa jalka lipesi. Painava rinkka veti minut kumoon, onneksi kuitenkin vain rantakivikkoon. Oikeassa nilkassa tuntui ikävä nuljahdus, mutta eniten taisi kolahtaa itsetuntoon. Päästyäni ylös laukkasin loppumatkan mökille kärttyisellä mielellä. On se nyt kumma, kun nuo vedet minua vastustavat!

Kun saavuimme Pihtsusjärven mökille, ja sää oli tehnyt uskomattoman muutoksen. Iltaa vietimme tuvan kuistilla kuivatellen varusteitamme ja huiskien itikoita kauniissa auringonpaisteessa.

Janiina Ojanen matkablogi
Rakas pieni musta muistikirjani…

Ihanassa illassa mieltäni painoi hiukan ikävä. Olin toivonut voivani kokeilla viestin laittamista tyttärelle Meekonvaaran huipulta, mutta huono sää esti sinne kiipeämisen. Nyt toivoin, että seuraavana päivänä pääsisimme Haltilla sen verran korkealle, että saisin yhteyden toimimaan.

Muilta vaeltajilta kuulemamme sääennuste ei ollut kovin lupaava.
Mökille saapui myös Haltin suunnasta lopen uupunut nuori pariskunta. He olivat yrittäneet nousta huipulle, mutta joutuneet kääntymään takaisin myrskytuulien tuiverruksessa. Se muistutti, että 1365-metrisen Haltin huipulle pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Huominen näyttäisi, kuinka meidän kävisi.

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén