PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH
Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.
Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!
Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.
Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!
– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.
PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA
Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.
Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.
Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.
Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.
PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH
Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!
Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!
Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.
Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:
– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.
Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.
Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.
– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.
Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!
Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:
– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!
Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!
– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.
Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.
Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!
