Lumisateessa Kilimanjarolla
kuva: Heikki

Kesken jättäminen koettelee, kun on luonteeltaan sellainen, joka palkitsee itseään tavoitteilla. Matka on yhtä tärkeä – joskus ehkä tärkeämpikin – kuin perille pääseminen, mutta tavoite antaa matkalle merkityksen. Jos ei aseta tavoitetta, jota vasten asioita mitata, miten tietää saavuttaneensa mitään? Kun taas asettaa tavoitteen ja jää siitä, on taitolaji löytää ilo siitä osasta matkaa, jonka sai kokea.

Palattuamme Kilimanjarolta Moshiin vietimme safarilla upeat kolme päivää, joiden päätteeksi Afrikan suuresta viidestä (eläimestä) näkemättä oli enää se haaveiltu leopardi. Safarin aikana tukikohtanamme toimi syrjäisellä kahvitilalla sijaitseva kaunis lodge, josta teimme päiväretkiä lähialueiden kansallispuistoihin. Noina päivinä norsut, kirahvit, kissapedot, apinat, hyeenat,  kauriit ja jopa sarvikuono avasivat eteemme Afrikan kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Kohtasimme puuhun kiipeäviä leijonia, massiivisten seepralaumojen virtoja, villisikojen perhe-elämää ja virtahepojen kylpykestejä.
Edelleen sormeni lepäävät neuvottomina näppäimillä, kun koetan tavoitella sanoja kuvailemaan tunteita, jotka kulkivat lävitseni, kun katselin gepardikolmikon metsästyskiihdytystä, kuukauden ikäisen norsunpoikasen leikkiä vanhemman sisaruksen kanssa ja raukean urosleijonan majasteetillista haukotusta savannin helteessä.

Mama Simba ja Mama Chui
kuva: Heikki

Erityisen häkellyttävä oli Ngoronngoron 259 neliökilometrin kokoinen kraateri, joka syntyi, kun jättimäinen tulivuori romahti kaksi miljoonaa vuotta sitten. Massiivinen kraateri vuoren seinämien suojassa, 600 metriä ympäristöään alempana, on ainutlaatuinen suojattu ympäristö, jossa elää yli 30 000 villieläintä. Alue itsessään on silmänkantamattomiin jatkuva ruohikkokenttä, jolla valtava eläinkanta elää salametsästykseltä turvassa.
Alueen tuntumassa asuu myös perinteikäs Maasai-paimentolaiskansa. Kasvonsa miehuusriitin merkkinä pelottavan mustavalkoisiksi  maalanneet pojat, vuohia teiden varsilla paimentavat lapset ja värikkäissä perinnevaatteissa savimajojen pihoilla viljelytöitä tekevät naiset edustavat ikiaikaista kulttuuria, joka hämmentää ja sykähdyttää. Kuinka he löytävät tavat kehittyä ja rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta, menettämättä pyrkimystään elää sopusoinnussa ympäristön kanssa?

Olen aiemmilla kiipeilymatkoilla oppinut, että lentokoneeseen nouseminen heti vuorelta laskeutumisen jälkeen on raastava kokemus. Safaripäivät olivatkin täydellinen keino irtautua kiipeilytunnelmasta. Mutta ympärillä pursuavasta kauneudesta huolimatta mieleni etsi tasapainoa.
Vatsakipuja lukuunottamatta keho tuntui palautuneen kiipeilyn rasituksista täysin. Vatsa oli arka ja kivulias; se kramppaili jokaisen aterian jälkeen, ja keho tyhjeni edelleen pari kertaa päivässä. Olin kai jo tottunut siihen, sillä se tuntui – jos ei nyt ihan tavalliselta olotilalta – ainakin merkittävästi paremmalta kuin vuorella ollessa, ja myös ruokahalu oli palannut. Lihakset tuntuivat levänneiltä. Melkein kuin en olisi vuorella ollutkaan.

Tuntien ja päivien kasautuessa Kilimanjaron kokemuksien ja minun väliin, aika kultasi muistoja salakavalan nopeasti. Se sai kytevän epäilyksen hiilloksen leimahtamaan liekkeihin. Jatkuva kesken jäämisen tunnelma seurasi minua. Heräilin aamuöisin kelaamaan läpi tapahtumia ja analysoimaan yhä uudelleen, olisinko voinut toimia paremmin ja luovutinko liian aikaisin.

Paluumatkalla Kilimanjarolta olin esittänyt kiipeilyparilleni Heikille epävarmuutta tihkuvan monologin siitä, etten halua menettää kiipeilyn iloa suorituspaineen vuoksi. Uupuneena epäröin, olivatko suuremmat vuoret minua varten. Aloin epäillä myös omaa aiempaa suoritustani Elbrusilla. Itsevarmuuteni järkkyi, ja kuva vuoriunelmista tuntui särisevän.
Entä jos minulla ei ollutkaan epämukavuuden sietokykyä, mitä laji vaatii? Halusinko edes sitä? Ja jos halusin, miksi?


Sisäiset kriisit tekevät meistä helposti itsekeskeisiä, ja polku hyväksyntään on polveileva. Taas sain huomata, kuinka merkityksellisiä asioita kiipeilyparin vertaistuki ja läsnäolo ovat. Heikki antoi minun työstää ajatuksiani ja muistutti läpikäyneensä itse samankaltaisen prosessin, kun Elbrusilla olimme joutuneet kääntymään takaisin hänen vuoristotautioireidensa vuoksi, ja minun tukeneen häntä silloin vastaavalla tavalla.

Viimeisenä safaripäivänä ihaillessamme Ngorongoronin reunamien jyrkänteitä, Heikki puolihuolimattomasti tipautti aiemman pohdintomme Elbrusille paluusta keskusteluun. Ilmeisesti hän kuitenkin näki varjot kasvoillani ennen kuin ehdin sanoa mitään, sillä samaan hengenvetoon hän päätti lauseensa:
– … mutta siitä puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista.


Mutta kotimatkan koittaessa lohduttomuus oli poissa, ja tunsin vain haikeutta astuessani Amsterdamin koneeseen.

Vain reilua vuorokautta myöhemmin, kaksi tuntia kotiovesta astumisen jälkeen, ennen kuin yhtään laukkua oli purettu, olimme varanneet paikat ensi elokuussa Elbrusin huippua pohjoisen reitin kautta tavoittelevasta ryhmästä.
Elbrusin pohjoinen reitti on vähemmän käytetty ja haastavampi kuin ruuhkaisempi eteläinen reitti, jolla viime kesänä kävimme ottamassa ensi kosketuksen Kaukasuksen vuoriin. Innostukseni pohjoisreittiä kohtaan oli ottanut iskua, kun Kilimanjaron epäonnistuminen rouhi loven itseluottamukseeni. 5350 metrin korkeus oli nyt toistamiseen koitunut yrityksellemme kohtalokkaaksi. Oliko järkeä lähteä vielä haastavampaan yritykseen?

Mutta olin luvannut itselleni, että palaan Elbrusille. Halusin kokea vuoren toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Ja päästä huipulle, alhaalta asti kiiveten. Oli valittava oikea strategia. Löysimme ryhmän, jolla järkevältä tuntuva  ja akklimatisoitumisen huomioiva huiputussuunnitelma. Ei lumikissoja, ei ruuhkia, ei teknomusiikkia. Vain Kaukasuksen tuuli ja viiltävähuippuiset, maagisen kauniit vuoret. Olimme valmiita tarttumaan haasteeseen.

Aamu Elbrusilla 2017

Kesti vielä pari viikkoa ennen kuin olin terve ja kivut vatsasta olivat kadonneet. Läpikäymäni itsetutkiskeluprosessi tuntui lopulta vahvistaneen haluani saavuttaa asettamamme tavoitteet. Nimittäin ennen kuin olin täysin kunnossa, olimme myös varanneet lennot kesäkuuksi Geneveen.
Edellisellä Alppien reissulla, jolloin kiipesimme Heikin kanssa samassa ryhmässä ensimmäistä kertaa, minulta jäi kokematta Gran Paradison huippu, sillä huono sää esti molemmat huiputusyritykset. Heikki palasi tuon matkan jälkeen huiputtamaan Gran Paradison, mutta häneltä puolestaan puuttuu yhä Mont Blancin huiputuskokemus.

Hauskaa on, meitä opastamaan lähtee italialainen Alby, joka oli oppaanani, kun huiputin Mont Blancin viime reissulla! Kesäkuun alussa olosuhteet ovat Mont Blancilla vielä talviset ja kesäkauden vuoristomajat suljettu. Kiipeämme siis eri reittiä ja majoitumme talvimajoissa. Eli aidan matalaa kohtaa ei etsitä tälläkään reissulla.

Mitä tapahtui? Mitä tästä taas opittiin?

Pohtiessani Kilimanjaron kesken jäänyttä huiputusta, olin oivaltanut jotain itsestäni: yllättävän suuri osa surutyöstä johtui siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen keskeytys (tai epäonnistuminen, tai viisas päätös palata – tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin). Sydämessäni tiesin meidän toimineen oikein Kilimanjarolla. Usko itseeni horjui, sillä olin Elbrusin jälkeen niin kovin halunnut meidän onnistuvan. Todistavan, ettei 5350 metriä ole meille ylittämätön kynnys. Mutta kyse ei ollut vain kiipeilytiimin onnistumisesta.
Olin halunnut todistaa vahvalle kiipeilyparilleni – ja ehkä ennemminkin itselleni – että pärjään siellä missä hänkin. Valitsemalla minut kiipeilyparikseen, hän tekee tietoisen valinnan ottaa kumppanikseen fyysisesti heikomman. Eikä kyse ole itsetunnostani (tai no, ehkä vähän siitäkin), vaan ihan fysiologisesta faktasta. Älä ymmärrä väärin, missä tapauksessa tämä ei ole kilpailua. Vaan halua olla luottamuksen arvoinen ja vastata odotuksiin.

Kun tämän oivallettuani näin peilistä loukkaantuneen katseeni, olin niin helpottunut, että nauratti. Tiesin, että olisi vain yksi keino poistaa kitkerä maku kieleltäni. Luovuttaminen oli poissuljettu. Sillä se olisi ainoa tapa, jolla pettäisin kumppanini. Voisin käyttää sitä vahvuutta, joka minulle on annettu ja jolla minä pärjään silloin, kun lihasmassani ei ole tarpeeksi: kovapäisyyttä.

Niinpä me pakkaamme kiipeilyreppumme ja aloitamme sieltä, minne on jotain jäänyt kesken. Ja yritämme uudelleen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Aamunkoi Mont Blancilla 2016