Päivä 3: Jouluaatto Tansaniassa
 |
| Moshin torilla |
Heräsin outoon tuntemukseen. Kesti hetken päästä tutkimaan tilannetta, sillä olin sotkeutunut sänkyä ympäröivään moskiittoverkkoon. Avasin nihkeilta tuntuvat silmäluomeni ja yritin oikoa hiestä märkiä raajojani. Aurinko pusertui väkisin suljettujen verhojen raosta tunkkaisen kuumaan huoneeseen, ja pöly tanssi raukeasti sen lattialle valuttamalla valojuovalla. Irtauduttuani vastentahtoisesti unen tahmeasta syleilystä, minut herättänyt outo tuntemus paikallistui oikeaan jalkaterääni, nimettömään varpaaseen, ja sai kuuman tykytyksen muodon. Nousin istumaan ja tuijotin hämmentyneenä varvasta, joka oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi ja muuttunut ärjyn punaiseksi. Selkeä itikan pistosjälki kutisi ja tykytti yhtä aikaa.
Siihen mennessä, kun olimme pukeutuneet, saaneet aamupalaa ja soittaneet lapsille hyvän joulun toivotukset, oli varvas muuttunut kellertävänpunaiseksi ja turvonnut melkoisesti, mikä ajoi meidät apteekkia etsimään. Noloa myöntää, että itikkamyrkkyä mukana oli ylitsevuotava määrä, mutta allergialääkkeet olivat jääneet kotiin. Aina jotain jää, ja saatoin vain arvata, ettei tämä ollut viimeinen matkasta jäänyt asia. Muistilistojen rakastaja minussa hypähti ilosta, ja aloitin välittömästi Aina mukana -nimisen listan kokoamisen tulevaisuutta varten.
Apteekki löytyi Uhuru Park -puiston laidalta, ja esiteltyäni varvasta apteekkarille, sain tuubin rasvaa sekä mini-grip-tyyppisessä pussukassa kymmenen pientä vaaleanpunaista pilleriä, joiden ainesosista minulla ei ole aavistustakaan. Mutta tovi sen jälkeen, kun olin nielaissut pienen pillerin, kutina ja jomotus laantuivat. Hymyilin niin autuaana, että Heikki antoi pillereille nimen: “Pink Happy Pills”. Autuus täydentyi vähän matkan päästä sattumalta löytyneestä Union Cafe -kahvilasta, joka on käsittääkseni koko kylän ainoa paikka, josta saa erinomaisia erikoiskahveja. Olin heti ensimmäisen päivän parin kahvikokeilun jälkeen siirtynyt teehen. Nimittäin vaikka sademetsän siimeksessä olin saanut loisteliasta kahvia, kaikkialla muualla tarjolla oli vain Africafe-nimistä kammottavaa murukahvia, josta syntyvää tököttiä ei kahvikranttu saa nieltyä edes tahdonvoimalla
Koska seuraavana päivänä olisi edessä lähtö Mount Merulle, vietimme jouluaattoa rauhaisasti ympäri Moshia vaellellen ja lueskellen. Jouluateriana nautimme tansanialaisia kanakastikkeita rauhaisalla terassilla ja seurasimme viereisessä pöydässä huiputusjuhlia viettävän saksalaisryhmän edesottamuksia. Kahdeksan hengen seurueesta useampikin kävi meille kokemuksiaan ja neuvoja jakamassa, mutta tulevat päivät osoittaisivat yhden, uupumuksesta ja parista ylimääräisestä Gin Tonicista huojuvan miehen neuvon olevan ylitse muiden:
– Kahvi leirissä on juomakelvotonta ja teetä on vain yhtä laatua. Kun viikon juo joka aterialla samaa, karvasta mustaa teetä, vaihtoehtoiset maut ovat kuumaa valuuttaa kiipeilytiimin keskuudessa. Ottakaa siis mukaan omaa teetä, eri makuja.
Iltaa kohden kärsimättömyys alkoi nostaa päätään, ja joulupäivällisen jälkeen räjäytimme laukut huoneen lattialle ja aloimme pakata Mount Merun nelipäiväistä kiipeilyä varten. Olin varma, etten innostukseltani saisi nukuttua, mutta kuumuus oli imenyt kehosta voimat niin tehokkaasti, että kaaduttuani sänkyyn vajosin heti syvään, unettomaan uneen.
Päivä 4: Mount Merun lähestyminen
 |
Pientä lähtöinnostusta havaittavissa…
taustalla oppaat ottavat rennosti turrejen hössöttäessä 🙂 |
Voi sitä riemua ja jännitystä, kun aamulla jo ennen silmien avautumista muistin, että nyt mennään! Kasvot hymystä haljenneina kipusimme aamiaiselle kasseinemme. Mukaan lähtisi tietysti vain neljän päivän kiipeilyvarustus, ja loput tavaramme jäisivät hotellin varastohuoneeseen odottamaan paluutamme.
Mount Merulle meitä lähtisi kolme kiipeilijää; Heikin ja minun tiimiin liittyi aamiaisella Lontoosta kotoisin oleva Terry. Sympaattinen ja rauhallinen Terry on intohimoinen urheilija, jolla on kokemusta monenlaisista lajeista, mutta jonka lajikokoelmaan vuorikiipeily on suht tuore lisä.
Lisäksi ryhmään kuuluisi kaksi opasta, Abraham ja Steven, joukko kantajia ja muuta henkilökuntaa sekä Frederick-niminen metsänvartija. Räjähtänyt, nukkuva tulivuori Mount Meru (hiukan taustatarinaa vuoresta täällä: Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui) nimittäin sijaitsee Arusha National Park -kansallispuistossa, jossa on paljon villieläimiä. Turvallisuuden vuoksi ryhmät eivät saa kulkea puiston alueella ilman aseistettua vartijaa. Yleensä villieläimet pakenevat ihmistä, mutta mikäli eläin tuntee olonsa uhatuksi, se saattaa hyökätä ja tuolloin rangerin tehtävä on hätistää eläin toiseen suuntaan. Kysyessämme, kuinka usein Frederick joutuu asettaan käyttämään, hän arvioi, että keskimäärin pari kertaa kuukaudessa.
Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukut ja koko ryhmän pikkubussiin, ja matka saattoi alkaa. Ajomatka kuumassa, tuoksurikkaassa autossa kului rattoisasti kantajien ja oppaiden swahilinkielistä keskustelua kuunnellessa, maisemia ihmetellessä, torkkuessa ja jutustellessa. Toiveeni villin seepran näkemisestä toteutui jo ennen kuin ajoimme puiston alueelle, ja matkan varrella näimme myös apinoita ja antilooppeja.
 |
| Kolmen päivän lähestymismarssi alkaa |
Odottaessamme ryhmän sisäänkirjautumista kansallispuiston portilla, saimme taas oppia Afrikka-kiipeilyn uhkakuvista: Heikin poistuessa vessaan, oppaamme säntäsi puolijuoksua hänen peräänsä ja nappasi maahan lasketun repun:
– Älkää jättäkö laukkuja vartioimatta tai apinat varastavat ne!
Siinä olisikin selittämistä, jos reissu keskeytyisi muinaisten sukulaisten ryöväysretkeen!
Päivän vaellus alkoi 1600 vertikaalimetristä ja päätyisi Mirakamba-majalle (2514 m). Merun lähestyminen oli kokemus, joka jätti minuun lähtemättömän jäljen, ja viimeistään se sai minut rakastumaan Afrikan ihmeelliseen luontoon. Polkumme kulki halki rehevien niittyjen, joita kirkkaat, solisevat purot halkoivat. Edessä nousi ihmeen kaunis Meru kolmine huippuineen (Little Meru 3820 m, Rhino Point 3800 m ja päähuippu Socialist Peak 4566 m) ja ympärillämme rehottivat satumaisen kaunis savanni ja sen reunojen yli kumartuvan sademetsän reunus. Jos seeprojen näkeminen autosta oli sykähdyttänyt minua, parin sadan metrin päässä laiduntavan vesipuhvelilauman ja pensaissa syöksähtelevien paviaanien bongaaminen aiheutti lähes lapsekkaan riemunpuuskan.
 |
| Elämän hienoja kohtaamisia |
Sitten Fredrick kääntyi äkisti polulta syrjään ja asteli rauhallisesti ja määrätietoisesti aukean toiseen laitaan. Hetken kuluttua oivalsin syyn, kun tajusin seisovani villin kirahvilauman vieressä. Silmäni kyyneltyivät tilanteen uskomattomuudesta ja nöyryydestä saadessani nauttia noiden majasteetillisten eläinten läsnäolosta. Ne eivät selvästikään kokeneet tilannetta yhtä liikuttavana, vaan jatkoivat kaikessa rauhassa laiduntamistaan. Vasta saapuessamme aivan parinkymmenen metrin päähän, lauma siirtyi verkkaisesti sivummalle. Henkeni salpautui, kun suuri uros lähti kuin hidastetussa elokuvassa laukkaan ja ohjasi laumansa kauemmas meistä pahanhajuisista otuksista. Pieni kirahvinpoikanen jäi vielä hetkeksi uteliaana katsomaan meitä, mutta kääntyi sitten seuraamaan vanhempiaan.
– Mene vaan pikkuinen. Ihan oikein, että olet vähän varovainen. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä kivoja kuin me, kuiskasin loittonevalle eläinpienokaiselle, joka kokonsa perusteella voisi kävellä ylitseni tuskin huomaten, että jotain jäi alle.
Heikki kuuli sanani ja kääntyi katsomaan minua hymyillen, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan saman tunteen, joka sai liikutuksen kauluksen kuristamaan kurkkuani.
Matka jatkui, ja polku sukelsi sademetsän syvyyksiin. Äimistyneenä ja ihastuneena laskimme ensimmäisten tuntien aikana kohtaamiamme eläimiä, kun Frederik pysähtyi ja osoitti pyssynpiipulla maassaolevaa ruskeaa, karvaista pökälettä ja kysyi, tiesinkö minkä eläimen jätös se oli. Pienen pohdinnon ja parin arvauksen jälkeen Heikki ehdotti leopardia. Frederick nyökkäsi myöntävästi ja selitti, että ulosteessa näkyvät luut ja karvat ovat saaliseläinten jäänteitä, jotka kulkevat sulamatta leopardin ruoansulatuksen läpi.
 |
| Rangerimme Frederick näyttää tietä sademetsän uumeniin |
Pienen ryhmämme läpi kulki innostunut kohahdus ja aloimme toiveikkaina vilkuilla korkeina yläpuolellemme nousevien puiden oksille. Leopardi oli kulkenut tästä hiljattain. Kaikki eläimet ovat luonnon uskomattomia taideteoksia, mutta suurissa kissapedoissa on jotain erityisen sykähdyttävää. Olisi upeaa nähdä oikea, luonnonvarainen leopardi!
Niin sai alkunsa Heikin, Terryn ja minun leopardi-intoilu, joka ei hellittänyt koko reissun aikana. Alkuun oppaat taisivat pitää meitä hölmöinä, kun jokainen kahahdus pusikossa synnytti “Oliko se leopardi?” -tyyppistä vitsailua, ja kun kissapeto ei tahtonut ilmestyä, aloimme suunnitella sen photoshoppausta reissukuviin. Kuitenkin parin päivän jälkeen vitsailu alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia (jotka lienee parasta jättää “what happens on the mountain, stays on the mountain” -teeman piiriin), että Steven ja Abraham oivalsivat, että vitsailimme ja pian hekin aina välillä liittyivät leopardietsintöihimme.
Pidimme yllä hyvää vauhtia ja nautimme noususta. En ole ennen kiivennyt alueilla, joilla käytetään kantajia ja pakko myöntää, että tuntuu hiukan hassulta pontevasti ähertää eteenpäin 10 kilon päiväreppu selässä, kun kantajat suhahtelevat ohi selässään ja pään päällä parisenkymmentä kiloa ja lisäksi omat varusteet. Oppaamme Steven kertoi noin 5 vuotta kestäneestä pitkästä reitistään oppaaksi: oppaaksi halajavat aloittavat kantajina (nykyään kantajien kuorma on noin 20 kiloa, aiemmin se oli jopa enemmän). Kantajina menestyvät voivat edetä kokin apulaiseksi ja edelleen kokiksi. Viimeisinä vaiheina on myös kirjallisia opintoja vaativa valmistautuminen apuoppaan ja lopulta pääoppaan tehtävään. Kun kantajien kanssa reissun mittaan tuli tutuksi, heistä huomasi selkeästi, kuka halusi edetä urallaan. Oppaaksi halajavat esittäytyivät, kävivät juttelemassa ja olivat aktiivisia suuntaamme, muiden vain tyytyessä jäämään taka-alalle. Pohdimme seuratessamme ryhmän toimintaa, että kyllä se vahvistaa oppaan uskottavuutta sekä koko tiimin turvallisuuden tunnetta tietää, että oppaat tietävät täsmälleen kaikki ryhmän tehtäväroolit vaatimuksineen.
Kuin yllättäin päivän matka 2514 metriin oli takana, ja polku putkahti pensaikon läpi Mirakamba-majan pihaan. Ajoituksemme oli täydellinen. Kaikki muut majalla olevat kiipeilijät olivat paluumatkalla ylhäältä. Mikäli muita nousevia ryhmiä ei saapuisi, olisimme tästä ylöspäin ainoa kiipeilyryhmä vuorella. Oppaat arvelivat, että harva halusi valita joulupäivän lähestymispäiväksi, joten luultavasti saisimme joululahjaksi nousuista hienoimman: luonnon rauhaa ja tyhjiä polkuja!
Päivällisellä kuuntelin majan ruokahuoneen puheensorinaa ja ihmisten analyysia takana olevasta kiipeilystä. Olin olettanut Mount Merun olevan helppoa etenemistä huipulle asti, mutta ihmisten puheita kuunnellessa aloin aavistella, että 4566-metrisen huipun saavuttamiseksi saisi tehdä töitä.
 |
| Ilta-aurinko vuorilla |
Päivällisen jälkeen kiipesimme vielä majan vieressä olevalle näköalapaikalle katsomaan Afrikan taivaan tähtiä ja lähes täytenä möllöttävää kuuta, jotka valaisivat tienoon niin, ettei otsalamppuja tarvittu. Kaukana Moshi-kylän valojen takana seisoi Kilimanjaro huippu kietoutuneena pilvipeitteeseen, joka ei ollut väistynyt kertaakaan alueelle saapumisemme jälkeen. Toisessa suunnassa ylitsemme kaartui Mount Merun huippu, joka oli hetkeksi riisunut pilviverhon yltään ja näyttäytyi meille illan pimeydessä henkeäsalpaavan kauniina. Tästä suunnasta katsottuna huipulta alas syöksyvä jyrkänne sai vuoren näyttämään saavuttamattomalta ja niin houkuttelevalta. Sinä iltana kömmin makuupussiini sydän pakahtumaisillaan ilosta:
Tulisipa jo huominen – ja voi kun tämä hetki ei koskaan loppuisi!
 |
| Mount Merun huippu kurkistaa pilvien takaa |
