Category: vapaalasku

Meillä on VALTAVA ongelma!

Hei… kuin kuiskaisin tyhjältä näyttävän talon ovelta varovaisen tervehdyksen. Siitä on aivan liian pitkä aika, kun olin täällä viimeksi. Olen kaivannut sitä väylää vuorille, jonka kirjoittaminen minulle antaa. Se on kimmeltänyt ajatuksissani kuin aamunkajo sinisen harjanteen takana: kaukaisena mutta tavoittelemisen arvoisena. Joskus kuitenkin vastaan tulee tilanteita, joissa on luovuttava itselle merkityksellisistäkin asioista hetkellisesti ja ohjattava aika, voimavarat ja ajatukset tärkeimpiin. Takana on melkoisen tuiverruksen kuukausia, eikä matka ole vielä lähellekään maalissa, mutta tämä vuori huiputetaan kuten kivisetkin – askel kerrallaan.

Minä ja Matterhorn

Olen kuitenkin odottanut suuresti sitä hetkeä, jolloin avaan uuden valkoisen sivun odottamaan sanoja ja tunnen ohuen, raikkaan ilman täyttävän ajatukseni. Hiukan yllättävää on, että tein sen itse asiassa useita päiviä sitten ensimmäisen kerran. Ujosti vein sormet näppäimistölle, kiinnitin katseeni ilkikurisesti vilkkuvaan kursoriin ja jäin odottamaan sanoja, jotka aina valuvat sormieni päistä ilman erillistä kehotusta.

Mutta mitään ei tapahtunut. Aloitin lauseen, pyyhin sen pois. Toistettuani saman muutamia kertoja, aloin miettiä, että nytkö kokisin sen, mistä kirjoittajat aina puhuvat mutta josta minulla ei ole kokemusta – kirjoittajan blokin. Tuijottaisinko tyhjää näyttöä tuskaisena ja vailla sanoja, sillä tavalla kuten elokuvissa: repisin takkuista tukkaani ja silppuaisin paljain käsin A4-paperiarkkeja lattialle…

Orastava huoli oli turha, sillä katseeni osuessa seinällä riippuviin kuviin vuorilta, melkein saatoin kuulla ruosteen kirskuvan sanageneraattorini rattaista niiden käynnistyessä. Ihanaa olla takaisin riveillä!

Vaikka kiipeilyasiat ovat olleet hiukan telakalla, vuorilla olen ollut. Hiihtolomalla pääsin rakkaaksi tulleeseen Cerviniaan – ensimmäistä kertaa talvisaikaan – ja laskimme reidet maitohapoista turvoksiin Matterhornin varjossa. Hiihtohisseistä tuijottelin tutuiksi käyneitä rinteitä, etsin katseellani Carrel Hutin pilkottamassa Lion Ridgen kivien lomassa taivasta vasten ja ymmärsin taas, miksi jotkut ihmiset palaavat samalla vuorelle useita kertoja.

Myös suksilla olen viimeisen vuoden aikana alkanut kiinnostua laskettelurinteiden ulkopuolisesta maailmasta; skinnauksesta ja vapaalaskusta – jälleen uudenlainen tapa seikkailla rakastamassani ympäristössä. Toistaiseksi en ole hankkinut omia varusteita edes laskemiseen, sillä vuokraamoiden varusteet ovat yleensä oikein laadukkaita ja riittävät tasoiselleni laskijalle erinomaisesti. Yksi haaste kuitenkin on: leveälle jalkaterälleni on vaikeaa löytää täydellisesti istuvaa monoa. Joudun usein tekemään kompromissin puristavan monon ja seuraavan, merkittävästi pituudelta liian ison koon välillä. Saman haasteen kanssa painin myös kiipeilykenkien osalta, varsinainen lättäjalka! Niinpä nyt puuterin alkaessa kiinnostaa olen harkinnut, että hankkisin omat monot. Lieneekö monohankintaan parempaa paikkaa kuin Cervinian laskuparatiisin varustemyymälä? No, annas kun kerron, kuinka siinä kävi:

Myymälän hulinassa esitin asiani minua reilusti yli päätä lyhyemmälle vahvalla italialaisaksentilla puhuvalle miehelle. Hän nyökkäsi juhlallisesti ja ohjasi minut ottamaan kengät pois ja asettamaan jalkani kengän kokoa mittavaan mittalaitteen päälle. Tein työtä käskettyä huojentuneena, että olin pitkän laskupäivän jälkeen ehtinyt vaihtaa kuivat ja puhtaat sukat.

Mies katsoi mittalaitteen alustalle asetettua oikeaa jalkaani ja henkäisi kauhusta:

– Meillä on VALTAVA ongelma, hän henkäisi tuijottaen jalkaani kulmat syvässä kurtussa ja pyöritellen päätään epäuskoisena:

– Jalkasi on todella leveä! Pystymme kyllä muokkaamaan monoja isommiksi, mutta sinun jalkasi on NIIIIIN valtavan leveä, etten ole varma, riittääkö se!

Yritin varovasti henkäistä, että kyllä 40 on ihan normaali kengän koko kaltaiselleni pitkälle pohjoismaiselle naiselle, mutta mies huitaisi piipitykseni pois kuin ärsyttävän kärpäsen. Hän kävi hakemassa kollegansa, joka niinikään oli pienikokoinen italialaismies. Yhdessä he aikansa tuijottelivat ja äimistelivät jättiläismäistä luu- ja jännekasaa, jonka olin mittalautaselle paiskaissut. Kovaääninen hämmästely täydessä liikkeessä sai muut asiakkaatkin huomaamattomuutta tavoitellen kurkistelemaan varovasti suuntaani nähdäkseen kyseessä olevan mammuttijalan.

Hetken kuluttua tilanne alkoi nostaa punaa poskilleni, ja aloin vakavasti harkita pakoa myymälästä suinpäin sukkasillaan lumiselle kadulle. Tilanteen ei sikäli olisi pitänyt olla suuri yllätys, sillä vain paria päivää aiemmin olimme samaisessa liikkeessä olleet tilanteessa, jossa vuokraamon myyjä oli lähes huutaen vaatinut nöyryytyksestä punastelevaa teinityttöä ilmoittamaan painonsa kovemmalla äänellä.

Onneksi aikansa ihmeteltyään myyjä kävi hakemassa monon, jonka sitten kasvot punehtuneena ja yleisön selvästi jännittäessä punnersin jalkaani. Italialaisen valmistajan mono oli todellakin niin kapea, että pidempiaikaisessa käytössä se olisi liian pieni. Myyjä tarjosi vielä päätään pudistellen mahdollisuutta hakea miesten osastolta toisen mallinen mono, mutta jostain syystä ostostunnelmani oli hiukan latistunut.

Niinpä keskustelimme vielä hetken siitä, kuinka jalkani on kertakaikkiaan sopimattoman suuri italialaiseen lestiin (eikä muiden valmistajien malleja ainakaan tarjottu) ja sitten sain viimein tilaisuuden riipiä monon jalastani ja paeta liikkeestä.

Olen sinut kehoni kanssa, mutta pakko myöntää, että hiukan naisellinen itsetunto otti osumaa. Korvat luimussa ohitin muut kadulla olevat liikkeet – ehkäpä parasta olisi asioida Suomessa liikkeessä, jossa ollaan tottuneempia pohjoismaisiin mittoihin.

Monoja ei siis tarttunut Cerviniasta matkaan, mutta ihanat päivät lumitouhuissa rinteillä latasivat akkuja ja vuori-ilman tuoksua ajatuksiini. Kun sitten viimeisenä päivänä kyynelsilmin hyvästelin Matterhornin taksin takaikkunasta, lohtunani oli ilahtunut havainto, että seuraavaan kiipeilyreissuun heinäkuussa on enää pieni tovi aikaa!

Elämän muiden osa-alueiden vietyä huomiota, viime kuukausina treenaaminen on jäänyt ylläpitäväksi. Kiipeilysuunnitelmamme Eigerilla ja Dent Blanchella on melkoisen kunnianhimoinen, joten harjoituskausi on syytä aloittaa mitä pikimmin. Mikäs sen ihanampaa! Kevätauringon pilkistäessä taivaanrannasta, odotan pitkiä pyörälenkkejä, soututreenejä ja mitä kaikkea sitten tuleekaan keksittyä! Edellisen kiipeilyreissun jäätyä tyngäksi sairastumisten ja huonon sään vuoksi, kiipeilytauko tuntuu venähtäneen melkoiseksi ja mielikin on ajelehtinut kauemmas. Kuitenkin nyt viime päivinä vuoret ovat jälleen uineet mieleni taustamaisemista edemmäs, lähemmäs ja veressä kupliva odotus tuo väriä arkeen – tuntuu kuin jo melkein koskettaisin lämmintä graniittia. Haistan sen kevättuulessa, kuulen sen kuiskauksen unissani ja olen valmis jatkamaan seikkailua!

Randoillaan – koskemattomat hanget odottavat!

Minulla on itsepintainen ajatus, ettei vuori ole kiivetty, ellei sieltä myös kiivetä alas. Olen kyllä tuijotellut snoukkaleffoja, joissa laudat selässä ponnistellaan rinnettä ylös, tuuletetaan huipulla helikopterikameralle ja loikataan sitten puhtaalle, merkitsemättömälle hangelle ja syöksytään kohti laaksoa. Olen ihaillut tyyppien rohkeita ja tyylikkäitä kaarteita rinteessä, mutta huomaan aina päätyväni kommentoimaan, kuinka tärkeänä pidän laaksosta laaksoon kiipeämistä.

Tänä talvena kaikkien tietämistä syistä ulkomaanmatkat ovat jääneet väliin, ja laskemista on tullut harrastettua aiempia talvia enemmän. En ole kummoinen laskija. Joskus teini-ikäisenä opin pysymään suksien päällä pystyssä mäen ylhäältä alas. Muutaman laskutalven jälkeen laskeminen unohtui vuosikausiksi – kunnes nyt viime vuosina on tullut palattua sen äärelle.

Tein heti suksille palatessani päätöksen, että tähän lajiin en sitoisi kunnianhimoa. Ei tekniikkaharjoittelua ja suoritustavoitteita. Vuokravarusteet riittävät ja laskuja juuri niin monta kuin ehtii ilman herätyskellon aamuvarhaista pirinää tehdä, ja tinkimättä rinnebaarin kaakaoiden määrästä.

Ensimmäinen talvi menikin niin. Tämän talven ensimmäisenä laskupäivänä varasin kuitenkin hiihtokouluopettajan tunniksi. Ihan vaan mielenkiinnosta! Ensimmäisen tunnin jälkeen varasin häneltä aikaa uudelleen seuraavana päivänä. Muutamaa laskureissua myöhemmin palasin teiniaikojen laskuvuosien innostuksen pariin ja löysin itseni suksilla rinteen viereisiltä metsäreiteiltä pomppimassa tutisevin polvin puiden välissä. Hetkellisessä “vain lahjattomat treenaavat” -huumassa päädyin hyppyreihinkin – muistat ehkä parin kirjoituksen takaisen videon – ja lopputuloksena oli luukalvon kivulias vaurio ja yli kuukauden urheilutauko.

Ensimmäinen skinien (nousukarvat) kiinnitysharjoitus

Mutta yksi asia on selvä: tänä talvena rinteiden ulkopuolinen, koskematon lumi on alkanut kuiskia minulle kutsuvasti. Jostain, ehkä niistä snoukkaleffoista, mieleeni on maalautunut kuva vuorimaisemasta ja ajatus pakkaselta ja kiveltä tuoksuvasta tuulesta, auringon kirvelystä nenänpäässä ja neitseellisestä, kimmeltävästä hangesta, joka vastustamattomasti pyytää minua kirjaamaan nimikirjaimeni vilpoisalle iholleen. Melkein kuin häpeillen sen tekisin, mielessäni pyytäen vuorelta anteeksi, että olin mennyt piirtämään viivani sen virheettömään kylkeen.

…ja niin kevään viimeisellä laskureissulla Pyhällä löysimme Heikin kanssa itsemme Vapaalaskun intro -kurssilta.

Vain puolikkaan päivän mittainen kurssi oli loistava – ja ah niin koukuttava – kurkistus minulle uuteen maailmaan. Aamu aloitettiin lumiturvallisuuskoulutuksella oppaamme Oulan johdolla. Hiihtokeskuksen parkkipaikan reunalla opettelimme piippareiden käyttöä ja etsimme toisiamme autojen joukosta kuvitteellisen lumivyöryn jälkeen. Tökimme aurattua lumikasaa pitkillä sondeilla ja harjoittelimme hautautuneen ihmisen etsimistä hangesta pohtien parhaita tapoja pysyä hengissä lumen alla mahdollisimman pitkään.

Osaatko muuten arvata, mikä on tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan?

Heikki ja splitboardin siteiden värkkäys

Vapaalaskuvarusteet ovat vaikuttavat: monot, jotka muotoutuvat hiihtämiseen ja kävelyyn soveltuviksi avaamalla nilkan kohdalta klipsin, joka mahdollistaa nilkan taivuttamisen. Suksien randositeet, jotka parilla naksautuksella vaihdetaan lasketteluasennosta hiihtämiseen soveltuviksi. Skinit, eli suksien pohjiin liimautuvat nousukarvat, joiden avulla pystyt hiihtämään jyrkkääkin mäkeä ylös valumatta. Sukset ovat leveämmät kuin mihin olen tottunut, ja lumen pinnasta kohollaan olevat kärjet auttavat pysymään hangen päällä vaihtelevassa maastossa.

Varusteet siis selkään, hissillä ylös Pyhätunturin laelle ja suksien kärjet pois laskettelurinteestä!

Ensimmäinen laskupätkä oli kaikkea muuta kuin “tunne tuuli hiuksissasi” -tyyppinen vapaudenhurman täyttämä matka, josta olin haaveillut. Sukset tuntuivat valtavilta, kuin olisin laskenut kahden silityslaudan päällä ja niiden hallinta oli kokemattomalle odottamattoman erilaista tavallisiin laskettelusuksiin nähden. Mutkat tuppasivat menemään pitkiksi, ja reisilihakset joutuivat oikein kunnolla töihin, kun koetin hakea Lindsey Dyer -henkistä (hän on vapaalaskun supertähti) tyyliä, jonka olin pääni sisällä nähnyt. Ihan ei siihen päästy, ja katajat saivat kyytiä parilla ensimmäisellä metsäosuudella!
Mutta vaikka emme olleet kaukana erämaassa ja hiihtohissien kolina ei ihan päässyt häipymään horisonttiin, sydämeni paisui ilosta: yhtäkkiä aidatun rinteen sijasta koko tämä metsä muuttui vain minulle luoduksi huvipuistoksi!

Kuvaile tunteitasi yhdellä ilmeellä -otos

Ensimmäisen laskun jälkeen kiinnitimme skinit (nousukarvat) suksien pohjaan ja aloimme harjoitella skinnausta. Lopulta itse etenemisessä ei kummoisesti harjoiteltavaa ole. Muutaman hyvän vinkin kyllä saimme taloudelliseen hiihtämiseen, mutta lopulta perustekeminen on yksinkertaista. Kuitenkin varusteiden käyttö ja vaihtoehtoiset käännökset oli hyvä ottaa haltuun opastettuna – sekä tietysti skineillä laskeminen, joka sekin on hiukan erilaista; aavistuksen kankeaa auraamista.

Voi millainen aamupäivä se olikaan!

Muistatko tunteen, kun lapsena löysit vanhan autioituneen talon auki unohtuneen pihaportin? Kun sydän jyskyttäen ja hengitystä pidätellen raotit kirskuen avautuvaa saranaa ja vilkaisit varovasti taaksesi toivoen, ettei kukaan ollut kuullut ja tulisi estämään tutkimusmatkaa. Muistatko, kuinka astuit villiintyneeseen puutarhaan, ja yhtäkkiä tuoksut täyttivät huumaannuttavasti ilman, äänet ympärillä muuttuivat ja aurinko tuntui paistavan uudesta kulmasta. Kuinka jokainen ränsistyneen pihapolun mutka saattoi paljastaa jotain uutta ja jännittävää? Puut ja pensaat ottivat uuden muodon – ehkä niiden takana piileskeli joku tai jokin: ystävä vai vihollinen? Muistathan, kuinka sydän tykytti hiukan normaalia kovemmin ja oli malttamattomuuttaan hiipinyt paikaltaan rintakehästä ylemmäs kohti kaulaa? Houkutteleva ja jännittävä seikkailu odotti ja juuri, kun olit ottamassa askeleen astuaksesi taikamaailmaan, portti takanasi narahti ja ääni jyrähti…

– Jaahas, kurssipäivä tulikin nyt päätökseen. Ensi kerralla voitte sitten lähteä oikeasti laskemaan tuonne kauemmaskin. Tervetuloa uudelleen!

Olin täydellisen myyty, ja jo ennen kuin sain siteet irti, haikailin pääsyä “oikean” randoilun pariin eli kauas hissien kolinasta, sinne missä ei kuulu mitään. Edes huonosti istuvien vuokramonojen nilkkoihin ja sääriin hiertämät mustelmat ja ruhjeet eivät himmentäneet iloa uuden seikkailun löytämisestä.

Portti uuteen seikkailuun on löytynyt, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen uudelleen kurkistamaan taikamaailmaan!

Siellä se on, taikamaailma!

Ai niin, se tehokkain tapa selvittää, miten päin olet lumen sisällä, jos olet joutunut lumivyöryyn ja hautautunut lumimassaan? Kuolaaminen.

Ps. Kysymys vuori-ihmisille ja miksei muillekin: tietääkö joku, miksi vuorikiipeilijät eivät käytä piippareita? Onko se laitteen painoasia?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén