Category: Etelä-Amerikka Page 1 of 3

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Kuka ajattelee sinua?

Oletko koskaan ajatellut, kuinka monen ihmisen tarinoissa ja muistoissa olet?

Sanotaan, että joillakin vuorilla on oma ilmastonsa. Esimerkiksi tietyn muotoinen huippu kerää ympärilleen pilviä ja kosteutta. Näin vuorelle syntyy kokonaan oma ilmanala, joka on uniikki vain tuolle yhdelle paikalle, sillä sen luovat vuoren ainutlaatuiset ominaisuudet. Tällaisella vuorella voi olla ympäristöstä täysin poikkeava sää.

Usein myös kiipeilytiimeillä on oma ilmastonsa. Vaikeat olosuhteet ja yhteisen tavoitteen eteen ponnistelu sitovat erilaiset ihmiset yhteen voimakkaasti ja usein hyvin nopeasti. Uusissa tiimeissä ihmiset, jotka eivät muutamaa päivää aiemmin tunteneet toisiaan, avautuvat, uskoutuvat ja ovat valmiita tekemään suuriakin ponnistuksia auttaakseen toisiaan. Vuorilla olemme vapaita arkirooleista. Sosiaaliset paineet ja muodollisuudet katoavat nopeasti. Usein huumori on vastavoima ympäristön vaikeuksille ja suorituksen raskaudelle. Luultavasti olen vuorilla nauranut enemmän kuin missään muualla.

Omituinen asentoni videolla johtuu siitä, että alapuolellani varmistuksen kanssa työskentelevän Fabrizion paino vetää minua alaspäin (olen kyllä ankkurissa kiinni mutta olo on tukala). Sen verran oli kuitenkin kiire pois alas vyöryvän lumen alta, että nopeus yliajoi mukavuuden. Joskus omituinen huumori pelastaa tunnelman ja helpottaa oloa tiukemmassa tilanteessa (pahoittelut kirosanasta videon lopussa), hölmöilyklippi Italian Dolomiiteilta 2019. Musta silmäni on edellisen päivän saldoa jääkiipeilyseinältä. 🙂

Joskus noilla matkoilla syntyy halki elämän kestäviä siteitä ja ystävyyksiä. Kuten tätä blogia pidempään seuranneet ovat saaneet todistaa, itse kohtasin nykyisen kiipeilyparini ja puolisoni vuorilla.

Myös luotto-oppaamme Fabrizion olen ensimmäisen kerran tavannut hänen työskennellessään apuoppaanamme Mont Blancin talvihuiputuksella. Yhteistyö on jatkunut reissusta toiseen, ja yhteyttä pidetään myös muulloin. Viimeksi Matterhornilla Fabrizio totesikin:

– You are no ordinary clients. You are my friends!

Matterhornin kiipeilyryhmä vuodelta 2019: Heikki, minä, Fabrizio, Enrico, Freddie ja Carlo.
Sää oli koko reissun juuri niin huono kuin kuvasta saattaa nähdä, mutta hymyt silti aitoja!

Välillä taas tuo ainutlaatuiselta tuntuva yhteenkuuluvuus katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, kun yhdistävät olosuhteet katoavat eli samalla hetkellä, kun ryhmä laskeutuu vuorelta.

Olen istunut laaksossa päivällisellä juhlimassa huiputusta ja aistinut ympärilläni olevista ihmisistä pienen hämmennyksen. Näennäisen kepeän jutustelun lomassa he ovat vilkuilleet vieruskavereitaan ujosti ja syrjäkarein kuin eivät ihan tunnistaisi toisiaan puhtaissa siviilivaatteissa. Lumous on särkynyt, ja yhtäkkiä ollaan taas hyvin erilaisia ihmisiä, jotka eivät oikeastaan tunne toisiaan ja joilla ei yhteistä vuorimatkaa lukuunottamatta ole paljoakaan yhteistä.

Toiset ystävyydet kantavat pidemmälle. Mutta varmaa on, että kiipeilytiimin ilmastossa syntyy ainutlaatuisia muistoja:

Toissajouluna vietin aattoiltaa Chilessä, Atacaman autiomaassa, suolajärven rannalla 3800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Olimme pienellä majalla, joka oli niin eristyksistä, että sitä pyörittävä pariskunta ei ollut käynyt yli kolmeen kuukauteen edes lähimmässä kylässä – sinne oli matkaa nelisen sataa kilometriä halki polttavan kuuman autiomaan. He olivat tulleet majalle kiipeilysesongin alkaessa ja poistuisivat seuraavan kerran kauden päättyessä. Ruoka, vesi ja polttoaine toimitettiin majalle kerran kuukaudessa, ja täydennyksiä lastien välillä pariskunta sai majalla poikkeavien vuorioppaiden toimesta.

Eristyksissä eläminen vapauttaa ihmisen monenmoisista rajoitteista – kuten vaikkapa housuista. Isäntämme kuljeskelikin ympäriinsä pelkissä alushousuissa, jotka paljastivat enemmän kuin peittivät, sillä niissä oli enemmän reikiä kuin kangasta.

Toinen tunnusomainen piirre eristyksissä ja vaikeissa oloissa eläville on vaatimaton ja yksitoikkoinen ruokavalio. Riisiä, keksejä ja säilykkeitä majan keittiössä oli massiivinen kasa. Mutta nopeasti kuumuudessa pilaantuvaa tuoretta lihaa ei majalla ollut kuin harvakseltaan.

Nyt oli kuitenkin jouluaatto. Majalla oli meidän kiipeilytiimimme, jossa kiipeilijöitä oli Yhdysvalloista, Ranskasta, Vietnamista ja Brasiliasta, sekä toinen kiipeilyryhmä, joka oli sekalainen ryhmä Etelä-Amerikan eri maista saapuneita kiipeilijöitä. Kun mukaan laskettiin isäntäpariskuntamme ja oppaat, tuolla pienellä nuhjuisella majalla keskellä hurjaa autiomaata yhteistä jouluaattoa viettäisi parisenkymmentä ihmistä eri puolilta maailmaa.

Team Intelligent akklimatisoitumisvaelluksella Ojos del Saladolla, 2019

Aamulla isäntäpariskuntamme kertoi silminnähden ylpeinä, että heillä oli meille jouluyllätys: normaalisti ryhmät ruokailivat omissa oloissaan, mutta nyt erään vuorioppaan kyydissä joulupöytään oli tuotu ihkaoikea kalkkuna sekä muita tuoretarvikkeita yhteisen jouluaterian valmistamiseen!

Pitkän iltapäivän vietimme yhdessä kokkaillen majan pikkiriikkisessä keittiön virkaa toimittavassa komerossa. Isoja kattiloita ei ollut ja aggregaatista saatu sähkö riitti juuri ja juuri ruosteisen uunin lämmittämiseen kalkkunalle, joten 20 hengen muut ruoat piti valmistaa useammissa erissä. Vettä aavikolla on niin vähän, ettei sitä millään muotoa tuhlata tiskaamiseen, joten likaiset astiat raavittiin lusikoilla ja hiekalla mahdollisimman puhtaiksi ja pieni liraus huuhteluvettä kiersi lukuisan määrän astioista. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sen liejuiseen väriin.

Menusta oli tulossa luova ja monimuotoinen: yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa enempää isäntäparin kanssa ollut, ja niinpä jokainen ruoanlaittoon osallistunut teki eteensä asetetuista raaka-aineista mitä mieleen juolahti. Minä keitin pikkuruisella retkikeittimellä valtavan kasan couscousia, jonka maustoin kuivayrteillä ja pähkinöillä. Keitinvedestä nousevassa höyryssä koetin parhaani mukaan höyryttää kasviksia mutta huonolla menestyksellä. Lähes 4000 metrin korkeudessa nimittäin trangian liekki ei ole kovinkaan elinvoimainen ja vettä niukasti, joten voimakas kiehuttaminen kunnon vesihöyryn saamiseksi oli haastavaa.

Lisäksi kiipeilyparini Heikki ja minä olimme varautuneet jouluiltaan tuomalla suomalaisia makeisia ryhmälle ja nyt toimme ne jälkiruoaksi koko porukalle.

Juhlan kunniaksi emäntämme oli ripustanut pienen majan katosta värikkään lippusiiman. Osa lipuista puuttui, mutta kekseliäästi hän oli laittanut tyhjiin kohtia astiapyyhkeitä (tai ehkä ne olivat vain kuivumassa). Isäntämme oli koonnut kaikki leiristä löytyneet eri kokoiset ja korkuiset pöydät ja tuolit yhdeksi pitkäksi pöydäksi, joka ulottui majan seinästä seinään. Pöytä katettiin kiipeilijöiden retkiastioilla ja kolhiintuneilla, majalta löytyneillä lautasilla.

Ikimuistoinen jouluateriamme, huomaa Thomasin tonttulakki!

Kalkkunan kypsennys muodostui vaikeaksi majan huonotehoisessa uunissa. Niinpä juhlaillallisen alku venyi usealla tunnilla nälkäisten kiipeilijöiden liikehtiessä levottomina majan ympärillä. Muistan olleeni aivan lopen uupunut ja huonovointinen. Todellisuudessa olisin kaikkein mieluiten kömpinyt makuupussiini nukkumaan, mutta isäntiemme suuri ponnistelu yhteisen juhlan luomiseksi oli niin herttainen teko, että päätin keinolla millä hyvänsä jaksaa aterian halki. Kukaan muukaan ei sanallakaan ilmaissut harmistusta päivällisen viivästyksestä, vaikka osalla oli edessä aikainen herätys viereisen vuoren huiputusyritykseen.

Pimeys oli jo kauan sitten valunut autiomaan ylle, kun emäntämme paukautti tuvan oven voitonriemuisesti selälleen, ja aplodien saattelemana isäntä (joka oli juhlan kunniaksi vaihtanut toiset, yhtä reikäiset, mutta hiukan puhtaammat kalsarit) kantoi silmät ylpeydestä loistaen pinnalta aavistuksen hiiltyneen kalkkunan pöytään. Ketään ei haitannut, että muut ruoat olivat aikaa sitten jäähtyneet.

Niin parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ahtautui horjuvan joulupöydän ääreen ja iloinen, monikielinen puheensorina täytti huoneen. Oma kiipeilytiimimme oli pakkautunut pöydän toiseen päähän ja tunnelma oli kertakaikkisen hulvaton. Vain pari päivää tutustumisen jälkeen kyyneleet silmissä kuuntelimme floridalaisen Patrickin tarinaan munuaisen luovutuksesta ja seuraavassa hetkessä nauraa hihitimme vedet silmistä valuen Heikin ja Thomasin käsistä karkaavalle vitsailulle.

Väsymys ja korkeus taisivat todella tehdä tepposet: Aterian aikana tunnustin, etten ollut koskaan syönyt perinteistä joulukalkkunaa ja kysyin amerikkalaisuuden perikuvalta, Patrickilta, miten täyte saadaan ulos kalkkunasta syötäväksi. Omanarvontuntoinen floridalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja lähes putosi tuolilta eikä pitkään toviin kyennyt naurultaan vastaamaan – pyyhki vain kyyneliä silmistään aina pyrskähdysten välissä. Odotellessamme vastausta me muut ryhdyimme ideoimaan erilaisia keinoja kaapia tai ravistaa täyte kalkkunan sisältä, mikä yllytti Patrickia entisestään.

Aterian edetessä ryhmä villiintyi niin, että lopulta kaikki keskustelunavaukset saivat vastaukseksi puujalkavitsejä, naurunpyrskähdyksiä ja lapsellisia kommentteja. Oppaamme Cristian istui pöydän päässä ja katseli meitä virnistellen ja totesi päätään pyöritellen meidän olevan hölmöin ryhmä, jota hän on koskaan opastanut. Vastaukseksi hopeahiuksinen Patrick pyyhki naurunkyyneleet silmistään, nojasi arvokkaasti taaksepäin, pamautti nyrkkinsä pöytään lähes kaataen lasinsa ja huudahti:

– You may not have noticed, BUT we are a group of VERY intelligent people!

…ja sai koko ryhmän ratkeamaan nauruun.

Niin kiipeilytiimimme sai nimen “Team Intelligent” ja samaa nimeä kantaa porukan WhatsApp-ryhmä, jonne edelleen silloin tällöin päivitämme kuulumisiamme.

Luultavasti jokaisena jouluaattoiltana, kun istumme pöytään, missä sitten olemmekin, Heikki ja minä katsomme toisiamme ja jompi kumpi kysyy:

– Muistatko Team Intelligentin jouluaterian?

Molempia naurattaa, vaikka kumpikaan ei oikein tarkalleen ottaen tiedä mikä. Oikeastaan lopulta vuorilla tahattomia lirahduksia aiheuttaneet jutut eivät sitten merenpinnan tasolla olekaan yhtä hauskoja. Ne vaativat oman ilmastonsa. Siksi niitä ei juuri kannata täällä blogissakaan toistella, vaikka joskus mieli tekisi.

Mutta ainutlaatuisia muistoja ne ovat! Emmekä ole ainoita, joiden mieliin nuo hetket ovat pysyvästi tallentuneet. Viime jouluna sain viestin Floridasta; Patrick lähetti minulle kuvan joulukalkkunasta ja nauruhymiöillä kuorrutetuissa saatesanoissa totesi, ettei koskaan enää syö joulukalkkunaa ajattelematta minua ja illallista autiomaassa.

Toden totta, ympäri maailmaa, monenlaisissa mielissä ja sydämissä on vuoritarinoita ja muistoja, joissa saan olla mukana ja elää noita seikkailuita yhä uudelleen ja uudelleen. Mikä ihana ajatus, eikö totta?

Team Intelligent kokonaisuudessaan, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas: Mario, Thomas, Patrick, Heikki, Fredrick, Alistair, minä, Khai ja Cristian



Rutisevia luita

Nojauduin vasten monojen varsien etureunaa. Painonsiirto ohjasi sukset jyrkkään alamäkeen. Hyppyri näytti tästä kulmasta isommalta kuin aiemmin. En ole kummoinen laskija, ja vauhdin kiihtyessä mielessä vilahti kysymys: “Mitä olen taas mennyt tekemään?”

Olinhan minä pikkuisia pomppuja tehnyt poukkoillessani laskettelukeskusten metsäreiteillä ja yrittäessäni saada jonkinlaista aloittelijan vapaalaskufiilistä. Mutta tämä oli oikea hyppyri, josta taitavat lautailijat ja skimbaajat tempaisivat hurjia ilmalentoja. Nyt saavuttaessani vauhdinottomäen ja hyppyrin välisen notkelman, ymmärsin, kuinka vähäiset mahdollisuudet minulla olisi selvitä tästä jaloilleni. Ehkä olisin vielä ehtinyt ohjata sivuun, mutta tuossa hetkessä sellainen vaihtoehto ei tullut mieleenikään. Sen sijaan kumarruin eteenpäin ja yritin rentouttaa polveni ja mieleni. Se oli viimeinen hetki, kun minulla oli minkäänlaista hallintaa tilanteeseen.

– Se on päästä kiinni, lupasin itselleni.

Ei muuten ollut. Joskus asiat ovat ihan täysin osaamisesta kiinni.

Oman elämänsä Lindsey Vonn?

Singotessani hyppyrin nokalta tunsin kehoni kallistuvan taaksepäin ja raajojen räpiköivän avuttomasti kirpeää pakkasilmaa. Maailma hidastui. Näin mustan iltataivaan, laskettelukeskuksen valot ja ilmassa leijuvat lumihiutaleet. Ajatukset soljuivat kaikessa rauhassa mielessäni ikuisuudelta tuntuvan ajan:

“Tämä tulee tekemään tosi kipeää… Maahan iskeytyessä pitäisi olla niin rentona kuin mahdollista. Olenkohan minä rentona nyt? Kuinka korkealle oikein lensin? Minunhan pitäisi jo….”

PAM! Takapuoleni, alaselkä, vasen kylki ja hartia iskeytyivät maahan sellaisella rytinällä, että oli kuin olisin tuntenut luideni halkevan. Kehon läpi kulkeva, vihlova, kuuma salama oli kuin polttava luuydinneste, joka roiskui ulos uomistaan. Hetkeen en ymmärtänyt, missä oli taivas ja missä maa, kun lumi sokaisi silmäni ja rytinässä irtoilevat, vääntyvät varusteeni kiertyvät ympärilleni. Kuulin parkaisun. En ollut varma, olinko se minä.

Lopulta pysähdyin. Muutaman sekuntin ajan makasin vatsallani, kasvot jäisessä hangessa ja yritin hahmottaa, tunsinko jalkojani ja käsiäni. Kivun aallot tuntuivat helpotukselta ja häntäluusta sykkivä tuska havahdutti takaisin maailmaan. Oli päästävä alta pois. Jos seuraava hyppääjä ei ollut nähnyt kaatumistani, voisi kohta joku olla niskassa.

Yritin raahautua käsien varassa sivummalle, mutta toinen suksi oli vääntynyt alleni ja jalka kovan laskettelumonon sisällä oli kiertynyt asentoon, joka esti liikkumisen. Hampaat olivat kalahtaneet yhteen ja suussa maistui veri. Silmät olivat täynnä lunta. Kuulin huutoa. Nostin hiukan kasvojani, ja luomien raosta näin suttuisen maiseman, jonka keskellä hahmo, jonka tunnistin Heikiksi, riuhtoi lumilautansa siteitä irti ja juoksi sitten luokseni huutaen:

– Miten kävi? Anna minä autan! Tarvitaanko ambulanssi?

Ääneni tuli ulos karkeana raakkumisena:

– Saatanan suksi irti! En pääse pois! Irrota suksi!

Kipu vääntyneessä jalassa helpotti hiukan, kun Heikki sai siteen auki. Hän kielsi minua liikkumasta, koska ei ollut varma selän ja niskan tilanteesta. Mutta oma järkeni ei toiminut, vaan vaisto usutti pois hyppyrin alta, ettei sattuisi lisävahinkoja. Lähdin käsien varassa raahautumaan sivummalle, ja hetkeä myöhemmin Heikki tarttui minuun ja veti rohisevaa maata pitkin rinteen laitaan.

Nostin katseeni ja ensimmäinen mitä näin, olivat rinteen laidalla seisovat lapset, jotka olivat pysähtyneet katsomaan hyppyäni. Yritin hymyillä. Pienet valkoiset kasvot olivat täynnä huolestusta. Voi pieniä, olin säikyttänyt heidät, tunsin hellyyden purskahduksen. En saisi itkeä nyt.

Luoksemme saapui ylhäällä jälkeeni hyppyrivuoroaan odottanut, huolestunut lumilautailija:

– Oletko kunnossa? Miten niska? Kallistuit pahasti taaksepäin ja ylhäältä katsottuna näytti kuin olisit pudonnut niskallesi.

Koko kehoni oli kuin tulessa, mutta niska tuntui olevan kunnossa.

– Niska taisi säästyä. Se oli korkein hyppyri, jota olen kokeillut!

Mustiin pukeutunut lumilautamies virnisti helpottuneesti:

– Se oli pisin hyppy, mitä olen tuosta hyppyristä nähnyt ja lensit todella korkealle. Ehkä ensi kerralla alastulo vaan on turvallisempi!

Seuraavasta vuorokaudesta ei ole mairittelevaa kerrottavaa. Heikin puoliksi kantamana raahauduin rinteestä pois ja itku pääsi, kun lapset olivat turvallisen matkan päässä. Kotimatka taittui makuullaan autossa kipulääkkeiden ja parin tuhdin rommikaakaon tainnuttamana.

Katkonaisen yön jälkeen olen tänään huomannut kivun tasoittuneen takapuolesta selkää ja vasenta reittä pitkin aaltoilevaksi sahalaitaiseksi poltteeksi, mutta olen jotakuinkin varma, ettei mitään ole poikki tai revennyt. Naurattaakin jo koko juttu. Monessa mielessä pidän itseäni ihan suhteellisen aikuisena, mutta näissä asioissa olen välillä kuin pahainen kakara: joka paikkaan pitää aina olla tunkemassa kokeilemaan kaikenlaista ja aiemmat kolinat unohtuvat innostuksen vallatessa.

Suurin harmitus on, että tämä väkisinkin vaikuttaa hetkellisesti treeniin. Olen ollut niin innoissani päästessäni kiinni taas systemaattiseen harjoitteluun! Olemme kolmivaiheisen treenikokonaisuuden “Transition” (Siirtymä) -vaiheessa, jossa kehoa aletaan valmistella asteittain vaatimustasoltaan kovenevaan harjoitteluun. Vaikka siirtymäkausi on vielä varsin lempeässä vaiheessa, joudun väkisinkin nyt odottelemaan muutaman päivän, sillä tällä hetkellä pystyn hädintuskin kävelemään ja esimerkiksi istuminen on tuskallista. Tiedän, ettei muutama päivä vie kokonaisharjoittelua maalta merelle, mutta tietynlaista systemaattisuutta rakastava mieleni hyrisee nautinnosta, kun kirjaan harjoitteiden tuloksia, sykealueita ja muuta dataa treenilogiin. Nyt treenien väliin jättäminen tuntuu niin kovin turhauttavalta!

Muuallakin on kolissut ja vielä pahemmin. Pari päivää sitten Italiasta kantautui ikäviä uutisia: luotto-oppaamme ja ystävämme Fabrizio on sairaalassa. Ruostunut, vanha ankkuripultti oli irronnut kalliosta Fabrizion kiivetessä, ja mies oli pudonnut seinältä murtaen kolme selkänikamaa. Edessä on nyt pitkä sairaalajakso ja kuntoutus. Huojennus siitä, ettei käynyt pahemmin, ja positiivinen toipumisennuste ilahduttavat tietysti minua – mutta sairaalasta viestittelevä eläväinen italialaismies on jo viikon vuodelevon jälkeen levoton kuin villieläin häkissä – eipä käy kateeksi sairaalahenkilökuntaa, saati sitten Fabrizion tyttöystävää!

Tällä kaudella on näköjään paljon liikehdintää suunnitelmissa, ja Eiger-suunnitelma on nyt siirtymässä tulevaisuuteen. Mutta se kuuluu kiipeilyyn.

Positiivisia käänteitäkin on tapahtunut: Kaukasuksella sijaitsevan hurjan Ushban valloitusyritys on aikaistunut elokuulle! Viikko sitten pidimme Google Meet -palaverin Moskovassa tällä hetkellä olevan Ushba-oppaamme Alexin kanssa ja viimeistelimme suunnitelman.
Ushba herättää minussa sekavia tunteita; olen unelmoinut sen kiipeämisestä vuodesta 2016, jolloin ensimmäistä kertaa näin sen pirun sarvia muistuttavan tuplahuipun vasten Kaukasuksen vuoristoista taivaanrantaa. Ushba (erään käännöksen mukaan nimi kääntyy näin: Ush = paha, Ba = vuori) on villi, syrjäinen ja pahamaineinen vuori, jonka kuvataan haluavan murskata valloittajansa henkisesti ja fyysisesti.

Ushba – kuva: Alex

Henkistä kanttia vaatii myös joulukuulle suunniteltu revanssi maailman korkeimmalla aktiivisella tulivuorella, Ojos del Saladolla. Tovin etsinnän jälkeen löysimme Matoco-nimisen oppaan, joka innostui ideastamme kiivetä Ojos lähestyen vuorta Argentiinan puolelta pitkällä vaelluksella. Suunnitelmamme on hiukan poikkeuksellinen ja oli helpottavaa huomata, että Matocolla on paljon kokemusta maailman suurilta vuorilta. Usein syrjäseuduilla oppaat ovat erikoistuneet juuri sen alueen vuoriin, eivätkä ole kiivenneet juurikaan muuta. Perusreiteillä se on usein riittävä osaamistaso, mutta kun suuntana on ihmiselle vihamielisin paikka maapallolla ja suunnitelmissa itsenäinen huiputus poikkeuksellista reittiä myöten, olen ilahtunut mittavammasta kokemuksesta.

Maailman korkein aktiivinen tulivuori Ojos del Salado

Tulemme tekemään molemmat reissut varsin itsenäisesti, vain me ja opas. Suurempaan ryhmään liittyy aina riskejä kiipeilijöiden eri tasoisesta osaamisesta, loukkaantumisista, henkilökemioista ja niin edelleen, mutta kaupalliset ryhmät ovat yleensä myös toteutettu siten, että ne ovat logistisesti saavutettavia. Ja kyllähän ryhmästä saa myös henkistä tukea silloin, kun oma kantti on koetuksella.

Nyt edessä on suuri kiipeilykausi, ja viimeinen mitä tarvitaan, on törttöilyn seurauksena kipuileva takalisto! Voisiko joku muistuttaa siitä seuraavan kerran, kun unohdan, etten ole Lindsey Vonn?

Atacaman elämänlinjalla

Voisiko se tapahtua sittenkin?

– Jos me Ojos del Saladolle uudelleen mennään, se pitää kyllä kiivetä eri tavalla kuin viime kerralla.

Käännyin kuin salaman iskemänä tuijottamaan kiipeilypariani. Heikki ei katsonut minuun, vaan tuijotti eteensä suu tiukkana viivana ja silmissä utuinen katse, joka ei näe mitään, sillä se katsoo näkökenttää kauemmas.

“Kuollut lehmä on maannut Laguna Verde -leirin portin pielessä jo kymmeniä vuosia. Autiamaa on muumioinut sen. Se muistuttaa siitä, ettei täällä selviä mikään, ” kertoi oppaamme Cristian.

Oli myöhäinen, talvinen arki-ilta, ja istuimme kotisohvalla katsomassa Netflixiä. Ei mitään puhetta vuorista tai kiipeilystä. Itse asiassa olin viime aikoina kokenut pientä tuskastumista, sillä vuoret tuntuivat olevan kovin kaukana. Halusin kiivaasti päästä jo kiinni systemaattiseen harjoitussuunnitelmaan, joka muodostaisi selkeän polun kohti ensi kesässä lepäävää Eiger-maalia.

Mutta Ojosista ei oltu puhuttu mitään.

Vuosi sitten jouduimme perääntymään Atacamassa sijaitsevan maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren rinteeltä 6200 metrin korkeudesta, sillä Heikki oli todella huonossa kunnossa. Kahden viikon valmistautumiskiipeily todella haastavissa olosuhteissa ja unelma huiputuksesta valuivat sormiemme lävitse kuin autiomaan suolainen hiekka, kun Heikki kaatui evakuointimaasturin takapenkille harhaisena ja hädin tuskin pystyen puhumaan.

Huiputuksen epäonnistuminen on aina kova pala. Heikistä oli huokunut tukahdutettu raivo, kun hän myöhemmin analysoi kokemusta, syitä ja seurauksia. Hän oli todennut, etteivät tämänkaltaiset vuoret olleet häntä varten. Poissa olivat olleet jylhät, lumiset jyrkänteet. Oli ollut vain hiekkaa, hiekkaa ja vielä kerran upottavaa, tahmeaa hiekkaa. “Paskahiekkakakuiksi” hän niitä suutuspäissään oli nimittänyt.

Näkymä Santa Rosan leiristä

Olin pystynyt samaistumaan hänen tunteisiinsa. Reissun aikana olin minäkin saanut oman osuuteni kuivan, yhtä aikaa pistävän kuuman ja hyytävän kylmän, suolaisen autiomaan musertavasta vaikutuksesta. Oppaamme Cristian oli ennakkoon varoittellutkin, että suuri osa kiipeilijöistä keskeyttää, ei korkeuden – vaan loputtoman tuulen ja musertavan ympäristön vuoksi. Se oli tuntunut oudolta. Miksi joku antaisi periksi tuulelle?

Mutta Atacama oli antanut minun maistaa omaa lääkettäni. Mulas Muertas -tulivuorta kiivetessämme olin hoiperrellut rinnettä ylös pysähtyen muutaman kymmenen metrin välein tyhjentämään kouristelevan vatsalaukkuni kivikkoon. Jatkuva nestehukka, kivistävä päänsärky ja loputon kipu vatsassa olivat olleet kiipeilykumppaneitani. Ulkona oli ollut lähes + 40 astetta, teltassa lämpötila oli noussut kirjaimellisesti saunalukemiin. Samaan aikaan viima oli ollut niin kylmä ja täynnä suolaa, ettei ilman paksuja vaatteita ja kasvosuojausta kunnolla pystynyt hengittämään tai pärjännyt ulkona. Hiekkaa. Kaikkialla hiekkaa.

Suolajärvellä

Laskeuduttuamme Ojos del Saladolta aikaisin olimme lohduttautuneet käyttämällä jäljelle jääneen matka-ajan tekemällä upean roadtripin halki Chilen. Matkan aikana olimme käyneet loputtomia keskusteluita tapahtuneesta. Mutta paluusta ei oltu puhuttu kertaakaan.

– Ei kaikista vuorista tarvitse pitää, ei kaikkia vuoria tarvitse huiputtaa, olin toistellut Heikille ja ollut jopa huolissani, haluaisiko hän kiivetä enää mitään.

Suolajärven kosteikon ylitystä

Olimme palanneet Suomeen. Seuraavana kesänä kiivenneet uskomattoman Matterhornin. Tehneet seuraavia suunnitelmia. Ojos del Saladosta ei puhuttu.

Kunnes nyt. Ilman ennakkovaroitusta asia oli pöydällä. Tunsin oudon tykytyksen sydämen tietämillä, kevyen muljahduksen vatsassani. Tuskin saatoin hengittää, kun katselin kiipeilyparini sivuprofiilia ja odotin, mitä oli tulossa seuraavaksi:

– Haluaisin kiivetä sen mahdollisimman alhaalta asti. Minua vaivaa strategia, että ajellaan maasturilla vuorelta toiselle akklimatisoitumassa, ja sitten päädytään johonkin viiteen tonniin basecampiin, jossa ensimmäisen kerran astutaan Ojosin rinteelle.

Heikki hyppäsi suoraan kiipeilystrategiaan. Hänen ei tarvinnut kysyä, halusinko. Luulen hänen tienneen koko ajan, että halusin palata, vaikken sitä ääneen sanonut. Tiesin paremmin.

Maailmassa on paljon kiipeilijöitä, joille pelkästään vuorelle pääseminen riittää, ja huiputus on täysin sivuseikka. Minä en ole sellainen – ei Heikki liioin. Huiputus ei ole tärkein asia kiipeilyssä. Mutta tärkeä se on. Minulla kesti lähes vuoden hyväksyä, mitä tapahtui ensimmäisellä yrityksellämme Elbrusilla (tarina täällä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Saman verran aikaa pyörittelin mielessäni “entäs jos” -skenaarioita Kilimanjarolta (se tarina täällä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan), vaikka järjellä ajatellessani ymmärrän täysin, että kiivettyäni viikon kovassa vatsataudissa ja kuumeessa, olin ollut kertakaikkiaan liian heikko päästäkseni huipulle asti. Mutta järjestä viis, pettymys, suuttumus, loukattu ylpeys – ne on kaikki käsiteltävä ennen kuin aidosti hyväksyä tapahtuneen ja tietää, mitä haluaa. Ne ottavat aikaa, eikä niitä voi hoputtaa.

Loistava Ojos del Salado -tiimi viime reissulta: vasemmalta oikealle: Khai, Fredrik, Patrick, Alistair, Thomas, minä ja Heikki sekä oppaamme Cristian ja (Super-)Mario

Niinpä nyt, hiukan yli vuosi Ojos del Saladolta paluun jälkeen, Google Earth oli auki edessämme. Näytti, että Argentiinan puolelta voisi vaelluksen aloittaa noin 60–80 kilometrin päässä vuoresta. Vaeltaa maltillisin päivämatkoin kohti Ojosia ja hiljalleen nousta ylös sen rinnettä. Ehkä?

Tarvitsimme apua ja neuvoja – paikallisen oppaan, joka puhuisi riittävästi englantia. Tovin etsinnän jälkeen löytyi muutama opas, joille laitoimme Google Translatella espanjaksi käännetyn viestin, jossa kuvasimme ideaa “onko tässä mitään järkeä” -teemalla.

Pari päivää meni. Ensimmäiset kaksi toimijaa tarjosivat ajatuksemme sijaan samaa pakettia kuin jonka kiipesimme viime kerralla.
Mutta kolmas, Matoco-niminen opas vastasi: “Vau mikä suunnitelma! Ehdottomasti haluaisin olla järjestämässä tällaista reissua. Tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni reittiä ja logistiikkaa. Palaan pian asiaan.”

Nyt odotan tuota sähköpostia kuin kuuta nousevaa. Unelmakuva Ojosin huipulta; autiomaa jalkojeni juuressa tuhansissa satukirjamaisissa väreissä, ryöppyää geysirmäisenä suihkuna esiin mieleni perukoilta, jonne olin sen piilottanut. Se läikehtii kuin vuorovesi, väreilee kuin kuuma taivaanranta. Aaltoilen sen mukana, nautin toivosta ja jännityksestä.

Voisiko tämä tapahtua?

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén