Paettuamme myrskyä ja vatsatautia Georgian vuorilta, tarvitsin hetken toipuakseni matkustuskuntoon. Niin päädyimme yhteen omituisimmista paikoista, missä olen milloinkaan ollut: Anakliaan. Paikalla on erikoinen tarina: vuosikausia sitten pienestä georgialaisesta merenrantakylästä päätettiin rakentaa turistien lomakohde. Mutta poliittisten syiden seurauksena turistit eivät koskaan päätyneet Anakliaan, johon oli nopealla tahdilla rakennettu kokonainen lomaparatiisi hotelleineen, huvi-ja vesipuistoineen ja palmuilla reunustettuine rantabulevardeineen. Niin Anaklia jäi autioksi, ja hiljalleen lomakaupunki ränsistyi palveluiden jäädessä käyttämättä. Nykyään jäljellä on enää villikoiralaumojen ja muutamien satunnaisten paikallisten matkustajien aavekaupunki.
Saapuessamme Anakliaan kylä näytti ensisilmäyksellä täysin autiolta. Mutta lähemmin tarkasteltuna saattoikin huomata, että lian ja villiintyneiden puutarhojen alle hautautuneet hotellit olivat auki, ja rantabulevardin romahtaneen tivolin herkkumyyjäkin kömpi kiinni naulatun kioskin takaa myymään vanhentuneita sipsejä ja limsapulloja. Varsinaista tekemistä kylässä ei ollut, sillä vesipuisto ja muut rikki ränsistyneet kohteet oli jo vuosia sitten suljettu, mutta parin päivän toipumiseen tuo omituinen kyläpahanen Mustameren rannalla oli omiaan.
Todellisen kokemuksen Anakliasta teki sen surrealistinen tunnelma: aivan kuin meidät olisi pudotettu keskelle sci-fi-elokuvaa, jossa avaruusolennot ovat valloittaneet maapallon ja jäljellä olevat ihmiset piileskelevät tuhotun turistikylän raunioissa.
Olimme tehneet päätöksen, että heti kun mahdollista, lähtisimme jonnekin, missä uskaltaisin tarvittaessa mennä lääkäriin. Tovin kuluttua ruoka alkoikin pysyä sisällä, ja antibiootit tuntuivat vaikuttavan. Olin edelleen heikko, mutta nyt kykenisin matkustamaan. Paluulentomme oli alunperin buukattu Prahan kautta, ja odottaessaan toipumistani huomattavasti paremmassa kunnossa oleva kiipeilyparini Heikki oli onnistunut aikaistamaan lippumme. Niin kahden päivän kuluttua me jätimme aavekaupungin, lensimme kauniiseen Prahaan, ja vuorilla käyttämättä jääneet päivät seikkailimme sen pienillä vanhojen, vinojen talojen reunustamilla kujilla.
En ryhdy kaupunkilomaamme tarkemmin kuvaamaan, mutta yksi kokemus on jaettava: Mikäli olet joskus suuntaamassa Prahaan, yksi ehdoton vierailukohde on kaupungin ulkopuolella sijaitseva metsästyshaukkojen koulutuskeskus Penthea (https://penthea.org/eng).
Yhden pariskunnan ylläpitämässä petolintukeskuksessa kasvatetaan ja koulutetaan sekä pelastetaan loukkaantuneita petolintuja, kuten haukkoja, pöllöjä ja korppikotkia. Metsästyshaukkojen kouluttamisesta kuuluisaksi Penthea tekee merkityksellistä työtä suojellakseen villilintuja ja turvatakseen lajien jatkuvuutta. Keskus toimii lähes täysin lahjoitusten ja vierailijoiden maksujen varassa.
Pentheassa viettämämme puolikkaan päivän kuluessa opin petolinnuista enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Sain tehdä läheisempää tuttavuutta Helen-nimisen valkopäämerikotkan ja korppikotkan (jonka nimeä en ikävä kyllä muista) kanssa, ja pääsinpä kokemaan valtavan petolinnun lennättämisen huikean tunteenkin.
Parasta kokemuksessa oli kuitenkin paikan omistajien, Petrin ja Janan, omistautuminen näille upeille eläimille. Erityisesti Janan syvä rakkaus Helen-kotkaa kohtaan oli suorastaan hellyttävää, puhumattakaan siitä, kuinka siihen vastattiin: nimeltä kutsuttaessa massiivinen eläin kaakotti pienikokoisen Janan luo, nosti naisen vyötärön korkeudelle ulottuvan päänsä ja killitti tätä odottavasti saadakseen makupalan – kuin emäntäänsä palvova koiranpentu.
Praha vahvisti kehoa, ja keskustelimme toki vuorien tapahtumistakin, mutta näin jälkikäteen pohtien minusta tuntuu, että vasta Suomeen saavuttuani käsitin todella pettymykseni syvyyden. Ushbaa oli odotettu ja siihen oli valmistauduttu lähes vuosi. Jos olisimme päässeet Ushballe ja joutuneet kääntymään sieltä takaisin, olisi tapahtunut ollut helpompi niellä. Mutta nyt emme olleet päässeet edes ensimmäisen vuoren, Laylan huipulle! Koko aikana en päässyt kolmeakymmentä kilometriä lähemmäs Ushbaa. Pettymyksiä on toki koettu ennenkin, mutta tällä kertaa maraton hyytyi lähtötelineisiin.
Kirsikaksi happaman makuisen kakkuni päälle putkahti ymmärrys, ettemme jouluna pääsisikään suunniteltuun uuteen yritykseen Ojos del Saladolle. Ongelmia oli liikaa: lentolippujen järkyttävät hinnat, Covid-19-tilanne ja meidän molempien niin kova työpaine, ettei ollut realistista odottaa, että pystyisimme parissa kuukaudessa treenaamaan itsemme valmiiksi Atacaman autiomaan tulivuorten olosuhteisiin.
Tovin ajan syksy näytti aika harmaalta. Mutta kuten ennenkin, kun hetken malttaa odottaa, alkaa näkymä kirkastua.
Heikin kanssa olemme siinä suhteessa samankaltaisia, että kun vastaan tulee mahdollisuus kokeilla jotain jännää ja erilaista, meidän on vaikea kieltäytyä. Niinpä kun kuulin, että ensi kesän Sulkavan Soutuihin valmistautuvan ensikertalaisten kirkkovenejoukkueen miehistöstä puuttuu pari soutajaa, ei minun edes tarvinnut kysyä Heikin mielipidettä, kun olin jo ilmoittanut meidät mukaan!
Heikki on opiskeluaikanaan soutanut kilpaakin, mutta minä ainoastaan vanhalla ruuhella mato-ongelle. Niinpä nyt jo parin kuukauden ajan on joka viikko käyty hinkkaamassa soutulaitteella tekniikkaa ja kestävyyttä kohdilleen, jotta ensi heinäkuussa takapuoli kestäisi 60 kilometrin soutukilpailun. Huhtikuussa alkavat ulkosoututreenit – vauhtia ja vaarallisia tilanteita luvassa siis!
Ilokseni vuoretkin löysivät taas tiensä suunnitelmiimme, ja muutama viikko sitten ensi kesän kiipeilytavoitteeksi päätettiin Classics-kiipeilyhaasteen täydennys. Haasteeseen kuuluu traverse (eli yli vuoren kiipeäminen) Mont Blancilla, Matterhornilla ja kolmannella kuuluisalla alppivuorella, Eigerilla. Haasteesta Matterhorn ja Mont Blanc on kiivetty, ja nyt on Eigerin vuoro!
Eigerin parina tulemme kiipeämään Dent Blanchen, jonka “valkoinen hammas” -nimi kuvastaa vuorta täydellisesti. Valokuvat siitä saavat sydämen hytisemään innosta! Suunnitelmaan lukittiin oppaaksi tietenkin jo ystäväksi muodostunut luotto-oppaamme Fabrizio, joka vahvistusviesti tihkui intoa: “Mahtavaa! Taas valitsitte todella haastavan ohjelman! Tämä tulee olemaan tiukka reissu – treenatkaa kestävyyttä kunnolla!”
Uuden vuoritavoitteen lukitsemisen iloon sekoittui aimo annos helpotusta – kuten aina ennenkin. Henki kulkee helpommin, kun tiedän jälleen, milloin odotus päättyy ja saan taas täyttää keuhkoni ohuemmalla ilmalla. On vaikeaa edes itse ymmärtää, kuinka tärkeää se on minulle.
Odotus tulee olemaan pitkä viime reissun typistyttyä vain muutamaksi päiväksi vuorilla. Ushba on kivi kengässäni, joka muistuttaa aina silloin tällöin kesken olevasta tehtävästä hiertäen ja kismittäen. Kunnes jonain päivänä on oikea hetki palata.
Mutta vaikka vuorille pääsyyn menee kuukausia, onneksi kivikosketusta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauaa: Ojos del Saladon mahdottomuuden selvitessä, käänsimme katseemme täysin päinvastaiseen suuntaan. Huomenna lähtee lento kohti Thaimaan lämpöä, missä joulu menee kalliokiipeilyn, joogan ja sukeltamisen merkeissä. Suunnitelma on paitsi balsamia kalliokaipuisen makuuhaavoille, myös täydellinen tapa ladata akut vauhdikkaan, ei-ihan-kevyen vuoden jälkeen.
Kiitos, että olet tämänkin vuoden kulkenut matkassani. Uusi vuosi lähestyy ja miten upea siitä onkaan jälleen tulossa – pysy kyydissä, kohta mennään taas!
Koko seuraavan yön valtaisa ukkosmyrsky riehui ympärillämme. Taivas oli sysimusta, ja sateen verho lähes katsetta läpäisemätön. Kallioissa uhkaavasti kumisevan jyrinän ja maahan asti iskevien salamoiden välissä ei ehtinyt henkeä vetää. Välillä taukoamattoman jytinän joukossa kaikui kammottavia rysähdyksiä salaman iskiessä puuhun, kallioon tai ehkäpä rakennukseen. Tauotta leiskuvat pilvien valosapelit valaisivat pienen kylämme metallisella, sävyttömällä valollaan muuttaen maailman mustavalkoiseksi. Tuntui kuin vuoren rinteellä kyyhöttävät talot olisivat painuneet kyyryyn toivoen yllämme raivoavan vihan poistuvan.
Pohjattomasta uupumuksesta ja heikosta kehostani huolimatta en juurikaan nukkunut yön ensimmäisinä tunteina. Seisoin suuren osan ajasta kapealla parvella pikkuruisen huoneemme ulkopuolella ja tuijotin ihailun ja pelon sekaisena edessäni riehuvaa luonnon draamaa. Mieleni vieressä käväisi useaan otteeseen huojennus, että olimme vaikeuksista huolimatta jaksaneet palata koko matkan kylään asti. Myrsky oli alkanut samalla hetkellä, kun astelimme majapaikkamme pihaan eli pienikin viivyttely olisi saattanut johtaa ongelmiin. Mustat pilvet olivat vyöryneet ylitsemme pimentäen koko laakson ja muuttaneet muutamassa minuutissa koko maiseman hornankattilaksi. Millaista ylempänä vuorella nyt mahtoikaan olla!
Sivusilmällä näin, että talon isäntäkin oli hereillä; tasaisin väliajoin hän ilmestyi perheen asunnosta kuistille ja kiersi levottomin askelin talon seunustaa. Luultavasti hän kävi varmistamassa, että eläimet ja talo olivat edelleen turvassa ja vahingoittumattomia. Kerran katseemme kohtasivat yön poikki. Hän nyökkäsi ja huusi jotain, mutta myrskyn äänet hautasivat huudon alleen.
Tunnit kuluivat, ja jonain aamuyön pimeänä hetkenä kömmin takaisin huoneeseen karhean viltin alle lämmittelemään ja taisin lopulta nukahtaa.
Aamulla ukkonen oli hiukan rauhoittunut, mutta vettä satoi edelleen kuin taivas ja valtameri olisivat vaihtaneet paikkaa. Havahduin kahdeksan korvilla harmaaseen aamuun kylmissäni, heikkona, päänsärkyisenä ja edelleen vatsakouristuksista kärsien, mutta uskoin, että pahin oli takana, sillä jatkuva ripulointi oli edellisenä iltana pysäytetty Imodiumilla ja yleisantibioottikuuri oli aloitettu.
Ukkonen oli laiskistunut etäiseksi kumuksi, ja taivaanrannassa silloin tällöin välähteleväksi salamoinniksi. Sade kuitenkin jatkui itsepintaisena. Hiekkatiet pois kylästä olivat kuitenkin veden vallassa. Alexin jykevä auto pärjäisi mahdollisesti huonoon kuntoon joutuneilla teillä, mutta hän oli huolissaan mutavyöryjen mahdollisuudesta. Tavoitteemme oli siirtyä kylästä alas kaupunkiin paremman hygieniatason, sisä-wc:n sekä lääkkeiden ja lääkäreiden ulottuville, mutta toistaiseksi saatoimme vain odottaa sateen taukoamista.
Odotellessamme lähtömahdollisuutta neuvottelimme etenemisestä. Alex ehdotti minun siirtämistäni sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Hän myönsi nähneensä vastaavia tapauksia täällä asiakkaidensa keskuudessa muutaman kerran aiemminkin, ja sanoi tiputuksen olevan hänen mielestään paras ja nopein tapa palauttaa keholleni kykyä taistella sairautta vastaan. Minä ja kiipeilyparini vastustimme ajatusta: sen hetkisessä covid-tilanteessa koin georgialaisen sairaalaan huolestuttavaksi vaihtoehdoksi. Halusin vain mahdollisimman nopeasti korkeamman hygieniatason ympäristöön ja toivoin antibiootin tekevän tehtävänsä.
Aamun aikana saimme myös tiedon, että myrsky oli saavuttanut myös Ushban: vuorella oli satanut ennätyksellinen määrä lunta ja lisää oli luvassa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kiipeilyreittimme olisi vähintään seuraavan viikon ajan liian vaarallinen kiivettäväksi.
Jäätyämme kahden kävimme Heikin kanssa pitkän keskustelun tapahtuneesta ja seuraavista askelista. Kiipeilyaikataulumme Ushballe oli nykytilanteessa mahdoton. Minä olin todella heikkona ja vaikka aikataulu olisi onnistunutkin, meillä oli vakava epäilys, olisinko pystynyt keräämään voimia riittävästi vaativan ja vaarallisen vuoren turvalliseen kiipeämiseen. Ja vielä oli vakava huolemme turvallisuudesta, sillä luottamus oppaaseen oli mennyt monestakin syystä.
Katselin pienen punkan reunalla istuvan kiipeilyparini kasvoja. Jos minä olin heikkona ja jaksoin hädin tuskin kävellä, ei Heikkikään terve ollut. Hän oli toipunut yön aikana valtavan askeleen, mutta edelleen posket olivat taikinamaisen harmaat ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän istui vuoteen reunalla etukumarassa, kyynärpäät polvillaan – aivan kuten oli istunut reilua vuorokautta aiemmin Laylan harjanteella reilussa 3700 metrissä.
Ilman että Heikki sanoi mitään, tiesin, ettei hän halunnut lähteä Ushballe.
Se oli musertavaa. Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta unelma oli ollut niin lähellä. Kaikki tämä työ ja valmistautuminen. Mielessäni leijui surullinen muistikuva Ushbasta silloin, kun olin sen ensimmäistä kertaa nähnyt: auringonpaisteessa taivaanrannassa kylpevän ylvään sarviparin, joka oli lähes salvannut henkeni kauneudellaan.
Lohduttomuus vyöryi ylitseni. En koskaan pääsisi Ushballe. Eilen Heikki oli ollut niin tuskainen ja pitänyt paluumatkalla puheita, ettei tässä ollut mitään järkeä. Olin itse ollut samaa mieltä ja pysyäksemme positiivisina olimme puhuneet kaikista muista suunnitelmista, joita meillä oli.
Samaa mieltä olin kai edelleen, mutta nyt tunsin, kuinka roikuin kynsien varassa tämän unelman reunassa ja tunsin otteeni kirpoavan. Se tuntui vatsassa ja sormenpäissä; hidas, väistämätön valuminen pettymyksen railoon.
Tottakai tiesin realiteetit. Olemme sopineet ja lapsille luvanneet, ettemme ota turhia riskejä. Meillä on jopa mustan huumorin sävyttämä vitsi, että kiipeämme sovitun riskirajan alapuolella, kunnes eräänä päivänä olemme niin vanhoja ja raihnaisia, että jäljellä on vain pelkkä menolippu Annapurnalle, jonne punnaamme halki jäätikön rollaattoreillamme. Pelisäännöt ovat selvät, enkä tietenkään halua niistä tinkiä. Vuoret pysyvät siellä ja niin edelleen…
Kuitenkin pahinta oli kevyt, lähes huomaamaton helpotuksen henkäys ajatusteni laitamilla. Sen ymmärtäminen – saati sitten käsitteleminen – tuntui mahdottomalta. Minäkään en halunnut Ushballe. En nyt, en näin.
Viha nosti päätään. Kuinka minä, joka vuosia olen paasannut kestävyydestä ja tavoitteisiin sitoutumisesta, saatoin vain antaa periksi niin, että välittömän paluusuunnittelun sijaan tunsin helpotusta? Mitä jos kyseessä ei ollutkaan järjen ääni, vaan silkka laiskuus? Tai vielä pahempaa; mielen heikkous?
Siinä minä makasin, kapeassa puisessa punkassa, karhean viltin alla syvällä pettymyksen mustassa railossa. Sisäisestä taistelustani huolimatta tiesin, mikä oli oikein ja päätös oli tehty.
Muutaman tunnin kuluttua sade taukosi, ja nopeasti lastasimme varusteet autoon. Lähtiessämme jätin kaikki käyttämättä jääneet eväät punkkani viltin päälle perheen löydettäväksi. Sitten astelin hitaasti, kaiteeseen nojaten isäntäperheemme asunnolle. Eteisessä kohtasin perheen lapset. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta viestini ei jäänyt epäselväksi, kun ojensin kummallekin jättipussin karkkia ja viittoen kehoitin heitä jakamaan pussit puoliksi. Lapsien silmät syttyivät, he nappasivat pussit kädestäni ja ilahtunut kikatus oli kuin kourallinen kivilattialle putoilevia helmiä, kun he säntäsivät pöydän ääreen ja repivät pussit auki alkaen välittömästi tutkia aarteitaan.
Käännyin ympäri, ja samalla hetkellä eteiseen astui perheen äiti pyykkikori lonkan päällä leväten. Hän katsoi odottamatonta vierasta kodissaan hetken häkeltyneesti, mutta katseen löytäessä makeiskasan kanssa touhottavat lapset, kaidat kasvot levisivät lämpöiseen hymyyn. Tartuin naisen vapaana olevaan käteen ja painoin hänen kämmenensä sisään pieneksi rullaamani setelin, jonka tiesin vastaavan tälle perheelle jopa kuukausien ansiota, vaikka se omalleni ei riittäisi edes yhden ruokakauppareissun ostoksiin. Seurattuani päivien ajan tämän naisen asemaa tässä kylässä ja perheyhteisössä toivoin, että hän livauttaisi setelin esiliinansa taskuun ja käyttäisi sen itseensä. Mutta vähänhän minä heidän elämästään tiesin, ja valinta olisi hänen. Uskon kuitenkin hänen ymmärtäneen ajatukseni.
Puristin hänen kättään ja kuulin ääneni hiukan karheana:
– Madloba.
Tunsin hoikkien sormien puristuvan setelirullan ympärille. Suumme hymyilivät, mutta naisen katse vakavoitui, kun hän kuiskasi:
– Thank you.
Sitten käännyin, kävelin hitaasti ulos, kiipesin moottori käynnissä odottavaan autoon ja kuiskasin penkillä odottavalle Heikille, että lahjojen anto oli onnistunut.
Alex painoi kaasua, valtavat renkaat sylkäisivät mutaa taaksepäin ja kotimatka alkoi.
Ennen viimeistä mutkaa, jonka taakse Ushba piiloutuisi, kurkistin kurkku karheana taakseni toiveenani nähdä kaunis vuori vielä kerran. Mutta pilvet olivat sulkeneet sen syliinsä, ja katseeni löysi vain harmaata.
Kuin maissimuropaketin vanhassa televisiomainoksessa, vaatimattoman georgialaisen maatalon kukko ilmoitti uuden päivän alkamisesta samalla hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet ujosti hipaisivat Tshukmar-kylän talojen karkeita kattoja. Olimme saaneet oppaaltamme Alexilta luvan nukkua rauhassa ja edelleen taisin olla aika uuvuksissa, sillä kaivauduin takaisin karheiden vilttien alle ja suljin silmäni uudelleen piittaamatta kukosta tai sen huomenen toivotusta seuranneista, pihassa yöpyneiden lehmien innokkaista mölinöistä.
Kun pari tuntia myöhemmin kömmimme viimein ulos pienestä huoneestamme, pihalla seisova Alex virnistellen totesi luulleensa meidän jo kuolleen:
– Opinpahan teistä nyt sen, että jos teille sanoo: “nukkukaa niin pitkään haluatte”, te todella nukutte!
Juustoisen aamupalan jälkeen edellisenä iltana aloitettu pakkaaminen jatkui. Jo valmiiksi täysiin rinkkoihin lisättäisiin vielä ruokaa seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Alexilla oli valtava ruokavuori, josta saimme valita itsellemme mieluisimman kokonaisuuden. Värikkäät, kyrillisiä kirjaimia täynnä olevat pakkaukset paljastuivat puuro- ja nuudelipaketeiksi, sulatejuustoksi ja meetvurstipötköiksi. Lisäksi maassa lojui valtava säkki pikkuruisia kuivattuja rinkeleitä, jotka osoittautuivat mainioksi leivän korvikkeeksi: kourallinen rinkeleitä vastaa noin 300 grammaa tuoretta leipää mutta painaa vain murto-osan siitä. Lisäksi mukaan pakattiin teetä, sokeria, kaasua ja retkikeitin. Kumpikin telttakunta varustettiin siten, että olisimme toisistamme riippumattomia.
Heikki oli ottanut kantaakseen valtavan telttamme, joten minä haalin omaan rinkkaani retkikeittimen, kaasun ja osan Heikin vaatteista. Kun lopulta kaikki oli pakattu mukaan, astuin kauemmas ja silmäilin huolestuneena rinkkojamme. Itselleni sallimani luksus olivat ylimääräiset vaihtoalushousut, yhdet lisähanskat ja nopat Yatzya varten (erinomainen ajanviete lepo- ja odottelutauoille). Heikin rinkka oli hurjan kokoinen, ja jälleen harmittelimme, että oma vain pari kiloa painava kiipeilytelttamme oli jäänyt kotiin. Alexin tuoma teltta oli ehdottomasti hyvä teltta, mutta painoi ainakin viisi kiloa, mikä oli mielestämme ihan liikaa. Mutta nyt oli turha jäädä murehtimaan ja jossittelemaan.
Kello oli jo 11 ja lämpötila oli kivunnut jo lähelle 40 astetta. Halusimme päästä nopeasti liikkeelle, vaikka päivän matka oli varsin maltillinen. Toivoin pääseväni nopeasti korkeammalle, jotta saisin jälleen hengittää kaipaamaani jäätikön tuoksua ja kehon sopeutuminen ohuempaan ilmaan voisi alkaa. Nostimme rinkat selkään, heilutimme hyvästit maatalon perheelle ja suuntasimme ulos portista.
Ensimmäisen lähestymispäivän kulkisimme koko matkan tietä tai polkua pitkin, joten ainoan kiipeilyllisen haasteen tuotti se, että reitti kulki todella jyrkästi ylämäkeen.
Kylän reunalta tie sukelsi metsään, jossa vanhat, runsaat lehtipuut kurottivat vankat oksansa tien yli tarjoten hiukan helpotusta ilmassa poreilevaan kuumuuteen ja auringon pistäviin säteisiin. Runsas maisema kylpi vihreän sadoissa sävyissä, ja kuoppaisen tien mutalammikot paljastivat sateiden olleen alueella säännöllinen vieras. Ilmassa tuoksui heinä, muta ja kuiva hiekka.
Alex piti nopeaa tahtia yllä, ja ensimmäisen tunnin aikana nousimme jo 400 vertikaalimetriä. Minä en yleensä hikoile kovin runsaasti, mutta nyt jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen olin aivan likomärkä ja kerrostalon kokoisen rinkkani alla puhalsin rinteessä hengästyneenä kuin maaliviivan ylittänyt ravihevonen. Pysähtyessämme Heikin kanssa juomatauolle, naureskelimme, että kaasu pohjaan -mentaliteetilla kiipeävän oppaamme lisäksi myös tie oli rakennettu samalla slaavilaisella asenteella: suoraan ylös rinnettä, vailla helpotusta tuovaa siksak-mutkittelua.
Reilun tunnin kuluttua maisema oli jo muuttunut havupuisemmaksi. Pysähdyimme tien poikki ryöppyävälle joelle lepäämään ja virkistäytymään. Syvyyttä joessa oli tuskin polviin, mutta oppaamme teki saman kuin aina nähdessään teelusikallisenkin vettä: tempaisi vaatteet pois ja syöksyi uimaan. Itse en intoutunut uimareissulle mutta kastelin puhvihuivini ja laitoin sitten suoraan jäätiköltä syöksyvästä vedestä vilpoisan huivin päähäni viilentämään marssin jatkoa.
Vesi oli Alexin mukaan niin puhdasta, että sitä saattoi huoletta juoda. Lisäksi sitä oli runsaasti tarjolla hyvin korkealle asti ja näin ollen sitä ei ollut tarpeen kanniskella suuria määriä mukana. Tosin jälkikäteen on käynyt mielessä, että olisi ollut järkevää silti käyttää puhdistustabletteja. Lähes aina matkustaessani pyrin juomaan hanavettä, ellei se ole totaalisen kielletty. Tavoitteeni on, että keho pysyisi vastustuskykyisenä ja sopeutuisi erilaisiin bakteerikantoihin nopeasti. Nyt hyper-pöpökammoisen covid-ajan keskellä ehkä keho ei ollut yhtä valmis uuden bakteerikannan haasteisiin, mutta eipä tuo tullut mieleen hetkessä, jossa kuuman kesäpäivän keskellä kasvoille pirskahteli kirkasta ja ihanan makuista vuoristopurovettä.
Vapaana rinteellä satunnaisesti vastaan tallustelevia lehmiä lukuunottamatta vuorella ei näkynyt ketään. Puusto harveni runsaiksi ja vihreiksi nurmikedoiksi, joita väritti kukkaloisto. Puuston harveneminen on tietysti mukava ajatus sikäli, että nousimme ylöspäin. Samaan aikaan menetimme suojan auringolta ja kuumuus koveni entisestään. Lisäksi tuulettomuus pölläytti paikalle melkoiset pilvet napakasti purevia itikoita, joille hikiset ihomme tarjosivat melkoisen buffetin. Oloni oli kuitenkin vahva ja lihakset vastasivat komentoihin innokkaasti. Keskityinkin varmistamaan riittävän nesteytyksen ja tasaisen vauhdin. Edellä silmänkantamattomissa laukkaavan oppaan perään on helppo sännätä, ja kaltaiselleni ajokoiraluonteelle ei ole ihan helppoa pitää kiinni omasta tahdista. Kuumuus ja painava kantamus ottivat veronsa, ja päivän viimeisellä tauolla vehreällä vuoriniityllä solisevan vuoristopuron varrella, silmäni painuivatkin kiinni. Kesken vaelluksen nukahtaminen ei ole minulle ihan tavallista, joten selkeästi keho oli ihmeissään tästä shokkihoidosta.
Nelisen tuntia lähdön jälkeen päivän matka oli taitettu ja pysähdyimme Hotel Laylan eteen. Pudottaessani rinkan harteiltani, olin aika väsynyt. Olimme kiivenneet ensimmäisenä päivänä yli 1000 vertikaalimetriä jatkuvasti jyrkkenevään ylämäkeen isojen kantamusten kanssa ja nopealla tahdilla. Oli kuitenkin ilo huomata, että väsymyksen tunne haihtui pian eli palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti.
Leikkisästi hotelliksi nimetty etappimme oli pieni, matala ja karu vuorimaja, jonka ovessa oleva munalukko pitää ei-toivotut vierailijat loitolla. Avainta lukkoon ei ollut kenelläkään, vaan ovi avattiin irrottamalla sormin lukon kiinnikkeiden naulat. Sisällä pimeässä tuvassa oli vanerilaverit noin kymmenelle hengelle sekä kiikkerä pöytä ja nurkassa pieni uuni. Tänne jäisimme loppupäiväksi lepäämään ja akklimatisoitumaan.
Iltapäivä kului rattoisasti nuudeliaterian, Yatzyn ja rennon lekottelun parissa. Tulimme pian huomaamaan, että erityisesti Alexilla oli vahvat poliittiset näkemykset, ja riippumatta keskustelun alkuperäisestä aiheesta, ennemmin tai myöhemmin se johti aina politiikkaan ja nimenomaan Venäjän politiikkaan.
Alex sai päivityksen Ushbalta: säätilanne oli edelleen huono ja uusi myrsky nousemassa.
– On tavallista, että tällä alueella myrskyää heinäkuussa. Mutta nyt myrskykauden pitäisi olla ohi, en ole koskaan nähnyt vastaavaa. Toivon, että ennusteessa on virhe, sillä ison myrskyn seurauksena reitit ovat vaarallisia ja niiden vakautumiseen voi mennä jopa viikko, Alex pudisteli päätään.
Myrskyrintama lähestyi myös Laylaa. Alex ennusti, että parin päivän kuluessa se saavuttaisi meidät:
– Huomenna nousemme yläleiriin. Näillä näkymin ainoa vaihtoehtomme on lähteä huipulle heti seuraavana yönä. Ukkonen näyttäisi olevan saapumassa seuraavana iltapäivänä ja tuolloin olisi turvallista olla takaisin kylässä. Edessä on siis vaativat kaksi päivää!
Illan laskeutuessa tuuli nousi, lämpötila laski ja siirryimme sisään matalaan majaamme…mutta emme olleet ainoita. Yhtäkkiä pimenevän majan lattia vilisi hiiriä, jotka paikalle houkutteli ihmisten lämpö ja tietenkin eväidemme tuoksu. Alex kertoi hiirien olevan melko rohkeita ja varoitti useammin kuin kerran heränneensä majalla siihen, että ne kiipeilivät hänen päällään. Pienet karvaiset otukset eivät minua yleensä pelota, mutta pakko myöntää, että hiukan olo tuntui epämukavalta, kun yritin asetella itseni makuupussin sisään kalsassa majassa taustamusiikkinani hiirten tauoton rapina ja tuulen ulvonta ulkopuolelta.
Makasin valveilla pimeässä ja kuuntelin nousevan yön ääniä. Alexin kuvaama säätilanne oli monessakin mielessä huolestuttava: ensimmäinen kiipeilypäivä oli tuntunut ihan tiukalta suoritukselta huomioiden, ettemme olleet ehtineet yhtään akklimatisoitua. Jotta ehtisimme huipulle ennen myrskyä, meidän tulisi kiivetä huomenna samaa vauhtia edelleen jyrkkenevää reittiä ja ohenevassa ilmassa. Alkuperäinen joustava suunnitelma, joka mahdollisti tarvittaessa pidemmän levon yläleirissä, oli vaihtunut kilpajuoksuun ukkosen kanssa. Huippupäivästä olisi tulossa todella pitkä ja raskas.
Iltapesulle kömpiessäni pohdinnot vaihtuivat autuaaseen onneen siitä, että olin jälleen Kaukasuksen tähtitaivaan alla. Seisoin majamme takana kanervikossa pimeässä hyvän tovin ja imin itseeni ylläni kaartuvaa säkenöivää tähtikartastoa. Se tuntui yhtä aikaa uudelta ja ihanan tutulta, ja hetkellisesti palasin mielessäni edellisiin kertoihin, jolloin olen vuosien varrella saanut ihailla tätä taivasta, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Elbrusilla. Kun sammutin otsalampun ja odotin rauhassa silmien tottuvan pimeään, saatoin etäisesti erottaa taivaanrannassa Ushban kauniin profiilin. Vielä tästä korkeudesta Elbrus ei näkynyt, mutta puolimatkassa oleva Ushba näytti kuin hopeanhohtoiselta majakalta. Pienen hetken ajan epäilykset kaikkosivat, minut valtasi kotoisa rauha ja tiesin, että pelkästään tämän taivaan näkeminen varmisti, että huiputuksia tai ei, osa tämän matkan tavoitetta oli saavutettu.
Yöstä tuli levoton. Ensimmäisen kerran havahduin alle tunti nukkumaanmenon jälkeen, kun yläpunkassa nukkuva Alex hypähti yhtäkkiä agenttimaisella loikalla sängystään ja alkoi hurjan touhuamisen majassa. Kesti hetken ymmärtää, mitä pilkkopimeässä tapahtui: mies oli unohtanut oman eväspussinsa pöydälle ja kävi nyt hurjaa taistelua hiirien kanssa ruoistaan.
Tuntia myöhemmin olimme jälleen hereillä, sillä majan ulkopuolelta kuului omituisia ääniä. Jälleen Alex säntäsi katsomaan ja kyllä, olin kuullut oikein: siellä oli hevonen. Matala venäjänkielinen keskustelu hätisti molemmat oppaat ulos ja hiukan myöhemmin saimme tilannetietoa: ylempänä vuorella toiselle kiipeilyryhmälle oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen pieni onnettomuus. Tarkempaa tietoa tapahtuneesta ei ollut, mutta ryhmä oli hälyttänyt ainoa käytettävissä olevan avun, hevosmiehen, mahdollista evakuointia varten. Kaikkiaan tilanne oli sekava: kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, mutta kun Heikin kanssa nousimme ylös lähteäksemme mukaan auttamaan, oppaat ilmoittivat, ettei ryhmämme liikkuisi mihinkään.
Odottaessamme tilanteen aukenemista keskustelimme hiljaisella äänellä Heikin kanssa. Meitä hämmensi outo toimintatapa tilanteessa, jossa joku oli hälyttänyt apua. Ensimmäinen reaktiomme oli tietenkin pukea päälle ja lähteä auttamaan, tai vähintäänkin tyhjätä majaan tilaa, jotta vuorelta pilkkopimeässä laskeutuvat pääsisivät suojaan. Alex kuitenkin toisteli päättäväisesti haluavansa varmistaa, että muut kiipeilijät eivät pääsisi majaan.
Toinen asia oli kuinka syrjäisellä seudulla olimme: jos joudut kiipeilyonnettomuuteen Alpeilla, helikopterievakuointi järjestyy nopeasti (toki tietenkään koskaan sen varaan ei pidä asioita rakentaa, mutta kyllä ajatus tuntuu rauhoittavalta). Tällä vuorella ainoa tapa päästä pois, on kiivetä takaisin itse. Hätäevakuointikeino on hevosta taluttava maatalon isäntä. Tuon parivaljakon saapuminen – vaikka tottuneita vuoripoluilla liikkujia ovatkin – kestää tunteja. Ja ajatellen tilannetta, jossa kiipeilijä on loukkaantunut, “ambulanssikyyti” on kaikkea muuta kuin vakaa ja nopea. Hevonen pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti ja silloinkin evakuointia tarvitseva kyyditään köydellä sidottuna hevosen selkään jyrkällä polulla – ja tässä tapauksessa pilkkopimeässä.
Tilanne jatkui parin tunnin ajan, ja meille ei koskaan selvinnyt, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Lopulta ryhmä ohitti majamme kahdessa osassa, ensimmäinen omin avuin ja toinen hevosen avustamana. Alex komensi meidät pysymään majan sisällä ja mumisi ohimennen ryhmän ajautuneen sisäisiin riitoihin. Tietoomme tuli vain, että joku kiipeilijä oli loukannut jalkansa ja ryhmä oli jakautunut laskautumisnopeuden mukaan kahteen ryhmään palatakseen laaksoon. Tarinassa ei tuntunut olevan järkeä: miksi kiipeilijät olivat lähteneet laskeutumaan pilkkopimeässä, jos hätä ei ollut akuutti? Miksi Alex ei päästänyt heitä majaamme lepäämään? Alex ei joko tiennyt tai halunnut kertoa tapahtumista enempää, mutta yölliset tapahtumat jäivät meille omituiseksi mysteeriksi.
Kun lopulta tilanne asettui, vaivuin uneen vain herätäkseni pari tuntia myöhemmin siihen, että makuupussini oli likomärkä. Ensin etsin syyllistä mahdollisesti kaatuneesta vesipullosta ja mietinpä jopa, oliko majassa jatkuvasti rapistelevilla yön eläimillä jotain tekemistä asian kanssa. Ajatusten selkeydyttyä hiukan aloin tunnistaa oman kehoni kuumeisen tilan. Vilunväristykset halkoivat vartaloani ja saivat minut tutisemaan, samaan aikaan märän pussin sisällä tuntui tuskaisen ahdistavalta.
Tämä ei ollut ensimmäinen yökuumeiluni vuorilla. Muutaman kerran aiemminkin olen kokenut vastaavaa ja oma teoriani on, että se liittyy kehon yrityksiin akklimatisoitua. Toinen jokaista kuumeilukertaa yhdistävä tekijä on se, että takana on yleensä raskas suorituspäivä, joten ehkä kroppani taistelee palautuakseen. En siis suuremmin huolestunut, vaikka oloni olikin kurja. Hiiri-invaasion uhallakin avasin makuupussini ja yritin tuulettaa sitä. Onneksi huippuhyvä Rabin pussini on märkänäkin lämmin!
Toinen välitön huoleni oli nesteytys: 40 asteen helle ja raskas nousu ylämäkeen olivat pistäneet minut hikoilemaan itselleni epätyypillisen voimakkaasti. Olin yrittänyt nestetankata koko illan, mutta nyt vaikutti siltä, että jokainen litkitty teemukillinen oli valunut suoraan ihoni läpi maapussini täytteisiin. Nesteytys on yksi harvoja asioita, jolla tiedetään olevan suora vaikutus vuoristotaudin syntymiseen, joten suhtaudun vuorilla nesteytykseen tarkasti. Niinpä nyt, vaikka hytisin kylmästä ja kuumasta yhtä aikaa, ja juominen tuntui ikävältä vaihtoehdolta, pakotin itseni hapuilemaan juomapulloa ja nielemään useamman desilitran vettä.
Majan lattianrajasta pilkotti jo aamunkajastuksen vaalentama valojuova. Lepoaika lähestyi loppuaan, ja tarvitsin kaiken mahdollisen unen, jotta pian jaksaisin nostaa rinkan selkääni ja jatkaa matkaa kohti yläleiriä. Niinpä puristin silmät päättäväisesti kiinni ja vielä hetkeksi ajelehdin levottomien unien maille.
Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.
Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.
Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.
Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.
Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!
Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.
Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.
Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.
Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.
Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:
– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!
Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.
Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:
– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.
Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.
Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!
Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.
Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.
Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:
– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.
Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:
– Tuolta voit hakea sen.
Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.
– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:
– If a Russian man has paid money, he will catch anything!
Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.
Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:
– Ushba!
Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.
Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.
Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.
Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.
Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.
Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.
Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.
Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.
Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.
Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.
Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.
Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.
Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?
Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!
Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.
Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.
Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.
Entä milloin pettymys loppuu?
Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.
Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.
Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.
Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.
Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!