Kun Kirgisiaan lähtöön on alle kuusi viikkoa, Peak Lenin alkaa olla hyvin läsnä. Minulla on ollut hiukan haasteita palautumisen kanssa: tiukat treenit vievät kehon stressitilaan, joka on hektisen arjen kanssa yhteisvaikutukseltaan unelleni tuhoisa. Huono nukkuminen taas hidastaa ja vaikeuttaa palautumista. Vaikka henkinen paine ottaa hurja loppukiri treenissä kehon hälytyssignaaleista huolimatta, yritän olla järkevä ja pitää lepopäivän aina älykellon mittareiden lipsahtaessa punaiselle. Rauhoittelen innokasta mieltä muistuttamalla, että töitä on tehty viime kesästä asti, ja nyt todella on kyse enää suorituskyvyn viimeistelystä. Loukkaantumisille tai muille alipalautumisen ikäville seurauksille ei ole enää aikaa.
Onneksi muut reissuvalmistelut rauhoittavat mieltä ja saavat seikkailunilon kohisemaan suonissa! Tulen näyttämään kohtuullisen hupsulta lentokoneessa reittilennolla Istanbuliin, sillä valtavat ylävuorikenkäni eivät mahdu käsimatkatavarareppuun – minun on siis lennettävä ne jalassa helteiseen Turkkiin. Ruumaan niitä ei uskalla laittaa: kiipeilyvarusteista juuri ylävuorikenkien korvaaminen mahdollisessa matkatavaroiden katoamistilanteessa olisi mahdoton tehtävä.
ABC-leiri, kuva: Internetin yleiset lähteet
Istanbulissa on ensimmäinen mielenkiintoinen hetki, sillä loppukohteeseen Oshiin Kirgisiassa menee lentoja vain pienemmältä sivukentältä, jonne on vajaan 70 kilometrin ajomatka. Olemme varanneet siirtymään runsaasti aikaa, mutta pieni jännitysmomentti kiipeilyvarustevuoren siirtoon ja kentän vaihtoon liittyy.
Perillä vietämme yhden yön Oshissa ja seuraavana päivänä siirrymme pitkän matkan Sary-Magol/Alai -laakson kautta Achik-Tash-nimiseen perusleiriin, joka sijaitsee 3700 metrin korkeudessa. Yhden korkeuteen asettumispäivän jälkeen alkaa ensimmäinen akklimatisoitumisen edellyttämä rotaatio Camp 1:een eli Advanced Bace Campiin (eli ABC) 4400 metriin. Sieltä teemme seuraavana päivänä harjoitusnousun kohti Camp 2:sta (5300 m), minkä jälkeen palaamme perusleiriin.
Leirien 1 (ABC) ja 2 välinen nousu on lumivyöryjen ja railojen takia reitin vaarallisin osuus. Meidän tulee olla vahvoja ja kyvykkäitä nopeisiin reaktioihin, kun sitten yhden lepo- ja pakkauspäivän jälkeen aloitamme varsinaisen siirtymän ylös vuorelle.
ABC-leiristä toteutamme uudelleen samankaltaisen rotaation eli nousemme ensin Camp 2. -leiriin (5300 m) ja teemme sieltä harjoitusnousun kohti Camp 3:sta (6100 m). Tämän jälkeen palaamme Camp 2:een ja lopulta koko matkan 4300 metriin ABC-leiriin.
Nelosleiri, kuva: Internetin yleiset lähteet
Miksi palaamme alas reiluun 4000 metriin päästyämme 6000 metrin tienoille? Rotaatioiden idea on sopeuttaa kehoa asteittain korkeuteen ja paluu alas mahdollistaa paremman levon ja tankkauksen, joita tarvitaan, jotta olisimme parhaissa mahdollisissa voimissa huiputuksen alkaessa. Lisäksi jokaisella rotaatiokierroksella siirretään huiputusta varten tarvittavia varusteita ylös vuorelle.
Toisen rotaation päättyessä olemme olleet vuorella lähes kaksi viikkoa. Palatessamme alas Advanced Base Campiin, edessä on vielä yksi lepopäivä ennen varsinaisen huiputusyrityksen alkua.
Reissupäivänä 15 alkavat tositoimet! Nousemme ABC-leiristä (4400 m) kakkosleiriin (5300 m). Seuraavana päivänä edelleen kolmosleiriin (6100 m). Tämän jälkeen yritämme vielä nousua ja leiriytymista arvaamattomaan Camp 4:een 6400 metrissä.
Camp 4 on olosuhteiltaan vaikea ja vain harvat tiimit onnistuvat leiriytymään sinne. Kuitenkin onnistuessaan nelosleiristä alkanut huiputusyritys on usein menestyksekkäämpi: Peak Leninin huiputus on näännyttävän pitkä ja olosuhteet julmat. Ylimääräinen leiriytyminen lyhentää huiputuspäivää juuri sen verran, että huiputusyrityksen onnistumisen todennäköisyys kasvaa monta pykälää.
Seuraavat kolme päivää ovat huiputusikkunamme eli tuona aikana meidän tulisi päästä huipulle. Varapäivät antavat joustoa huonon sään tai muiden vastoinkäymisten varalle ja myös mahdollisuuden useampaan yritykseen.
Huiputuksen jälkeen (tai huiputusikkunan päätyttyä) palaamme mahdollisimman nopeasti perusleiriin: ensimmäisenä päivää ABC-leiriin ja siitä edelleen alas perusleiriin lepäämään ja (toivottavasti) juhlimaan huiputusta.
Suunnitelma ja strategia ovat suoraviivaisen selvät. Rankkaa tulee olemaan, mutten minä siitä ole huolissani. Puristuksen joko kestää tai ei ja vain parhaansa voi yrittää.
Kylmyyden lisäksi minua kuitenkin mietityttävät kuulemani kertomukset erittäin kaukana muusta maailmasta sijaitsevien leirien ja ruoan huonosta hygieniasta. Valmistautumisohjeissa varoitetaan jo ennakkoon, että todennäköisesti jokaisella on edessä vatsaongelmia (normaalisti kiipeilyyn kuuluvan akklimatisoitumisoireilun lisäksi). Olen kuullut myös tarinan siitä, että suomalainen kiipeilyreissujen järjestäjä luopui Peak Leninistä jokaisen reissuilla olleen kiipeilijän sairastuttua niin pahaan vatsatautiin, että palveluntarjoajan huiputusprosentti pysyi nollassa. Herkkävatsaisena mietin, miten tuollaiseen voi valmistaa kehoaan? Luultavasti normit maitohappobakteerikuurit ovat tässä kohtaa riittämätön keino – olisiko kauppakeskusten liukuportaiden kaiteiden nuoleminen ylimitoitettu keino sopeuttaa kehoa äärimmäiseen pöpöhyökkäykseen?
Kirjoittajan selittelyt/esipuhe: Vuosien ajan minulta on kysytty, miksi en kirjoittaisi kirjaa. Olen kirjoittanut työkseni lähes koko urani ajan ja tuottanut useita laajuudeltaan kirjaa vastaavia tuotantoja. Tarinoita kerrottavaksi on kertynyt sekä faktan että fiktion puolelta runsain mitoin. Mutta omakohtainen kaunokirjallinen teos on jotain aivan muuta, ehkä vuorista se suurin, ja epäröin. Syitä olla tekemättä tuntui riittävän. Kirja-unelma on kuitenkin ollut sitkeä ja jatkuvasti elänyt mieleni perukoilla.
Täysissä varusteissa unelmaa toteuttamassa
Sitten eräänä aamuna heräsin valmiina tarttumaan härkää sarvista. Alkoi kahden vuoden rupeama, joka on ollut ihanaa, palkitsevaa, kamalaa ja vaikeaa. Perheen, työn, vuoritreenin, bloggaamisen ja kirjan kirjoittamisen yhteen sovittaminen ei suinkaan ole ollut haasteista pienin. Itse tarina tuntui kuitenkin valuvan sormenpäistä odottamattoman helposti, kunhan vain oikea formaatti löytyi (mikä taas vaati kaksi kertaa lähtöruutuun palaamista). Ja nyt viimein käsikirjoitus on valmis kustantajille lähetettäväksi. Se vasta onkin pelottavaa!
Olen vuosikaudet työskennellyt startup- yritysten maailmassa, missä yksi nuoren yrityksen tärkeimmistä keinoista vakuuttaa sijoittajat on todistaa, että markkinoilla on kiinnostusta yrityksen palvelua/tuotetta kohtaan. Niinpä käännyn puoleesi ja apuasi:
Lukisitko alla olevan tekstinäytteen ja antaisitko palautetta siitätästä ja tekstin lopussa olevan linkin takaa löytyvällä lomakkeella?
Vastaaminen ei sido sinua mihinkään, mutta auttaa minua suuresti eteenpäin tämän unelman toteuttamisessa.
Jos päätit lukea tekstinäytteen, tässä hiukan taustaa:
Suuri huiputus on omaelämänkerrallinen tarina naisesta, joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:
Suuren unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.
Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:
Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö huomaa tehneensä niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?
SUURI HUIPUTUS -tekstinäyte:
Luku 2: Unelman alku, syyskuu, 2014
Tampere, Suomi, 160 metriä merenpinnan yläpuolella
– Kuinka oikein päädyin tänne?
Oven sulkeutumisesta oli kulunut ainakin puoli tuntia, mutta edelleen istuin eteisen lattialla. Itku oli tullut heti hiljaisuuden laskeuduttua pieneen asuntoon. Nyt takapuolen alle liiskaantunut vaaleanpunainen, koon 30 kumisaapas uhkasi pysäyttää vasemman jalan verenkierron. Se pakotti minut nostamaan kasvoni harmaiden, kyynelten ja rään kostuttamien kotiverkkareiden polvista.
Peili paljasti karun näyn. Alkusyksyn aamun sinisessä hämärässä lysähtäneestä olemuksestani tuijottivat takaa-ajetun silmät. Vaaleansinisiä iiriksiä reunustivat punaiset kehykset, kalvakkaaseen ihoon toivat vaihtelua mustat renkaat silmien ympärillä ja leuan tietämillä satunnaiset, ehkäpä viime aikoina liian usein illan tunteina auenneen viinipullon iholle purskauttamat finnit. Vaalea hiuspörrö oli huolimattomasti sitaistu takkuiseksi kasaksi niskaan.
Näkymä omiin kasvoihini sai minut itkemään uudelleen. Mieleen nousi muistikuva muutaman vuoden takaa, kun tytär oli pienempi, ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Hänellä oli tapana suuttuessaan yllyttää itseään seisomalla peilin edessä tuijottaen itkuisia kasvojaan ja huutaen minulle syyttävästi:
– Äiti, etkö näe, kun minun silmistä tulee kyyneliä?
Olikohan se ihan terve merkki, että pystyin samaistumaan niin hyvin leikki-ikäisen mielenmaisemaan?
Tätähän minä olin päättäväisesti halunnut. Leuka uhmakkaassa tanassa väittänyt vastaan kaikille, jotka olivat sanoneet valinnan olevan väärä. Olin ottanut vastaan anopin hiljaisen loukkaantumisen, oman äidin suuttumuksen, ystävien epäuskoiset ja vaivaantuneet katseet, kun he miettivät, kenen puolelle asettua.
En ollut nähnyt muuta tietä. Kun viimeisenä oljenkortena olimme tuolloin kaksivuotiaan tyttären isän kanssa istuutuneet parisuhdeterapeutin sohvalle, oli tämä muutaman hetken meitä kuunneltuaan todennut minulle:
– Minun työni ei ole saada teitä jäämään yhteen tai muuttamaan mieltänne. Sinä selvästi olet päätöksesi tehnyt.
Olen aina ollut hyvä muuttamaan asioita elämässäni. Kun jokin on pielessä, alan nopeasti tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Itse asiassa olen ollut salaa jopa ylpeä siitä; kyvystäni kävellä ulos kaikesta. Eikä yksikään lähtöpäätös ole koskaan johtanut huonompaan. Tai jos onkin, lopulta pidemmällä juoksulla asioista on aina löytynyt jotain hyvää.
Niinpä olin pakannut tavarani, jättänyt avioerohakemuksen ja allekirjoittanut yhteishuoltajuussopimuksen.
– Kumpi on lapsen näkökulmasta parempi; olla rikkinäisestä kodista, vai elää sellaisessa, olin toistellut kuin mantraa ja nostanut leukani korkeammalle.
Mutta olin oppinut nopeasti, että tällä kertaa lähteminen oli erilaista enkä voinut vain suinpäin paeta. Olin äiti, ja se muutti koko tilanteen. Jos olin luullut tietäväni jotain syyllisyydestä, luvassa oli yllätys jos toinenkin.
Vuoroviikkovanhemmuuden totuuden hetket tulevat vaikka väkisin. Päätökseni aloittaa uusi uljas elämä, johon olin oikeutettu, horjui aamuina, joina jouduin palaamaan eteisen ovelta vaaleanpunaiseksi uusilla Ikea-kalusteilla sisustettuun makuuhuoneeseen hakemaan unohtunutta lelua. Kuukausien jälkeenkin huone tuoksui liian uudelta. Kaikki huoneessa oli uutta ja tahratonta – kuin sieltä olisi puuttunut elämä.
– Lelukaupoissa pitäisi olla erovanhemmille oma osasto. Tuplahinnat, mustat verhot ja surumusiikkia. Tarjolla olisi myös maljoja täynnä tuhkaa, jota voisi ripotella päälleen,
olin nauranut kitkerää naurua sisarelleni samalla, kun laskin pikkuruisen makuuhuoneen lattialle valtavan kassin täynnä unelmien leluja, joiden oli tarkoitus laastaroida rikki revityn ydinperheen haavoja.
Olin purrut takahampaat yhteen ja hymyillyt, kun jääkaapin oveen, napani korkeudelle kiinnitettiin yhä uusia piirustuksia, joissa kummitteli hymyilevä tikku-ukkoperhe tutun värisen omakotitalon pihassa.
Mutta kaiken keskellä olin tiennyt päätökseni olleen oikea enkä sallinut päättäväisyyteni rapistua. Huterin jaloin kuin Bambi jäätiköllä, olin hoiperrellut eteenpäin, joka päivä uuteen huomiseen.
Paitsi ettei vanne rinnan ympäriltä ollut hellittänyt pienen vuokrakaksion muotoisen vapauden myötä. Värit olivat säilyttäneet harmaan verhonsa, ja jokainen kuukausi oli ollut marraskuu. Siinä missä pehmoiset posket ja marmorille putoilevien helmien lailla kupliva kikatus olivat täyttäneet uupuneesti jyskyttävän sydämeni rakkaudella, olivat kesätaivaan siniset silmät ja “Koska me oikein mennään takaisin kotiin?” -kysymykset saaneet hymyni vääntymään irvistykseksi. Äidinrakkaus ei ollutkaan ollut turvapaikka, vaan korventava meri nimeltä Syyllisyys.
– Kuinka sen kanssa eletään? kysyin yhä uudelleen yksinäisten öiden pimeydessä vadelmashampoolta tuoksuvalta Myyrä-pehmolelulta.
Myyrä ei vastannut.
Olin paennut ainoaan paikkaan, minne pääsin. Sinne, missä hymyt eivät kätkeneet syytöstä. Sinne, missä saatoin edes hetkeksi unohtaa.
Kohta kahdeksan tuntia päivässä ei ollut enää riittänyt, vaan narkomaanin lailla hamusin lisää unohdusta: ensin pöydällä loimottava omena oli maanitellut takaisin syövereihinsä iltasadun lukemisen jälkeen. Tovin kuluttua Muumilaulun ensi sävelet olivat antaneet syyn hivuttaa käsivarret pois pieniltä harteilta, nousta sohvalta ja hiipiä keittiöön, minne kannettava tietokoneeni oli näppärästi unohtunut leivänpaahtimen taakse.
Edellisenä päivänä keittiön palohälytin oli lauennut kimeään solvaukseen, kun uunista kantautunut musta savu oli havahduttanut minut näytön uumenista. Suurella innolla päällystetty nakki-ananaspitsa oli muuttunut pellillä mustaksi jääkiekoksi. Hätäännyksen ja pettymyksen laannuttua alkanut “äiti rakastaa tietokonetta” -lallatus soi yhä korvissani istuessani siinä eteisen lattialla.
Pienet, siniset silmät olivat läpivalaisseet kaiken. Leluvuoret ja yritykset rakentaa yhteisiä iloisia hetkiä uudessa elämässä eivät olleet harhauttaneet niitä. Kuin alleviivaten epäonnistumistani, iloisen yhteisen tuokion jälkeen pehmoiset kädet olivat tarttuneet poskiini, vetäneet kasvoni lähemmäs ja hento ääni oli kuiskannut:
– Äiti, sinun silmäsi ovat surulliset silloinkin, kun sinä naurat.
****
Edessäni leijuneen muistokuplan puhjetessa riuhtaisin katseeni irti eteisen peilistä ja kokosin itseni lattialta. En voinut jäädä vellomaan, kun työseminaarin alkuun oli enää reilu tunti. Onneksi. Saisin muuta ajateltavaa.
Kylpyhuoneen peili ei ollut eteisen peiliä armollisempi. Jos kukaan oikea ihminen itki elokuvien hillittyjä yksittäisiä kyyneliä, minä en totisesti ollut samaa sorttia. Holtittomasti ryöpynneistä kuumista kyyneleiden ja rään koskista kielivät turpeat luomet ja kaksinkertaiseksi paisunut, entuudestaankaan ei-niin-kovin-pieni nenä. Hytisten riisuin tunkkaiselta tuntuvan veryttelyasun, avasin suihkun ja astuin veden alle terävästi henkäisten. Kylmä vesi valui kuumalle iholle ja kontrasti sitoi huomioni tuoden helpotusta sydämen jomotukseen.
Viikonloput yksin olivat vaikeita, mutta onneksi nyt oli maanantai. Viiden päivän ajan tietäisin tarkalleen, mitä pitäisi tehdä. Suuri osa seuraavista sadasta kahdestakymmenestä tunnista kytkeytyisi saumattomaksi jonoksi kuin huvipuiston loputonta kehää kiertävä vuoristorata. Se olisi tarpeeksi jännittävää pitääkseen mieleni otteessaan ja tarpeeksi tuttua suodakseen lepoa tulisilla hiilillä jokaisen vapaan hetken viettävälle mielelleni.
Tuntia myöhemmin astuin toisena ihmisenä sinisellä maalilla vuorattuun rappukäytävään. Konjakinruskeat nahkasaappaat, hiekanvärinen trenssi ja sen alla rento mutta ammattimainen neulemekko. Huoliteltu meikki oli tasoittanut surun kraaterit; huulet oli kiinnitetty hymyyn hillityllä punalla ja ehkä aavistuksen normaalia vahvempi silmärajaus harhautti katseen luomien turvotuksesta.
Kirkkaasti valaistu konferenssisali valmistautui jo ensimmäiseen puheenvuoroon, kun astelin sisään. Laskeutuessani omituisen leveitä – kuin kompastumiseen suunniteltuja – rappusia halki amfiteatterin muotoisen salin, haravoin väkijoukkoa katseellani yhtiökumppaniani etsien. Kuin lukien ajatukseni, Annan pää kääntyi salin keskivaiheilla sijaitsevalla rivillä ja hän viittilöi varanneensa minulle paikan vierestään.
Pieni ja siro Anna oli pukeutunut punaiseen jakkupukuun. Lyhyt tumma tukka kihartui otsalle ja vihreät, huolellisesti meikatut silmät katsoivat hillittyjen silmälasien takaa minua tutkivasti.
Näistä viime aikoina usein toistuvista arvioivista katseista olin tehnyt johtopäätöksen, ettei tasaiseksi kuorrutettu ulkokuori tainnut piilottaa sisäistä onttouden tunnetta niin hyvin kuin toivoin. Tunnistin toki itsekin kiristyneet hermoni, jotka näyttäytyivät ärtyneenä suhtautumisena jokaiseen omaa aikataulusuunnitelmaani häiritsevään muutokseen tai päätöksiin perustelua vaativaan kysymykseen. Mutta samaan aikaan Anna ei tuntunut pistävän pahakseen loputtomalta vaikuttavaa kykyäni kantaa yhä suurempaa työkuormaa.
Istuuduin karhealla punaisella kankaalla verhotulle klaffituolille juuri salin valojen himmetessä merkiksi tapahtuman alkamisesta ja suhahdin tervehdykseksi:
– Nämä tapahtumat eivät kyllä koskaan ole sopivana päivänä. Mulla on ainakin kolmekymmentä sähköpostia, joihin pitää vastata jossain välissä.
Anna tunnisti tutun ‘pelottavan paremmaksi laittamisen’ kilpailun ja hetkeäkään epäröimättä lähti tanssiin mukaan:
– Kiirettä pitää minullakin, tein viikonlopun töitä ja lähetin viimeisen sähköpostin eilen puolilta öin.
Tapahtumasalin tammenväriseen kattoon upotetut spottivalot himmenivät rauhoittavaksi tähtitaivaaksi, runsaslukuinen yleisö asettui luopuen keskustelusta ja siirsi huomionsa joko lavalle nousseeseen juontajaan tai salaa edessä olevan tuolin selkänojan taakse piilotetun puhelimen näytölle.
Vatsaani kouraisi, kun mieleeni nousi kuva tyttärestä sanomassa, että “äidillä on puhelinnaama”:
– Sä aina vääntelet sun naamaa, kun olet puhelimella. Siksi mä tiedän, koska sä olet puhelimella, vaikka yrität laittaa sen piiloon.
Yritin ravistautua irti muistosta ja tein sen niin voimallisesti, että ilmeisesti pääni pyörähteli, sillä Anna vilkaisi minua kysyvästi. Reagoimatta häneen käänsin katseeni lavalle, missä juontaja toivotti tervetulleeksi liikkeenjohdon seminaarin ensimmäisen puhujan.
Puhujat seurasivat toisiaan. Ensimmäinen oli minulle vieraasta teknologiasta yksityiskohtaisesti, mutta hymyilyttävällä intohimolla puhuva insinööri. Seuraavina taitavasti yleisön haltuunsa ottava tulevaisuudentutkija, odotetun kuivakka bisnesanalyytikko ja ison konsernin omahyväinen toimitusjohtaja. Harmillisen vähän uutta. En malttanut olla kaivamatta puhelintani esiin ja olin pian Annan merkitsevästä katseesta ja mahdollisesta puhelinnaamastani piittaamatta uppoutunut sähköposteihini.
Päivän toiseksi viimeisen puhujan noustessa lavalle olin tikahtua kärsimättömyyteeni. Takapuoli oli puuduksissa pitkästä istumisesta, ja kireiden saappaiden sisällä jalkapohjassa veti suonta. En jaksanut enää keskittyä puhelimen näyttöön vaan kiemurtelin kiusaantuneena penkilläni silläkin uhalla, että karkea kangas repisi ohuet sukkahousuni rikki.
Lavan taakse viritetylle valtavalle valkokankaalle lävähti kuva. Ensisilmäyksellä se vaikutti kuvamuokkaukselta – niin epätodellinen sen esittämä maisema oli: silmiä viiltävän sininen taivas ja sitä vasten suuri harmaan ja valkoisen sävyttämä kartio.
Lavalla seisoi pitkä, hoikka mies, jonka nimeä en ollut vaivautunut kuuntelemaan. Mies oli ilmeisesti pääsemässä esittelynsä päätökseen:
–…mutta minulla on elämässäni toinenkin suuri intohimo: vuorikiipeily. Tässä kuvassa näette maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin. Se on 8849 metriä korkea eli sen huippu sijaitsee suihkukoneen lentokorkeudessa.
Valkokankaalle välähti uusi kuva. Jälleen tuo kummallisen sininen taivas. Sitä vasten paksussa punaisessa haalarissa seisovan, happinaamarin sivuun siirtäneen hahmon paksun hupun keskeltä tunnistin lavalla seisovan miehen kasvot tuskaiseen irvistykseen vääntyneinä.
– Tässä seison Mount Everestin huipulla vähän yli vuosi sitten, kun vuosien valmistautumisen ja työn jälkeen onnistuin huiputtamaan maailman korkeimman vuoren. Kuten ilmeeni vihjaa, tavoitteiden saavuttaminen ei aina, – ainakaan juuri niiden toteutumisen hetkellä, – tunnu hyvältä.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En voinut liikkua, en edes hengittää. Mies oli taitava puhuja. Hän rakensi polveilevalla tarinallaan siltaa vuorikiipeilyn ja yritysjohtamisen oppien välille.
Mutta minä en kuullut mitään.
En saanut silmiäni irti valkokankaalle sarjana heijastuvista kuvista, joissa toistuivat lähes keinotekoisen sininen taivas, vuorten valkopeittoiset kyljet, Menthol-pastillin väriset jäätiköt ja paksuihin, kirkkaansävyisiin haalareihin sonnustautuneet hahmot. Noiden hahmojen kasvoilla – sikäli kuin niitä saattoi suojalasien ja avaruuspukumaisten toppavaatteiden alta nähdä – hohti outo yhdistelmä kärsimystä ja jotain, mikä saattoi olla onnea.
Kuin olisin nähnyt värit ensimmäistä kertaa, ja uudenlainen tunne pulputti sisälläni. Ensin se oli pieni ja hentoinen lähde, hetken kuluttua soliseva puro.
Toivo. Kesti tovin tunnistaa se, sillä niin kauan oli kulunut siitä, kun olin toivonut mitään.
Käännyin katsomaan Annaa ja kuiskasin tukahtuneella äänellä:
– Mun on päästävä tuonne.
Lukisitko lisää?
Mahtavaa, jännittynyttä kirjailijantekelettä rohkaisee, ettet vielä luovuttanut vaan pääsit tänne asti!
Jaa tämä blogiartikkeli tutuillesi, somessa tai missä tahansa lisäpalautteen saamiseksi – ja tietenkin, jos sinulla on kustannusalan tuttuja, kaikki linkkaukset otetaan suurella kiitollisuudella vastaan!
Vielä kerran: kiitos, että autat minua ottamaan seuraavan askeleen polulla kohti unelman toteuttamista!
Jos olet kulkenut matkassani vuorilla pidempään, olet ehkä huomannut, että viimeisen parin vuoden ajan olen päivittänyt blogia aiempaa harvemmin. Osittain syynä on ollut se, että kunnianhimon kasvaessa kohdevuoret ovat kasvaneet. Se taas tarkoittaa suurempaa panostusta sekä valmistautumiseen että itse reissuun. Perheelliselle ja intohimoisesti myös työhönsä suhtautuvalle se tarkoittaa valintojen tekemistä. Kun vuorokauden vuorille varatut tunnit ovat vähissä, on mietittävä tarkkaan, kuinka ne käyttää. Siinä se “virallinen” selitys. Se on ihan totta, mutta on muutakin.
Tiesitkö, että alunperin Vuorenvalloitus-blogini työnimi oli Suuri Huiputus? Pidin nimestä hurjasti ja suorastaan rakastin sen tulkinnanvaraisuutta, sillä erityisesti kiipeilyharrastuksen alkuvaiheessa pohdin usein, miksi halusin kiivetä vuorille – ideassa kun ei tuntunut olevan järkeä: Asuin maassa, jossa ei ole vuoria. En tiennyt mitään vuorista. Kaikki tapahtui hetken mielijohteesta (siitä lisää ensimmäisessä blogipostauksessani: Kuinka se alkoikaan). Lisäksi vuorikiipeilyyn valmistautuminen vaatii kovaa sitoutumista ja panostuksia, ja vastineeksi luvataan roppakaupalla kärsimystä ja äärimmäistä epämukavuutta – ei kuullosta kovin hyvältä diililtä. Kuka nyt sellaiseen ryhtyisi?
Hylkäsin alkuperäisen Suuri Huiputus -nimen ihan käytännön syistä: halusin löytää ensimmäiselle vuoren huiputus -yritykselleni kaupallisia yhteistyökumppaneita. Täysin kokemattomalle märkäkorvakiipeilijälle oli tarpeeksi haastavaa saada uskottavuutta sponsoreiden silmissä ilman sitäkin, että projektin nimi vihjaisi, että kyseessä saattoi olla huijaus. Kakkosvaihtoehto “Vuorenvalloitus” siis valikoitui blogin nimeksi. Todellisuudessa olen sitä mieltä, ettei vuoria valloiteta, vaan ne joko päästävät kulkijan rinteilleen tai eivät. Ihminen vs vuori -asetelma on mielestäni kaikkineen korni – viimeinen sana on aina vuorella.
Mutta ehkä juuri tuo nimen ironisuus on tehnyt Vuorenvalloitus-nimestä minulle rakkaan.
Omat uhittelut velvoittavat. Paatoksella olen blogini riveillä paasanut unelmien kääntämisestä tavoitteiksi. Ja kerta toisensa jälkeen olen elänyt vuoriunelmiani todeksi lopputuloksen vaihdellessa huiputuksesta häntä koipien välissä pakenemiseen. Minulle unelmien tavoittelussa ei ole ollut kyse täydellisestä onnistumisesta – tekeminen on tärkeämpää.
Mutta minulla on ollut toinenkin unelma – haave, jonka vuosiksi hautasin pöytälaatikkoon. Voisin selitellä, että se odotti, että aika oli kypsä.
Tai sitten voin myöntää, että minua pelotti, paljon enemmän kuin yhdenkään vuoren harjanteella on pelottanut. Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut, sillä minut tämänkin unelman toteuttamisen polulle astumaan potki – kukas muu kuin kiipeilyparini Heikki!
Kaksi vuotta kestäneen räpiköinnin aikana olen kahdesti palannut lähtöruutuun ja aloittanut alusta. Olen pyörinyt ympyrää ja pakittanut. Ollut turhautunut ja toivoton. Sekoittanut perheen viikonloppusuunnitelmat ja kehdannut vielä nurista, ettei sekään riittänyt. Kertaakaan kiipeily- ja ride or die -taisteluparini ei ole vastustanut tai epäröinyt, vaan väsymättä kannustanut ja uskonut minuun silloinkin, kun oma uskoni ei ole riittänyt. ‘Kiitos’ ei tunnu tarpeeksi suurelta sanalta, mutta suurempaa tai parempaa en löydä, joten tällä kertaa tyydyn koruttomasti siihen: Kiitos, Heikki.
Nyt tärkeä etappi on saavutettu. Ensimmäisen kirjani käsikirjoitus on valmis. Nimen ehkä arvaat?
Käsikirjoitus on vasta ensimmäinen (joskin valtava, ehkä jopa se suurin) askel pitkällä polulla. Yleensä kirjoittajat eivät juurikaan puhu julkisesti käsikirjoituksistaan ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun valitsen toimia toisella tavalla kuin on tapana:
Olen vuosien ajan tehnyt töitä startup-yritysten parissa. Tärkein asia nuorelle startupille on todistaa, että yrityksen tuote tai palvelu on yleisön mielestä kiinnostava. Vetovoimaisuuden todistaminen auttaa esimerkiksi rahoitusneuvotteluissa.
Niinpä päätin pyytää apua sinulta.
Homma tapahtuu seuraavalla tavalla: julkaisen viikon kuluttua pienen pätkän kirjani käsikirjoitusta täällä blogissa näytteeksi. Näytetekstin yhteyteen liitän linkin sivulle, jossa voit käydä antamassa palautetta ja kertomassa, lukisitko kirjani kokonaan. Et tietenkään sitoudu mihinkään, annat vain mielipiteesi. Kaikki palautteet käsitellään luottamuksellisina.
Auttaisitko?
Laitan vielä tähän alle pienen yleiskuvauksen siitä, mistä kirjassa on kysymys (ensi viikolla sitten se varsinainen tekstinäyte):
Suuri huiputus avaa Vuorenvalloituksen toisen puolen ja taustatarinan. Se on rehellinen tarina naisesta, joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:
Suuren unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.
Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:
Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö huomaa tehneensä niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?
“Valitettavasti Peak Lenin -kiipeilyryhmään on tullut peruutuksia ja tällä hetkellä on epävarmaa, järjestetäänkö matkaa. Palaamme asiaan heti, kun tiedämme lisää.”
Alkuvuodesta tullutta ilmoitusta seurasi kymmenen viikon hiljaisuus, jonka aikana palveluntarjoaja ei vastannut kiipeilyparini Heikin tai minun lisätiedusteluihin. Kesän kiipeilykohteemme Peak Lenin (7134 m) sijaitsee Kirgisian ja Taijikistanin rajalla. Naapurivaltioiden suhteet ovat jo vuosikausia olleet kireät ja satunnaisesti niiden välillä on puhjennut levottomuuksia. Alkuvuodesta uutisoitiin maiden sotaisaksi kärjistyneistä väleistä, mikä ymmärrettävästi vaikutti ryhmän jäsenten kiipeilyhalukkuuteen.
Oma kantani on, että vuori sijaitsee alueella, jonka poliittinen tilanne on vuosikymmenten ajan ollut epävakaa. Valitsimme vastuulliseksi katsomamme länsimaisen palveluntarjoajan, josta meillä on jo aiempaa kokemusta ja joka tuntee alueen tilanteen paremmin kuin kykenisin nettiartikkeleiden perusteella päättelemään. Mikäli palveluntarjoaja katsoo alueen turvalliseksi, luotan siihen.
Treeni jatkuu vaikka varmuutta tulevasta ei ole.
Niinpä jatkoin treenaamista normaaliin tapaan. Viikkojen kuluessa vailla lisätietoa tai minkäänlaista vastausta väliaikatietokyselyihimme, levottomuus alkoi nostaa päätään ja Heikki ja minä aloimme tutkia vaihtoehtoja. Valmistautuessani mietin paljon edessä olevaa vuorta ja koko syksyn Peak Lenin oli silmissäni jokaisella juoksulenkillä ja punttitreenin aikana. Vaikka olimme päättäneet pysyä luottavaisina viimeiseen asti, jatkuva epätietoisuus jyrsi ajatusteni reunoja, ja reissulaskurin jäljellä olevien viikkojen määrän pudotessa viiteentoista aloin hermostua. Kirgisia ei varsinaisesti sijoitu ihan lentoyhtiöiden kärkikohteiseen, ja hinnat vähäisille yhteyksille nousevat jatkuvasti. Venyneeseen odotukseen kun vielä lisää vuoteeseen kaataneen flunssan tuoman pakollisen treenitauon, saatat aavistaa, millaisella tiheydellä re-freshasin sähköpostilaatikkoani uutisia odottaessani.
Lopulta muutama päivä sitten kiipeilyparini lähettämä tiukkasanainen vaatimusviesti sai vastauksen:
“Suuret pahoittelut, että olette joutuneet odottamaan. Ryhmänne kaikki muut kiipeilijät ovat peruuttaneet osallistumisensa. Mutta olemme poikkeuksellisesti päättäneet järjestää matkan tästä huolimatta...”
Peak Lenin base camp (kuva internetin yleiset lähteet)
Seuraavilla riveillä kerrottiin, että matkanjohtajamme nimi on Mike, ja annettiin ohjeita lentojen varaamiseen. Mutta yhä uudestaan ja uudestaan palasin viestin alkuun kuin peläten, että olin lukenut väärin. Huojennuksen aalto oli yllättävän suuri: viime vuosina kiipeilysuunnitelmat ovat altistuneet vauhdikkaille muutoksille ja Georgian kurjan keskeytyksen jälkeen ‘epäonnistumiset ennen vuorelle pääsyä’ -mittarini alkoi olla aika täynnä.
Luultavasti myös Heikillä on ollut samankaltaisia tuntemuksia ja ehkäpä molemmat olemme hiukan pidätelleet hengitystä: olemme keskustelleet lähestyvästä reissusta vähemmän kuin yleensä eikä valmisteluitakaan ole voinut aloittaa. Koko projektin ympärillä on leijunut outo, odottava hiljaisuus.
Nyt vahvistusviestin saavuttua alkoi valtava tohina – aivan kuin lennot, vakuutukset, varusteet ja rokotukset olisi kaikki pitänyt saada samalla sekunnilla kuntoon. Onneksi flunssanikin on alkanut väistyä, ja huomenna aloittelen taas varovasti harjoittelua. Jokainen pieni askel tuntui tuovan vuoret taas lähemmäs. Pian lasketaan jo päiviä!
Yhtä varma vuorelle lähdön lähestymisen merkki kuin pikkulintujen kevättä ennakoiva laulu, on niinikään ilmestynyt arkeeni: Minun ja kiipeilyparini välillä käynnissä on sama dialogi kuin ennen jokaista vuorta – minä puntaroin epävarmana, riittääkö kondis, Heikin painottaessa, että kroppa kyllä kestää ja nyt pitää varmistaa, että henkinen kantti riittää myös.
Kuinkahan paljon rappusia olen kiivennyt tänä talvena?
Seitsemäntuhannen metrin korkeuden lisäksi meitä tulee koettelemaan poikkeuksellinen kylmyys. Olen myös kuullut hurjia tarinoita leirien kehnosta hygieniatasosta, mikä lisää sairastumisriskiä – ja minulla tuppaa olemaan tapana imaista itseeni jokainen vuorella pörräävä pöpö.
Paljon on siis pohdittavaa ja organisoitavaa, mutta tämä vaihe on ehkä paras osa odotusta – kuin olisin viikkokausia pidättänyt hengitystä ja nyt keuhkot täyttyvät raikkaasta vuori-ilmasta!
Peak Lenin yläleiri (kuva internetin yleiset lähteet)
p.s. Olen odottanut muutakin – oikeastaan jo parin vuoden ajan. Mutta siitä lisää ensi kerralla.
Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.
Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.
Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:
– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?
Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:
– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.
Uusia kenkiä ulkoiluttamassa
Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.
Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!
Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:
Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.
Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.
Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:
Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.
Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.
Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.
Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.
Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.
Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.
Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.
Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:
– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.
Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)
Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.
Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.
Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.
Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui olevan todella varustautunut kaikkeen…
Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.
