“Kuka näitä lentoja mulle aina buukkaa?” naureskelin itsekseni aamuyön tunteina lentokentälle suuntaavan taksin takapenkillä. Toistin saman kysymyksen, kun torkuin Amsterdamin lentokentän penkillä kuluttaen kahdeksan tunnin välilaskuaikaa. Toki valitsen kiipeilyreissuille aina pidemmät välilaskut ja yritän sillä varmistaa, että matkatavarat ehtisivät myös jatkolennolle. Edelleen kiipeilyn kannalta keskeisimmät varusteet ja vaatteet kulkevat käsimatkatavaroissa – omituisen suuret ylävuoristokengät ovatkin muuten melkoisen varma tapa bongata kiipeilijöitä lentokentillä. Varsinkaan syrjäisemmissä paikoissa ei ole aina mahdollista vuokrata varusteita – ja sitäpaitsi kiipeilykengät ovat ehkä varusteista se henkilökohtaisin ja niiden istuvuus on valtavan tärkeää. Siksi harva kiipeilijä lastaa ylävuorikengät lentokoneen ruumaan.
Olin ensimmäistä kertaa Marokossa ja ensimmäisen vuorokauden vietin tutkien vanhan kaupungin kujia ja hengittäen sisään lähes neljänkymmenen asteen lämpöistä ilmaa. Asetuin ensimmäiseksi yöksi pieneen sievään hotelliin vanhaan kaupunkiin, vietin illan kauniilla kattoterassilla ja nautin loistavaa kana-Tajinia ja loin suhteita paikallisten hurmureiden kanssa (heistä pari esimerkkiä alapuolella olevissa kuvissa).
Aamulla, pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen puhdistin viimeisetkin arkipölyt itsestäni perinteisen turkkilaisen saunan hammamin pesijän taitavassa käsittelyssä ja aloin olla valmis vuorille.
Ryhmän kokoontuessa kaupungin toisella laidalla olevan hotellin aulaan, huomasin porukan kasvaneen melkoisesti. Pääopas Samir kertoikin heidän yhdistäneen kaksi porukkaa – mikä ei tuntunut pieniä ryhmiä preferoivalle parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kyseessä oli kuitenkin alppikorkuinen vaellushuippu, joten sinällään ryhmäkoko ei ollut niin kriittinen asia kuin isommilla vuorilla.
Tulin juttuun heti runsaspuheisen ja -nauruisen Daven sekä irlantilaisen arkeologipariskunnan Ciaran ja Steven kanssa ja muutkin vaikuttivat mukavilta. Yhteisen päivällisen jälkeen naljailimme jo toisillemme kuin olisimme tunteneet pidempäänkin.
Illalla pyörin huoneessa malttamattomana. Lähtöä edeltänyt jännitys oli sulanut täysin. Olin vain malttamaton – eikä puhelimeeni tallennetussa päiväkirjamuistiinpanossa luekaan muuta kuin: “Mennään nyt jo!”
PÄIVÄ 2: Helteinen vaellus
Olin hereillä jo runsaasti ennen kuin herätyskelloni pirahdusta kello 05:30. Aamupalalla pakotin itseni asettumaan saksalaisten ystävysten Jessin ja Natashan seuraan, mutta tuntui vaikealta saada alas muruakaan. Niin kiire minulla oli lähteä matkaan.
Aamuseitsemältä nakkasimme varusteet pikkubussiin ja auton keula suuntasi ulos kaupungista. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme, suuret laukut lastattiin muulien selkään, päiväreput hinattiin selkään ja Samir-opas ohjasi meidät ylämäkeen. Vaikka kello ei ollut kuin yhdeksän aamulla, ilman lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta. Ensimmäiset tunnit olivat hikistä pakerrusta kuumuudesta hehkuvaa hiekkarinnettä ylös. Ryhmä venyi rinnepolulle pitkäksi jonoksi, jonka viimeisiä vaeltajia jouduttiin odottamaan. Huolestuneena seurasin Oregonista kotoisin olevan Nancyn kamppailua rinteessä. En ollut ainoa ja pian norjainen Espen tarjoutuikin kantamaan naisen vesivarantoja. Itsekin kylvin hiessä ja jo parissa tunnissa olin tuhonnut puolet päivän vesiannoksesta.
Lounaaseen mennessä olimme pensaiden ja matalien puiden keskellä nousseet harjanteelle kahteen tuhanteen metriin merenpinnasta. Ryhmä hurrasi ilosta, kun kokkimme taikoi retkihuovalle runsaan salaattikulhon sekä valtavan pannullisen linssimuhennosta. Jälkiruoaksi saimme tuoretta meloonia ja tietenkin teetä. Huumori kukki jo ja naureskellen kiusoittelimme pääopasta Samiria huomattuamme, että perinteisistä marokkolaisista kannuista tarjoiltu tee oli paketin kylkitekstin mukaan itseasiassa peräisin Kiinasta.
Leppoisan lounaan jälkeen jatkoimme matkaa yli hiekkaisen harjanteen ja laskeuduimme rinteen halki kohti karummaksi muuttuvaa maisemaa. Laskeuduttuamme 300 vertikaalimetriä, päädyimme pieneen solaan, jossa paikallisen kylän lapset keskeyttivät hiekkatiellä käynnissä olevan jalkapallopelinsä heiluttaakseen seurueellemme.
– Pyydän näissä syrjäisemmissä kylissä naisia peittämään hartiat sekä sääret. Älkää antako lapsille rahaa tai makeisia – emme halua heidän oppivan kerjäämään, Samir ohjeisti tiimiämme.
Vielä parin tunnin vaellus takaisin 2000 metrin tuntumaan, missä meitä odotti karu mutta oikein toimiva vierastupa. Vietimme leppoisan illan maisemista ja tajini-illallisesta (– joka sivumennen sanoen maistui paremmalta kuin ravintolassa) nautiskellen.
– Miten muka saamme unen päästä kiinni näin aikaisin? Minulla menee viikko sopeutua tällaiseen rytmiin, Dave tuskaili tähyillen täysin säkkipimeäksi muuttuneella pihalla käyskenteleviä muuleja, kun Samir alkoi hätistellä meitä yöpuulle iltayhdeksän tietämillä.
– Älä huoli, vuorilla kroppa alkaa nopeasti elää kellon sijasta auringon mukaan, hymyilin miehelle. Hän tuhahti vastaukseksi – mutta jo puolisen tuntia myöhemmin viereisestä huoneesta kantautuvat syvä rohina paljasti, ettei mies niin kovin pitkää sopeutumisaikaa kaivannut.
Hymyilin tyytyväisenä pimeään, ja samalla olo oli jopa vähän haikea. Ennakkoon tuntui hyvältä ajatukselta tehdä lyhyt vuorireissu ja sillä tavoin testata kehon palautumista. Pidemmissä reissuissa nautin kuitenkin erityisesti siitä, kun vaeltaja kadottaa tajun ajasta ja päivistä. Mahtaisinko viiden vuoripäivän aikana ehtiä irrottaa arjesta kunnolla?
“Sä olet menossa hakemaan sun Mojon takaisin”, kaveri totesi, kun vaihdoimme ajatuksia kohta edessä olevasta kiipeilyreissusta Pohjois-Afrikan Atlasvuorille. Asiaa tovin pähkäiltyäni totesin, että hän ei voisi olla enempää oikeassa.
Viimeinkin – yli vuoden odotuksen jälkeen – olen lähdössä ensimmäiselle kiipeilyreissulle ylikuntodiagnoosin jälkeen! Vasta varsin myöhään keväällä sain luvan alkaa taas treenata täysipainoisemmin, ja ehkä osin siitä johtuen blogin kirjoitushalukin on ollut vaisumpaa. Toisaalta toisen kirjani (tyttärestäni kertova ‘TIIKERI – Erityisen tytön tarina’, Gummerus, julkaisu 1.10.2025 – ensimmäiset kuukaudet yksinoikeudella Storytelissa) kirjoittaminen on vienyt suurimman osan kirjoituskaistasta. Kerron kirjasta myöhemmin lisää, mutta nyt takaisin asiaan:
Alkutahmeuden jälkeen treeni lähti kulkemaan hyvin – kylläpä on tuntunut ihanalta! Tehdessään diagnoosin viime loppukesästä lääkärini Esa totesi: “Kiipeily ja treeni on varmaan tuntunut aika kauhealta jo aika pitkään.”
Taas hän oli oikeassa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Kyllä, treenitulokset olivat sakanneet jo kauan. Kyllä, jostain syystä Kilimanjaron huiputuskin tuntui paljon raskaammalta kuin hetki sitten Peak Leninillä kiivenneelle olisi pitänyt. Mutta kestävyyslajien ytimessä on mentaalipuoli ja kyky sietää äärimmäistä epämukavuutta pitkiä aikoja. Joskus voi olla vaikeaa erottaa, milloin homma on mennyt överiksi. Varsinkin, kun asiat tapahtuvat vähitellen pitkän ajan kuluessa – eivätkä ne koskaan tyhjiössä, vaan oman ulottuvuutensa tuovat kaikki muut elämässä käynnissä olevat tilanteet.
Nyt kuitenkin tuntuu taas hyvältä, ja se on ollut minulle valtava ilon lähde. Huomaan, että ensi kaudella tarvitsen systemaattisempaa ja tavoiteorientunutta otetta, kun suuntaan katseen takaisin kohti kuusitonnisia. Nyt alkuun halusin vain saada kestävyyden edes lähelle aiempaa tasoa. Olen ollut aiempaa huomattavasti tarkempi palautumisen ja eri treenikuormitusten vaikutuksista kehoon. Viime kesän tilanteen kaltaista kokemusta en halua toista kertaa eli lienee parasta oppia kerrasta paremmaksi!
Sitten on yksi juttu: Minua jännittää enemmän kuin olettaisi nelitonnisen, ei-teknisen Toubkalin jännittävän. Olen muutamassa viime kesän jälkeen kirjoittamassani tekstissä maininnutkin, että fyysisen palautumisen lisäksi työtä on ollut tehtävänä oman mielen kanssa. Vuosien varrella vuorilla on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. En ole aiemmin kokenut “pään pettämistä” ja jos tarkkoja ollaan, olen ollut sitkeydestäni (tai itsepäisyydestä, kummin sen nyt haluaakaan lukea) varsin ylpeä.
Nyt supervoimani petti minut. Ymmärrän, että kyse oli siitä, että mieleni suojasi minua siltä, mitä en suostunut uskomaan: kehoni oli saavuttanut – ja ylittänyt – turvallisuuden rajat. Samalla tulin tuskaisen tietoiseksi, että se voi tapahtua uudelleen. Nyt minun on päästävä takaisin ohueen ilmaan ja löydettävä jonnekin huippuharjanteelle tai railojen louhikkoon pudonnut itseluottamus, että pää edelleen kestää. Se olkoon Toubkalin tärkein tehtävä.
Laitan taas kuulumisia yhteyksien salliessa Instagramiin ja Facebookiin – täällä blogin puolella tarina alkaa, kunhan pääsen reissusta takaisin.
Tuntuu kuin edellisestä vuorikiipeilyreissusta olisi tuhat vuotta, vaikka vastahan viime kesänä kuljin Cayamben ja Cotopaxin rinteillä Ecuadorissa! Elokuisen ylikuntodiagnoosin jälkeen syksy kului treenimielessä jäitä poltellen: aluksi ainoat urheilumuodot, jotka pysyivät lääkärin antamissa sykerajoissa, olivat kevyt jooga ja kävely. Tuntui kuin vuorikunto olisi kadonnut kokonaan ja lihakset sulaneet pehmeäksi mössöksi.
Oppaani Leonard ja minä yhtä hymyä Kilimanjarolla, Tansaniassa 2023
Loppuvuodesta sain luvan alkaa taas hiljalleen kasvattaa treenin intensiteettiä mutta varovasti – ja pientä aaltoilua on palautumisessa edelleen. Kovapäisinkin oppii halutessaan. Fyysinen vointini Ecuadorista palatessa oli tila, jota en enää koskaan halua kokea. Niinpä olen nyt edennyt rauhassa askel kerrallaan, vaikka alunperin lääkärille ilmoittamani kuuden kuukauden toipumisraja täyttyi jo aikapäiviä sitten. Kuten viimeksi kirjoitinkin, viimeinen yhdeksän kuukautta on myös opettanut havainnoimaan kokonaiskuormaa ja jättämään tilaa levolle ja kaikenlaiselle muulle, mitä elämässä haluaa touhuta.
Cayambe-lähestymisnousulla, Ecuadorissa 2024
Pitkän alkupuheenvuoron jälkeen itse asiaan: Jo vuoden vaihteessa aloin hapuilla tulevaa vuorisuunnitelmaa. Ihan alunperin olin ajatellut lähteä ensi syksynä Nepaliin hakemaan lisäkokemusta 6500 metrin huitteilta. Toipumisen oltua toivottua hitaampaa ja uuden työkuvion viedessä myös aika paljon kaistaa, aloin pohtia, että ehkä tätä vuotta pitää lähestyä toisella tavalla.
En tiedä, mistä sain ensin Mongolian päähäni, mutta usean viikon pontevan yrittämisen jälkeenkään saanut reissua järjestettyä sillä tavalla, että se olisi sopinut kiipeilylle varattuun aikaikkunaan syyskuussa. Seuraavaksi käänsin katseeni kohti Georgian Kazbekia, mutta lopulta varsinainen idea alkoi kuumailmapallosta. Näin sattumalta vuorikohteita tutkiskellessani kuumailmapallosta käsin otetun kuvan Atlasvuorista – ja olin myyty! Halusin päästä sekä kiipeämään noille vuorille että nähdä kuvan maiseman omin silmin.
Jääkiipeilemässä melkoisessa myräkässä Italian Dolomiiteillä muistaakseni 2020
Atlasvuoret ulottuvat noin 2 500 kilometrin matkalle Luoteis-Afrikassa ja ne Marokkoa, Algeriaa ja Tunisiaa, erottaen Atlantin ja Välimeren rannikon Saharan autiomaasta. Kyseessä on sarja vuorijonoja, joilla on todella ainutlaatuinen luonto. Marokko ei ollut vuorikiipeilylistallani ja muutenkin maa on minulle uusi tuttavuus (vaikka toivematkakohteiden joukossa se kyllä on). Mutta kun aloin lukea Atlasvuorista, kiinnostus todella heräsi – tässä olisi taas luvassa uudenlainen haaste!
Parin päivän pähkäilyn jälkeen lukitsin suunnitelman: syyskuussa lähden siis kiipeämään Atlasvuorten korkeimman huipun Toubkalin (4167 m), joka sijaitsee Marokon Toubkalin kansallispuistossa. Vaikka nelitonninen Toubkal ei puske korkeuslimiittini rajoja, erittäin kuuma ilmasto luultavasti tuo oman mielenkiintonsa projektiin: syyskuussa lämpötila voi nousta päivisin jopa lähelle 50 astetta ja yöllä pudota miinuslukemiin. Melkoinen rasitus- ja sopeutusharjoitus on siis edessä. Ja onhan Afrikan mantereella kiipeäminen aina jännittävää juurikin luonnon erityisyyden vuoksi! Tämä jättää minulle myös mahdollisuuden tehdä jotain muutakin vuorihauskaa, esimerkiksi kesällä, jos suorituskyky kehittyy toivotulla tavalla..
Onpas ihan mahtavaa, kun on taas vuori kiikarissa – lähtöön aikaa melko tarkkaan viisi kuukautta! Joko mennään?
Toubkal, Marokko – seuraavan seikkailun kohde 2025
ps. Kuumailmapalloideakin toteutuu, vaikka ei ihan alkuperäisessä muodossaan – mutta siitä lisää myöhemmin…
Ihminen on ihmeellinen olento, joka kykenee kasvamaan ja kehittymään halki elämänsä. Eläimiin verrattuna meillä on menneisyyden muistamisen taito ja taakka: vaistonvaraisen oppimisen sijasta kykenemme analyyttiseen pohdintaan sekä näkemään syitä ja seurauksia – ainakin teoriassa näin. Toisaalta menneisyyden muistamisen kyky tekee meistä myös itsemme vankeja. Se vääristää kuvaa tulevasta ja ohjaa katseemme ohi tästä hetkestä.
Ihmismieli on hiukan kuin hyvin pienellä tietovarastolla koulutettu tekoäly: Vastaukset itsellemme esittämiimme kysymyksiin ovat vajaavaisen ja usein väärin tulkitun tiedon vinouttamia. Entäpä, kun itsellemme asettama kysymys on huonosti muotoiltu, – miten se vaikuttaa valintoihimme? Tai kun tietomäärä kasvaa ja sen rakenteet muuttuvat ja aika kuluu, osaammeko muuttaa omaa toimintaamme?
Olen huomannut, kuinka hyvää tekee välillä käydä keskustelua itsensä kanssa omien valintojen taustalla olevista uskomuksista. Rakastan vanhaa Five Why’s -menetelmää, joka poistaa huonot kysymykset – jäljelle jää vain yksi: “Miksi?” Teoria perustuu ajatukseen, että kysymällä viidesti “Miksi?” pääsee kiinni käsillä olevan ongelman juurisyyhyn ja sitä ympäröivään syy-seurausketjuun. Hienoa mallissa on myös se, että se toimii Toyota Motor Corporationin kaltaisen yrityksen business-strategia välineenä yhtä lailla kuin yksilön oman elämän arvioinnissa.
Italian vuorten vaikutus – jouluna 2024 Dolomiiteilla
Viime elokuussa tuli kuluneeksi vuosikymmen ensimmäisestä huiputuksestani. Juhlan kunniaksi minulla diagnosoitiin ylikunto. Alamäkeä oli lasketeltu jo pitkä tovi. Lääkäri pisti lepoon ja pysähtyminen antoi aikaa katsoa peiliin.
Sieltä näkyi aika erilainen nainen kuin se, joka kymmenen vuotta sitten lähti leuka päättäväisessä tanassa kohti Mont Blancia. Aluksi vuoret edustivat paikkaa, jossa saatoin tehdä jotain vain itseäni varten. Matkalla olen kuitenkin löytänyt paljon muutakin, uusia ulottuvuuksia itsestäni – ja asioita, joita voin tehdä itseäni varten myös täällä merenpinnan tasolla. Kuitenkin vasta loppukesän pysähdys antoi mahdollisuuden nähdä itsensä ilman jatkuvaa liikettä. Syksyn kuluessa kävinkin itseni kanssa useammankin kierroksen Miksi?-kysymyssarjoja – ja huomasin lopputuloksen tekevän minut onnelliseksi.
Ensimmäisten vuosien voimakas polte päästä korkeammalle on muuttunut onnentunteeksi ja -huokaukseksi, jotka koen vuorten ilmestyessä horisonttiin. Pelkästään lumihuippujen läsnäolo saa minut hyrisemään onnesta, olinpa sitten jääraudoissa, suksilla, rinnepolulla tai vuorimajan parvekkeella.
Älä käsitä väärin – halu huiputtaa ei ole hävinnyt, mutta suhteeni siihen on muuttunut lempeämmäksi. Nyt kun olen arvannut taas hiljalleen nostaa treenien sykerajoja, olen entistä tietoisempi siitä, että kaikessa monipuolisuudessaan ihminen on kuitenkin vain yksi olento, jolla on yksi energiavaranto. Samalla tavalla kuin vuoristotaudin ja akklimatisoitumisen oireet ovat samankaltaiset, on myös harjoittelussa opittava tunnistamaan, milloin on kyse terveestä itsensä haastamisesta ja milloin ollaan menty yli.
Huomaan olevani kiitollinen viime kesän pysähdyksestä. Se on tuonut perspektiiviä muuallekin kuin suhteeseeni tähän omituisen ihanaan harrastukseen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että elämässäni on paljon rakastettavaa. Vuoret ovat asettuneet osaksi maailmani taustakuvaa, ja tiedän niiden olevan siellä silloinkin, kun kuljen kohti muita unelmia.
Ehkä olen viimein sisäistänyt, mitä ensimmäisen huiputusreissuni vuoren, Monte Rosan Dufourspitze-huipulla olevaan metallikylttiin kaiverretut runoilija Senacan sanat; “What you think is the summit is only a step up” tarkoittavat…vai pitäisikö kysyä “Why?”
Opasystäväni Fabrizion kanssa seikkailemassa Dolomiiteilla jouluna 2024
“Meillä on yksi hullu idea, josta voisit tykätä…” luki viestissä, jonka sain loppukesästä. Sen lähettäjä oli tätini Riitta. Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja halki elämän olemme olleet hyvin läheiset – enemmän kuin sisarukset. Riitan laji on pyöräily, ja hänen matkansa on kulkenut Rynkeby-ryhmän kautta Pullukat Cycling Club -nimiseen pyöräilytiimiin. Ryhmä on täynnä loistavia tyyppejä, joita yhdistää rakkaus pyöräilyyn ja kaikenlaiseen urheiluun ja seikkailuun. Vuosien saatossa olen saanut niin sanotun “ulko-Pullukka”-statuksen eli en kuulu tiimiin mutta saan aina välillä kutsun täydennysmiehistöksi erilaisiin seikkailuihin kuten esimerkiksi parin vuoden takaiseen 60 kilometrin Sulkavan Soutu -kirkkovenesoutuun. Viestin saapuessa en siis harkinnut: “I’m in! Mitä ja milloin?”
Arvaa miltä tuntui takapuolessa ja jaloissa 60 kilometrin soudun jälkeen? Vihje: kuvassa nauran, jotta en itkisi (Sulkavan Soutu 2022)
Tämänkertainen idea oli lokakuun alussa toteutettava ultrakävely, josta oli innostunut ryhmä Pullukoiden naisia. “Tavoite on 0–100 kilometriä. Lähdetään lauantaina ja mennään niin pitkään kuin pystytään,” Riitan seuraava viesti selvensi ajatusta. Idea kuulosti yhtä aikaa kamalalta ja hauskalta – just the way I like it! Seuraavana lauantaina kokeilin 25 kilometrin matkaa, mikä antoi pienen aavistuksen siitä, mitä edessä olisi. Oli vain yksi este: ylikuntodiagnoosi.
Onneksi olin viimein löytänyt aivan lääkärin, joka ymmärsi minua.
– Janiina, sinun ei tarvitse näyttää noin pelästyneeltä. En aio kieltää sinua tekemästä asioita. Olen hoitanut urheilijoita 25 vuotta ja tiedän, ettei kaltaistasi voi määrätä vuodelepoon, Esa katsoi minua rauhoittavasti ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Mittavien tutkimusten jälkeen ylikuntodiagnoosi vahvistui. Tulokset olivat hämmentävät.
– Veriarvosi ovat niin alhaiset, etten ymmärrä, miten olet päässyt edes lähelle 6000 metriä, Esa totesi mutta rauhoitteli huoltani:
– Leposykkeesi on alhainen, ja en ole huolissani. Jos teet niinkuin sanon, olet varmasti valmis seuraavaan haasteeseen ensi vuonna! Mutta sovitaanko, ettet enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveydellisistä syistä?
Olin huojentunut ja noudatin Esan ohjeita pilkuntarkasti. Paljon joogaa ja hyvin hitaita lenkkejä. Viikko toisensa jälkeen. Syyskuussa kysyin lääkärini siunausta ultrakävelylle, eikä Esa pettänyt taaskaan:
– Mene vaan. Mutta sykerajojen mukaan eli syke ei saa missään vaiheessa ylittää 140 iskua minuutissa. Jos muut menevät nopeammin, sinä sitten jäät jälkeen. Jos syke nousee, keskeytät heti. Uskoisin, että 50 kilometriä on aika lailla maksimi, vaikka oletkin toipunut hyvin. Kuorma nousee sen verran paljon kilometrien kertyessä.
Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aurinkoisena lauantaiaamuna iloinen Pullukka-lauma ja yksi ulko-Pullukka starttasivat matkaan Vantaankoskelta King’s Cornerin pihasta. Reittisuunnitelma kulki Hyvinkäälle ja takaisin. Osa meistä kulkisi koko matkan, osa olisi mukana osan matkaa. Olin pakannut mukaan vettä, karkkia sokeritarpeisiin, vaihtolenkkarit ja -sukat sekä sadevaatteita.
Ensimmäiset tunnit kuluivat rattoisasti jutustellen ja vitsaillen. Reitti oli pääosin hyvin helppokulkuista, ja pidimme yllä reipasta 5,5 km/h vauhtia, jonka tiesimme myöhemmin hidastuvan reilusti. Sykkeeni pysyi todella maltillisena. Olin ennakkoon asettanut oman tavoitteeni 70 kilometriin, mutta päättänyt olla tyytyväinen 60 kilometriin – sekin olisi kymmenen enemmän kuin Esa-lääkäri oli ennustanut.
Oli ihmeellisen kaunista ja lämmintä ja ryhmän tunnelma korkealla. Kuljin paitasillani ja nautin syysauringosta kasvoillani. Kuinka olinkaan kaivannut tätä tekemisen tunnetta! Aina ei tarvitse matkustaa maailmaan ääriin ja kiivetä tuhansien metrien korkeuteen, hymyilin itsekseni. Joskus päällepäin yksitoikkoinen vaellus pääkaupunkiseudun laitamilla riittää seikkailuksi – varsinkin hyvässä seurassa.
Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen aloin huomata matkanteon vaikutuksia. Pitkät asfalttisuorat saivat jalkaterät kivistämään ja lihakset huokaamaan, kun taas metsäpolku- ja soratieosuudet saivat kropan toipumaan ja energisoitumaan uudelleen. Liikkeessä palautuminen on tärkeää kiivetessä, joten pistin ilahtuneena merkille kehoni uudelleenlatautumisen ja edelleen alle sadassa iskussa per minuutti pysyvän sykkeeni. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut pystynyt juoksemaan tai edes kunnolla kävelemään pidempää matkaa!
Viiden maissa pysähdyimme kolmenkymmenenseitsemän kilometrin kohdalla päivällispizzalle. Samalla tavalla kuin kiivetessä, en ollut tuntenut nälkää – itseasiassa ajatus syömisestä oli hiukan vastenmielinen. Se on yksi heikko kohtani. Olen vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut, että kroppani glokogeeni-energiavarasto on kuin vuotava putki: se tyhjenee odottamattoman nopeasti ja vähäeleisesti. Kun nälän tunne ei ilmesty suorituksen aikana ajoissa, ehdin helposti vetää itseni aivan loppuun huomaamatta tankkaustarvetta. Tuosta tilasta onkin sitten hiukan haastavampi käynnistää koneita uudelleen kunnon tankkauksenkaan jälkeen. Siinä missä jotkut ihmiset pystyvät jatkamaan pitkänkin matkaa tyhjällä keholla, minä alan voida huonosti varsin nopeasti energiavarastojen loputtua. Olen yrittänyt treenata tätä ominaisuutta ja kuljetan jatkuvasti pientä sokeripitoista evästä mukana, jotta voin liikkuessa tankata sen verran, että pärjäisin seuraavalle tankkaukselle asti.
Kotipizzan henkilökunta ja asiakkaat olivat äimistyneitä ja huvittuneita, kun hikinen ryhmämme sisäänhengitettyään päivällispitsat valmistautui jatkamaan matkaa.
– Aika hullua hommaa, tuumasi nuori pitsakokki mutta hymyili leveästi, kun edestämme kootut lautaset olivat lähes puhtaiksi nuoltuja.
Viidenkymmenen kilometrin tietämillä sijaitseva Hyvinkäänkylän K-market saavutettiin iltayhdeksän maissa. Pyöräporukkaan kuuluva kauppias oli järjestänyt meille kaupan takahuoneeseen aivan fantastisen tankkausiltapalan ja valtaisan keon laastareita. Huoltonamme koko päivän toiminut Juuso ja illaksi mukaan äidin touhuja kauhistelemaan yhytetty tyttäreni pakkasivat loput herkut autoon – nyt edessä olivat yön pitkät, pimeät ja kylmät tunnit. Totesimmekin, että tärkeä oppi tästä reissusta oli, että viisaampaa olisi ollut lähteä illalla kuten vuorella huiputukseen: yön vaikeat tunnit olisi ollut helpompi kohdata kehon ja mielen ollessa vahvimmillaan.
Auringon laskiessa hymyilytti edelleen
Nyt nimittäin tilanne alkoi olla toisenlainen. Mukaan illasta liittyneet, uusin jaloin aloittavat kävelijät säntäsivät matkaan reippaasti askeltaen. Itse olin tehnyt klassisen virheen ja istahtanut tauon aikana. Nyt kun koneet olisi pitänyt käynnistää uudelleen, jalkani olivat kuin maitohappoiset puupölkyt. Ensimmäisen puoli tuntia tauon jälkeen näky olikin varsin humoristinen: keulassa marssi joukko reippaita tuorejalkaisia vaeltajia iloisesti lörpötellen, perässä raahusti aamusta asti kävelleiden etunojassa nilkuttavien osasto, joka omalle kankeudelleen ja kivuilleen naureskellen huuteli etumatkaa synnyttävälle keulajoukolle:
– Otetaas sitä vauhtia pari napsua alas!
Nyt alettiin olla kiinnostavien asioiden äärellä. Lenkkareiden vaihto oli tehnyt hyvää, ja ennen taukoa päkiässä tuntunut kipu oli nyt hiukan erilaisen jalan asennon myötä helpottanut. Vaikka tiesin rakkojen tekevän tuloaan, olin kuitenkin päässyt yli viidenkymmenen kilometrin rajapyykin yli ilman suurempia haavaumia. Maitohappoiset lihakset parkuivat vastalauseita, pakaroiden pienet piriformis-lihakset rankaisivat viime aikoina niihin kohdistuneesta treenipuutteesta ja lonkankoukistajat vetivät kehoa vastustamattomasti etukumaraan.
Ilta kylmeni nopeasti ja puoleen yöhön mennessä lämpötila oli nollan tuntumassa ja sumu pyörteili nilkoissa. Vaikka olin lisännyt vaatetta, alla olevat, päivän jäljiltä hikiset kankaat imivät kylmyyden iholle. Helvetti, että yhtäkkiä olikin kylmä.
Nyt näkyi myös kävelyn henkinen haaste aiempaa kirkkaammin: kun vauhti oli väsymyksen myötä pudonnut, matka eteni uskomattoman hitaasti. Illan ja yön pimeydessä muutenkin hahmottamattomiksi muuttuneet maisemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti.
Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, sukellan sisään vaikeisiin tuntemuksiin ja yritän oppia niistä. Kivussa asuu odottamattomia oivalluksia ja väsymyksen sumussa puskiessa voi löytää suorastaan meditatiivisen tilan. Seuraavien tuntien aikana ryhmän keskustelu alkoi vaimeta satunnaisiksi ryöpsähdyksiksi, kun kannustimme toisiamme ja vitsein ja välillä laulunkin voimin haettiin unohdusta käynnistä olevasta rääkistä.
Puolen yön jälkeen huoltoauton saapuessa tankkaamaan kulkijoita ja keräämään huonovointisen keskeyttäjän, lupasin lopen uupuneelle, huoltoautossa torkkuvalle tyttärelle, että tunnin kuluttua olisin saavuttanut riittävän matkan ja voisimme lähteä kotiin. Korvaamattomana apunamme koko päivän toiminut huoltoautoa kuljettanut Juuso osasi lukea tämänkin tilanteen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi kilometritavoitteeni ja myöhemmin tytön torkahdettua takapenkille, hän pelaisi minulle paljon arvokkaita lisäminuutteja, jotka veisivät minua kohti maaliviivaani.
– Tyttö oppii arvokkaan asian, että perhettä ja ystäviä autetaan ja kannustetaan, mies myhäili partansa takaa ja silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän taputti hartiaani kannustavasti ennen kuin palasi auttamaan keskeyttänyttä, huonovointista autoon.
Huoltoauton takavalojen kadottua pimeään kutistunut ryhmä jäi jatkamaan vaellustaan yksitoikkoiseksi muuttuneen pimeän maantien varteen. Tauon aikana olin seissyt huoltoauton avoimen peräluukun luona lisäämässä toiset housut – ja tuntenut, kuinka auton sisältä hohkasi lämpöä. Se oli saanut minut ymmärtämään, kuinka kylmissäni todella olin. Ihmiset eivät enää juurikaan puhuneet. Vedin kevyttoppatakin hupun päähäni, työnsin kädet syvälle takin taskuihin ja annoin itseni vajota mieleni sopukoihin – ja pian tuttu aaltoileva rytmi löysi minut. Hyräilin hiljaa mieleen sattunutta “Wake me up when September ends” -kappaletta ja yritin pitää yllä riittävää vauhtia, jotta keho pysyisi lämpimänä. Seuraavaan tuntiin en ajatellut yhtään selkeää ajatusta, mielessäni taisin olla jossain kaukana, sillä muisto toisensa jälkeen – välähdyksiä erilaisilta harjanteilta ja rinteiltä – veivät minut mennessään paikkoihin, joissa onni asuu.
Kahden aikaan yöllä jäljellä oli kolme kävelijää, joista kaksi olimme kulkeneet koko matkan. Yhteistuumin päätimme, että oli aika lopettaa, minun deadlineni oli mennyt aikoja sitten – ja muutenkin pahoinvoinnin aallot vyöryivät vatsassa. Kilometrejä oli takana 66,5, kokonaisaika 16 tuntia, joista suoritusta 13 tuntia. Mutta mikä parasta, sykkeeni oli yhä viimeisellä kilometrillä sadan minuutti-iskun tuntumassa!
Lopen uupuneina mutta onnellisina pakkauduimme Juuson auton takapenkille, missä tyttäreni havahtui unestaan. Kun kello 03 onnuin tuskaisesti kotiovesta kohti kylpyhuonetta ja kuumaa suihkua, teinin unenkärttyinen ääni pysäytti minut:
– Äiti, sä et pysty edes kävelemään! Miks ihmeessä sun pitää tehdä tämmösiä juttuja? Mä en vaan ymmärrä…
– Kuule rakas, ihminen pystyy ihan valtavasti paljon enempään kuin äkkiseltään luulisi. Kun välillä vähän kokeilee rajojaan, huomaa, kuinka paljon meissä asuu voimaa ja päättäväisyyttä. Se tekee hyvää, hymyilin hampaat kylmän- ja väsymyksenhorkasta kalisten ja tytön kadotessa makuuhuoneeseensa päätään pyöritellen huikkasin vielä perään:
– Kiitos, kun olit tänään mukana kannustamassa! Tää on vähän sama kuin se, kun me tullaan katsomaan sun tanssiesityksiä. Rakkaita autetaan ja kannustetaan heidän haasteissaan!
Seisoin puolisen tuntia kuumassa suihkussa ennen kuin kylmänpuistatukset irrottivat otteensa kehostani. Villasukissa ja college-asussa möyrin edelleen tutisten vuoteeseeni – ja havahduin pari tuntia myöhemmin siihen, että olin hikoillut koko vuoteen likomäräksi. Yö oli tuskainen, mutta aamulla turvonneita ja haavaisia jalkateriä lukuunottamatta kropassani ei ollut juurikaan jälkiä edellisen vuorokauden ponnisteluista!
Naputtaessani voitonriemuista tekstiviestiä lääkäri-Esalle reissun tuloksista ymmärsin, kuinka suuri merkitys ultrakävelyllä oli minulle ollut. Viimeisen reilun vuoden aikana kehoni on kerta toisensa jälkeen pettänyt suorituksessa. Nyt kuukausien ajan olen lääkärin ohjeiden mukaisesti tehnyt vain kevyttä liikuntaa – ja salaa mielessäni pelännyt menettäväni vuosien saatossa kasatun kestävyyskunnon. Mutta 66,5 kilometriä kotimaista maantienlaitaa opetti minulle, että vaikka matkaa on vielä edessä ja tehtävää on paljon, vuorenvalloituskoneeni on yhä olemassa!
