Tuntuu kuin edellisestä vuorikiipeilyreissusta olisi tuhat vuotta, vaikka vastahan viime kesänä kuljin Cayamben ja Cotopaxin rinteillä Ecuadorissa! Elokuisen ylikuntodiagnoosin jälkeen syksy kului treenimielessä jäitä poltellen: aluksi ainoat urheilumuodot, jotka pysyivät lääkärin antamissa sykerajoissa, olivat kevyt jooga ja kävely. Tuntui kuin vuorikunto olisi kadonnut kokonaan ja lihakset sulaneet pehmeäksi mössöksi.
Oppaani Leonard ja minä yhtä hymyä Kilimanjarolla, Tansaniassa 2023
Loppuvuodesta sain luvan alkaa taas hiljalleen kasvattaa treenin intensiteettiä mutta varovasti – ja pientä aaltoilua on palautumisessa edelleen. Kovapäisinkin oppii halutessaan. Fyysinen vointini Ecuadorista palatessa oli tila, jota en enää koskaan halua kokea. Niinpä olen nyt edennyt rauhassa askel kerrallaan, vaikka alunperin lääkärille ilmoittamani kuuden kuukauden toipumisraja täyttyi jo aikapäiviä sitten. Kuten viimeksi kirjoitinkin, viimeinen yhdeksän kuukautta on myös opettanut havainnoimaan kokonaiskuormaa ja jättämään tilaa levolle ja kaikenlaiselle muulle, mitä elämässä haluaa touhuta.
Cayambe-lähestymisnousulla, Ecuadorissa 2024
Pitkän alkupuheenvuoron jälkeen itse asiaan: Jo vuoden vaihteessa aloin hapuilla tulevaa vuorisuunnitelmaa. Ihan alunperin olin ajatellut lähteä ensi syksynä Nepaliin hakemaan lisäkokemusta 6500 metrin huitteilta. Toipumisen oltua toivottua hitaampaa ja uuden työkuvion viedessä myös aika paljon kaistaa, aloin pohtia, että ehkä tätä vuotta pitää lähestyä toisella tavalla.
En tiedä, mistä sain ensin Mongolian päähäni, mutta usean viikon pontevan yrittämisen jälkeenkään saanut reissua järjestettyä sillä tavalla, että se olisi sopinut kiipeilylle varattuun aikaikkunaan syyskuussa. Seuraavaksi käänsin katseeni kohti Georgian Kazbekia, mutta lopulta varsinainen idea alkoi kuumailmapallosta. Näin sattumalta vuorikohteita tutkiskellessani kuumailmapallosta käsin otetun kuvan Atlasvuorista – ja olin myyty! Halusin päästä sekä kiipeämään noille vuorille että nähdä kuvan maiseman omin silmin.
Jääkiipeilemässä melkoisessa myräkässä Italian Dolomiiteillä muistaakseni 2020
Atlasvuoret ulottuvat noin 2 500 kilometrin matkalle Luoteis-Afrikassa ja ne Marokkoa, Algeriaa ja Tunisiaa, erottaen Atlantin ja Välimeren rannikon Saharan autiomaasta. Kyseessä on sarja vuorijonoja, joilla on todella ainutlaatuinen luonto. Marokko ei ollut vuorikiipeilylistallani ja muutenkin maa on minulle uusi tuttavuus (vaikka toivematkakohteiden joukossa se kyllä on). Mutta kun aloin lukea Atlasvuorista, kiinnostus todella heräsi – tässä olisi taas luvassa uudenlainen haaste!
Parin päivän pähkäilyn jälkeen lukitsin suunnitelman: syyskuussa lähden siis kiipeämään Atlasvuorten korkeimman huipun Toubkalin (4167 m), joka sijaitsee Marokon Toubkalin kansallispuistossa. Vaikka nelitonninen Toubkal ei puske korkeuslimiittini rajoja, erittäin kuuma ilmasto luultavasti tuo oman mielenkiintonsa projektiin: syyskuussa lämpötila voi nousta päivisin jopa lähelle 50 astetta ja yöllä pudota miinuslukemiin. Melkoinen rasitus- ja sopeutusharjoitus on siis edessä. Ja onhan Afrikan mantereella kiipeäminen aina jännittävää juurikin luonnon erityisyyden vuoksi! Tämä jättää minulle myös mahdollisuuden tehdä jotain muutakin vuorihauskaa, esimerkiksi kesällä, jos suorituskyky kehittyy toivotulla tavalla..
Onpas ihan mahtavaa, kun on taas vuori kiikarissa – lähtöön aikaa melko tarkkaan viisi kuukautta! Joko mennään?
Toubkal, Marokko – seuraavan seikkailun kohde 2025
ps. Kuumailmapalloideakin toteutuu, vaikka ei ihan alkuperäisessä muodossaan – mutta siitä lisää myöhemmin…
Ihminen on ihmeellinen olento, joka kykenee kasvamaan ja kehittymään halki elämänsä. Eläimiin verrattuna meillä on menneisyyden muistamisen taito ja taakka: vaistonvaraisen oppimisen sijasta kykenemme analyyttiseen pohdintaan sekä näkemään syitä ja seurauksia – ainakin teoriassa näin. Toisaalta menneisyyden muistamisen kyky tekee meistä myös itsemme vankeja. Se vääristää kuvaa tulevasta ja ohjaa katseemme ohi tästä hetkestä.
Ihmismieli on hiukan kuin hyvin pienellä tietovarastolla koulutettu tekoäly: Vastaukset itsellemme esittämiimme kysymyksiin ovat vajaavaisen ja usein väärin tulkitun tiedon vinouttamia. Entäpä, kun itsellemme asettama kysymys on huonosti muotoiltu, – miten se vaikuttaa valintoihimme? Tai kun tietomäärä kasvaa ja sen rakenteet muuttuvat ja aika kuluu, osaammeko muuttaa omaa toimintaamme?
Olen huomannut, kuinka hyvää tekee välillä käydä keskustelua itsensä kanssa omien valintojen taustalla olevista uskomuksista. Rakastan vanhaa Five Why’s -menetelmää, joka poistaa huonot kysymykset – jäljelle jää vain yksi: “Miksi?” Teoria perustuu ajatukseen, että kysymällä viidesti “Miksi?” pääsee kiinni käsillä olevan ongelman juurisyyhyn ja sitä ympäröivään syy-seurausketjuun. Hienoa mallissa on myös se, että se toimii Toyota Motor Corporationin kaltaisen yrityksen business-strategia välineenä yhtä lailla kuin yksilön oman elämän arvioinnissa.
Italian vuorten vaikutus – jouluna 2024 Dolomiiteilla
Viime elokuussa tuli kuluneeksi vuosikymmen ensimmäisestä huiputuksestani. Juhlan kunniaksi minulla diagnosoitiin ylikunto. Alamäkeä oli lasketeltu jo pitkä tovi. Lääkäri pisti lepoon ja pysähtyminen antoi aikaa katsoa peiliin.
Sieltä näkyi aika erilainen nainen kuin se, joka kymmenen vuotta sitten lähti leuka päättäväisessä tanassa kohti Mont Blancia. Aluksi vuoret edustivat paikkaa, jossa saatoin tehdä jotain vain itseäni varten. Matkalla olen kuitenkin löytänyt paljon muutakin, uusia ulottuvuuksia itsestäni – ja asioita, joita voin tehdä itseäni varten myös täällä merenpinnan tasolla. Kuitenkin vasta loppukesän pysähdys antoi mahdollisuuden nähdä itsensä ilman jatkuvaa liikettä. Syksyn kuluessa kävinkin itseni kanssa useammankin kierroksen Miksi?-kysymyssarjoja – ja huomasin lopputuloksen tekevän minut onnelliseksi.
Ensimmäisten vuosien voimakas polte päästä korkeammalle on muuttunut onnentunteeksi ja -huokaukseksi, jotka koen vuorten ilmestyessä horisonttiin. Pelkästään lumihuippujen läsnäolo saa minut hyrisemään onnesta, olinpa sitten jääraudoissa, suksilla, rinnepolulla tai vuorimajan parvekkeella.
Älä käsitä väärin – halu huiputtaa ei ole hävinnyt, mutta suhteeni siihen on muuttunut lempeämmäksi. Nyt kun olen arvannut taas hiljalleen nostaa treenien sykerajoja, olen entistä tietoisempi siitä, että kaikessa monipuolisuudessaan ihminen on kuitenkin vain yksi olento, jolla on yksi energiavaranto. Samalla tavalla kuin vuoristotaudin ja akklimatisoitumisen oireet ovat samankaltaiset, on myös harjoittelussa opittava tunnistamaan, milloin on kyse terveestä itsensä haastamisesta ja milloin ollaan menty yli.
Huomaan olevani kiitollinen viime kesän pysähdyksestä. Se on tuonut perspektiiviä muuallekin kuin suhteeseeni tähän omituisen ihanaan harrastukseen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että elämässäni on paljon rakastettavaa. Vuoret ovat asettuneet osaksi maailmani taustakuvaa, ja tiedän niiden olevan siellä silloinkin, kun kuljen kohti muita unelmia.
Ehkä olen viimein sisäistänyt, mitä ensimmäisen huiputusreissuni vuoren, Monte Rosan Dufourspitze-huipulla olevaan metallikylttiin kaiverretut runoilija Senacan sanat; “What you think is the summit is only a step up” tarkoittavat…vai pitäisikö kysyä “Why?”
Opasystäväni Fabrizion kanssa seikkailemassa Dolomiiteilla jouluna 2024
“Meillä on yksi hullu idea, josta voisit tykätä…” luki viestissä, jonka sain loppukesästä. Sen lähettäjä oli tätini Riitta. Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja halki elämän olemme olleet hyvin läheiset – enemmän kuin sisarukset. Riitan laji on pyöräily, ja hänen matkansa on kulkenut Rynkeby-ryhmän kautta Pullukat Cycling Club -nimiseen pyöräilytiimiin. Ryhmä on täynnä loistavia tyyppejä, joita yhdistää rakkaus pyöräilyyn ja kaikenlaiseen urheiluun ja seikkailuun. Vuosien saatossa olen saanut niin sanotun “ulko-Pullukka”-statuksen eli en kuulu tiimiin mutta saan aina välillä kutsun täydennysmiehistöksi erilaisiin seikkailuihin kuten esimerkiksi parin vuoden takaiseen 60 kilometrin Sulkavan Soutu -kirkkovenesoutuun. Viestin saapuessa en siis harkinnut: “I’m in! Mitä ja milloin?”
Arvaa miltä tuntui takapuolessa ja jaloissa 60 kilometrin soudun jälkeen? Vihje: kuvassa nauran, jotta en itkisi (Sulkavan Soutu 2022)
Tämänkertainen idea oli lokakuun alussa toteutettava ultrakävely, josta oli innostunut ryhmä Pullukoiden naisia. “Tavoite on 0–100 kilometriä. Lähdetään lauantaina ja mennään niin pitkään kuin pystytään,” Riitan seuraava viesti selvensi ajatusta. Idea kuulosti yhtä aikaa kamalalta ja hauskalta – just the way I like it! Seuraavana lauantaina kokeilin 25 kilometrin matkaa, mikä antoi pienen aavistuksen siitä, mitä edessä olisi. Oli vain yksi este: ylikuntodiagnoosi.
Onneksi olin viimein löytänyt aivan lääkärin, joka ymmärsi minua.
– Janiina, sinun ei tarvitse näyttää noin pelästyneeltä. En aio kieltää sinua tekemästä asioita. Olen hoitanut urheilijoita 25 vuotta ja tiedän, ettei kaltaistasi voi määrätä vuodelepoon, Esa katsoi minua rauhoittavasti ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Mittavien tutkimusten jälkeen ylikuntodiagnoosi vahvistui. Tulokset olivat hämmentävät.
– Veriarvosi ovat niin alhaiset, etten ymmärrä, miten olet päässyt edes lähelle 6000 metriä, Esa totesi mutta rauhoitteli huoltani:
– Leposykkeesi on alhainen, ja en ole huolissani. Jos teet niinkuin sanon, olet varmasti valmis seuraavaan haasteeseen ensi vuonna! Mutta sovitaanko, ettet enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveydellisistä syistä?
Olin huojentunut ja noudatin Esan ohjeita pilkuntarkasti. Paljon joogaa ja hyvin hitaita lenkkejä. Viikko toisensa jälkeen. Syyskuussa kysyin lääkärini siunausta ultrakävelylle, eikä Esa pettänyt taaskaan:
– Mene vaan. Mutta sykerajojen mukaan eli syke ei saa missään vaiheessa ylittää 140 iskua minuutissa. Jos muut menevät nopeammin, sinä sitten jäät jälkeen. Jos syke nousee, keskeytät heti. Uskoisin, että 50 kilometriä on aika lailla maksimi, vaikka oletkin toipunut hyvin. Kuorma nousee sen verran paljon kilometrien kertyessä.
Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aurinkoisena lauantaiaamuna iloinen Pullukka-lauma ja yksi ulko-Pullukka starttasivat matkaan Vantaankoskelta King’s Cornerin pihasta. Reittisuunnitelma kulki Hyvinkäälle ja takaisin. Osa meistä kulkisi koko matkan, osa olisi mukana osan matkaa. Olin pakannut mukaan vettä, karkkia sokeritarpeisiin, vaihtolenkkarit ja -sukat sekä sadevaatteita.
Ensimmäiset tunnit kuluivat rattoisasti jutustellen ja vitsaillen. Reitti oli pääosin hyvin helppokulkuista, ja pidimme yllä reipasta 5,5 km/h vauhtia, jonka tiesimme myöhemmin hidastuvan reilusti. Sykkeeni pysyi todella maltillisena. Olin ennakkoon asettanut oman tavoitteeni 70 kilometriin, mutta päättänyt olla tyytyväinen 60 kilometriin – sekin olisi kymmenen enemmän kuin Esa-lääkäri oli ennustanut.
Oli ihmeellisen kaunista ja lämmintä ja ryhmän tunnelma korkealla. Kuljin paitasillani ja nautin syysauringosta kasvoillani. Kuinka olinkaan kaivannut tätä tekemisen tunnetta! Aina ei tarvitse matkustaa maailmaan ääriin ja kiivetä tuhansien metrien korkeuteen, hymyilin itsekseni. Joskus päällepäin yksitoikkoinen vaellus pääkaupunkiseudun laitamilla riittää seikkailuksi – varsinkin hyvässä seurassa.
Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen aloin huomata matkanteon vaikutuksia. Pitkät asfalttisuorat saivat jalkaterät kivistämään ja lihakset huokaamaan, kun taas metsäpolku- ja soratieosuudet saivat kropan toipumaan ja energisoitumaan uudelleen. Liikkeessä palautuminen on tärkeää kiivetessä, joten pistin ilahtuneena merkille kehoni uudelleenlatautumisen ja edelleen alle sadassa iskussa per minuutti pysyvän sykkeeni. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut pystynyt juoksemaan tai edes kunnolla kävelemään pidempää matkaa!
Viiden maissa pysähdyimme kolmenkymmenenseitsemän kilometrin kohdalla päivällispizzalle. Samalla tavalla kuin kiivetessä, en ollut tuntenut nälkää – itseasiassa ajatus syömisestä oli hiukan vastenmielinen. Se on yksi heikko kohtani. Olen vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut, että kroppani glokogeeni-energiavarasto on kuin vuotava putki: se tyhjenee odottamattoman nopeasti ja vähäeleisesti. Kun nälän tunne ei ilmesty suorituksen aikana ajoissa, ehdin helposti vetää itseni aivan loppuun huomaamatta tankkaustarvetta. Tuosta tilasta onkin sitten hiukan haastavampi käynnistää koneita uudelleen kunnon tankkauksenkaan jälkeen. Siinä missä jotkut ihmiset pystyvät jatkamaan pitkänkin matkaa tyhjällä keholla, minä alan voida huonosti varsin nopeasti energiavarastojen loputtua. Olen yrittänyt treenata tätä ominaisuutta ja kuljetan jatkuvasti pientä sokeripitoista evästä mukana, jotta voin liikkuessa tankata sen verran, että pärjäisin seuraavalle tankkaukselle asti.
Kotipizzan henkilökunta ja asiakkaat olivat äimistyneitä ja huvittuneita, kun hikinen ryhmämme sisäänhengitettyään päivällispitsat valmistautui jatkamaan matkaa.
– Aika hullua hommaa, tuumasi nuori pitsakokki mutta hymyili leveästi, kun edestämme kootut lautaset olivat lähes puhtaiksi nuoltuja.
Viidenkymmenen kilometrin tietämillä sijaitseva Hyvinkäänkylän K-market saavutettiin iltayhdeksän maissa. Pyöräporukkaan kuuluva kauppias oli järjestänyt meille kaupan takahuoneeseen aivan fantastisen tankkausiltapalan ja valtaisan keon laastareita. Huoltonamme koko päivän toiminut Juuso ja illaksi mukaan äidin touhuja kauhistelemaan yhytetty tyttäreni pakkasivat loput herkut autoon – nyt edessä olivat yön pitkät, pimeät ja kylmät tunnit. Totesimmekin, että tärkeä oppi tästä reissusta oli, että viisaampaa olisi ollut lähteä illalla kuten vuorella huiputukseen: yön vaikeat tunnit olisi ollut helpompi kohdata kehon ja mielen ollessa vahvimmillaan.
Auringon laskiessa hymyilytti edelleen
Nyt nimittäin tilanne alkoi olla toisenlainen. Mukaan illasta liittyneet, uusin jaloin aloittavat kävelijät säntäsivät matkaan reippaasti askeltaen. Itse olin tehnyt klassisen virheen ja istahtanut tauon aikana. Nyt kun koneet olisi pitänyt käynnistää uudelleen, jalkani olivat kuin maitohappoiset puupölkyt. Ensimmäisen puoli tuntia tauon jälkeen näky olikin varsin humoristinen: keulassa marssi joukko reippaita tuorejalkaisia vaeltajia iloisesti lörpötellen, perässä raahusti aamusta asti kävelleiden etunojassa nilkuttavien osasto, joka omalle kankeudelleen ja kivuilleen naureskellen huuteli etumatkaa synnyttävälle keulajoukolle:
– Otetaas sitä vauhtia pari napsua alas!
Nyt alettiin olla kiinnostavien asioiden äärellä. Lenkkareiden vaihto oli tehnyt hyvää, ja ennen taukoa päkiässä tuntunut kipu oli nyt hiukan erilaisen jalan asennon myötä helpottanut. Vaikka tiesin rakkojen tekevän tuloaan, olin kuitenkin päässyt yli viidenkymmenen kilometrin rajapyykin yli ilman suurempia haavaumia. Maitohappoiset lihakset parkuivat vastalauseita, pakaroiden pienet piriformis-lihakset rankaisivat viime aikoina niihin kohdistuneesta treenipuutteesta ja lonkankoukistajat vetivät kehoa vastustamattomasti etukumaraan.
Ilta kylmeni nopeasti ja puoleen yöhön mennessä lämpötila oli nollan tuntumassa ja sumu pyörteili nilkoissa. Vaikka olin lisännyt vaatetta, alla olevat, päivän jäljiltä hikiset kankaat imivät kylmyyden iholle. Helvetti, että yhtäkkiä olikin kylmä.
Nyt näkyi myös kävelyn henkinen haaste aiempaa kirkkaammin: kun vauhti oli väsymyksen myötä pudonnut, matka eteni uskomattoman hitaasti. Illan ja yön pimeydessä muutenkin hahmottamattomiksi muuttuneet maisemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti.
Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, sukellan sisään vaikeisiin tuntemuksiin ja yritän oppia niistä. Kivussa asuu odottamattomia oivalluksia ja väsymyksen sumussa puskiessa voi löytää suorastaan meditatiivisen tilan. Seuraavien tuntien aikana ryhmän keskustelu alkoi vaimeta satunnaisiksi ryöpsähdyksiksi, kun kannustimme toisiamme ja vitsein ja välillä laulunkin voimin haettiin unohdusta käynnistä olevasta rääkistä.
Puolen yön jälkeen huoltoauton saapuessa tankkaamaan kulkijoita ja keräämään huonovointisen keskeyttäjän, lupasin lopen uupuneelle, huoltoautossa torkkuvalle tyttärelle, että tunnin kuluttua olisin saavuttanut riittävän matkan ja voisimme lähteä kotiin. Korvaamattomana apunamme koko päivän toiminut huoltoautoa kuljettanut Juuso osasi lukea tämänkin tilanteen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi kilometritavoitteeni ja myöhemmin tytön torkahdettua takapenkille, hän pelaisi minulle paljon arvokkaita lisäminuutteja, jotka veisivät minua kohti maaliviivaani.
– Tyttö oppii arvokkaan asian, että perhettä ja ystäviä autetaan ja kannustetaan, mies myhäili partansa takaa ja silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän taputti hartiaani kannustavasti ennen kuin palasi auttamaan keskeyttänyttä, huonovointista autoon.
Huoltoauton takavalojen kadottua pimeään kutistunut ryhmä jäi jatkamaan vaellustaan yksitoikkoiseksi muuttuneen pimeän maantien varteen. Tauon aikana olin seissyt huoltoauton avoimen peräluukun luona lisäämässä toiset housut – ja tuntenut, kuinka auton sisältä hohkasi lämpöä. Se oli saanut minut ymmärtämään, kuinka kylmissäni todella olin. Ihmiset eivät enää juurikaan puhuneet. Vedin kevyttoppatakin hupun päähäni, työnsin kädet syvälle takin taskuihin ja annoin itseni vajota mieleni sopukoihin – ja pian tuttu aaltoileva rytmi löysi minut. Hyräilin hiljaa mieleen sattunutta “Wake me up when September ends” -kappaletta ja yritin pitää yllä riittävää vauhtia, jotta keho pysyisi lämpimänä. Seuraavaan tuntiin en ajatellut yhtään selkeää ajatusta, mielessäni taisin olla jossain kaukana, sillä muisto toisensa jälkeen – välähdyksiä erilaisilta harjanteilta ja rinteiltä – veivät minut mennessään paikkoihin, joissa onni asuu.
Kahden aikaan yöllä jäljellä oli kolme kävelijää, joista kaksi olimme kulkeneet koko matkan. Yhteistuumin päätimme, että oli aika lopettaa, minun deadlineni oli mennyt aikoja sitten – ja muutenkin pahoinvoinnin aallot vyöryivät vatsassa. Kilometrejä oli takana 66,5, kokonaisaika 16 tuntia, joista suoritusta 13 tuntia. Mutta mikä parasta, sykkeeni oli yhä viimeisellä kilometrillä sadan minuutti-iskun tuntumassa!
Lopen uupuneina mutta onnellisina pakkauduimme Juuson auton takapenkille, missä tyttäreni havahtui unestaan. Kun kello 03 onnuin tuskaisesti kotiovesta kohti kylpyhuonetta ja kuumaa suihkua, teinin unenkärttyinen ääni pysäytti minut:
– Äiti, sä et pysty edes kävelemään! Miks ihmeessä sun pitää tehdä tämmösiä juttuja? Mä en vaan ymmärrä…
– Kuule rakas, ihminen pystyy ihan valtavasti paljon enempään kuin äkkiseltään luulisi. Kun välillä vähän kokeilee rajojaan, huomaa, kuinka paljon meissä asuu voimaa ja päättäväisyyttä. Se tekee hyvää, hymyilin hampaat kylmän- ja väsymyksenhorkasta kalisten ja tytön kadotessa makuuhuoneeseensa päätään pyöritellen huikkasin vielä perään:
– Kiitos, kun olit tänään mukana kannustamassa! Tää on vähän sama kuin se, kun me tullaan katsomaan sun tanssiesityksiä. Rakkaita autetaan ja kannustetaan heidän haasteissaan!
Seisoin puolisen tuntia kuumassa suihkussa ennen kuin kylmänpuistatukset irrottivat otteensa kehostani. Villasukissa ja college-asussa möyrin edelleen tutisten vuoteeseeni – ja havahduin pari tuntia myöhemmin siihen, että olin hikoillut koko vuoteen likomäräksi. Yö oli tuskainen, mutta aamulla turvonneita ja haavaisia jalkateriä lukuunottamatta kropassani ei ollut juurikaan jälkiä edellisen vuorokauden ponnisteluista!
Naputtaessani voitonriemuista tekstiviestiä lääkäri-Esalle reissun tuloksista ymmärsin, kuinka suuri merkitys ultrakävelyllä oli minulle ollut. Viimeisen reilun vuoden aikana kehoni on kerta toisensa jälkeen pettänyt suorituksessa. Nyt kuukausien ajan olen lääkärin ohjeiden mukaisesti tehnyt vain kevyttä liikuntaa – ja salaa mielessäni pelännyt menettäväni vuosien saatossa kasatun kestävyyskunnon. Mutta 66,5 kilometriä kotimaista maantienlaitaa opetti minulle, että vaikka matkaa on vielä edessä ja tehtävää on paljon, vuorenvalloituskoneeni on yhä olemassa!
Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
Aamulla vaeltelimme hermostuneina hotellin aulassa. Kaupungista saapuvat oppaat olivat toista tuntia myöhässä moottoritiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Kaikki olivat innokkaita aloittamaan nousun Refugio Jose Rivas -majalle 4864 metriin, mistä puolilta öin aloittaisimme Cotopaxin huiputusyrityksen. Tunnelma oli nyt selvästi muuttunut rennosta jännittyneeksi ja olimme hyvin tietoisia, että jokainen viivästyhetki lyhentäisi lepoamme majalla.
Viimein, kolme tuntia myöhässä, oppaat saapuivat, lastasimme pikaisesti varusteet autoon ja ajoimme tulivuorta ympäröivän kansallispuiston portille. Portilla vartijat tarkistivat jokaisen henkilöllisyyden tarkasti, saimme alueella liikkumisen sallivat rannekkeet sekä kaasunaamarit.
– Cotopaxi on yhä purkautumisprosessissa. Kraaterista nousee hyvin voimakkaita myrkkykaasuja, ja riippuu tuulista, joudummeko kiipeämään viimeiset pari tuntia kaasunaamarit kasvoilla. Joskus tuulen suunta mahdollistaa kiipeämisen ilman naamareita, mutta olen myös ollut tilanteissa, jossa kaasut ovat niin voimakkaita, että ihmiset oksentelevat naamareihinsa, Joaquin selitti pyöritellessäni kovasta muovista tehtyä, epämukavan näköistä naamaria käsissäni. Kuuden tuhannen metrin korkeudessa hengittäminen on muutoinkin hyvin raskasta, ja tämä muovimaskin paksun filtterin läpi huohottaminen kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.
Innostusaste näkyy hymystä
Tulivuori nousi kauniina kartiona keskellä aavaa hiekka- ja kivikenttää. Kasvillisuus oli jäänyt taakse, ja edessä olisi hikinen nousu keskitaivaalla helottavan auringon loisteessa. Luminen huippu kimalsi kutsuvana ja autosta noustessani odottamattoman voimakas tuuli lähes tempaisi takin käsistäni. Melkein pompin ilosta ja malttamattomuudesta, kun tiimi alkoi hitaasti tampata rinnettä ylös. Sää oli kaunis, siksak pitkin polkua kulki miellyttävästi ja askel oli vakaa, vaikka nousun jyrkkyys saikin hien pintaan. Olin niin onnellinen, etten voinut olla laulamatta itsekseni.
Upea maisema majalta
Paljon nopeammin kuin olin ennakoinut, Rifugio Jose Rivas -maja (4864 m) kylpi auringossa edessämme – nousu majalle oli ollut todella nopea. Monikerroksisen majan alimmainen kerros oli hämärä ruokailutila, jonka pitkien pöytien ääreen kokoonnuimme lounaalle ennen kuin siirryimme yläkerran suureen makuutilaan päiväunille. Söin hyvällä halulla, ja pakattuani varusteet huiputuslähtöön valmiiksi, astelin sitten ulos nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta alapuolellamme. Ulvova tuuli piiskasi vuoren rinteitä, mutta onnistuin löytämään suojaisan sopen majan aurinkoiselta seinustalta. Nojasin takaraivoni seinää vasten ja yritin imeä kaiken tästä hetkestä talteen. Ohi kulkenut Chase kiiruhti vierelleni, katsoi silmiin ja sai minut liikuttumaan sanoillaan:
– Hey Janiina, I can’t believe, that this our last mountain together. We’re really gonna miss you.
– I’m gonna miss you guys, too.
Auringonlasku pilvien yläpuolella
Mieli tuntui haikealta, sillä tämä olisi viimeinen vuoreni. Muu tiimi jatkaisi vielä yhden vuoren verran. Ennakkoon aikataulu ei ollut harmilliselta, sillä syynä lyhyempään vuorireissuun oli kauan odotettu lomamatka tyttären kanssa. Nyt kuitenkin kiipeilypäivät tuntuivat kadonneen taivaan tuuliin ja halusin imeä kaiken irti jokaisesta hetkestä. Lepo kuitenkin olisi tarpeen ennen huiputukseen lähtöä, joten vastentahtoisesti astelin Chasen kannoilla sisään ja kömmin makuupussiini keräämään voimia edessä olevaa yötä varten.
PÄIVÄ 11: HUIPPUYÖN PETTYMYS
Olin jo tovin kuunnellut tuulen ulvontaa majan kattopelleissä, kun makuupussin uumeniin piilotettu herätyskello ilmoitti, että kello oli yksitoista illalla ja lähtöön oli aikaa yksi tunti. Nousin ylös, pukeuduin ja siirryin nopeasti pimeään alakertaan, missä kylmä aamiainen odotti vastentahtoisia ruokailijoita. Nieleskellessäni kuivaa sämpylää myhäilin itsekseni, että minusta oli tullut vuosien saatossa parempi työntämään ruokaa vastentahtoisesta kurkustani alas. Jos ensimmäisinä kiipeilykertoinani huippuyönä sain hädintuskin kuivan keksin nielaistua, nyt natustin kaksi jäisellä voilla pinnoitettua sämpylää ja kaadoin palanpainikkeeksi kaksi suurta mukillista hunajaista teetä.
Matkaan lähdin energisenä ja hyvinvoivana. Ulkona oli odottamattoman kylmä, mutta kropan lämpötila nousi nopeasti, kun puskimme voimakkaaseen vastatuuleen upottavaa tuhkan ja hiekan peittämää rinnettä ylös. Vaikka nousu oli jyrkkä, ja lähes puoleen sääreen upottava liukas hiekkamassa jalkojen ympärillä teki noususta raskasta, panin tyytyväisenä merkille, että akklimatisaationi oli kunnossa. Mutta kylmyys ja tuuli olivat melkoiset, ja huomasin pian painuvani lähes kaksinkerroin yrittäessäni kamppailla rinnettä alas kimppuumme hyökkäävää tuulta vastaan. Jopa tässä ponnistuksessa kaipasin kotiin jäänyttä paksua takkiani, jota en yleensä laita päälle alle 25 asteen pakkasessa.
Ensimmäisen tunnin aikana nousimme pimeässä noin 200 vertikaalimetriä. Kun ensimmäisellä tauolla söin ja join, olo tuntui edelleen hyvältä. Valmistautuessamme lähtöön päätin vielä viime hetkellä kaivaa repusta paksummat hanskat sinertäviksi muuttuneiden sormieni lämmikkeiksi. Kun olin tutisevin sormin saanut hansikkaat kaivetuksi repustani, huomasin olevani hiukan lähtövalmiiksi ehtinyttä muuta tiimiä jäljessä. Nopeasti reuhtaisin reppuni maasta. Olin kai huonossa asennossa, ja äkisti tunsin selässä vihlaisun ja kuulin ikävän rusauksen, joka kantautui jopa tuulen ulinan yli.
Jäämättä pohtimaan tapahtunutta enempää, kiinnitin repun rinta- ja vyötäröremmit ja kiirehdin rinnettä jo nousemaan lähteneen jonon jatkoksi. “Kohta se menee ohi, kun lihakset vähän lämpenevät,” lohduttelin itseäni. Jo Ecuadoriin saapuessani olin kärsinyt niska- ja yläselkäsäryistä yli vuorokauden lentokonematkustuksen jälkeen. Olin hillinnyt kipuja särkylääkkeillä ja relaksanteilla, ja tilanne oli tuntunut rauhoittuvan – kunnes nyt se palasi yhdellä nykäisyllä ja muutti koko yläselkäni jumittavaksi lihasklimpiksi.
Yritin ajatella muuta, laulaa ja laskea askelia. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin. Henkinen romahdus tai pään pettäminen – miksi sitä sitten pitäisi kutsua. Mieleni täyttyi äkisti mustaakin mustemmista ja toivottomista ajatuksista. Kaikki mielenkiinto huipulle pääsyyn tuntui kadonneen, ja koetin vain keksiä keinoja laskeutua vuorelta mahdollisimman nopeasti.
Saavuttaessamme jäätikön reunan 5300 metrissä kerroin selän tilanteesta Joaquinille, joka ehdotti, että yrittäisimme vielä hetken matkaa. Irvistäen kiristin jääraudat kiinni ylävuoristokenkiini ja mumisin myöntyvästi, vaikka minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jatkaa matkaa. Kuin en olisi koskaan halunnut tulla tänne. “Haluan pois. Päästäkää pois,” ajatukset kiersivät kehää.
Vastentahtoisena ja tuskaisena raahustin jäätikköä ylöspäin ja soimasin itseäni: “Olet aina niin ylpeänä omasta sitkeydestäsi, ja nyt pienen selkäkivun edessä lannistut heti. Kuka helvetti oikein olet?” Mutta syöksykierrettä ei voinut pysäyttää. Jokainen askel oli raskaampi, tuskaisempi ja vastentahtoisempi.
Vajaata puolta tuntia myöhemmin kiipeilyparini Jeffin, minun ja Joaquinin köysistö ohitti edellämme kulkeneen Rafin ja Amigon köysistön. Amigo istui hangella selkä tuuleen päin ja hieroi pohjettaan kasvot kivuliaaseen irvistykseen vääntyneenä.
– Joaquin. Pidetään palaveri, pyysin uupuneesti ja tunnustin oppaalle surkean tilani. Nopean neuvottelun jälkeen kävi ilmeiseksi, että myöskään Amigon nousumotivaatio ja kunto eivät olleet kohdillaan. Muutaman tuskaisen lauseen jälkeen Jeff siirtyi Rafin pariksi ja Amigo asettui taakseni Joaquinin köysistöön.
Itku helmeili jäisinä pisaroina poskillani, mutta en voinut kiistää valtavaa huojennusta, kun käännyimme alamäkeen. Toista tuntia laahustimme eteenpäin, Amigo ja Joaquin edellä jutustellen ja minä surkeana perässä. Tovin kuluttua Joaquin kääntyi katsomaan minua ja taisi nähdä tunteet kasvoiltani, sillä hän pysähtyi ja kehoitti meitä sammuttamaan otsalamput sekä katsomaan kaukana pimeässä taivaanrannassa siintävälle Cayambelle. Valojen sammuttua näimme jotain uskomattoman kaunista: taivaanrannan valkohuippuinen tulivuori kylpi ukkosmyrskyn ja salamameren sylissä. Joaquin astui viereeni ja puristi hartiaani lohduttavasti, kun tuijotimme kaunista luonnon taistelua pimeässä yössä, kunnes vaatteiden alle uiva kylmäsorminen tuuli pakotti meidät jatkamaan matkaa. “Tätä varten minä kiipeän,” yritin lohduttaa itseäni vilkuillessani kaunista myrskyä taivaanrannassa sen, mitä kompuroimatta kykenin.
Saavuimme majalle puoli viiden aikaan aamulla. Olin nyt tyytyväinen kääntymispäätöksestä: olin niin huonossa kunnossa, etten saanut ylävuorikenkiä ja kuorihousuja itse yltäni, vaan miehet vetivät raskaimmat vaatekerrokset mahdollisimman lempein käsin yltäni ja auttoivat minut makuupussin lämpöön. Amigo kaivoi lääkepussistaan särkylääkettä, joka oli niin voimakas, että tajuntani pimeni lähes välittömästi.
Itsesyytöksen kasvot
Havahduin tunteja myöhemmin lopun tiimin alkaessa palata majalle. Rosie ja Donnal saapuivat ensimmäisinä ja Rosio kapsahti kaulaani silmät:
– We were devastated to hear what happened to you!
Onnittelin irlantilaisparia huikaisevasta huiputuksesta ja yritin pontevasti niellä kyyneliä, jotka heidän lämmin myötätuntonsa nosti väkisin silmiin. Seuraavan parin tunnin aikana ryhmän jäseniä palaili hiljakseen majalle. Osa oli huiputtanut, osa ei. Kaikki olivat valtaisan uupuneita ja yhtä mieltä olosuhteiden raskaudesta. Halasin jokaista ja onnittelin menestyksestä. Ei jäänyt epäselväksi, että jokainen heistä oli todella antanut kaikkensa. Mutta majalla oli yksi henkilö, jonka tiesin etsineen matalan kohdan aidasta ja sen hyväksyminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Saapuessamme aamuyöllä majalle, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut keskeyttänyt hyvästä syystä. Mutta nyt aamuauringon valossa tajusin kirkkaasti, että selkä ei ollut ainoa nousuni pysäyttänyt asia.
Huiputusyrityksen jälkeinen pettyneen kiipeilijän tilitys
Kun myöhemmin aloitin aamuauringossa vaelluksen alas rinnettä kohti parkkipaikkaa, missä pikkubussi odotti, en enää voinut vältellä totuutta: Kyllä, kaularangan vain osittain toipunut välilevynpullistuma oli provosoitunut jo saapuessani Ecuadoriin. Kyllä, epämiellyttävä rusahdus ja sitä seurannut kipu olivat tuttuja ja tiesin entuudestaan niiden tarkoittavan, etten tulisi huiputtamaan. Mutta vuorella tavoitteeni on aina kiivetä niin korkealle kuin mahdollista. Tänään en ollut tehnyt niin, vaan olin antanut periksi heti.
Koko vaelluksen alas kuljin yksin ja itkin. Totuutta ei ollut väistäminen. Minä olin luovuttanut.
