Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
Aamulla vaeltelimme hermostuneina hotellin aulassa. Kaupungista saapuvat oppaat olivat toista tuntia myöhässä moottoritiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Kaikki olivat innokkaita aloittamaan nousun Refugio Jose Rivas -majalle 4864 metriin, mistä puolilta öin aloittaisimme Cotopaxin huiputusyrityksen. Tunnelma oli nyt selvästi muuttunut rennosta jännittyneeksi ja olimme hyvin tietoisia, että jokainen viivästyhetki lyhentäisi lepoamme majalla.
Viimein, kolme tuntia myöhässä, oppaat saapuivat, lastasimme pikaisesti varusteet autoon ja ajoimme tulivuorta ympäröivän kansallispuiston portille. Portilla vartijat tarkistivat jokaisen henkilöllisyyden tarkasti, saimme alueella liikkumisen sallivat rannekkeet sekä kaasunaamarit.
– Cotopaxi on yhä purkautumisprosessissa. Kraaterista nousee hyvin voimakkaita myrkkykaasuja, ja riippuu tuulista, joudummeko kiipeämään viimeiset pari tuntia kaasunaamarit kasvoilla. Joskus tuulen suunta mahdollistaa kiipeämisen ilman naamareita, mutta olen myös ollut tilanteissa, jossa kaasut ovat niin voimakkaita, että ihmiset oksentelevat naamareihinsa, Joaquin selitti pyöritellessäni kovasta muovista tehtyä, epämukavan näköistä naamaria käsissäni. Kuuden tuhannen metrin korkeudessa hengittäminen on muutoinkin hyvin raskasta, ja tämä muovimaskin paksun filtterin läpi huohottaminen kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.
Innostusaste näkyy hymystä
Tulivuori nousi kauniina kartiona keskellä aavaa hiekka- ja kivikenttää. Kasvillisuus oli jäänyt taakse, ja edessä olisi hikinen nousu keskitaivaalla helottavan auringon loisteessa. Luminen huippu kimalsi kutsuvana ja autosta noustessani odottamattoman voimakas tuuli lähes tempaisi takin käsistäni. Melkein pompin ilosta ja malttamattomuudesta, kun tiimi alkoi hitaasti tampata rinnettä ylös. Sää oli kaunis, siksak pitkin polkua kulki miellyttävästi ja askel oli vakaa, vaikka nousun jyrkkyys saikin hien pintaan. Olin niin onnellinen, etten voinut olla laulamatta itsekseni.
Upea maisema majalta
Paljon nopeammin kuin olin ennakoinut, Rifugio Jose Rivas -maja (4864 m) kylpi auringossa edessämme – nousu majalle oli ollut todella nopea. Monikerroksisen majan alimmainen kerros oli hämärä ruokailutila, jonka pitkien pöytien ääreen kokoonnuimme lounaalle ennen kuin siirryimme yläkerran suureen makuutilaan päiväunille. Söin hyvällä halulla, ja pakattuani varusteet huiputuslähtöön valmiiksi, astelin sitten ulos nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta alapuolellamme. Ulvova tuuli piiskasi vuoren rinteitä, mutta onnistuin löytämään suojaisan sopen majan aurinkoiselta seinustalta. Nojasin takaraivoni seinää vasten ja yritin imeä kaiken tästä hetkestä talteen. Ohi kulkenut Chase kiiruhti vierelleni, katsoi silmiin ja sai minut liikuttumaan sanoillaan:
– Hey Janiina, I can’t believe, that this our last mountain together. We’re really gonna miss you.
– I’m gonna miss you guys, too.
Auringonlasku pilvien yläpuolella
Mieli tuntui haikealta, sillä tämä olisi viimeinen vuoreni. Muu tiimi jatkaisi vielä yhden vuoren verran. Ennakkoon aikataulu ei ollut harmilliselta, sillä syynä lyhyempään vuorireissuun oli kauan odotettu lomamatka tyttären kanssa. Nyt kuitenkin kiipeilypäivät tuntuivat kadonneen taivaan tuuliin ja halusin imeä kaiken irti jokaisesta hetkestä. Lepo kuitenkin olisi tarpeen ennen huiputukseen lähtöä, joten vastentahtoisesti astelin Chasen kannoilla sisään ja kömmin makuupussiini keräämään voimia edessä olevaa yötä varten.
PÄIVÄ 11: HUIPPUYÖN PETTYMYS
Olin jo tovin kuunnellut tuulen ulvontaa majan kattopelleissä, kun makuupussin uumeniin piilotettu herätyskello ilmoitti, että kello oli yksitoista illalla ja lähtöön oli aikaa yksi tunti. Nousin ylös, pukeuduin ja siirryin nopeasti pimeään alakertaan, missä kylmä aamiainen odotti vastentahtoisia ruokailijoita. Nieleskellessäni kuivaa sämpylää myhäilin itsekseni, että minusta oli tullut vuosien saatossa parempi työntämään ruokaa vastentahtoisesta kurkustani alas. Jos ensimmäisinä kiipeilykertoinani huippuyönä sain hädintuskin kuivan keksin nielaistua, nyt natustin kaksi jäisellä voilla pinnoitettua sämpylää ja kaadoin palanpainikkeeksi kaksi suurta mukillista hunajaista teetä.
Matkaan lähdin energisenä ja hyvinvoivana. Ulkona oli odottamattoman kylmä, mutta kropan lämpötila nousi nopeasti, kun puskimme voimakkaaseen vastatuuleen upottavaa tuhkan ja hiekan peittämää rinnettä ylös. Vaikka nousu oli jyrkkä, ja lähes puoleen sääreen upottava liukas hiekkamassa jalkojen ympärillä teki noususta raskasta, panin tyytyväisenä merkille, että akklimatisaationi oli kunnossa. Mutta kylmyys ja tuuli olivat melkoiset, ja huomasin pian painuvani lähes kaksinkerroin yrittäessäni kamppailla rinnettä alas kimppuumme hyökkäävää tuulta vastaan. Jopa tässä ponnistuksessa kaipasin kotiin jäänyttä paksua takkiani, jota en yleensä laita päälle alle 25 asteen pakkasessa.
Ensimmäisen tunnin aikana nousimme pimeässä noin 200 vertikaalimetriä. Kun ensimmäisellä tauolla söin ja join, olo tuntui edelleen hyvältä. Valmistautuessamme lähtöön päätin vielä viime hetkellä kaivaa repusta paksummat hanskat sinertäviksi muuttuneiden sormieni lämmikkeiksi. Kun olin tutisevin sormin saanut hansikkaat kaivetuksi repustani, huomasin olevani hiukan lähtövalmiiksi ehtinyttä muuta tiimiä jäljessä. Nopeasti reuhtaisin reppuni maasta. Olin kai huonossa asennossa, ja äkisti tunsin selässä vihlaisun ja kuulin ikävän rusauksen, joka kantautui jopa tuulen ulinan yli.
Jäämättä pohtimaan tapahtunutta enempää, kiinnitin repun rinta- ja vyötäröremmit ja kiirehdin rinnettä jo nousemaan lähteneen jonon jatkoksi. “Kohta se menee ohi, kun lihakset vähän lämpenevät,” lohduttelin itseäni. Jo Ecuadoriin saapuessani olin kärsinyt niska- ja yläselkäsäryistä yli vuorokauden lentokonematkustuksen jälkeen. Olin hillinnyt kipuja särkylääkkeillä ja relaksanteilla, ja tilanne oli tuntunut rauhoittuvan – kunnes nyt se palasi yhdellä nykäisyllä ja muutti koko yläselkäni jumittavaksi lihasklimpiksi.
Yritin ajatella muuta, laulaa ja laskea askelia. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin. Henkinen romahdus tai pään pettäminen – miksi sitä sitten pitäisi kutsua. Mieleni täyttyi äkisti mustaakin mustemmista ja toivottomista ajatuksista. Kaikki mielenkiinto huipulle pääsyyn tuntui kadonneen, ja koetin vain keksiä keinoja laskeutua vuorelta mahdollisimman nopeasti.
Saavuttaessamme jäätikön reunan 5300 metrissä kerroin selän tilanteesta Joaquinille, joka ehdotti, että yrittäisimme vielä hetken matkaa. Irvistäen kiristin jääraudat kiinni ylävuoristokenkiini ja mumisin myöntyvästi, vaikka minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jatkaa matkaa. Kuin en olisi koskaan halunnut tulla tänne. “Haluan pois. Päästäkää pois,” ajatukset kiersivät kehää.
Vastentahtoisena ja tuskaisena raahustin jäätikköä ylöspäin ja soimasin itseäni: “Olet aina niin ylpeänä omasta sitkeydestäsi, ja nyt pienen selkäkivun edessä lannistut heti. Kuka helvetti oikein olet?” Mutta syöksykierrettä ei voinut pysäyttää. Jokainen askel oli raskaampi, tuskaisempi ja vastentahtoisempi.
Vajaata puolta tuntia myöhemmin kiipeilyparini Jeffin, minun ja Joaquinin köysistö ohitti edellämme kulkeneen Rafin ja Amigon köysistön. Amigo istui hangella selkä tuuleen päin ja hieroi pohjettaan kasvot kivuliaaseen irvistykseen vääntyneenä.
– Joaquin. Pidetään palaveri, pyysin uupuneesti ja tunnustin oppaalle surkean tilani. Nopean neuvottelun jälkeen kävi ilmeiseksi, että myöskään Amigon nousumotivaatio ja kunto eivät olleet kohdillaan. Muutaman tuskaisen lauseen jälkeen Jeff siirtyi Rafin pariksi ja Amigo asettui taakseni Joaquinin köysistöön.
Itku helmeili jäisinä pisaroina poskillani, mutta en voinut kiistää valtavaa huojennusta, kun käännyimme alamäkeen. Toista tuntia laahustimme eteenpäin, Amigo ja Joaquin edellä jutustellen ja minä surkeana perässä. Tovin kuluttua Joaquin kääntyi katsomaan minua ja taisi nähdä tunteet kasvoiltani, sillä hän pysähtyi ja kehoitti meitä sammuttamaan otsalamput sekä katsomaan kaukana pimeässä taivaanrannassa siintävälle Cayambelle. Valojen sammuttua näimme jotain uskomattoman kaunista: taivaanrannan valkohuippuinen tulivuori kylpi ukkosmyrskyn ja salamameren sylissä. Joaquin astui viereeni ja puristi hartiaani lohduttavasti, kun tuijotimme kaunista luonnon taistelua pimeässä yössä, kunnes vaatteiden alle uiva kylmäsorminen tuuli pakotti meidät jatkamaan matkaa. “Tätä varten minä kiipeän,” yritin lohduttaa itseäni vilkuillessani kaunista myrskyä taivaanrannassa sen, mitä kompuroimatta kykenin.
Saavuimme majalle puoli viiden aikaan aamulla. Olin nyt tyytyväinen kääntymispäätöksestä: olin niin huonossa kunnossa, etten saanut ylävuorikenkiä ja kuorihousuja itse yltäni, vaan miehet vetivät raskaimmat vaatekerrokset mahdollisimman lempein käsin yltäni ja auttoivat minut makuupussin lämpöön. Amigo kaivoi lääkepussistaan särkylääkettä, joka oli niin voimakas, että tajuntani pimeni lähes välittömästi.
Itsesyytöksen kasvot
Havahduin tunteja myöhemmin lopun tiimin alkaessa palata majalle. Rosie ja Donnal saapuivat ensimmäisinä ja Rosio kapsahti kaulaani silmät:
– We were devastated to hear what happened to you!
Onnittelin irlantilaisparia huikaisevasta huiputuksesta ja yritin pontevasti niellä kyyneliä, jotka heidän lämmin myötätuntonsa nosti väkisin silmiin. Seuraavan parin tunnin aikana ryhmän jäseniä palaili hiljakseen majalle. Osa oli huiputtanut, osa ei. Kaikki olivat valtaisan uupuneita ja yhtä mieltä olosuhteiden raskaudesta. Halasin jokaista ja onnittelin menestyksestä. Ei jäänyt epäselväksi, että jokainen heistä oli todella antanut kaikkensa. Mutta majalla oli yksi henkilö, jonka tiesin etsineen matalan kohdan aidasta ja sen hyväksyminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Saapuessamme aamuyöllä majalle, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut keskeyttänyt hyvästä syystä. Mutta nyt aamuauringon valossa tajusin kirkkaasti, että selkä ei ollut ainoa nousuni pysäyttänyt asia.
Huiputusyrityksen jälkeinen pettyneen kiipeilijän tilitys
Kun myöhemmin aloitin aamuauringossa vaelluksen alas rinnettä kohti parkkipaikkaa, missä pikkubussi odotti, en enää voinut vältellä totuutta: Kyllä, kaularangan vain osittain toipunut välilevynpullistuma oli provosoitunut jo saapuessani Ecuadoriin. Kyllä, epämiellyttävä rusahdus ja sitä seurannut kipu olivat tuttuja ja tiesin entuudestaan niiden tarkoittavan, etten tulisi huiputtamaan. Mutta vuorella tavoitteeni on aina kiivetä niin korkealle kuin mahdollista. Tänään en ollut tehnyt niin, vaan olin antanut periksi heti.
Koko vaelluksen alas kuljin yksin ja itkin. Totuutta ei ollut väistäminen. Minä olin luovuttanut.
Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.
Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.
Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.
Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!
Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.
Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.
Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan: “Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”
Pöntöt päiväntasaajalla
Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!
Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.
Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!
Kun viimeisen viikon ennen loman alkua on ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin yössä, viikko täysmittaisia unia tekee aivan toiseksi ihmiseksi! Toki vuoristomajan korkeus aina hiukan vaikuttaa unen laatuun, mutta Cayamben huiputuyritystä edeltävänä aamuna mieleni oli pilvissä, leposyke ilahduttavan matalalla ja huolimatta kahdesta kunnon kiipeilypäivästä, lihakset eivät tuntuneet ollenkaan väsyneiltä.
Etsi kuvasta vuoristomaja
– Puppy alert! Whatever you do, don’t let Janiina outside! Tervehti Rene virnistellen saapuessani aamiaiselle. Tuhahdin miehelle virnistellen mutta joskus taidan tosiaan olla aika ennustettava: pian löysin kuin löysinkin itseni vatsallani etupihan nurmikolta tekemässä tuttavuutta talon pihaan saapuneen muutaman viikon ikäisen koiranpennun kanssa. Kehkeytymässä oleva rakkaustarina sai kuitenkin nopean lopun, kun loput oppaat Hugo, Ivan, Pepe ja Maurizio saapuivat ja meidät hätistettiin varusteinemme autoon. Tavoitteena oli saada ryhmä mahdollisimman nopeasti takaisin reiluun 4600 metriin ja tehdä harjoitusnousu pitkin tulevaa huiputusreittiä.
Aloitimme vaelluksen majalle hiukan ylempää kuin edellisenä päivänä. Jälleen satoi vettä, ja koko kaunis vehreä vuori oli muuttunut samean väriseksi. Pilvet riippuivat lähellä rinteitä ja niinäkin hetkinä kun ei satanut, vesi pisaroi ilmassa ja kosteus kietoutui ympärillemme kuin märkä hämähäkinseitti. Joaquin pähkäili muiden oppaiden kanssa poikkeuksellista säätä: tähän vuodenaikaan ei olisi pitänyt sataa ollenkaan, mutta nyt sade valui niskaamme kolmatta päivää. Huolenaiheita se toi kaksin kappalein: huiputusyrityksen onnistuminen oli tietenkin numero yksi. Toinen oli se, että huolimatta sadesuojista ja Gore-Texistä jatkuva korkea kosteus piti varusteemme märkinä. Noustessamme lumirajan yläpuolelle niiden kuivattaminen muuttuisi entistäkin vaikeammaksi. Edellisenä päivänä vuoristomajan tuvan nurkassa kyyhöttävä pieni tulisija oli pysynyt koleudesta huolimatta kylmänä, sillä savupiippu oli ollut tukossa. Jos tukosta ei saataisi avattua, tarkoittaisi se, että joutuisimme lähtemään pakkaseen huiputusyrityksiin märissä varusteissa.
Toisen päivän nousu majalle meni huomattavasti ensimmäistä päivää helpommin ja rivakammin. Asetuimme taloksi majan suureen kalsaan makuutilaan, joka oli täytetty seinästä seinään puisilla punkilla. Punkat olivat niin kapeita, että niihin hädintuskin mahtui ja omani oli myös korkeussuunnassa niin matala, että vaikka kuinka yritin ujuttautua sängylle sivusuuntaisesti, onnistuin jatkuvasti kolauttamaan pääni yläpuolellani majailevan Anhin sängyn pohjalautoihin.
Pienen lounaan jälkeisen lepotuokion aikana tunsin oloni hiukan vastentahtoiseksi iltapäivän nousuun. Huone oli kylmä ja nihkeä, ja yksikerroksiset ikkunalasit huurtuivat ryhmämme saapuessa sisään. Ulkona sade oli muuttunut räntäiseksi lumeksi, ja tuuli tuntui viuhuvan ikkunanpuitteiden läpi suoraan sen vieressä olevaan vuoteeseeni. Paluumatkalla olin onnistunut päästämään vesinoron kuoripuvun alle, ja laskumatkallaan niskasta se oli kastellut teknisen kerrastoni. Minulla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista motivaatiota lähteä ulos sateeseen kastumaan lisää.
Alkuperäinen suunnitelma oli ollut tehdä iltapäivällä tekniikkaharjoituksia Cayamben jäätiköllä, mutta sade oli muuttanut suunnitelmia. Kaikkialla oli loskaa, ja voimakas tuuli ulvoi majan rakenteissa, kun majalle jeepein vierailulle saapuneet turistit seisoivat huuruisten ikkunoiden ääressä tuijottamassa meitä epäuskoisesti: kuka hullu tässä säässä lähtisi rämpimään kivikkoa ylös?
Pienestä mielessä muhineesta vastahankaisuudesta huolimatta nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen olin erinomaisen tyytyväinen, ettei iltapäivän tunteja oltu jätetty passiivisen majalla oleilun varaan. Reipas skrämpläys kivikkoa ylös sai kehon lämpenemään ja hymyilin onnellisena: Nyt todella kiivettiin! Saapuessamme jyrkänteelle, jolta Cayamben jäätikön irvistävä pinta avautui alapuolellemme Anh ja minä emme voineet olla kiljahtamatta ihastuksesta. Luultavasti siis motivaation ylläpito oli harjoitusnousun vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin akklimatisaation parantuminen.
Puolentoista tunnin rauhallisen kiipeämisen jälkeen saavuimme Laguna Verde -järvelle, jonka veden mineraalit olivat värjänneet jäätikköjärville tyypillisen kirkkaan turkoosiksi. Sade oli tauonnut, pilvet väistyivät ja paljastivat huiputusreitin eteemme. Olisin halunnut jäädä tuohon hetkeen koko loppupäiväksi. Yhtäkkiä huippu näytti olevan aivan ulottuvissamme ja jatkuvan oikullinen sääkin vaikutti tällä hetkellä hyvältä.
– Pitäisikö vaan lähteä heti? ehdotukseni sai Jaoquinin kurtistamaan kulmiaan ennen kuin hän katsoi kasvoihini. Kun hän huomasi minun vitsailleen, hän lupasi:
– Mennään vaan, mutta köysistön järjestys ratkotaan uimakilpailulla Laguna Verdessä!
Ivan tähystää lumitilannetta
Majaa kohti palatessamme näin kaukaa pienen vaalean pisteen, joka säntäsi meitä kohti. Koiraystäväni edelliseltä päivältä oli palannut – jotenkin se haistoi tai kuuli meidät jo kaukaa ja sydäntä särkevän suloisesti laukkasi halki koko kivikon, suoraan luokseni riehakkaaseen tervehdykseen heittäytyen. Sää oli muuttunut jälleen sateiseksi ja olennon vaalea karva oli mutainen ja märkä. Lisäkseni myös irlantilainen Donnal oli menettänyt sydämensä sille, ja jotenkin päädyimme muodostamaan salaliiton, joka vietti iltansa salakuljettaen koiralle lämmintä ruokaa keittiöstä.
Kohtaaminen ystävän kanssa (videon kuvasi Amigo)
– Tällä eteisessäkin on kauhean kylmä, mutta ehkä se on tottunut. Ja ainakin se saa juhla-aterian tänään, lohduttelimme toisiamme Donnalin vaimon, Rosien virnistellessä hyväntahtoisesti puuhillemme.
PÄIVÄ 7: MUTAKYLPYJÄ CAYAMBELLA
– Kukaan ei ole päässyt huipulle yli kahteen viikkoon. Sää on ollut aivan mahdoton jo vaikka kuinka kauan, Joaquin myönsi seuraavana päivänä aamiaispöydässä, kun sadepisarat hakkasivat tuvan ikkunoihin. Koko illan oli satanut vettä, ja yöllä vesi oli muuttunut lumeksi. Majalla eilen huiputusikkunaa odottanut ryhmä istui lannistuneen näköisenä nurkassa, ja puheista päätellen suunnitteli alas vuorelta laskeutumista. He eivät selvästi uskoneet sään olevan parantumaan päin. Mutta me emme luopuisi toivosta.
Märän lumen takia tekniikkatreenaaminenkin olisi rajoitettua, mutta luultavasti enemmän pitääkseen yllä hyvää ja toiveikasta mielialaa Joaquin marssitti aamiaisen jälkeen joukon kivikon reunaa ensin ylös, ja sitten jyrkkää kivistä polkua alas jäätikölle. Sinne astuessamme kävi ilmeiseksi, että luvassa oli sotkuinen aamupäivä: taivaalta alkoi ryöpytä jälleen vettä, ja ohuen lumikerroksen alla ei odottanutkaan jää, vaan liukas ja sitkeä muta. Tunnin liukastelun jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme ja likaisina ja märkinä marssimme takaisin majalle, missä meitä kuitenkin odotti iloinen yllätys: tuvan pienen tulipesän hormi oli saatu auki!
Vuorilla pienet ilot ovat ratkaisevia, sekä tekemisen että mielialan näkökulmasta. Olin paluumatkalla miettinyt, että jos me kaikki kymmenen veisimme vetiset ja mutaiset varusteet ennestäänkin kosteaan ja koleaan makuutilaan, olisimme pulassa. Niinpä majalle saapuessamme rakensimme tuvan tulisijan ympärille kuivatuspisteen. Loppupäivän ja alkuillan aikana ennätimme vuoroissa kuivattaa kaikkien vaatteet ja varusteet. Vaikka uuni oli aivan liian pieni lämmittääkseen koko tilan, oli ruokasali kuitenkin ainoa lähes lämpöinen huone. Niin kaikki ahtautuivat mahdollisimman lähelle tulisijaa teemukit kädessä tarinoita vaihtamaan ja kuivuvia varusteita kääntelemään. Majalla oli myös poikkeuksellisen paljon jeepeillä vierailevia turisteja, jotka toivat huoneeseen lisää kosteutta. Onneksi majan isäntäväki oli kuitenkin rajannut tuvan tulisijan puoleisen alueen meidän käyttöömme. Mutta oli siinä hymyissä pitelemistä, kun aina välillä joku vieraista hiipi salaa mudalta ja hieltä tuoksuvan varustekasamme eteen ottamaan valokuvia itsestään likaisten vuorikiipeilyvarusteiden kera.
Lounaan jälkeen kömmin makuupussiini tavoitteenani nukkua päivälliseen asti. Huiputukseen lähdettäisiin klo 23–00 eli seuraavan vuorokauden unet oli kerättävä päivän mittaan. Nukahdin nopeasti ja toiveikkaana, sillä lounaan aikana sää oli näyttänyt parantuneen.
– Me oppaat heräämme kello 23 katsomaan, miltä tilanne näyttää. Jos edelleen sataa, peli on selvä. Jos sade on loppunut, herätämme teidät ja lähdetään. Mutta minun on varoitettava: on satanut päiväkausia ja ylhäällä todennäköisesti on melkoinen lumivyöryvaara. Joudumme siis tämän tästä pysähtymään ja tarkastamaan, onko turvallista jatkaa.
Katselin nuutuneita ja vakavia kasvoja pöydän ympärillä. Ryhmämme oli koko matkan ajan tuntunut olevan erityisen tulvillaan naurua, mutta nyt kukaan hymyillyt. Mutta päätimme, ettei toivosta luovuta – se todella on maailman sitkein tunne!
Minua painoi toinenkin asia, ja vaihdoin pöydän yli katseita Donnalin kanssa. Molemmat olimme piilotelleet lounaspadan sitkeät lihapalat taskuihimme ja palanneet iltapäivän aikana yhä uudelleen etsimään koiraystäväämme. Mutta tuulen noustessa ja talon kattopellit kolistessa kuin olisivat irtoamaisillaan, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Vakuutimme toisillemme, että se oli lähtenyt alas – olihan tämä sen koti. Se osaisi toimia nousevassa myrskyssä ja hakeutua suojaan. Mutta vuori on armoton. Varmuudeksi veimme lihapalat eteiseen, ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävimme ovella kurkkimassa pimenevään iltaan, missä viima nuoli kivien pintoja. Mutta ystävästämme ei näkynyt jälkeäkään.
Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:
– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.
Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:
– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.
Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.
Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.
Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.
Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.
– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.
Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.
Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.
– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.
Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan
Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:
– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”
Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.
Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)
Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.
– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.
– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.
– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:
–Shut up Chase!
Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.
