Tärinää päiväntasaajalla – seikkailu Ecuadorissa alkaa

PÄIVÄT 0–3: LASKEUTUMINEN PÄIVÄNTASAAJALLE

Kolmisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun olin lahjonut kissavanhukseni hiljaiseksi ylimääräisellä aamuyön välipalalla ja painanut kotioven kiinni, kiipesin autosta Casa Ilayakun pihassa ja tuijotin haltioissani rakennuksen pihassa kasvavia sitruuna- ja avokadopuita. Hotelli sijaitsi Ecuadorin pääkaupungin Quiton laitamilla, vehreän vanhan tulivuoren rinteellä. Minut lentokentältä noutanut Pablo, yksi tulevan kiipeilyryhmän oppaista, katseli tyytyväisenä kasvoilleni levinnyttä riemastusta, kun aloin hyväksyä, että näkymä edessäni oli totta. Hotelli sijaitsi vanhan tulivuoren hevosenkengän puolikkaan muotoisen reunan sisimmässä kohdassa ja heti sen takaa nousi rinne harjanteelle, korkealle yläpuolellemme. Huolitellun pihan nurmikolla tepasteli kanoja ja kolibrit maistelivat läheisten pensaiden kukkien hunajaa. Vilkaisu kelloon paljasti meidän olevan yli 2300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tänään olisin ainoa vieras, joten tervehtimään saapunut hotellin omistaja Marco ohjasi minut talon parhaaseen huoneeseen, jonka suuresta ikkunasta tulvi syliini alhaalla laaksossa iltapäiväauringossa uiskenteleva Quito. Näkymän aurinkoisuudesta huolimatta Pablo oli ehtinyt jo kertoa, että pysyttelisimme kaupungin keskustan ulkopuolella turvallisuussyistä. Paria päivää aiemmin tullut valtion ilmoitus öljyn hinnan nostosta oli saanut ihmiset suunniltaan ja luvassa olisi mielenosoituksia, jotka saattaisivat äityä väkivaltaisiksi. Tässä rehevässä lintukodossa tuntui uskomattomalta, että toinen syy kaupunkikeskustan välttelyyn on naapurimaista Ecuadoriin valunut huumeongelma.
“Mutta kuten lähes kaikkialla, jos toimii järkevästi ja pysyy poissa alueilta, jonne ei muutoinkaan menisi, pysyy kyllä turvassa,” Pablo painotti.

Vietin illan omistaja Marcon seurassa, joka ensi töikseen nappasi minua käsipuolesta ja ohjasi puutarhaan poimimaan avokadot illallissalaattiin. Miehen isovanhemmat olivat ostaneet tilan lähes sata vuotta sitten, ja nyt kolmannen polven omistaja Marco oli muuttanut tuottamattoman maatilan tyylikkääksi pieneksi hotelliksi. Miehen eloisat ja iloiset kasvot muuttuivat aavistuksen haikeiksi, kun hän kuvaili alueen muutosta: “Ollessani lapsi asuimme ihan maaseudulla. Mutta nyt kaupunki on levinnyt tänne asti. Kaipaan joskus aikoja, jolloin illan pimeydessä saattoi nähdä vain tähdet kaupunginvalojen sijasta.”

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä nukuttuani lähes kymmenen tunnin unet. Kahdeksan tunnin aikaero toimi tähän suuntaan matkustettaessa edukseni, ja kello oli vasta hiukan yli 06. Nautin varhaisen aamupalan, jonka kaikki raaka-aineet kahvia myöten olivat talon omasta pihasta. Aamupalan jälkeen nappasin vesipullon selkäreppuun ja lähdin Marcon ohjeiden mukaisesti vaeltamaan kohti ympärilläni kohoavan vuoren harjannetta. Mies oli valitellut, ettei töiltään ehtinyt oppaakseni, mutta olin oikein onnellinen saadessani hetken omaa aikaa ennen muun kiipeilyryhmän saapumista. Lisäksi nousu korkealle harjanteelle tekisi oikein hyvää yli 2000 metrin korkeuteen nousseen kehon aktiiviselle sopeuttamiselle – ja toivottavasti lihaksia lämmittävä liikunta auttaisi myös selkääni ilmestyneisiin kipuihin.

Hiekka rahisi kengissä ja lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Tutkiskelin kiireettömästi tien varren luontoa, tervehdin jokaisen pihan koiraa ja nautiskelin pitkän lennon jälkeisestä liikkeestä. Onnistuin tietenkin marssimaan maamerkiksi ilmoitetun korkean puun ohi ja vasta pöllähtäessäni maatalon pihaan keskelle alpakkalaumaa, että olin kulkenut harhaan. Polku löytyi kuin löytyikin, mutta Marcon aiemmin mainitsema machete olisi todella ollut tarpeen: tuskin havaittava reitti löytyi keskeltä tiheitä piikkipensaita, joiden latvat nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Puskamöyrinnän aikana mielessä kävi muutamaankin otteeseen, että kuinkahan fiksua mahtoi korkeassa heinikossa möyriminen olla, kun minulla ei ollut aavistustakaan tiheänä muurina ympäröivien piikkipensaiden asukkaista.

Harjanteen huippu kuitenkin löytyi ja raapaleisena mutta voitokkaana palasin hotellille kolme tuntia lähdön jälkeen, – juuri parahiksi tapaamaan ensimmäisiä kiipeilykumppaneitani: Floridasta lentäneen Jeffin kanssa löysimme välittömästi juteltavaa sukelluksen ja kiipeilyn parista. Irlantilainen trekkaajapariskunta Rosie ja Donnal taas valloittivat heti herttaisuudellaan ja hyvällä huumorintajullaan. Päivän mittaan paikalle saapuivat myös pienikokoinen, puhelias Ahn suoraan sukellusreissulta Arubalta, kuivakkaa huumoria pirskahteleva Chase sekä opiskeluajoista asti yhtä pitänyt neljän ystävyksen ryhmä: Rene, Raf, Amigo ja Ryan. Miehillä olin tapana joka toinen vuosi tehdä yhteinen seikkailureissu – mikä loistava tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ruuhkavuosien pyörteissä. Päivällispöytä täyttyi heti iloisesta puheensorinasta, ja minusta alkoi tuntua, että tästä oli kehkeytymässä hyvä tiimi edessä olevaan haasteeseen.

Päivällisen jälkeen aikaero tainnutti minut jälleen vuoteeseen – vain havahtuakseni muutamaa tuntia myöhemmin syvästä unesta yöpöydällä olevan juomalasin kiihtyvään kilinään vasten vesikannua. Kesti sekunteja oivaltaa, että koko huone tärisi –

Maanjäristys vaimeni hetken kuluttua ja muistin sen vasta, kun aamukahvia kuppiini kaatanut Marco vitsaili yöllä hiipineensä huoneeseeni ja ravistamaan sänkyäni. Järistys oli ollut noin 4.6 Richterin asteikolla ja kestänyt noin minuutin. “Maanjäristyksiä on kahdenlaisia: yöllisessä järistyksessa maa tärisi ylös-alas-suuntaisesti, joka ei ole kovinkaan vaarallista. Vaarallisia ovat järistykset, joissa liike on sivusuuntaista. Ne hajottavat rakennuksia ja teitä,” Marco selitti.

Paikallisten rentoa suhtautumista järistykseen selittää tietenkin se, että alueella itselleni eksoottiset luonnonilmiöt, kuten järistykset ja tulivuorenpurkaukset olivat tutumpia. “Ecuadorissa on 89 tulivuorta, joista seitsemän on parhaillaan purkautumisprosessissa – ja Cotopaxi on yksi niistä,” kuvaili hotellille saapunut pääoppaamme Joaquin. Lyhyen tutustumissession, kiipeilyohjelman läpikäynnin ja varuste-checkin jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Jos hiukan Jeffin ja Amigon kanssa hihittelimmekin useampia kirkkoja sisältävälle tutustumiskierrokselle, torneihin kiipeäminen kävi ihan rappustreenistä: vanhan kaupungin alue nimittäin sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa – erinomaisen tehokas akklimatisoitumispäivä siis!

Vasemmalta: Chase, minä, Donnal, Rosie, Amigo (takana), Rene, Ryan, Jeff, Raf ja edessä kyykyssä Anh

Päivän kääntyessä iltaan ryhmän tunnelma alkoi vaihtua rennosta naureskelusta innostukseen ja pieneen jännitykseen: huomenna viimein alkaisi tapahtua ja edessä olisi ensimmäinen huiputus: 4784 metriä korkea Pichincha!

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Railon ylitystä Peak Leninillä 2023

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.

Suuri huiputus -kirjani julkaisu on ollut vuoden tärkein huippuhetki!

Suuri huiputus -kirja julkaistu!

Pitkä odotus on päättynyt, ja esikoisteokseni Suuri huiputus on julkaistu!

Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Olen nimittäin viettänyt aikaa koettaen kiteyttää, mistä kirjassani lopulta on kysymys. Se on omituisen vaikeaa, kun itse kuitenkin olen koko teoksen paperille pusertanut. Ehkä se on hyväkin – nimittäin toivon, että kirja voisi edustaa eri ihmisille erilaisia asioita, sillä jokainen lukee ja tulkitsee tarinan oman kokemuksensa kautta.

Mutta tässä yhdenlainen ajatus siitä, mitä kirjani on minulle:

Ennen kaikkea Suuri huiputus on seikkailu- ja kasvutarina, jonka toivon innostavan ihmisiä tavoittelemaan omia unelmiaan, mitä ne sitten ovatkaan. Toivon, että kirja muistuttaa, että jokainen voi oppia (ja tehdä) lähes mitä vain, jos on valmis sitoutumaan ja tekemään töitä haaveidensa eteen. Halusin myös piilottaa riveille ylistyksen kauniille ja ihmeitä täynnä olevalle maailmalle ja luonnolle.

Vuorikiipeilyn aakkosten opettelun lomassa Suuri huiputus peilaa modernia naista tämän monien roolien ja niihin liittyvien odotusten kautta. Sanotaan, että nainen voi saada kaiken: uran, lapsia, rakkaussuhteen, ystäviä ja vaativan harrastuksen. Mutta onko se todellisuudessa mahdollista – ja millä hinnalla?

Kirjan kirjoittaminen sai minut toistuvasti palaamaan hyvän vanhemmuuden teemoihin: mihin meillä on oikeus ja tarkoittaako oikeutus, että valinta on oikein? Saako vanhemman rakkauden vaikeudesta puhua? Millainen on hyvä äiti ja milloin oikeuden tuohon “titteliin” menettää – entä kuka sen päättää? 

Oman äitiyden pohdiskelu johdatti minut tarkastelemaan suhteita omiin vanhempiini. Havaitsin, kuinka mustavalkoisesti olen suhtautunut heihin – silloinkin, kun olen vaatinut itselleni oikeutta olla kaikkea yhtä aikaa.

Väitän, että jokainen vanhempi päätyy satuttamaan lastaan jollain tavalla, useimmat monilla tavoilla elämän eri vaiheissa. Se johtuu yksinkertaisesta mutta helposti unohduksiin painuvasta syystä, että jokainen vanhempi on vanhemmuuden ulkopuolella kokonainen ihminen intohimoineen, pelkoineen, kunnianhimoineen ja epäonnistumisineen. 

Kirja ja sen sanoma muuttuivatkin yllättävän paljon kirjoitusprosessin aikana, ja kirjoittaminen kasvatti minua ehkä hiukan odottamattomallakin tavalla. Olen siitä suunnattoman kiitollinen, koska uskon, että meille jokaiselle on hyväksi aina välillä tarkastella itseämme uusista näkökulmista. Kappas vain, siinä saattaa oppia jotain…

Olisi ihanaa kuulla, millainen kokemus Suuri huiputus on sinulle!

Kiitos, että luit tämän tekstin. Kiitos, jos olet ollut pitkään mukana Vuorenvalloitus-jengissä. Kiitos, jos löysit mukaan hiljattain. Ja tietenkin kiitos, jos vietät aikaa Suuren huiputuksen digitaalisilla sivuilla.

Mikä uskomaton matka tämä onkaan ollut – tuskin maltan odottaa, mitä seuraavan mutkan takana on!

Rakkaudella,

Janiina


p.s. Suuri huiputus on saatavilla ääni- ja digikirjana ainakin seuraavissa e-kirjapalveluissa:

Kirjailija rotkon reunalla

“Aamuvarhainen aurinko saa kallion syissä piilottelevan kiilteen kimaltamaan. Maisema hehkuu pastelliprisman sävyissä kuin yksisarvisen varsan turkki. Olisin näkymästä hurmaantunut, jos kaikki ei olisi kerta kaikkisen päin helvettiä.

Seison ponnistelusta tutisevin jaloin kämmenen levyisellä kivihyllyllä pystysuoralla seinämällä ja allani on satojen metrien pudotus jäätikön pintaan.
Reaktiona kiipeilyparini varoitushuutoon sormeni kouristuvat entistä tiukemmin kasvojeni korkeudella olevan kivenmurikan ympärille. Se tuntuu karhealta paljaissa sormissa, joiden ihon samanlaiset kivet ovat viimeisten tuntien aikana raapineet kosketusaraksi.
Kapealle kivihyllylle mahtuu vain muutama sentti kiipeilykenkien kärkiä. Polveni raapivat seinää, kun kramppaavat pohkeet saavat kantapäät poukkoilemaan holtittomasti ylös alas. Yritän pysäyttää jalkojen hallitsemattoman liikkeen ja vakauttaa asennon, mutta heti liikahtaessani ohut kivilippa päästää ikävän rasahduksen ja lähettää ropisevan parven pikkukiviä alla ammottavaan tyhjyyteen.

Minulla ei ole köyttä. En ole kiinni missään. Voi saatanan saatana.”

(ote kirjasta Suuri huiputus)

Minulle on aina ollut selvää, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäisen kirjani kirjoitin 7-vuotiaana tavuviivoin ja tikkukirjaimin ruutuvihkoon. Osan vaikeammista sanoista korvasin piirroksin, erityisesti yhdyssanat olivat vaikeita.
Nummelan Ponitalli -kirjasarjan kirjoittaneella Merja Jalolla saattaisi olla jotain sanottavaa tekijänoikeusasioista, sillä 21 vihonsivun mittainen kirjani kertoo tiivistetysti erään hänen teoksensa juonen. Uskon kyllä, että hän päästäisi minut pälkähästä. Hän varmasti ymmärtäisi, millaisen vaikutuksen hänen kirjansa oli tehnyt pieneen tyttöön, joka tuskin vielä ymmärsi omaa tarvettaan päästää sisällään elävät tarinat ulos.

Taannoin äiti lähetti minulle kuvan 8-vuotiaana luokan lehteen kirjoittamastani “Tyttö ja hevonen” -novellista, jonka alkuun olen itse kirjoittanut esittelyni: “Tämän tarinan on antanut julkaistavaksi lupaava kirjailija Janiina Lammi..”

Olen siis kirjoittanut aina. Kun olen onnellinen, sanoitan sen paperille. Tuskan hetkissä paha olo poistuu sormenpäiden kautta. Kun riitelen rakkaan ihmisen kanssa, jäsennän tunteeni näppäimistöllä. Joskus tuntuu, etten minä edes ole se, joka kynää pitelee – kuin sisälläni olisi toinen todellisuus, jossa tarina muodostuu. Sanat ja tarina hallitsevat – minä olen vain väylä ja väline.

Jonkun statistiikan mukaan Suomessa noin joka tuhannes esikoisteoksen käsikirjoitus saa kustannussopimuksen. Vuosikausiin en tullut edes ajatelleeksi, että ehkä kukaan ei haluaisi julkaista kirjaani, kun sen aika tulisi. Minulle kyse oli ajoituksesta, – ei siitä, toteutuisiko suunnitelma. Se ei ollut ylimielisyyttä tai itsevarmuutta. Unelma vain oli niin kovakoodattu selkäytimeeni, etten koskaan tullut kyseenalaistaneeksi sitä.

Pari kertaa vuosien varrella minulle on tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa ammattikirjallisuutta. Mutta molemmilla kerroilla olen vastannut “Kiitos, ei.” Tiesin, että minun kirjani olisi jotain aivan muuta.

Vuodet kuluivat ja pöytälaatikko täyttyi erilaisista teksteistä: runoja, novelleja, kolumneja – mitä kuvitella saattaa. Pitkään työskentelin myös ammattikirjoittajana, ja minulla oli mahdollisuus tehdä sisältöjä luovasta tekstistä tarkkaan formalisoituun viestintää. Mieleenpainuvin kokemus oli ehkä verkossa eläneen seikkailupelin käsikirjoittaminen – uskomaton urakka, todellinen työvoitto! Mutta kirjani olisi jotain muuta.

Oikea hetki tuli, lopulta. Kirjoittaminen itsessään oli pitkä ja työläs prosessi, mutta lopulta ei kovin vaikeaa. Tarina oli jo valmiina, se vain piti saada oikeaan muotoon ja ulos minusta.

Olin asettanut menestyksen merkiksi kustannussopimuksen saamisen, sillä nyt asiaa tutkittuani ymmärsin, kuinka vaikeaa se olisi. Jos kirjallisuuden ammattilaiset uskoisivat minuun, se olisi riittävä validaatio minulle.

Olin onnekas, sillä kustantaja, joka näki raa’assa tarinassani jotain, löytyi lähes heti. Kuitenkin unelman täyttymyksen riehaannuttavan riemun sijasta tunsinkin huolta, kun astuin ulos Gummeruksin toimistosta sopimus taskussa. Ei tämä riittänyt! Nyt halusinkin enemmän kuin mitään muuta, kertoa tarinan, joka puhuttelisi ihmisiä, ehkä jopa inspiroisi tai lohduttaisi. Joku oli siis käynyt siirtämässä unelmani maaliviivaa!
Mutta tottahan se on: olen koko elämäni identifioitunut kirjailijaksi – pian nähdään, onko kukaan kanssani samaa mieltä. Olen vuosia odottanut, sillä olen tiennyt oikean tarinan olevan tulossa – hetken kuluttua selviää, onko siitä kukaan kiinnostunut. Helvetti, se on pelottavaa.

Muutama viikko sitten Suuri huiputus sai lopullisen muotonsa. En voi tehdä enää mitään. Voin vain odottaa.

Julkaisuun on tätä kirjoittaessani 24 päivää, 7 tuntia ja 45 minuuttia. Vaikka kukapa sitä laskisi…

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Page 1 of 63

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén