Kirjailija rotkon reunalla

“Aamuvarhainen aurinko saa kallion syissä piilottelevan kiilteen kimaltamaan. Maisema hehkuu pastelliprisman sävyissä kuin yksisarvisen varsan turkki. Olisin näkymästä hurmaantunut, jos kaikki ei olisi kerta kaikkisen päin helvettiä.

Seison ponnistelusta tutisevin jaloin kämmenen levyisellä kivihyllyllä pystysuoralla seinämällä ja allani on satojen metrien pudotus jäätikön pintaan.
Reaktiona kiipeilyparini varoitushuutoon sormeni kouristuvat entistä tiukemmin kasvojeni korkeudella olevan kivenmurikan ympärille. Se tuntuu karhealta paljaissa sormissa, joiden ihon samanlaiset kivet ovat viimeisten tuntien aikana raapineet kosketusaraksi.
Kapealle kivihyllylle mahtuu vain muutama sentti kiipeilykenkien kärkiä. Polveni raapivat seinää, kun kramppaavat pohkeet saavat kantapäät poukkoilemaan holtittomasti ylös alas. Yritän pysäyttää jalkojen hallitsemattoman liikkeen ja vakauttaa asennon, mutta heti liikahtaessani ohut kivilippa päästää ikävän rasahduksen ja lähettää ropisevan parven pikkukiviä alla ammottavaan tyhjyyteen.

Minulla ei ole köyttä. En ole kiinni missään. Voi saatanan saatana.”

(ote kirjasta Suuri huiputus)

Minulle on aina ollut selvää, että minusta tulee kirjailija. Ensimmäisen kirjani kirjoitin 7-vuotiaana tavuviivoin ja tikkukirjaimin ruutuvihkoon. Osan vaikeammista sanoista korvasin piirroksin, erityisesti yhdyssanat olivat vaikeita.
Nummelan Ponitalli -kirjasarjan kirjoittaneella Merja Jalolla saattaisi olla jotain sanottavaa tekijänoikeusasioista, sillä 21 vihonsivun mittainen kirjani kertoo tiivistetysti erään hänen teoksensa juonen. Uskon kyllä, että hän päästäisi minut pälkähästä. Hän varmasti ymmärtäisi, millaisen vaikutuksen hänen kirjansa oli tehnyt pieneen tyttöön, joka tuskin vielä ymmärsi omaa tarvettaan päästää sisällään elävät tarinat ulos.

Taannoin äiti lähetti minulle kuvan 8-vuotiaana luokan lehteen kirjoittamastani “Tyttö ja hevonen” -novellista, jonka alkuun olen itse kirjoittanut esittelyni: “Tämän tarinan on antanut julkaistavaksi lupaava kirjailija Janiina Lammi..”

Olen siis kirjoittanut aina. Kun olen onnellinen, sanoitan sen paperille. Tuskan hetkissä paha olo poistuu sormenpäiden kautta. Kun riitelen rakkaan ihmisen kanssa, jäsennän tunteeni näppäimistöllä. Joskus tuntuu, etten minä edes ole se, joka kynää pitelee – kuin sisälläni olisi toinen todellisuus, jossa tarina muodostuu. Sanat ja tarina hallitsevat – minä olen vain väylä ja väline.

Jonkun statistiikan mukaan Suomessa noin joka tuhannes esikoisteoksen käsikirjoitus saa kustannussopimuksen. Vuosikausiin en tullut edes ajatelleeksi, että ehkä kukaan ei haluaisi julkaista kirjaani, kun sen aika tulisi. Minulle kyse oli ajoituksesta, – ei siitä, toteutuisiko suunnitelma. Se ei ollut ylimielisyyttä tai itsevarmuutta. Unelma vain oli niin kovakoodattu selkäytimeeni, etten koskaan tullut kyseenalaistaneeksi sitä.

Pari kertaa vuosien varrella minulle on tarjottu mahdollisuutta kirjoittaa ammattikirjallisuutta. Mutta molemmilla kerroilla olen vastannut “Kiitos, ei.” Tiesin, että minun kirjani olisi jotain aivan muuta.

Vuodet kuluivat ja pöytälaatikko täyttyi erilaisista teksteistä: runoja, novelleja, kolumneja – mitä kuvitella saattaa. Pitkään työskentelin myös ammattikirjoittajana, ja minulla oli mahdollisuus tehdä sisältöjä luovasta tekstistä tarkkaan formalisoituun viestintää. Mieleenpainuvin kokemus oli ehkä verkossa eläneen seikkailupelin käsikirjoittaminen – uskomaton urakka, todellinen työvoitto! Mutta kirjani olisi jotain muuta.

Oikea hetki tuli, lopulta. Kirjoittaminen itsessään oli pitkä ja työläs prosessi, mutta lopulta ei kovin vaikeaa. Tarina oli jo valmiina, se vain piti saada oikeaan muotoon ja ulos minusta.

Olin asettanut menestyksen merkiksi kustannussopimuksen saamisen, sillä nyt asiaa tutkittuani ymmärsin, kuinka vaikeaa se olisi. Jos kirjallisuuden ammattilaiset uskoisivat minuun, se olisi riittävä validaatio minulle.

Olin onnekas, sillä kustantaja, joka näki raa’assa tarinassani jotain, löytyi lähes heti. Kuitenkin unelman täyttymyksen riehaannuttavan riemun sijasta tunsinkin huolta, kun astuin ulos Gummeruksin toimistosta sopimus taskussa. Ei tämä riittänyt! Nyt halusinkin enemmän kuin mitään muuta, kertoa tarinan, joka puhuttelisi ihmisiä, ehkä jopa inspiroisi tai lohduttaisi. Joku oli siis käynyt siirtämässä unelmani maaliviivaa!
Mutta tottahan se on: olen koko elämäni identifioitunut kirjailijaksi – pian nähdään, onko kukaan kanssani samaa mieltä. Olen vuosia odottanut, sillä olen tiennyt oikean tarinan olevan tulossa – hetken kuluttua selviää, onko siitä kukaan kiinnostunut. Helvetti, se on pelottavaa.

Muutama viikko sitten Suuri huiputus sai lopullisen muotonsa. En voi tehdä enää mitään. Voin vain odottaa.

Julkaisuun on tätä kirjoittaessani 24 päivää, 7 tuntia ja 45 minuuttia. Vaikka kukapa sitä laskisi…

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Vuorikiipeilijän ja vaeltajan Niksi-Pirkka

Kuluneen vuosikymmenen aikana olen oppinut oppailta ja muilta kiipeilijöiltä lukuisia pieniä vuorielämää helpottavia niksejä. Monet niistä ovat ihan pieniä juttuja, joiden arvoa ei edes merenpinnan tasolla tule ajatelleeksi – ja siksipä ne usein muuttuvat rutiininomaisiksi toimintatavoiksi, joita ei muista mainita, kun joku kysyy matkan varrelta tarttuneita oppeja.

Kilimanjaro-reissulla vietin monta hetkeä samaa leiriä hyödyntävän pariskunnan kanssa. He olivat kokeneita polkujuoksijoita ja 3000– 4000 -metristen vuorten kulkijoita, mutta viiden tonnin rajapyykin ylittäminen toi heille paljon yllätyksiä. He kyselivät innokkaasti kokemuksia ja niksejä aiemmilta reissuilta ja päätinkin kirjata ylös joitakin, jotka herättivät heissä erityisen suurta innostusta. Ehkäpä niistä on hyötyä muillekin (ja jos sinulla on omia neuvoja, olisi mahtavaa saada niitä tekstin alle kommenttiketjuun).

Tästä lähtee:

KYNSILAKKA on erinomainen keino merkitä varusteet. Esimerkiksi vuorimajoilla saattaa samassa varustehuoneessa olla kymmenittäin saman merkkisiä hakkuja, rautoja tai kenkiä.
Elbrusin pohjoispuolen nousulla kiipeilypariltani uhkasi mennä koko huiputus sivu suun, koska aiemmin yöllä nousemaan lähtenyt kiipeilijä oli vahingossa ottanut parini ylävuorikengät (kokoa 43) omiensa (kokoa 40) sijaan. Useamman kiipeilijän yhteisefortilla saimme kuitenkin parilleni kengät: hän lainasi ryhmässä olleen toisen kiipeilijän 42-kokoa olevia kenkiä, joka puolestaan lainasi minun 41-kokoisia kenkiä ja minä taas pusersin jalkani väärät kengät ottaneen 40-kokoisiin kenkiin. Kaikilla kolmella ryhmän jäsenellä oli siis liian pienet ylävuorikengät, mikä teki kiipeilystä tuskaisaa. Onneksi väärät kengät ottanut leidi tuli puolimatkassa vastaan ja saimme kaikki omat kenkämme takaisin.
Tapahtuman jälkeen ostin kirkkaanvärisen kynsilakan ja siitä lähtien kaikissa varusteissani on ollut vaaleansininen tunnistetäplä – kiipeilykengissä tunniste on suuri rasti kengän kärjessä, jotta se ei jäisi huomaamatta edes silloin, kun kiipeilijä on väsymyksestä ja korkeudesta niin sekaisin, ettei huomaa pukeneensa jalkoihinsa kolme numeroa liian isot kengät.

JESARI on myös vuorilla loistava tuote esim vaatteiden paikkaamiseen tai varusteiden korjaukseen. Rulla on kuitenkin liian painava kantaa. Monte Rosan vuorioppaani Petten vinkistä olen aina kuljettanut jesaria mukana kiertämällä sitä runsaasti kiipeilysauvojen varsien ympärille, missä se kulkee mukana kätevästi ja on aina nopeasti saatavilla.

LÄMPÖÄ MAKUUPUSSIIN: Korkeilla vuorilla telttamajoitusolosuhteet on usein varsin vilpoisat ja erityisesti makuupussin jalkopää on kylmä. Minut pitää öisin makuupussissa lämpimänä villasukkien jalkapohjiin teipatut kengänlämmittimet. Toinen vaihtoehto on ottaa kengistä pohjalliset tai ylävuorikenkien sisäkengät makuupussin sisään jalkopäähän ja teipata lämmittimet niihin. Näin saa pussin lämpimäksi, ja aamulla jäätyneet ylävuorikengät on mukavampi laittaa jalkaan, kun sisäkengät ovat lämpöiset.

Toinen niksi KYLMIIN TELTTAÖIHIN JÄÄTIKÖLLÄ: Rinteillä teltat ovat usein miten sattuu ja päädyt nukkumaan kaltevilla pinoilla, jolloin ilma-alusta ja eristävä alusta eivät tahdo pysyä päällekäin. Olen alkanut kiinnittää alustat toisiinsa karhuntarralla. Kokeilin tätä myös makuupussiin, sillä minulla on taipumus valua pois alustan päältä, mutta tuo kokeilu päätyi tukalaan möyrimiseen pilkkopimeässä lumihangessa, joten ainakaan oman kokemukseni pohjalta en suosittele tuota niksiä.

Varustehuoltoa Peak Leninin base campissa

PUHTAUS:

Olen oppinut, että peseytyminen kannattaa aina. Se on hankalaa ja työlästä pienissä teiltoissa, kylmässä ja ilman vettä, mutta lupaan, että olo on inhimillisempi ja hiertymiä tulee vähemmän. Myös vaatteesi haisevat vähemmän parin viikon jälkeen, mikä lisää omaa ja muiden mukavuutta merkittävästi. Minä käytän kosteuspyyhkeitä ja pesen joka ilta ja aamu kasvot, kädet, kainalot, jalat ja intiimialueen. Olen laskenut tarkan kappalemäärän, paljonko otan mukaan, jotta en kanna turhia.

Toinen tärkeä puhtaustuote on vauvatalkki. Laitan sitä aina pestyäni jalat sekä jalkateriin että sukkien sisälle. Hikoilun ja rakkojen vähentämisen lisäksi taas kerran tuoksuhaitat kahden viikon trekin jälkeen ovat merkittävästi pienemmät. Rakkojen hoitoon ehdoton tuote on SUDOCREAM-niminen rasva – se on aivan uskomattoman tehokas ja pelastanut minut monesti.

Tärkeä tuote, erityisesti pitkähiuksisille, on kuivashampoo. Pieni lentokokoinen pullo riittää hyvin latvojen raikastamiseen. Mutta älä suihkuta kuivashampoota juureen ja harjaa hiuksia mahdollisimman vähän. Lopulta näilläkin konsteilla ostetaan vain jatkoaikaa, mutta esimerkiksi Peak Leninillä hiukseni olivat ihan siedettävät yllättävän pitkään.

Sitten pikkuisen “too much information” -vinkki, mutta olen jakanut tämän itse oivaltamani niksin myös muutamalle vuorioppaalle, jotka ovat olleet tästä innostuneita, varsinkin vuorilla, joissa vatsataudit ja ripuli ovat yleisiä. Vaihtovaatteita vuorilla on aina minimimäärä ja esimerkiksi Kilimanjaro-reissun kiipesin kolmilla alushousuilla. Suurikokoiset yöpikkuhousunsuojat pitävät pöksyt puhtaina pitkään ja suojaavat esim edellä mainittujen sairauksien valitettavilta mutta joskus vuorilla väistämättömiltä vahingoilta. Myös monet tutut kiipeilijämiehet käyttävät niksiä, mikäli alushousujen malli sen vain sallii.

Mike ja Pablo Peak Leninin Camp 2:ssa kokkauspuuhissa

Vaikka palveluntarjoaja hoitaisi ruoat, ota aina mukaan muutama annospussi tuttua puuroa ja kuivapakattua mehukeittoa. Kun olo on kammottavin, tutut maut helpottavat syömistä. Lisäksi usein isoilla vuorilla ruoka on aika samanlaista päivästä toiseen ja maut vain huononevat ylös mentäessä (samalla kun ruokahalu ja toisaalta energiankulutus kasvavat). Noihin syystä tai toisesta ruokahaluttomiin hetkiin tuttu kaurapuuro saattaa olla pelastus!

MINIGRIPIT ovat huipputuote monella tapaa:

  • Pakkaan lääkkeet aina mini-grippeihin, jolloin otan mukaan vain juuri sen verran kuin tarvitsen enkä kanna pakkauksia. Pussin kylkeen tussilla lääkkeen nimi ja annostusohje – ja uskomaton määrä lääkkeitä mahtuu pieneen ensiapupussukkaan. Muista kuitenkin tehdä tämä lajittelu vasta perillä hotellilla, reseptit ja alkuperäispakkaukset kannattaa olla mukana reissussa: muuten voi tulla haasteita tullissa.
  • Patterit kannattaa pakata myös minigrippeihin. Laitan otsalampulle tarvittavan määrän vaihtopattereita yhteen minigrippiin. Lisäksi taittelen patteripussin sisälle tyhjän minigripin, johon olen kirjoittanut tussilla “USED”. Näin käytetyt ja käyttämättömät patterit eivät mene sekaisin ja ympäristölle hyvin myrkillinen jäte ei jää ajelehtimaan teltan pohjalla ja varmasti tulee vuorelta pois.

Vielä lopuksi pari oppia oppaiden kanssa asiointiin – tämä tulee hiukan kieli poskessa kirjoitettuna, mutta kaikki tuntemani vuorioppaat ovat huumorintajuista sakkia (ja taitavat itsekin tunnistaa nämä).

Olisipa joku kertonut minulle heti, kun aloin kiivetä, että:

  1. Vuorilla tahdin määrää hitain kiipeilijä. Kun olet köydessä oppaan takana, muista että hän etenee juuri niin nopeasti kuin sallit. Älä siis yritä juosta opasta kiinni, he kun aina ovat nopeampia ja kiristävät tahtia, mikäli tuntevat sinut kantapäillään. Kilpajuoksussa vain uuvutat itsesi. Kulje omaa tahtiasi; näin opas huomaa vauhtisi ja sopeuttaa omansa siihen. Poikkeuksena tilanteet, joissa opas kertoo, että nyt on edettävä tiettyä vauhtia, jotta pysytään esimerkiksi vaaditussa aikaikkunassa – tai jos vaarallisempi paikka edellyttää nopeaa toimintaa.
  2. Venäläisen Alexei-oppaan nyrkkisääntö pureutui muistiini pysyvästi Mount Laylan kammottavan laskeutumisen jälkeen: “Jos vuorilla pierukin kuulostaa erilaiselta kuin yleensä, kerrot siitä oppaalle.” Oppaan täytyy jatkuvasti olla tietoinen kunnostasi ja voimistasi. Olen itse syyllistynyt salaamaan huonoa vointiani sen pelossa, että nousu keskeytettäisiin. Lopputulos oli todella ikävä. Esimerkiksi Peak Leninillä oppaani Pablo oli aivan huikea ja koska kommunikoin hänelle vuoristotaudin oireeni hyvissä ajoin (heti niiden alettua 5000 metrissä), hän auttoi minua kiipeämään vielä reilusti yli 6000 metriin, koska osasi sopeuttaa kiipeilystrategiamme suorituskykyyni ja varmisti, etten vaarantanut terveyttäni.
  3. Vielä pari tärppiä “Vuoriopas – Asiakas -sanakirjasta” : “Enää 5 minuuttia perille” tarkoittaa, että aikaa menee vielä ainakin 15, todennäköisesti 30 minuuttia. “Se on ihan kulman takana” tarkoittaa, että matkaa on vielä vähintään 30 min, luultavasti enemmän.
Bonuksena videovinkki siihen, kuinka ilmapatjasta löydetään reikä. Talkoissa kanssani Peak Lenin -oppaani Pablo

Tässäpä muutama ensin mieleen tullut vinkki, mikäli mieleesi tulee jotain lisättävää, olisi mahtavaa, jos lisäät sen kommenttiketjuun!

KUKA NYT KYLKILUILLA KIIPEÄÄ? – Kilimanjaron maaliintulo

PÄIVÄ 10: LASKEUTUMINEN

Viimein seisoin Afrikan mantereen korkeimmalla huipulla! Aamu teki tuloaan, nouseva aurinko piirsi taivaanrantaan oranssin ja punaisen sävyillä leikittelevän vyön. Palkinto koko yön kestäneestä ponnistelusta aukesi nyt eteeni: Afrikan tasangot ja vuoret sekä uuden vuoden ensimmäiseen aamuun avautuva taivas. Aamun sininen hetki juuri ennen valoa on kauneinta mitä tiedän. Nytkin seisoin paikalleni jähmettyneenä ja yritin imeä näkymän sydämeeni, jotta voisin siihen palata tuhat kertaa tulevaisuudessa.

Oli luita kalisuttavan kylmä ja alemmat vaatekerrokset kiipeilyn jäljiltä hiukan kosteat. Muutoin olisin ehkä jäänyt seisomaan paikalleni pidemmäksikin aikaa. Myös Leonard tärisi kylmästä. Hetken vielä teeskentelin, etten huomannut hänen aavistuksen ärtynyttä jalanvaihtoaan, mutta sitten luovutin, nyökkäsin oppaalleni ja aloitimme laskeutumisen.

Loiva polku kraaterin reunaa Stella Pointille mahdollisti vielä maisemien ihailun. Olimme ehtineet juuri sopivasti pois ruuhkan alta ja vastaan tuli nyt lähes katkeamaton nauha kiipeiljöitä, jotka toinen toistaan tuskaisemmin raahautuivat polkua ylös. Tuo ponnistus oli hyvin muistissa, ja vaikka laskeutuminen loivalla polulla oli huomattavasti kevyempää, keuhkoja ja lihaksia poltteli jatkuva hapenpuute. Pelkkä tervehdyksen huikkaaminen sai hengästymään ja jokainen liike oli kuin hidastetusta elokuvasta. Parhaani mukaan huikkailin kannustavia sanoja ja uuden vuoden toivotuksia vastaantulijoille samalla, kun hymyilin horisontin takaa nyt jo kurkistavalle auringon kaarelle. Tällaista täyttymystä en koe missään muualla kuin vuorilla, ja tunteen syvyys yllättää joka kerta. Kun vuorille pääsee vain kerran tai pari vuodessa ja huipulle ei läheskään joka kerta, on helppo unohtaa syyt, jotka rinteille tuovat. Siinä hetkessä lupasin itselleni, että jatkossa keskityn enemmän tämän tunteen tavoittamiseen kuin lisäkorkeuden havitteluun.

– GO TEAM FINLAND, GO!

Vastaantulevan kiipeilytiimin oppaan riehakas huuto ja hartioilleni jysähtävä käsivarsi tempaisi minut tunnelmoinnistani. Tunnistin miehen Leonardin tuttavaksi alemmista leireistä, missä olimme vaihtaneet muutaman sanan. Nyt olimme kuin ylimmät ystävät, kun halasimme ja kannustin miehen kannoilla kumarassa ja kasvoilla tuskainen irvistys raahautuvaa asiakasta, joka oli liian uupunut sanoakseen mitään.

Stella Pointille saapuessamme aurinko oli jo kokonaan näkyvissä ja sen säteistä saattoi tuntea, että kraaterin reunalta tuulten kynsistä laskeutumisen jälkeen luvassa olisi hikinen laskeutuminen. Polku Stella Pointille oli täysin tukossa, ja näky oli suorastaan järkyttävä: jono oli katkeamaton. Muutaman kymmenen metrin välein sen varrella maassa makasi ihmisiä, joita oppaat yrittivät maanitella tai nostaa takaisin jaloilleen. Monet eteenpäin liikkuvistakin roikkuivat oppaan kädessä. Monet kiukuttelivat ja huusivat oppailleen, jotka selvästi olivat tottuneet kiukutteleviin asiakkaisiin. Yläleirissä olin nähnyt miehiä kirkkaanvärisissä liiveissä ja nyt ymmärsin heidän tehtävänsä: he olivat vuorella ainoastaan kantamassa alas ihmisiä, jotka olivat ylittäneet voimavaransa.

Näky sai minut hiljaiseksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin kiipeää vastuullisesti ja valmistautuneena, kaikkien pitää olla tervetulleita vuorille. Aloittaessani kiipeilyn olin tyrmistynyt tietynlaisten kiipeilypiirien kylmyydestä ja siitä, että jotkut olivat sitä mieltä, etteivät aloittelijat kuuluneet vuorille. “Kuinka kehittyä kiipeilijänä, jos ei saa koskaan aloittaa?” -kysymykseeni sen sijaan ei tullut vastauksia.

Mutta nyt olin järkyttynyt. Kilimanjaro ei edellytä teknistä vuorikiipeilyosaamista, ja se selvästi saa ihmiset unohtamaan, että kyseessä on korkea vuori. Kaikki vuorikiipeilyn riskit eivät tule teknisyydestä ja lähes kuusituhatta metriä korkea vuori edellyttää hyvää kuntoa ja varustautumista.

Havahduin ajatuksistani Leonardin kutsuhuutoon. Mies seisoi sivummalla, ja olin huojentunut, ettei hän aikonut laskeutua ruuhkaisen polun vartta. Lähdimme liukumaan suhteellisen jyrkkää rinnettä, joka oli kuorrutettu soralla ja erikokoisilla kivenlohkareilla. Alku sujui mallikkaasti polvet rentoina hiekkadyynejä alas liukuen, mutta noin tunnin kuluttua, kun reidet alkoivat olla jo hapoilla, edessä oli yllätys. Minulla oli ihan reippaasti vauhtia, kun yksi hiekkakasoista ei ollutkaan pehmeä. Jähmeä savikasa jyrkässä rinteessä pysäytti vauhtini kuin seinään, jalat lähtivät alta ja koska olin nojannut runsaasti taaksepäin, rysähdin selälleni ja valuin sitten useita metrejä rinnettä alas. Pudotus ei ollut korkea, mutta pahaksi onneksi alla oli teräväreunainen kivilohkare, jonka päälle rysähdin kyljelleni.

Rinnettä kaikui suustani karannut kirosanojen litania. Kun sain valumisen pysäytettyä, yritin nousta ylös, mutta hetkeen en pystynyt liikkumaan tai vastaamaan Leonardin huolestuneeseen “Jenniina, are you ok?” -huutoon. Ilmat olivat iskeytyneet keuhkoista ja kyljestä säteilevä kipu vihloi pitkin selkärankaa. Addrenaliini työnsi ensimmäiseksi reaktiokseni suuttumuksen, ja heti kuin kynnelle kykenin, nousin vaivalloisesti pystyyn, kuittasin Leonardille olevani kunnossa ja käännyin jatkamaan matkaa haluamatta tutkia vauriota enempää.

Hetken kuluttua osasin jo aavistaa, mitä oli tapahtunut. Iskun shokin laannuttua kipu alkoi aaltoilla kyljessä ja hengittäminen oli tuskallista. Muistin liian hyvin tuntemukset ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltäni, jolloin putosin köyteen ja iskeydyin vuoren jäistä kiviseinää vasten. Jatkoin matkaa ja yritin vain hengittää kevyesti keuhkojen yläosalla. Olimme joka tapauksessa matkalla alas, turha asiasta oli tehdä sen enempää numeroa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme yläleiriin hautovassa kuumuudessa. Oman leirimme sekä naapuritelttojen oppaat ja kantajat vastaanottivat meidät kuin suuremmatkin sankarit; laulaen, ylävitosia paiskojen ja halaten (mitä väistelin parhaan kykyni mukaan, sillä kylki ei kestänyt minkäänlaista rutistusta). Hymyilin vielä pitkään kömmittyäni telttaani pariksi tunniksi lepäämään. Tämä oli taito, jota ei kaikilla vuorilla osata: vaikka kokenut opas käy huipulla toistakymmentä kertaa kaudessa ja se on myös kantajille arkea, kokemus on monelle kiipeilijälle ainutkertainen. Vaikka alkuun minua nauratti tiimin riehaantuminen, kun saavuin teltoille, oli myönnettävä, että se tuntui hyvältä ja nosti omankin juhlatunnelmani pilviin.

Kaksi tuntia unta, uusi Savett-suihku ja runsas lounas, ja olin jälleen valmiina lähtöön. Repun rinta- ja vyötäröremmiä en voinut kiinnittää, se koski liikaa kylkeen. Kello ei ollut vielä edes puolta päivää, kun aloitimme 1500 vertikaalimetrin laskeutumisen kohti Mweka Forest Campia, viimeistä leiripaikkaamme. Parin tunnin lepo ja ruoka olivat tehneet ihmeitä ja tunsin olevani taas täysissä voimissa. Marssimme hiekkarinnetta vauhdikkaasti alas ja fiilistelin jo edessä olevaa köllöttelyiltapäivää: alhaalla olisi taas lämmin ja olisimme perillä ajoissa, sillä Leonard totesi:

– En ymmärrä, miksi aika-arvioksi tälle viimeiselle 7 kilometrin vaellukselle annetaan 2,5 tuntia, – tähän menee 45 minuuttia.

Ihanaa, makoilin teltassa ja söisin keksejä ja lukisin jännään kohtaan jäänyttä kirjaa!

Tuntia myöhemmin ymmärsin kahden tunnin aika-arvion hyvin. Siinä missä joskus oli ollut polku, oli ensin riehunut metsäpalo, joka oli polttanut kaiken elävän. Myöhemmin monsuunikauden sateet olivat repineet maan nurinniskoin ja polun kohdalla oli loputtoman liukas ja äärimmäisen vaikeakulkuinen kivilouhikko. Leonardia tai minua kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Olimme väsyneitä, liukastelimme ja kompuroimme jatkuvasti. Polviin sattui, olihan takana oli viitisentoista tuntia kiipeämistä. Kylkeeni sattui hurjasti, mutten halunnut mainita siitä Leonardille, sillä huumorintajuni ei olisi tässä kohtaa kestänyt vanhan afrikkalaismiehen hössötystä. Pidimme yllä niin rivakkaa tahtia kuin mutaisessa kivikossa saattoi ja ohitimme monia ryhmiä. Emme voineet olla enää kaukana.

Ja sitten taivas rysähti niskaamme. Kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt suihkun päälle. Repiessämme kuorivaatteita päälle kysyin varovasti, kauankohan matkaa oli vielä jäljellä. Leonardin neljänkymmenen viiden minuutin arvioista oli kulunut kaksi tuntia.

– Kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan, opas vastasi, ja nielaisin kysymyksen, oliko tämä arvio samalla tarkkuudella kuin edellinen.

Kyllä se oli. Tuntia myöhemmin kompuroimme Mweka Campiin kylmissämme, märkinä ja mutaisina. Sade oli niin voimakas, ettei telttoja saatu pystyyn vaan päädyimme jälleen värjöttelemään varastoteltan kankaan alla odottamassa sen laantumista.

Kun lopulta sade laantui ja teltat saatiin pystyyn, kaaduin omani pohjalle jaksamatta tehdä mitään muuta kuin pakollisimmat kuivattelutoimenpiteet ennen nukahtamista.

PÄIVÄ 11: KURARÄNNISSÄ MAALIIN

Aamulla Sadik saapui kello 5.30 ravistelemaan minua olkapäästä. Vesisade jatkui yhä, mutta oli hiipunut ripotteluksi, kun 10 kilometrin vaellus Mweka Gate -porttia, joka oli matkamme virallinen päätepiste. Kylkeen koski niin, että hengittäminen oli hankalaa, mutta lohduttauduin ajatuksella, että tämä olisi viimeinen ponnistus ennen lepoa.

Polku oli kuin mutajärvi ja todella huonossa kunnossa koko yön jatkuneen sateen jälkeen. Liukastelimme alaspäin yrittäen välttää limaisiksi muuttuneita kiviä ja puunjuuria, joiden päälle astumisesta seuraisi lähes väistämättä kaatuminen. Välittämättä väsyneistä lihaksista tai jomottavasta kivusta kyljessä painelin kuin ajokoira rinnettä alas. Tytär aloittaisi tänään uudessa koulussa, ja jos ehtisin netin tai puhelinyhteyden äärelle kolmessa tunnissa, ehtisin soittaa tai ainakin laittaa viestin ja toivottaa onnea. Leonard yritti toppuutella minua, mutta halu puhua tyttärelle oli niin voimakas, etten kertakaikkiaan kyennyt odottelemaan, kun selvästi myös väsynyt oppaani pysähteli jutustelemaan ohittamiemme ryhmien oppaiden kanssa.

Flunssaisen ja turvonneen loppuyhteenveto

Lopulta huonokuntoisesta polusta huolimatta kuljimme kymmenen kilometrin matkan portille alle kolmessa tunnissa ja miltei kiljuin riemusta, kun puhelimeen ilmestyi yksi värisevä signaalitolppa. Noin kolmannellatoista yrityksellä “Mahtavaa ensimmäistä koulupäivää! Pärjäät hienosti rakas!” -viestini suostui lähtemään – laskujeni mukaan 30 minuuttia ennen tyttären ensimmäisen oppitunnin alkua.

Hengähtäen syvään istahdin Mweka Gaten tukevan ulkopöydän ääreen ja nyöritin mutaiset vaelluskengät ja hikiset sukat jaloistani. Aurinko paistoi ja raikas ilma tuntui ihmeellisen ihanalta likaisten sukkien sisällä hiertyneissä varpaissa. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei edes suihkuun, vaikka edellisestä kunnon peseytymisestä oli kulunut puolitoista viikkoa. Opas käveli luokseni virnistäen ja ojensi käteeni huurteisen Kilimanjaro-oluen:

– We have a rule that you are not allowed to drink Kilimanjaro beer until you’ve climbed the mountain. Jenniina, my sister from another mother, now you have earned your first Kilimanjaro beer!

p.s. Kotiin paluun jälkeen selvisi, että arvioni oli oikea ja syy kipuun oli murtunut kylkiluu.

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

PÄIVÄ 9: UUDEN AJAN KUU

Huiputusyritykseen lähtöä edeltävät tunnit olivat kidutusta. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja jännittynyt mieleni alkoi keksiä toinen toistaan kauheampia asioita, joita oli saattanut tapahtua kotona kuluneen viikon aikana. Makasin pimeässä teltassa, kuuntelin tuulen ulinaa ulkona ja yritin rauhoitella itseäni. Miltei itkin helpotuksesta, kun herätyskello pirahti 22.00 merkiksi siitä, että lähtöön oli aikaa yksi tunti. Edessä olisi pitkä yö.

Lähtöhetken tunnelmia

Olin jo aiemmin illalla pakannut kaiken valmiiksi, tehnyt ‘Savett-suihkun’ ja vauvatalkittanut varpaat sekä vaihtanut puhtaat alusvaatteet ja sukat. Lähtövalmistelut sujuivat vuosien tuomalla rutiinilla, ja nyt yksin teltassa oleminen mahdollisti nopean toiminnan.

Juuri ennen lähtöä Leonard saapui paikalle ja kehoitti lisäämään vaatetusta. Olen tottunut siihen, että lähtiessä pitää olla hiukan vilpoisa olo, jonka liikkeen luoma lämpö sitten tasaa. Ihmettelin oppaan ohjetta, mutta päättelin sitten tämän tietävän, mistä puhui. Ehkä alkumatkassa oli hitaampia kohtia, joissa joutui pysähtelemään pitkäksi aikaa?

Kun astuin teltasta vuoden viimeiseen iltaan, taivas kaartui ylleni täydellisen pilvettömänä, ja sen mustaa pintaa vasten tähdet loistivat kuin sametille huolettomasti nakatut timantit. Ilma oli lämmin ja täysin tyyni, – kuin maailma olisi pysähtynyt vuoden 2023 viimeisten tuntien ajaksi vain odottamaan uutta alkua.
Kuu oli valtava, aivan kuin se olisi uteliaana uinut lähemmäs katsomaan seikkailuun lähteviä. Saatoin erottaa sen muodot niin tarkasti, että tiedostamattani ojensin käden kuin koskettaakseni Kuun meren pintaa. Maailma ympärillä, leirin äänet ja lähdön kohina katosivat. Olimme siinä kahden, kuu-ukko ja minä. Hymyillen nostin kasvot kohti kalvakkaa valoa, suljin silmäni ja siinä seistessäni minut täytti varmuus, että uusi aika oli alkamassa. Kuin kuun hopeiset säteet olisivat imeneet minusta vaikean vuoden uupumuksen, hellästi puhdistaneet kokemusten ruhjeet ja silittäneet poskea rohkaisevasti.

– Jenniina, my sister from another mother! It’s time to go!

Leonardin kiirettä huokuva ääni tempaisi minut takaisin maapallon pinnalle, 4673 metriin, josta matka kohti 5895 metrin korkeudessa olevaa huippua alkaisi. Reitille oli lähdössä paljon kiipeilijöitä ja arvostin oppaani päätöstä lähteä aikaisin. Lämpötila tulisi laskemaan kiivettäessä parisenkymmentä astetta, eikä Afrikan mantereen korkeimman vuoren kraaterin reunalla pakkasessa ja tuulessa jonoon juuttuminen olisi hyväksi.

Polku nousi kivikossa lomassa, ja hetken kuluttua ohitimme vielä uneliaan Kosovo-yläleirin, jonne pääsi erityismaksusta aloittamaan huiputuksen hiukan ylempää. Reitti oli selkeäkulkuinen, ja kuun valo niin voimakas, ettemme tarvinneet edes otsalamppuja. Etenimme rivakkaa tahtia: aikaisemmalla lähtöajalla liikkeelle lähteneillä ryhmillä tuntui olevan sanaton kilpailu johtoasemasta. Olen oppinut, että vuorilla hosuminen on yleensä aina huono idea, mutten halunnut vastustaa opasta ja asetuin Leonardin rivakkaan tempoon.

Ensimmäinen kiipeilytunti on usein minulle raskas, kunnes keho alistuu taas tosiasiaan, että olen jälleen pakottanut sen ylämäkipuristukseen tuntikausiksi. Nyt oppaan nopea tahti ja liian paksu vaatetus tekivät ensimmäisestä tunnista tukalan ja hiukan Kosovo Campin jälkeen pysähdyin ärtyneenä. Aavistuksen liian kirein ottein revin Leonardin ohjeistuksesta lisäämäni ylimääräisen vaatekerroksen pois ja survoin sen reppuuni. Olimme tuskin lähteneet ja olin jo hiestä märkä!

Leonardin vauhti vain kiihtyi siirtyessämme polulta kivikkoon, ja huomatessaan, että pysyin perässä, hän alkoi selvästi jahdata edellä kulkevia ryhmiä. Monista kiipeiljöistä näkyi korkeuden ja nousun ponnistelu, ja aina silloin tällöin ohitimme polun varteen lyyhistyneen matkalaisen, jota opas koetti maanitella jaloilleen. Jokaisen ohitetun ryhmän kohdalla huikkasin jotain kannustavaa väsyneille ja sain takaisin lämpimiä hymyjä – välillä lopen uupuneita katseita.

Ohitimme nopeasti useita ryhmiä ja pian meitä edellä oli enää muutama nopeasti etenevä tiimi. Olen kilpailuhenkinen ja ajokoiramaisesti antaudun jahtiin kaikkialla – paitsi vuorilla. Jalat ja keho tuntuivat voimakkailta, mutta akklimatisaatio ei ollut selvästi ehtinyt tehdä tehtäväänsä. Tiesin, että juoksu tulisi kostautumaan ja juoksukilpailu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Niinpä pysähdyin ja odotin, kunnes opas kääntyi katsomaan minua:

– Leonard, we are well ahead of most climbers. I understand you want to avoid the traffic, but this is not a competition. Pole pole!

Oppaan kasvot kääntyivät mutrulle, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, alkoi rinteellä tapahtua. Polku takanamme piirtyi esiin kuin välkehtivä helminauha lukemattomien otsalamppujen aloittaessa yhtäaikaisen välkyttelyn ja rinteellä alkoi kaikua “Kilimanjaro, Hakuna Matata” kiipeilijöiden spontaanina yhteislauluna.

Kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, mutta sitten vilkaisin rannekelloa ja oivalsin, että kello oli tasan keskiyö ja vuosi oli juuri vaihtunut! Nauroin ääneen iloista näkyä: ryhmät olivat liian etäällä toisistaan halauksiin tai ylävitosiin, mutta vilkkuva valojen helminauha puki vuoren rinteen juhla-asuun ja laulu ja iloiset huudot yhdistivät hetkeksi kiipeilijät koko rinteen pituudelta. Mikä ikimuistoinen hetki samettisen mustan taivaankannen alla Moshin kylän valojen loistaessa kaukana alapuolellamme!

Tyyni yö oli kuuma, ja vaatteiden vähentämisestä huolimatta olin hikoillut ihoa vasten olevat vaatteet märiksi noustessamme vauhdikkaasti kivikkoista rinnettä. Korkeus painoi toki lihaksissa, mutta oloni oli vahva. Jalat puskivat minua päättäväisesti ylös rinnettä välittämättä lihaksissa poreilevasta hapenpuutteesta.

Jossain 5300 metrin tietämillä korkeuden vaikutukset alkoivat olla ilmeiset ja tiesin, että tästä alkaisivat matkan haastavimmat metrit. Aamuyön pimeydessä aamuun oli vielä tunteja ja olimme kaukana yläpuolellamme häämöttävästä kraaterin reunasta. Runsaan hikoilun seurauksena saapui nestehukka: huimaus sai pääni pyörimään ja tasapainon heikkenemään niin, että kompuroin jatkuvasti askelissani. Vatsan tuttu pesukoneen linkousta muistuttava jylläys liittyi seuraan hetken kuluttua, ja vauhtini alkoi hidastua. Oppaani ei tuntunut huomaavan asiakkaassaan tapahtunutta muutosta, vaan paineli entisellä vauhdilla rinnettä ylös vetäen köydestä vaativasti. Päätin ottaa opikseni menneestä ja tulla paremmaksi kommunikoimaan:

– Leonard, I’m feeling the altitude quite heavily now and have several symptoms. I need to slow down.

Opas tuskin vilkaisi olkansa yli ja ässähti hiukan ärtyneesti:
– Don’t think about it.

– Good talk.

Seuraavat tunnit nousimme yksitoikkoista hiekan ja kivikon sekaista rinnettä, ja tiesin, että tämä nyt oli päästä kiinni. En ollut yhtään väsynyt, mutta pää tuntui sekavalta ja hoipertelevat aivoni viskoivat toinen toistaan kummallisempia ajatuksia polulleni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka mielen temppuilun tunnistaminen sai sen vaikutusvallan vähenemään. Samalla tavalla kuin akklimatisoitumisen oireita sietää paremmin, kunhan oppii tunnistamaan, milloin kyse on sopeutumisesta ja milloin jostain vakavammasta. Ravistin päätä ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Tavallaan oppaani oli siis ollut ihan oikeassa.

Yhtäkkiä oli todella kylmä, ja kaduin syvästi, että olin jättänyt paksuimman Haglöfs-takkini telttaan turhaa painoa vältellessäni. Olin ollut liian syventynyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut lämpötilan nopeaa pudotusta ajoissa. Olin lisännyt vaatteita liian hitaasti ja juonut runsaasti huomaamatta, että vesi oli hyytynyt hileiseksi. Tunsin ruokatorveni ja vatsani kipristyvän kylmästä, kun sohjo valui alas kurkustani ja pian vatsaan alkoi koskea. Olin umpijäässä, sisältä ja ulkoa.

Pelastukseksi koitui reppuun kätketty termos täynnä kuumaa inkiväärivettä, ja tein henkisen muistiinpanon, että termos olisi aina viimeisten pois jätettävien varusteiden joukossa. Se oli nimittäin maannut teltan pohjalla vihreän paksun takin seurana, sillä alempana lämpimässä sen 750 gramman paino (plus sisältö tietenkin) oli tuntunut turhalta kuormalta. Onneksi Leonard oli naputtanut kiipeilysauvallaan metallista kylkeä ja todennut:

– This we take.

Kun kaino valojuova taivaanrannassa alkoi vihjata vuoden ensimmäisen aamunkoin olevan lähellä, ensimmäisten kiipeilijöiden joukossa nousimme Kilimanjaron kraaterin reunalle. Viimeinen nousu oli ottanut kunnolla mittaa naisesta, ja nyt nähdessäni Stella Pointin (5756 m) kyltin, purskahdin ilon kyyneliin. Olin odottanut tätä niin pitkään – ja nyt tiesin, että tänään – kuuden vuoden odotuksen jälkeen – minä saavuttaisin Uhuru Peakin, jonne oli vielä reilun tunnin matka kraaterin reunaa myötäillen.

Leonard suorastaan riehaantui tunteikkaasta reaktiostani ja hyytävän kylmässä pakkasaamussa me halasimme ja nauroimme juhlimme:

– My sister from another mother, today you are going to make your dream come true!

Opas olisi jäänyt Stella Pointille pidemmäksikin aikaa tunnelmoimaan, mutta halusin käyttää kaiken nyt suoniin syöksyneen addrenaliinin jäljellä olevaan nousuun. Se veikin minut lähes puoliväliin jäljellä olevaa matkaa mutta sitten lähes 6000 metrin korkeus alkoi tuntua voimallisesti – kuin jokin olisi painanut minua kallion sisään. Suurin osa muista kiipeilijöistä näytti ottaneen kantajan mukaan myös huiputusyöksi, jotta he saattoivat edetä ilman päivärepun painoa. Mutta hetkellisen kateuden aallon alla muistutin itseäni, että minä olin tullut kiipeämään vuoren itse ja varusteet kuuluvat suoritukseen.

Olimme nyt jäätikön päällä ja vailla tuulen suojaa. Jäinen viima puhalsi lävitseni ja oli niin kylmä, että nostin puhvihuivin suuni eteen, sillä ilma vihloi henkitorvea ja repi sierainten sisäpintoja. Polku polveili kraaterin reunaa, katosi sitten kivikkoon ja palasi taas laveammalle jäätikölle armottoman tuulen kynsiin. Stella Pointilta oli näyttänyt, että huippu oli parin mutkan takana mutta jälleen kerran vuori oli onnistunut huijaamaan minua. Matka oli loputon.

Kunnes näin kauempana edessä kulkeneen ensimmäisen seurueen valojen pysähtyneen ja kerääntyneen kasaksi. Se saattoi merkitä vain sitä, että Uhuru Peak oli lähellä!

Lähes juoksin viimeiset kymmenet metrit.

Lukuunottamatta ohutta valokaistaletta taivaanrannassa oli vielä pimeää. Kello oli 5.10 – olimme kiivenneet huipulle vain kuudessa tunnissa!

Ojensin käteni ja kosketin Uhuru Peak -huipun kuuluisan kyltin huurteista pintaa. Kuusi tuntia sitten olin nostanut repun selkääni, mutta todellisuudessa tämä matka alkoi kuusi vuotta sitten.

Hymyilin kameran suuntaan silmät sokeina tuulessa jäätyneistä kyynelistä ja yritin pitää kylmästä tempoilevat suupieleni vakaassa hymyssä. Kosketin huippukylttiä vielä uudelleen ja katsoin sen ohi taivaanrantaan.

Kilimanjaron huiputus 1.1.2024 klo 5.10

Vuoden 2024 ensimmäinen auringonnousu maalasi taivaan juhlasävyihin, kun minä seisoin Afrikan katolla. Viimeinkin.

p.s. Tiesitkö muuten, että Uhuru tarkoittaa swahiliksi “VAPAUS” ja huippu sai nykyisen nimensä vuonna 1961 Tansanian itsenäistyessä?

Kraaterin reuna antaa käsitystä vuoren mittasuhteista

Page 1 of 63

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén