Vuorenvalloitus

Paljon melua kengistä

On February 1, 2023

In kiipeilyvarusteet, Peak Lenin, vuorikiipeilyvarusteet, vuorikiipeilyyn valmistautuminen, ylävuoristokengät

Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.

Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.

Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:

– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?

Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:

– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.

Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.

Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!

Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:

Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.

Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.

Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:

Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.

Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.

Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.

Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.

Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.

Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.

Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.

Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:

– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.

Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)

Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.

Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.

Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.

Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui
olevan todella varustautunut kaikkeen…

Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.

Ja et voi kiistää, etteivät ne ole hienot!

Monte olisi tyytyväinen.

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

By Janiina

On December 18, 2022

In Aasia, alpit, Etelä-Amerikka, Matterhorn, Ojos del Salado, Peak Lenin, valmistautuminen, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Vuorenvalloitus 2023 – kauemmas ja korkeammalle kuin koskaan!

By Janiina

On October 8, 2022

In Aasia, Himalaja, Mount Everest, Peak Lenin, peak lenin

Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.

Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!

Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank

Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.

Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.

Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:

Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.

Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.

Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.

Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.

Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba

Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.

Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.

Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?

Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.

“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”

Vuorenvalloitus 2023 on alkanut.

Jännitysnäytelmä metsässä – Vuorenvalloitus 2022 loppuhuipennus

By Janiina

On October 4, 2022

In Aasia, basecamp, erävaellus, himalaja, Himalaja, Mount Everest, Nepali, vaellus, vaelluspäiväkirja, vaeltaja

Päivä 13: Lukla – Kathmandu

Surkuhupaisasti ristimme vessapaperipussin käsilaukukseni, sillä viimeisten vuoripäivien aikana juurikaan tohtinut olla erossa siitä.

Neljän korvilla aamuyöllä paluumatkalle lähdössä oleva porukkamme, Frank, hänen Sudit-oppaansa, Jan sekä kiipeilyparini Heikki ja minä seuranamme saattamaan tullut Binod, kokoonnuimme majatalon hämärään ruokasaliin odottamaan lähtökäskyä. Jännittyneenä nypimme varhaista aamupalaa ja tuijotimme ikkunasta näkyvää, hiljalleen aamua vastaanottavaa vuoristomaisemaa, joka valitettavasti oli kääriytynyt tiheään harmaaseen pilvivilttiin. Minuuttien madellessa eteenpäin keskusteluyritykset tyrehtyivät, ja kun kello 06 lopulta puhelin tiskin takana pirahti soimaan, ääni tuntui venyneessä hiljaisuudessa niin kovalta, että sydämeni taatusti jätti yhden lyönnin väliin. Hermostuneina tuijotimme puhelimeen vastaavaa majatalon isäntää. Hän puhui lyhyesti, sulki sitten puhelimen ja kääntyi hymyillen meitä kohti:

– Kone on juuri noussut Kathmandusta!

Huone täyttyi hälinästä, kun kaikki säntäsimme yhtä aikaa pystyyn ja ryhdyimme kokoamaan varusteitamme siirtyäksemme aamu-usvan halki kohti asemahallin virkaa toimittavaa pientä huonetta kiitoradan toisella puolen. Laukkujen punnituksen jälkeen siirryimme alakertaan, kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen aulatilaan odottamaan lentokoneen saapumista.

Aika valui eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Kone tulisi täyteen, eli kaikkiaan parisenkymmentä matkustajaa pyöri huoneessa levottomina ja tuijotellen ulos valkoiseksi massaksi muuttuneeseen maisemaan. Osa heistä oli jo useana päivänä yrittänyt päästä lennolle, mutta kahteen viikkoon yhtään konetta ei ollut päässyt Luklaan. Hetkien valuessa Dalin kellojen lailla tunnelma muuttui ensin hermostuneeksi ja sitten lannistuneeksi.

Kahden tunnin odottelun jälkeen huolet realisoituivat, kun lentokenttävirkailija ilmaantui portaille huutamaan, että kone oli joutunut palaamaan Kathmanduun.

Lukla–Kathmandu -reitille oli aikataulutettu kolme edestakaista lentoa per päivä. Ensimmäiselle sääennuste oli aina paras, niin tänäänkin. Nyt meillä olisi vaihtoehtoina jäädä odottamaan, pääsisivätkö myöhäisemmät lennot perille. Toinen vaihtoehto olisi yrittää löytää helikopteri, joka lennättäisi meidät Kathmanduun. Jokainen lentokoneen odotushetki vähentäisi kopterilennon onnistumismahdollisuuksia, sillä vaikka helikopterit lentävät lentokoneita haastavammissa olosuhteissa, onnettomuuksien seurauksena niidenkin lentämistä on ryhdytty rajoittamaan.

Olimme edellisenä iltana Frankin ja Janin kanssa sopineet, että ryhtyisimme etsimään helikopteria heti, mikäli ensimmäinen lento ei saapuisi. Kopteriin mahtui viisi ihmistä. Lennon hinta oli 2500 dollaria, ja vaikka kustannus oli korkea, viidellä jaettuna se olisi jotenkuten ujutettavissa luottokortin takakulmalle.
Suunnitelman piti olla sovittu ja selvä, mutta yhtäkkiä alkoi tapahtua omituisia: Frankin opas Sudit teki tenän vaatien, että alkuperäisestä poiketen Frank maksaisi myös hänen helikopterilentonsa. Kun he saivat neuvoteltua keskinäisen sopimuksensa kuntoon, kävi ilmi, että Sudit oli käynyt neuvotteluita yhteisistä helikopterilennoista toisen kiipeilyryhmän kanssa ja luvannut, että hän ja Frank jakaisivat toisen kopterin jättäen Heikin, Janin ja minut kolmestaan. Tilanne oli muuttumassa kummalliseksi, ja olin huojentunut, kun yhtäkkiä Binod ilmestyi aulaan – hän oli palannut auttamaan meitä kuultuaan, ettei lento tullutkaan.

Seuraavat kaksi tuntia olivat kuin sekavasta elokuvasta. Pitkän monikantaneuvottelun jälkeen Sudit luovutti liittoumastaan toisen tiimin kanssa. Taustalla oleva kuviokin aukesi: Sudit oli ilmeisesti onnistunut neuvottelemaan itselleen rahallisen korvauksen, mikäli olisi saanut toiselle ryhmälle kopterikyydin ja lisää maksajia. Lisäksi hän oli ottamassa välityspalkkion myös meidän kopterikyydistämme – yritteliäs kaveri, pakko myöntää!

Kopteripalvelun tarjoajakin löytyi, mutta kopteri ei pystyisi lentämään Luklaan, vaan meidän tulisi kaikkine varusteinemme vaeltaa sateisen metsän läpi alempana sijaitsevaan kylään, jonne kopteri voisi laskeutua. Normaalioloissa tuo ei olisi ollut ongelma, mutta minä olin sairas, meillä oli valtavat varustesäkit, ja kantajamme Kamal lähtenyt kotia kohti.

Seuraava ongelma oli raha. Kopterifirmaa edusti kaksi miestä, ja palvelun olemassa olosta ei ollut muuta todistetta kuin toisen takkiin kömpelösti ommeltu helikopterifirman logo. Miehet ilmoittivat, ettei kopteri lähtisi Kathmandusta ennen kuin olisimme maksaneet heille. Heikki ja minä raavimme kokoon kaiken jäljellä olevan käteisemme, mutta se ei riittänyt kuin yhden matkan maksamiseen. Luklan ainoa pankkiautomaatti oli tyhjä tai mahdollisesti rikki.

Niinpä laukkasimme hössöttävien kopterimiesten perässä ympäri kylää kaatosateessa yrittäen ratkoa tilannetta. Touhuun liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden roolia oli vaikea hahmottaa.

Lopulta Heikki sai häslingistä tarpeekseen ja ilmoitti päättäväisesti, että maksamme puolet nyt ja loput kopterin laskeuduttua Kathmanduun, missä luottokortit toimisivat. Liekö kopterifirman edustaja itsekin huomannut, ettei asia ratkeaisi vuoristokylässä, sillä soitettuaan lyhyen puhelun hän ilmoitti, että asia oli kunnossa. En edes jaksanut murehtia hukattua aikaa, niin helpottunut olin, että pääsisimme lähtemään.

Hulinan keskellä olin huomannut Binodin tarkastelevan kalpeita kasvojani huolestuneen näköisenä. Kun tuli lähdön aika, olin itsekin huolissani: miten ihmeessä saisin näin heikkona kannettua kymmenkiloisen päiväreppuni JA noin 25 kiloa painavan North Face -laukkuni (joka on kaikkea muuta kuin hyvä harteilla kannettava)?
Takana oli kymmenen päivää Himalajan vuorilla, joista viimeiset neljä päivää olin ollut kovassa vatsataudissa. Kolmena edellisenä päivänä olimme tehneet nopeatempoisen laskeutumisen Mount Everestin Base Campistä koko matkan Luklaan, ja olin puristanut viimeiset voimani tuohon vauhdikkaaseen siirtymään.

Nyt edessä oli vaellus mutaisen viidakkomaisen metsän halki, ei-kovin-luottamusta-herättävien helikopterimiesten johdattamana jonnekin, minne oletettu helikopteri toivottavasti saapuisi. Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olin elokuvakohtauksessa, jossa päähenkilö suututtaa katsojan tyhmillä valinnoillaan: olisimme metsässä täysin miesten armoilla. He tiesivät täsmälleen, paljonko meillä oli rahaa – puhumattakaan suurista repuista täynnä hyvälaatuisia vuoristovaellusvarusteita.

Huojennus ja kiitollisuus saivat minut kapsahtamaan Binodin kaulaan, kun mies päättäväisesti nosti ison laukkuni selkäänsä ja vaimeista vastusteluistani piittaamatta ilmoitti tulevansa varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.

Niin omituinen karavaanimme lähti liikkeelle, kaatosateessa mutaista jyrkkää polkua alas metsän siimekseen. Helikopteritakkinen mies kulki porukan edellä rivakoin askelin, ja me muut seurasimme perässä pitkäksi venyvänä jonona. Toinen kopterimiehistä liukasteli edelläni mudassa suihkusandaaleissa Heikin päiväreppu harteilleen Heikin itsensä kantaessa omaa suurta North Faceaan. Vatsakrampeista huolimatta tein kaikkeni pysyäkseni nopeasti kulkevien kopterimiesten kannoilla, sillä varsin nopeasti suihkusandaalimiehen kuljettua ohitseni Heikin päiväreppu harteillaan, mieleeni iski oivallus, että rahamme ja passimme olivat tuossa laukussa. Jos nyt miehet säntäisivät matkoihinsa, he saisivat lähes koko omaisuutemme ja matkadokumenttimme.

Polku muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi ja metsä tiheämmäksi. Aloin olla todella huolissani, kun kopteritakkinen ilmoitti noin 45 minuutin vaelluksen jälkeen, että sää oli huonontunut ja joutuisimme vaeltamaan vielä toisen tunnin, jotta pääsisimme paikkaan, jonne helikopteri saattaisi laskeutua. En uskaltanut katsoa Binodia, sillä olin aivan loppu ja pelkkä ajatus, että hän jättäisi meidät, oli pelottava. Kuin aavistaen ajatukseni hän hymyili minulle rauhoittavasti ja mutisi puoliääneen:

– I’m with you until the chopper leaves.

Punertava muta tahri vaatteemme polun jyrkentyessä niin, että oli täysi työ pysytellä pystyssä. Raskaat puiden ja pensaiden oksat läiskivät meitä kasvoihin liimaten sateenkostuttamat sitkeäsiimaiset hämähäkinseitit poskiimme. Paljaista ihokohdista sai nyppiä irti valtavia iilimatoja. En ollut rivakan lähdön hetkellä halunnut vaivata Binodia yhtään enempää. Niinpä olin jättänyt ison, tiukasti pakatun laukkuni avaamatta ja tyytynyt kuorihousujen sijasta kevyempiin softshell-housuihin. Nyt olin likomärkä.

Katseeni oli liimautunut tiukasti kopteritakkisen selkään ja kompuroin hänen perässään niin nopeasti kuin kykenin. Tiesin Heikillä olevan iso kuorma, joten koin velvollisuudekseni yrittää varmistaa, ettei meitä jätettäisi.

Tukala mutamarssi jatkui vielä toisen tunnin, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen polku sulkelsi ulos metsästä, vihreän ruohon peittämälle harjanteelle. Sen huipulla seisoi puupalikasta ja ohuesta kepistä rakennettu, karkean nuolen muotoinen opaste. Huterat tikkukirjaimet olivat paras palkinto hyisen ja mutaisen taipaleen jälkeen: ” HELIPAD”

Polku koukkasi harjanteen yli, ja yhtäkkiä saavuimme pienen majan edustalle. Pihalla seisoi ryhmä ihmisiä, jotka tunnistin lentokentällä näkemäkseni toiseksi helikopterikyytiä etsineeksi ryhmäksi. Saimme kuulla, että tämä oli heille jo kolmas peräkkäinen päivä, jonka he viettivät samalla tavalla: aamuyöllä lentokentälle, peruuntuneen lennon jälkeen metsävaellus mutaista polkua sateessa, tuntien odotus tällä majalla ja sitten paluu takaisin jyrkkää polkua ylös Luklaan, kun sääikkunaa kopterille ei ollut enää auennutkaan.

Ajatus siitä, että joutuisimme kiipeämään mutaisen rinteen takaisin Luklaan tuntui mahdottomalta. Olin toki tietoinen, ettei kopterikyytikään ollut varma, mutten ollut oikeastaan uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei varasuunnitelmamme onnistuisikaan. Niinpä irrottauduin ryhmän spekuloinnista, hoipertelin majan tupaan, istuuduin penkille ja nukahdin välittömästi.

Havahtuessani Heikki istui vieressäni ja edessäni oli höyryävä teepannu sekä vaaleaa leipää. Seuraavat tunnit venyimme pitkin majaa ja sen pihaa tuijottaen toiveikkaina valkoista pilvimassaa ympärillämme. Kopteritakkimiehen tiedonannon mukaan kaksi helikopteria oli jatkuvasti lähtövalmiudessa Kathmandussa odottamassa lentolupaa. Koska olimme tuhlanneet aikaa Luklassa käteisen metsästykseen, olimme saapuneet majalle vasta toisena, mikä tarkoitti vielä sitä, että olisimme jälkimmäisessä kopterissa.

Neljän tunnin odotuksen jälkeen kopteritakkisen ilmoitus, että lähtölupa oli saatu ja ensimmäinen kopteri ilmassa, synnytti spontaanin hurraa-huudon horrokseen vaipuneessa majassa. 45 minuuttia myöhemmin moottorin ääni sai meidät säntäämään ulos, ja pian majan edessä olevan vuoriniityn takaa näköpiiriin nousikin helikopteri.

Vaikka olin malttamaton ja huolestunut sääikkunan kestosta, toisen ryhmän huojennus heidän viimein päästessään palaamaan oli niin valtaisa, että hymyni oli leveä ja aito, kun heilutin heille hyvää matkaa. Alle kymmenen minuutin kuluttua saapumisestaan, kopteri nousi ilmaan ja sukelsi jälleen niityn päästä alas aloittaakseen matkan kohti Kathmandua.

Hiljaisuus laskeutui, ja me jäimme odottamaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kopterit eivät voineet lentää yhtäaikaisesti. Mutta vasta tuntia myöhemmin, kun sade oli tauonnut ja istuimme majan rappusilla tuijottamassa pilviin, edelleen kanssamme odotteleva Binod kääntyi hymyillen ja käänsi juuri kopteritakkimiehen sanoman:

– Helikopteri on matkalla!

Aikaisin aamuyöllä alkanut päivä tuntui venyneen kuin purukumi, mutta loputtoman odotuksen jälkeen tuttu ääni kaikui ilmassa, ja koko ryhmämme sähköistyi. Vointini oli hiukan parempi, sillä olin saanut Frankilta vatsalääkettä, joka tuntui helpottavan kouristelua vähän. Pomppasin pystyyn ja vain vaivoin maltoin olla säntäämättä kopteria vastaan sen noustessa näkyviin vuoren reunan takaa ja piiskaten roottorilapojen ilmavirralla kosteana rehottavan niityn sileäksi alustaksi laskeutumiselleen.

Vain hetkeä myöhemmin laukut olivat kyydissä, ja olimme lähtövalmiina. Olin nähnyt Heikin painavan ylimääräisen setelikäärön Binodin kouraan heidän paiskatessaan kättä. Mutta juuri kun olin nousemassa kyytiin, käännyin vielä ja juosten palasin Binodin luo ja halasin häntä lujasti:

– You really saved me today. Thank you, friend.

– Of course I take care of you, my friend, hän vastasi.

Kopterin noustessa ilmaan hymyilimme toisillemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta nostimme peukut pystyyn. Se oli sama onnistumisen merkki, jonka olimme tehneet joka päivä päästessämme matkan tavoitteeseen. Liikutus kuristi kurkkuani ja mietin, mahtaisinko nähdä nuorta, ystävällistä opasta uudelleen.

45 minuutin helikopterilento oli todellinen elämys! Himalaja allamme oli kuin pehmoisella siveltimellä maalattu satukirjan kuvitus. Vuorten jäähuiput liukuivat kivirinteiksi ja edelleen vehreiksi metsiksi, joita jäätikköjoet pirstaloivat. Lensimme valtavien pilvien ympäröiminä, ja taitava lentäjämme kierteli niiden valkoisia hankia etsien turvallista reittiä. Vuoret jäivät taakse ja maisema muuttui urbaanimmaksi.

Kopterin laskeutuessa sulavasti Kathmandun kentän laitaan huomasin, että lentojen ympärillä pyörinyt jännitysnäytelmä oli vienyt huomion siitä tosiasiasta, että tämä upea matka oli tulossa päätökseensä. Vuoret olivat antaneet meille paitsi uskomattoman kokemuksen, myös mahdollisuuden olla hetken irti kaikesta ja vain hengittää. Viimein oli ollut aikaa lukemiselle, noppapeleille, päiväunille ja verkkaiselle keskustelulle, joka oli välillä sydäntä vihlovan vakavaa ja välillä hihittelyä huumorille, joka lienee parempi jättää vuoriympäristöön.

Himalaja oli tehnyt juuri sen, mitä osasin odottaa ja expedition blues olisi väistämätön. Vuorenvalloitus 2022 oli päättynyt, ja minä olin rakastunut.

Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Mount Everest Base Camp vaellus

By Janiina

On September 25, 2022

In Aasia, akklimatisoituminen, basecamp, Himalaja, himalaja, kestävyys, kiipeilyblogi, Mount Everest, Nepali

Päivä 11: Gorakshep – Namche Bazaar

Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.

Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”

Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua.
Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.

Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.

Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!

Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea

Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.

Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.

Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.

Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat

Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.

Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…

Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!

Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:

– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.

Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.

Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!

Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.

Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?

Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla

Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.

Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman.
Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.

Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.

Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.

Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.

Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.

Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:

– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!

Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:

– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.

Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!

Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.

Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.