Month: February 2015 Page 1 of 2

Oppaan ohjeet Vuorenvalloittajalle

Elokuussa kiipeän kiipeilyparini Lakun kanssa Mont Blancille oppaanamme Elämysmatkojen Pette Halme. Taannoin Pette soitti minulle Sveitsistä. Ensin keskustelimme kiipeilystä ja sen arvomaailmasta. Puhuimme myös edessä olevasta reissusta, joka on ensimmäinen vuorikiipeilykokemus sekä minulle että Lakulle. Sain arvokasta tietoa ja hyviä vinkkejä harjoitteluun Suomen ensimmäiseltä viralliselta vuoristo-oppaalta.

Tässä muutamia kohtia innostavasta ja polveilevasta keskustelustamme:

Minä:
“Pette, mitä minulla on edessä? Millainen Mont Blanc on ensi kertaa kiipeävälle?”

Pette:
“Mont Blanc on ensihuiputukseen soveltuva kohde, vaikka monet aloittavat matalammista, esimerkiksi helpoista nelitonnisista. Mont Blanc on ensikertalaiselle vaativa mutta mahdollinen. Korkeutensa (lähes 5000 m) ja pituutensa ansiosta siinä on haastetta ja se vaatii viikon akklimatisoitumisen. Siellä on joitakin aika ilmavia paikkoja eli korkeanpaikankammo saattaa olla ongelma, jos sellaisesta kärsii. Korkeita kohtia varten harjoitellaan akklimatisoitumisnousuissa huiputusta edeltävällä viikolla. Teknisesti Mont Blanc ei ole niin vaikea, ettetkö ehtisi oppia riittävän tason. Vastuuhan on kuitenkin oppaalla ja aika lyhyessä köydessä vuorella mennään.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Minä:
“Mitkä ovat tärkeimpiä kiipeämisen suoritukseen liittyviä asioita?”

Pette:
“Riittävät tekniset taidot ehdit omaksua harjoituskiipeilyn aikana.
Tärkeää on omaksua energiaa säästävä, oikeatahtinen liikkumistapa. Vuorella liikutaan suhteellisen hitaasti ja pienin liikeradoin. Toinen asia on kehon käyttäminen oikealla tavalla; louhikossa ja jäätiköllä liikkuessa käsien ja koko vartalon tehokas mutta energiaa säästävä hyödyntäminen ovat tärkeitä.

Sitten on tietenkin turvallisuus. Sitä myös harjoitellaan runsaasti, mutta se on tottakai oppaan vastuulla. Vuoren rinteillä oppaan auktoriteetti on ehdoton. En kyllä muista, että kukaan olisi koskaan sitä kyseenalaistanutkaan.”

Minä:
“Millaiset asiat voivat estää huiputuksen?”

Pette:
“Olosuhteet tietenkin ovat sellainen asia, johon emme voi juurikaan vaikuttaa. On myös olemassa mahdollisuus, ettei akklimasoituminen onnistu. Suurimmalle osalle viikko riittää, mutta ehkä noin 5–10 %:n osuus ihmisistä on sellaisia, joiden keho ei sopeudu ohueen ilmaan viikossa.

Henkinen puolikin on tärkeä. Olen joskus nähnyt ihmisiä, joiden kunto riittäisi ja muutenkin kaikki on ihan kohdillaan. Mutta jostain syystä he vain eivät onnistu huiputuksessa.”

Minä:
“Mikä on tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle?”

Pette:
“Vaikeaa sanoa, koska kiipeilyn taito koostuu niin monesta osa-alueesta. Mutta ainakin aloittelijan tapauksessa sanoisin, että sitkeys.

Kovaa treeniä ja katse tavoitteeseen!

Olen kuullut maratoonarien sanovan, että vuoren huiputus on rankempi suoritus kuin maratooni. Mutta minusta ne eivät ole verrattavissa olevia suorituksia. Maratooni on spurtti, se kestää 3–4 tuntia. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia, jonka aikana on vain muutamia muutaman minuutin mittaisia taukoja. Pisin tauko on huipulla vietetty 15–20 minuuttia.”

Minä:
“Miten minun kannattaa valmistautua Mont Blanc -reissuun?”

Pette:
“Teet jo ihan oikeita asioita. Kova kunto tärkeä. Reidet ovat kiipeilyssä kovilla eli niitä tulisi vahvistaa. Tärkeää on myös haponsietokyky, koska pitkäkestoinen suoritus pistää paikat hapoille. Ja tietenkin hapenottokyvyn maksimointi. Kestävyysharjoittelua siis paljon: pitkiä lenkkejä hitaasti. Esimerkiksi 4–5 tuntia pyöräilyä on hyvää harjoitusta.”

Minä (hihittää hermostuneesti):
“Arvaa jännittääkö?”

Pette:
“Olen varma, että pärjäät. Kun on hyvässä kunnossa, sitkeä ja motivoitunut, ja olosuhteet ovat puolellamme, olen vakuuttunut, että pääsemme huipulle.

Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä

“Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus,” sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

“Mikä sinua siinä pelottaa?”

“No, jos sä vaikka putoat.”
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

“Jos sä vaikka liukastut?”
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

“Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?”
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

“Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?”
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. “Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?” Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

“Sun tulee kyllä varmaan kylmä.”
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

“Mun tulee sua ikävä.”
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

“Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile.”
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita,  jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

“Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas.”
“Juuri niin, rakas, juuri niin.”

Vuorenvalloitus 2015 -tiimi on tässä!

Tässä me nyt sitten ollaan:

Kuva: Arttu Muukonen

Opas: Pette Halme / Elämysmatkat

Seikkailija, jolle kiipeilyssä tärkeintä on estetiikka, elämykset ja makeat muuvit.
“Päämäärää tärkeämpi on matka.”

Kiipeilypari: Marko “Laku” Laukkanen

Tarinoita rakastava mies linssin takana tarttuu haasteisiin:
“Tottakai se onnistuu. Ihmisethän näitä hommia tekevät.”

Vuorenvalloittaja: Janiina Ojanen 

Jästipäinen ja hiukan pöhkö ensihuiputtaja, jolle unelmat ovat tavoitteita.
“Asioita tehdään tai ei tehdä. Yrittäminen on turhaa.”

‘Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen: “Hitto mikä matka!” – Mavis Leyrer 83 v.’

                                                                                                   (Carina Räihä: Huipulta huipulle)

Joko mennään? En jaksaisi odottaa enää yhtään!

Vuorenvalloitus-tiimi esittelyssä: opas Pette Halme

Kuka vie minut turvallisesti Mont Blancin huipulle? Vaikka kunto ja henkinen kantti kestäisivätkin, ei minulla ole mitään asiaa vuorelle ilman asiantuntevaa opasta.

Kun sain päähäni lähteä valloittamaan Mont Blancia, rehellisesti myönnettäköön, että ensimmäiset huolenaiheeni liittyivät kummallisiin (ja vähän akkamaisiin) haasteisiin, kuten piilolinssien käytön vaikeuksiin, korkeassa ilmanalassa räjähtäviin deodorantteihin ja vessa-asioiden hoitamiseen lyhyessä kiipeilyköydessä. Kun aloin saada kattavamman kuvan hankkeestani, avautui täysin uusi maailma silmieni eteen. On niin paljon, mitä minulla ei ole. Aluetuntemus, olosuhteiden ymmärrys ja sään ennustamisen taito, turvallisuus- sekä kiipeilytekniset tiedot ja niin edelleen.

Aloin etsiä palveluntarjoajaa. Laajahkon taustatyön jälkeen avasin keskustelun muutaman tahon kanssa. Niistä matkanjärjestäjäkumppanikseni ja yhdeksi sponsorikseni valikoitui Elämysmatkat. Jälleen kerran suuri syy valintaan oli innostus, sekä kiipeämistä että projektiani kohtaan, vaikkakin suurimman painon kumppanin etsinnässä laitoin asiantuntemukselle ja luotettavuudelle.

Ensimmäinen sähköpostini Elämysmatkoille oli varovainen tiedustelu “onkohan tässä mitään järkeä” -hengessä. Vastaukseksi sain viestin Pette Halme -nimiseltä henkilöltä, Elämysmatkojen pääoppaalta ja perustajalta. Hän kertoi, että kovaa kuntoa reissu vaatii ja kylmäpäisyyttä, sillä luvassa on joitakin “ilmavia paikkoja”. Mutta hän rohkaisi lähtemään ja päätti viestinsä lauseeseen: “Ei muuta kuin treenaamaan vaan!”

Kun matkavaraus vahvistettiin ja sain tiedon, että juuri Pette lähtee oppaaksemme, en olisi voinut olla iloisempi. UIAGM-opaskoulutuksen saanut Pette on paitsi maailmaa kiertänyt seikkailija ja liikemies, myös Suomen ensimmäinen virallinen vuoristo-opas. (Sivumennen sanoen: kaivelin hiukan tietoa vuoristo-oppaan työstä ja koulutuksesta. Eipäs muuten ole ihan helppo juttu. Pikakurssin aiheeseen saa suomalaisten vuoristo-oppaiden www-sivuilta.)

Millainen mies on Vuorenvalloitus-tiimin keulassa?

Harjoituskauteni alkuvaiheet Pette on ollut vuorilla Japanissa, mutta pääsemme puhelimitse jutulle hänen palatessaan Sveitsiin kotiinsa, joka sijaitsee ihan kohteemme lähistölle. Pette ynnäileekin kiivenneensä Mont Blancilla noin 15 kertaa.

Kuva: Arttu Muukkonen

Kyselen hiukan oppaamme taustoja. Alunperin Pette koki suurempaa paloa liikkua vuorenrinteillä alaspäin kuin ylös. Hiihto ja laskettelu imaisivat miehen mukaansa 25 vuotta sitten. Tuolloin Sveitsin Alpeilta kotinsa löytänyt Pette viehtyi koskemattomien reittien laskemisesta. Uusien reittien perässä vaellettiin yhä kauemmas, ja neitseellisen puuterilumen halki laskeminen edellytti tietenkin, että jaksoi kiivetä ensin ylös.
“Jossain kohtaa asiat sitten vain kääntyivät toisinpäin ja ylös menemisestä tuli se pääjuttu,” Pette toteaa.

Vaikka vuorten huiputus on hienoa, Pette on kiipeilijänä sikäli poikkeuksellinen, että hänen kiipeämiseen liittyvät tavoitteensa eivät pyöri huiputuksen ympärillä. “Useimmat kiipeilijät treenaavat kovaa päästäkseen huipulle. Itse kiipeilysuoritukseen valitaan nimenomaan se reitti, jota pitkin on suurin todennäköisyys onnistua huiputuksessa, elämyksellisten tekijöiden jäädessä sivurooliin. Ehkä minäkin nuorempana koin pientä huippukuumetta, mutta en enää. Esimerkiksi kalliokiipeilyssä reitti voi päättyä keskelle seinämää ja jo liikkeelle lähdettäessä tiedän, että reitti ei yllä huipulle. Mutta esimerkiksi maisemat ja reitin kiipeäminen teknisesti tekevät kiipeilykokemuksesta huikaisevan.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Aihe kiinnostaa minua, sillä vaikka oma tavoitteeni on Mont Blancin huiputus, ymmärrän ajatuksen täysin. Enhän Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotesteissäkään päässyt 24 minuutin tavoitteeseeni, vaan silmissä pimeni 22 minuutin ja 30 sekunnin kohdalla. Silti koen onnistuneeni.
Keskustelemme lisää huiputuksesta, kiipeilyyn liittyvästä päätöksien tekemisestä ja oppaan vastuusta. Pette kertoo, ettei hänelle ole mikään ongelma kääntyä takaisin viisi metriä ennen huippua, jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat ei-suotuisiksi. Totean, että se on varmasti erinomainen ominaisuus koko kiipeilytiimin turvallisuudesta vastaavalle oppaalle.

Pette kuvailee itseään kiipeilijänä nautiskelijaksi, jolla ei ole tiettyä lempikohdetta. Maailmalla on paljon hienoja reittejä, joilla voi kokea elämyksiä. “Minulle suurimman elämyksen kiipeämisessä tuottavat sen estetiikka; maisemat, reitti ja tunnelma sekä makeat muuvit.” Mies kiteyttää kiipeilyfilosofiansa: “Kiipeämisessä päämäärää tärkeämpi on matka.”
Allekirjoitan. Alkoihan oma huiputukseni olohuoneeni sohvalta.

p.s. Pette kertoi minulle myös edessä olevista olosuhteista ja antoi neuvoja kiipeilyyn sekä treenaukseen. Niistä lisää lähiaikoina.

Testaustulokset – Vuorenvalloittaja paperilla

Tässä niitä luvattuja Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotestauksen tuloksia nyt sitten tulee.  Aiemmin kuvailin kokemuksiani testauksesta ja totesinkin, että jo testaus itsessään oli minulle arvokas elämys. Siinä oppii yhtä ja toista itsestään, kun kokeilee fyysisiä rahkeitaan.

Tulosten käytännöllisyys yllätti minut. Ne piirtävät varsin hyvän kuvan fyysisestä nykytilastani sekä vahvuuksistani ja kehityskohteistani, kunhan niitä siis osaa tulkita. Testauksen jälkeen testauspäällikkö Marko esitteli tulokset minulle ja selitti niiden sisältöjä ja merkitystä. Sain dokumentaation itselleni, ja valmentajani Tapio oli erittäin tyytyväinen saadessaan materiaalin käyttöönsä harjoitteluni suunnittelua tukemaan.

Kokosin tähän muutamia keskeisiä asioita tuloksista, sekä kestävyystestauksen että kehonkoostumusanalyysin osalta. Tuloksissa minua verrattiin kahteen viiteryhmään: ikäisiini naisiin, jotka kuuluvat niin sanottuun perusväestöön, ja ikäisiini naispuolisiin aktiiviliikkujiin.

Haluan taas painottaa, että jos tulkinnoissa on virheitä, ne johtuvat minusta, eivät testaajista.

Ote kestävyyskuntotulosten analyysista

“Mitattu maksimaalinen hapenottokyky oli 44 ml/kg/min, mikä on erinomaisella tasolla verrattuna tavalliseen väestöön (samanikäiset, terveet naishenkilöt). Kun verrataan maksimivauhtia 4:37 min/km juoksua harrastaviin samanikäisiin naisiin on tulos keskiarvotasolla. Sen sijaan anaerobinen kynnys 5:44 min/km ja aerobinen kynnys 7:05 min/km ovat hyvällä tasolla juoksua harrastaviin naisiin verrattuna. Kestävyyskunto on siis kokonaisuudessaan oikein hyvällä tasolla eri viiteryhmiin verrattaessa.
Aerobinen kynnys (peruskestävyysalue) oli 61 % maksimityömäärästä tavoitetason ollessa 55–60 % ja anaerobinen kynnys (vauhtikestävyysalue) puolestaan 76 % tavoitetason ollessa 75–80 %. 

Kestävyysprofiilisi on siis varsin tasapainoinen: perus-, vauhti- ja maksimikestävyysalueet ovat hyvin tasapainossa eikä merkittäviä puutteita esimerkiksi peruskestävyydessä ole havaittavissa. Anaerobinen kynnys on suhteessa hieman heikommalla tasolla kuin aerobinen kynnys, mikä voi kertoa siitä, että tässä vaiheessa harjoittelua kovempitehoiset juoksuharjoitukset ovat vielä jääneet vähemmälle. Tätä tulkintaa tukee myös vertailu viitearvoihin, jossa kynnysvauhdit olivat maksimia hieman paremmalla tasolla.”


Ohjeita harjoitteluun

“Harjoittelun suhteen käytettävissä olevat 3–4 viikkoharjoitusta voi jakaa esimerkiksi siten, että yksi harjoituksista on selkeästi matalatehoinen ja pitkäkestoinen PK1-alueen harjoitus (tämä kannattaa alkuvaiheessa tehdä esim. pyörällä, joka mahdollistaa riittävän pitkän keston ja matalan tehon), 1–2 lyhyempää PK2 alueen harjoitusta voi tehdä tasavauhtisina juosten ja 1 PK2-alueen harjoitus intervalliperiaatteella. Harjoittelun edistyessä kohti kesää voi tuo intervalliharjoitus muuttua nousujohteisesti kohti VK1-2 alueen kuormitusta. Voimaharjoittelua voi ja kannattaa yhdistää noihin lyhyempiin juoksuharjoituksiin.”

Vapaata tulkintaa:
Tuloksissa näkyy mieltymykseni “nupit kaakkoon” -harjoitteluun. Olen ehkä vähän vältellyt palauttavaa kevyttä liikuntaa, koska se tuntuu mielestäni tehottomalta. Sen sijaan olen painottanut raskaampia treenejä. Sain ohjeet lisätä matalan sykkeen pitkäkestoisempaa treeniä: esimerkiksi pitkiä hitaita lenkkejä, jolloin syke on alle 120.

Tapio sanoi, että lisäksi jatkossa tullaan lisäämään kovatehoisempia juoksutreenejä ja kevään tullessa pitää kuulemma viedä fillarikin huoltoon. Eli luvassa on myös pyöräilyä.

Testauspäällikkö Marko muistutti, että kestävyystreenin rinnalla on olennaista muistaa ylläpitää nyt hankittua lihasvoimaa. 

Kehonkoostumusanalyysi

Tässäpä muutamia kehonkoostumusmittauksen graafeja ja suomennoksia, jotka pohjautuvat muistikuviini Markon kanssa keskustelluista asioista (toivottavasti muistan oikein). Näillä on vähemmän merkitystä tavoitteeni kannalta kun testauslukemilla, mutta toki ne kertovat, mitä treenaus on keholleni tehnyt. Eli hyödyllistä tietoa. Mittaustuloksia on verrattu suhteessa kuntoilijoiden viiteryhmään. 


Kehoni rasvaprosentti on 21,7. Vihreä vaakapalkki on terveellinen alue. Painoindeksini on 24,8 eli sen mukaan olen ylipainoinen. Mutta tämän harjoittelukauteni aikana olen oppinut, että painoindeksi ei ole kovin hyvä mittari, kuten ei vaakakaan. Todellisuudessahan kohdallani kyse on siitä, että lihas on painavaa ja sitä on aiempaa enemmän. Rasvaa minussa on aika vähän. Tapio on ollut oikeassa painottaessaan, että paino ei saisi laskea.

Kehityskaarta kuvaamaan sanottakoon, että harjoituskauteni alussahan painoindeksini oli 24 ja rasvaprosenttini 27,9. (Huomautus: alkutulokset on mitattu eri laitteella.) Suhteellisen hoikka olin silloinkin mutta nyt kroppa on “tiivistynyt”.

Perusaineenvaihduntani vaatii 1740 kcal/vrk. Eli jos sairastun ja joudun vuoteenomaksi, sen verran voin syödä vuorokaudessa lihomatta. Mitä enemmän kropassa on lihasta, sen enemmän kaloreita palaa jo ihan perusaineenvaihdunnassa.

Lihasmassan määrä on keskitason yläpuolella. En ole varma, osaanko verrata tätä lukemaa lähtötilanteeseen oikein, koska lihasten osuus oli esitetty eri tavoin. Mutta jos lasken ihan maalaisjärkimatikalla, lihasten painon osuus kehon painosta on nyt noin 34,5 % (vrt. alkutilanne 32,2 %). Segmentaalisen analyysin taulukko kertoo, paljonko lihasta on kussakin raajassa kiloina.

Kuuluukohan muuten takapuoli keskikroppaan kokonaisuutena vai ovatko pakarat osa jalkoja? Mielestäni tytöillä pitäisi kyllä olla kuusi segmenttiä: kädet, jalat, keskikroppa ja kankut.

Koska kuitenkin olen tyttö, säästin riemastuttavimman viimeiseksi. Lupasin testauspäällikkö Markolle, että kehystän tämän seinälle:

On motivoivaa nähdä työnsä tulokset ja konkreettiset neuvot harjoittelun kehittämiseksi auttavat treenin rakentamisessa. Kiitos vielä Varalan Urheiluopisto ja Markon vetämä testaustiimi: tästä on hyvä jatkaa!

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén