Category: ylävuoristokengät

Paljon melua kengistä

Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.

Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.

Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:

– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?

Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:

– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.

Uusia kenkiä ulkoiluttamassa

Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.

Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!

Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:

Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.

Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.

Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:

Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.

Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.

Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.

Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.

Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.

Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.

Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.

Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:

– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.

Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)

Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.

Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.

Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.

Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui
olevan todella varustautunut kaikkeen…

Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.

Ja et voi kiistää, etteivät ne ole hienot!

Monte olisi tyytyväinen.

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua

Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.

Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!

Pikkuisen hullu – sellaisella hyvällä tavalla

Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.

Eloisa, ystävällinen, värikäs ja vieraanvarainen Singapore oli ihastuttanut minua ja ystävääni reilun viikon ajan. Lomaani kuului muun muassa tuntikausien vaelluksia Chinatownin, Little Indian ja monien muiden upeiden kaupunginosien kujilla, varpaiden upotus Havaijilta tuotuun valkoiseen hiekkaan Sentosan saarella, ostoksia ylenpalttisella Orchard Roadilla, Singapore Sling Hotel Rafflesin Long Barissa (jossa kyseinen drinkki on keksitty) ja pyörryttävän hyvää ruokaa maailman ainoassa Michelin-tähden saaneessa katukeittiössä (ateriani maksoi kokonaisuudessaan seitsemän euroa, josta ruokajuomani oluen osuus oli noin neljä euroa).
Minulle reissun kohokohta taisi kuitenkin olla tuulitunnelilentäminen. Olen käynyt pari kertaa Suomen ainoan tuulitunnelin ulkopuolella katsomassa, kuinka laskuvarjohyppääjät treenaavat kuvioitaan, ja kuinka aloittelijat poukkoilevat ilmassa koettaessaan hallita kehoaan jopa 300 km/h puhaltavassa tuulessa. Tätä matkaa suunnitellessamme törmäsin tietoon, että Singaporessa on maailman suurin tuulitunneli. Voinet arvata, että tuulitunnelilentäminen oli välittömästi to-do-listani kärjessä.
Janiina Ojanen tuulitunneli lentäminen
Naurua tuulitunnelissa
Matkan neljäntenä aamuna melkein pompin innoissani iFly Singaporen ovesta sisään. Lyhyen koulutuksen jälkeen minä ja opastuksessa kanssani olleet kaksi indonesialaista miestä pujotimme yllemme lentohaalarit, suojalasit ja kypärät. Vuorotellen kaaduimme oviaukosta ilmavirtaan käsivarret tiukasti rintakehää vasten puristettuina. Ilmavirran napatessa lentäjän mukaansa kädet nostetaan kasvojen tasalle. Lentokorkeutta ja -asentoa ohjataan pienillä liikkeillä: siirtämällä käsiä, koukistamalla ja suoristamalla jalkoja ja niin edelleen.
Se oli mahtavaa! Korvatulppien läpi tunnelin puhaltimet jyrisivät, ja vapaapudotusta lentokoneesta vastaava viima iski kasvoihini. Pääsin peruslentoasentoon suhteellisen hyvin. Kouluttaja oli neuvonut, että kasvojen kääntäminen alaspäin nostaa lentokorkeutta. Tietenkin heti saatuani asennon suhteellisen vakaaksi, painoin pääni kumaraan ja nousin korkealle. Kouluttajani seurasi rinnalla opastaen minua käsimerkein ja virnistellen. Hetken kuluttua tajusin, mille hän hymyili: minä nauroin ääneen, ihan silkasta ilosta. 
Kahden lennon jälkeen ostin vielä yhden lisälennon ja pyysin kouluttajalta, että hän veisi minut ylös. Hän palkitsi minut tarttumalla ranteeseeni ja nilkkaani ja pyörittämällä vinhasti nostaen ja laskien meitä korkealle tunnelin yläosaan ja takaisin alas. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat silmistä. 
Lennon jälkeen kouluttaja kysyi, mistä olen kotoisin. Kuultuaan, että Suomesta, hän sanoi arvanneensa sen, sillä eräs iFly Singaporen vierailevista kouluttajistaan on suomalainen Inka Tiitto. 
– Näytätkin vähän häneltä. Kun kävelit sisään, ihmettelin hetken, että onko Inka täällä, kouluttaja totesi ja nauroi lopuksi:
– You Finns are little bit crazy. In a good way!
Googletin asiaa jälkikäteen ja kävi ilmi, että Inka Tiitto on tuulitunnelilennon maailmanmestari. Taas yksi mahtava laji, jonka huipulla on suomalaista osaamista!
Kaikki kokemukseni eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin lentäminen: Yhden helteisen päivän käytin vaeltaen ympäri kaupunkia ylävuoristokenkiä ja vuorikiipeilyyn soveltuvia aurinkolaseja etsien, sillä tarvitsen ensi kesän Elbrus-matkaa varten varusteisiin päivitystä. Kävin läpi kuusi kauppaa eri kaupunginosissa. Kävelin välimatkat ja päivän aikana sain mahtavan läpileikkauksen kaupungin kaduista. Mutta se olikin sitten aika lailla kaikki, mitä käteen päivästä jäi.
Vaikka jokainen kauppa oli aina edellisen myyjän suosittelema, myymälät 1, 2, 3 ja 5 tarjosivat vain vaellusvarusteita ja seinäkiipeilyyn soveltuvia varusteita. Kylmempiin olosuhteisiin tarjolla ei ollut mitään. Neljännessä kaupassa testailin Julbon aurinkolaseja, mutta vaihtoehtoja oli vielä vähemmän kuin Suomessa. 
Viimeiseen kauppaan saapuessani olin jo vähän uuvuksissa vaellettuani tuntikausia helteisillä kaduilla. Pöllähdin sisään ovesta ja kysyin vanhemmalta miesmyyjältä ylävuoristokenkiä. Hän katsoi epäilevästi kevyttä kesämekkoani ja osoitti minut vaelluskenkähyllyn eteen. Taas sama juttu.
Olin jo luovuttamassa, kun mittavan hyllystön toisessa päässä silmiini osui kaksi tuttua kenkämallia. Säntäsin niitä kohti innoissani. Myyjä seurasi hitaasti perässä ja tarjosi vielä vaelluskenkää, joka on “tukeva mutta mukavan kevyt maastossa”. Pyytäessäni ylähyllyllä näkemiäni La Sportivan malleja nimeltä sovitettavaksi, mies katsoi minua pitkään ja kysyi: 
– Aiotko todella kiivetä vuorelle?
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa
Kerroin parin seuraavan vuoden suunnitelmistani, minkä jälkeen sain sovittaa kenkiä. Myyjä katseli puuhiani muutaman askeleen päästä, kun ähelsin tuplakenkiä jalkoihini. Kerroin omistavani loistavasti istuvat Trangot, mutta oppineeni Mont Blancilla niiden olevan liian kevyet korkeammille vuorille ja kylmempiin olosuhteisiin. Nyt myyjä astui askeleen lähemmäs ja katsoi minua hiukan kiinnostuneempana:
– Oletko sinä siis jo kiivennyt johonkin?
Kerroin vähäisen kokemukseni neljästä Alppien vuoresta, ja samassa tilanne muuttui. Hetkessä mies oli polvillaan lattialla tutkimassa jalkaterieni yhteensopivuuta kenkien lestien kanssa. Hän totesi silmämääräisen tarkastelun jälkeen:
– Vasen jalkateräsi on isompi. Sääriesi lihaksistosta näkee, että oikea jalkasi on vahvempi. Huomioi ne asiat, kun sovitat kenkiä.
Mies todella tunsi tuotteensa. Seuraavan puolen tunnin aikana testasin molempia kenkämalleja ja sain kattavan selostuksen niistä. Myyjää nauratti kovasti hellemekon ja raskaiden kenkien yhdistelmä:
– Luulen, että Spantikit ovat sinulle paremmat, tosin Baruntset sopivat paremmin mekkosi väriin!
Lopulta kauppoja ei syntynyt, sillä hintalapun summa oli puolitoistakertainen Suomen hintoihin nähden. 
Paluumatkalla hotellille pohdiskelin asiakaskokemuksiani näistä kuudesta kaupasta. Jokaisessa kaupassa minuun suhtauduttiin epäuskoisesti. Minulle tarjottiin trekkailuun tarkoitettuja maastolenkkareita, vaikka pyysin jääkiipeilyyn soveltuvia ylävuoristokenkiä mainiten malleja ja valmistajia nimeltä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun viimeisessä kaupassa kerroin olleeni oikeasti vuorilla ennenkin. 
Aluksi halusin ajatella, että syy oli siinä, ettei tarjoamasta löytynyt tarvettani vastaavia kenkiä ja tilalle yritettiin tarjota muuta. Mutta rehellinen kokemukseni on, että luultavimmin sukupuolellani oli tekemistä asian kanssa. Olipa kyseessä aasialaiseen kulttuuriin tai kiipeilymaailmaan ajatuksissa usein liitettävään maskuliinisuuteen liittyvä asia (luultavasti sekoitus molempia), kevyessä kesämekossa ylävuoristokenkiä etsiskelevä nainen aiheutti hämmennystä ja epäuskoisuutta. 
Kertaakaan aiemmin en ole kiipeilyyn liittyvissä asioissa törmännyt vastaavaan tilanteeseen, vaikka siitä esimerkiksi kirjallisuudessa jonkin verran puhutaan. Ehkäpä lajin maskuliinisuus korostuu enemmän, kun korkeusmetrit lisääntyvät.
Kulttuurilla on vaikutusta tottakai. Aasiassa kiipeilyyn hurahtanut nainen on luultavasti vieläkin harvinaisempi kuin vaikkapa Skandinaviassa. Pohjoismaalaiset naiset tunnetaan maailmalla varsin itsenäisinä, omanarvontuntoisina ja määrätietoisina. Heistä monet kokevat miesten pyrkimykset ritarillisuuteen tasa-arvoa uhkaavina asioina. He haluavat itse avata ovensa ja kantaa laukkunsa. Ja se on ihan okei.
Minusta on ihanaa, kun joku avaa oven tai kantaa painavan ostoskassin. Minulle nuo eivät ole tilanteita, joissa mitataan kyvykkyyttäni tai suorituskykyäni. Olen nimittäin melkoisen varma, että jokainen minulle oven avannut uskoo, että kykenen tuohon toimintoon itsekin. Niinpä arvostan kaunista ja kohteliasta elettä, jolla osoitetaan huomiota perinteiseen kasvatukseen kuuluvalla tavalla.

Mutta kun karabiinisolki naksahtaa kiinni ja jäärauta haukkaa jäätä, jokainen on oman suorituskykynsä ja henkisen kanttinsa armoilla. Jokainen tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin jäsen, mies tai nainen. Siinä hetkessä henkinen ja fyysinen suorituskyky mitataan.  Apua otetaan vastaan ja annetaan ja oma heikkous tunnustetaan (se on osa sitä henkistä kanttia), mutta lähtökohtaisesti jokainen kantaa reppunsa itse ja tekee oman kiipeilysuorituksensa.
Hikisenä saavuin hotellille ja painelin altaalle lepuuttamaan katuviidakon uuvuttamia jalkojani rantatuolissa. Köllötellessäni mietiskelin, oliko Inka Tiitto kohdannut vastaavaa hämmennystä lajinsa parissa. Mieleeni muistui keskusteluni sukupuolen vaikutuksesta kiipeilyyn Mount Everestin huiputtaneen vuorikiipeilijä Carina Räihän kanssa (koko juttu täällä: Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa). Hän muistutti, että vaikka miehet ovat fyysisesti voimakkaampia ja nopeampia, naiset pärjäävät vuorilla vähintään yhtä hyvin, salaisena aseenaan sitkeys. 
Onko se päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta vai luupäisyyttä – kuka tietää? Mutta onko ratkaisevan ominaisuuden määrittelyllä lopulta väliä, jos se kuitenkin vie meidät huipulle? Sillä lopulta me kaikki (vuorten tai muille) huipuille halajavat taidamme olla pikkuisen hulluja – sellaisella hyvällä tavalla.

Slalom-monoilla lennolle?

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla

Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,

mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

janiina ojanen la sportiva trango vuorikiipeilykengät
Trangot olohuoneen matolla

Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

Vuorenvalloittajan heikko hetki

“Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?”

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen harjoittelee kuntosalilla
I don’t stop when I’m tired. I stop when I’m done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla.  Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa…
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén