Category: kestävyys Page 1 of 2

Ultrakävely paikkaan, jossa onni asuu

“Meillä on yksi hullu idea, josta voisit tykätä…” luki viestissä, jonka sain loppukesästä. Sen lähettäjä oli tätini Riitta. Meillä on ikäeroa vain muutama vuosi ja halki elämän olemme olleet hyvin läheiset – enemmän kuin sisarukset. Riitan laji on pyöräily, ja hänen matkansa on kulkenut Rynkeby-ryhmän kautta Pullukat Cycling Club -nimiseen pyöräilytiimiin. Ryhmä on täynnä loistavia tyyppejä, joita yhdistää rakkaus pyöräilyyn ja kaikenlaiseen urheiluun ja seikkailuun. Vuosien saatossa olen saanut niin sanotun “ulko-Pullukka”-statuksen eli en kuulu tiimiin mutta saan aina välillä kutsun täydennysmiehistöksi erilaisiin seikkailuihin kuten esimerkiksi parin vuoden takaiseen 60 kilometrin Sulkavan Soutu -kirkkovenesoutuun. Viestin saapuessa en siis harkinnut: “I’m in! Mitä ja milloin?”

Arvaa miltä tuntui takapuolessa ja jaloissa 60 kilometrin soudun jälkeen? Vihje: kuvassa nauran, jotta en itkisi (Sulkavan Soutu 2022)

Tämänkertainen idea oli lokakuun alussa toteutettava ultrakävely, josta oli innostunut ryhmä Pullukoiden naisia. “Tavoite on 0–100 kilometriä. Lähdetään lauantaina ja mennään niin pitkään kuin pystytään,” Riitan seuraava viesti selvensi ajatusta. Idea kuulosti yhtä aikaa kamalalta ja hauskalta – just the way I like it! Seuraavana lauantaina kokeilin 25 kilometrin matkaa, mikä antoi pienen aavistuksen siitä, mitä edessä olisi. Oli vain yksi este: ylikuntodiagnoosi.

Onneksi olin viimein löytänyt aivan lääkärin, joka ymmärsi minua.

– Janiina, sinun ei tarvitse näyttää noin pelästyneeltä. En aio kieltää sinua tekemästä asioita. Olen hoitanut urheilijoita 25 vuotta ja tiedän, ettei kaltaistasi voi määrätä vuodelepoon, Esa katsoi minua rauhoittavasti ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Mittavien tutkimusten jälkeen ylikuntodiagnoosi vahvistui. Tulokset olivat hämmentävät.

– Veriarvosi ovat niin alhaiset, etten ymmärrä, miten olet päässyt edes lähelle 6000 metriä, Esa totesi mutta rauhoitteli huoltani:

– Leposykkeesi on alhainen, ja en ole huolissani. Jos teet niinkuin sanon, olet varmasti valmis seuraavaan haasteeseen ensi vuonna! Mutta sovitaanko, ettet enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveydellisistä syistä?

Olin huojentunut ja noudatin Esan ohjeita pilkuntarkasti. Paljon joogaa ja hyvin hitaita lenkkejä. Viikko toisensa jälkeen. Syyskuussa kysyin lääkärini siunausta ultrakävelylle, eikä Esa pettänyt taaskaan:

– Mene vaan. Mutta sykerajojen mukaan eli syke ei saa missään vaiheessa ylittää 140 iskua minuutissa. Jos muut menevät nopeammin, sinä sitten jäät jälkeen. Jos syke nousee, keskeytät heti. Uskoisin, että 50 kilometriä on aika lailla maksimi, vaikka oletkin toipunut hyvin. Kuorma nousee sen verran paljon kilometrien kertyessä.

Lokakuun ensimmäisen viikonlopun aurinkoisena lauantaiaamuna iloinen Pullukka-lauma ja yksi ulko-Pullukka starttasivat matkaan Vantaankoskelta King’s Cornerin pihasta. Reittisuunnitelma kulki Hyvinkäälle ja takaisin. Osa meistä kulkisi koko matkan, osa olisi mukana osan matkaa. Olin pakannut mukaan vettä, karkkia sokeritarpeisiin, vaihtolenkkarit ja -sukat sekä sadevaatteita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat rattoisasti jutustellen ja vitsaillen. Reitti oli pääosin hyvin helppokulkuista, ja pidimme yllä reipasta 5,5 km/h vauhtia, jonka tiesimme myöhemmin hidastuvan reilusti. Sykkeeni pysyi todella maltillisena. Olin ennakkoon asettanut oman tavoitteeni 70 kilometriin, mutta päättänyt olla tyytyväinen 60 kilometriin – sekin olisi kymmenen enemmän kuin Esa-lääkäri oli ennustanut.

Oli ihmeellisen kaunista ja lämmintä ja ryhmän tunnelma korkealla. Kuljin paitasillani ja nautin syysauringosta kasvoillani. Kuinka olinkaan kaivannut tätä tekemisen tunnetta! Aina ei tarvitse matkustaa maailmaan ääriin ja kiivetä tuhansien metrien korkeuteen, hymyilin itsekseni. Joskus päällepäin yksitoikkoinen vaellus pääkaupunkiseudun laitamilla riittää seikkailuksi – varsinkin hyvässä seurassa.

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen aloin huomata matkanteon vaikutuksia. Pitkät asfalttisuorat saivat jalkaterät kivistämään ja lihakset huokaamaan, kun taas metsäpolku- ja soratieosuudet saivat kropan toipumaan ja energisoitumaan uudelleen. Liikkeessä palautuminen on tärkeää kiivetessä, joten pistin ilahtuneena merkille kehoni uudelleenlatautumisen ja edelleen alle sadassa iskussa per minuutti pysyvän sykkeeni. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut pystynyt juoksemaan tai edes kunnolla kävelemään pidempää matkaa!

Viiden maissa pysähdyimme kolmenkymmenenseitsemän kilometrin kohdalla päivällispizzalle. Samalla tavalla kuin kiivetessä, en ollut tuntenut nälkää – itseasiassa ajatus syömisestä oli hiukan vastenmielinen. Se on yksi heikko kohtani. Olen vuosien saatossa ja kantapään kautta oppinut, että kroppani glokogeeni-energiavarasto on kuin vuotava putki: se tyhjenee odottamattoman nopeasti ja vähäeleisesti. Kun nälän tunne ei ilmesty suorituksen aikana ajoissa, ehdin helposti vetää itseni aivan loppuun huomaamatta tankkaustarvetta. Tuosta tilasta onkin sitten hiukan haastavampi käynnistää koneita uudelleen kunnon tankkauksenkaan jälkeen. Siinä missä jotkut ihmiset pystyvät jatkamaan pitkänkin matkaa tyhjällä keholla, minä alan voida huonosti varsin nopeasti energiavarastojen loputtua. Olen yrittänyt treenata tätä ominaisuutta ja kuljetan jatkuvasti pientä sokeripitoista evästä mukana, jotta voin liikkuessa tankata sen verran, että pärjäisin seuraavalle tankkaukselle asti.

Kotipizzan henkilökunta ja asiakkaat olivat äimistyneitä ja huvittuneita, kun hikinen ryhmämme sisäänhengitettyään päivällispitsat valmistautui jatkamaan matkaa.

– Aika hullua hommaa, tuumasi nuori pitsakokki mutta hymyili leveästi, kun edestämme kootut lautaset olivat lähes puhtaiksi nuoltuja.

Viidenkymmenen kilometrin tietämillä sijaitseva Hyvinkäänkylän K-market saavutettiin iltayhdeksän maissa. Pyöräporukkaan kuuluva kauppias oli järjestänyt meille kaupan takahuoneeseen aivan fantastisen tankkausiltapalan ja valtaisan keon laastareita. Huoltonamme koko päivän toiminut Juuso ja illaksi mukaan äidin touhuja kauhistelemaan yhytetty tyttäreni pakkasivat loput herkut autoon – nyt edessä olivat yön pitkät, pimeät ja kylmät tunnit. Totesimmekin, että tärkeä oppi tästä reissusta oli, että viisaampaa olisi ollut lähteä illalla kuten vuorella huiputukseen: yön vaikeat tunnit olisi ollut helpompi kohdata kehon ja mielen ollessa vahvimmillaan.

Auringon laskiessa hymyilytti edelleen

Nyt nimittäin tilanne alkoi olla toisenlainen. Mukaan illasta liittyneet, uusin jaloin aloittavat kävelijät säntäsivät matkaan reippaasti askeltaen. Itse olin tehnyt klassisen virheen ja istahtanut tauon aikana. Nyt kun koneet olisi pitänyt käynnistää uudelleen, jalkani olivat kuin maitohappoiset puupölkyt. Ensimmäisen puoli tuntia tauon jälkeen näky olikin varsin humoristinen: keulassa marssi joukko reippaita tuorejalkaisia vaeltajia iloisesti lörpötellen, perässä raahusti aamusta asti kävelleiden etunojassa nilkuttavien osasto, joka omalle kankeudelleen ja kivuilleen naureskellen huuteli etumatkaa synnyttävälle keulajoukolle:

– Otetaas sitä vauhtia pari napsua alas!

Nyt alettiin olla kiinnostavien asioiden äärellä. Lenkkareiden vaihto oli tehnyt hyvää, ja ennen taukoa päkiässä tuntunut kipu oli nyt hiukan erilaisen jalan asennon myötä helpottanut. Vaikka tiesin rakkojen tekevän tuloaan, olin kuitenkin päässyt yli viidenkymmenen kilometrin rajapyykin yli ilman suurempia haavaumia. Maitohappoiset lihakset parkuivat vastalauseita, pakaroiden pienet piriformis-lihakset rankaisivat viime aikoina niihin kohdistuneesta treenipuutteesta ja lonkankoukistajat vetivät kehoa vastustamattomasti etukumaraan.

Ilta kylmeni nopeasti ja puoleen yöhön mennessä lämpötila oli nollan tuntumassa ja sumu pyörteili nilkoissa. Vaikka olin lisännyt vaatetta, alla olevat, päivän jäljiltä hikiset kankaat imivät kylmyyden iholle. Helvetti, että yhtäkkiä olikin kylmä.

Nyt näkyi myös kävelyn henkinen haaste aiempaa kirkkaammin: kun vauhti oli väsymyksen myötä pudonnut, matka eteni uskomattoman hitaasti. Illan ja yön pimeydessä muutenkin hahmottamattomiksi muuttuneet maisemat vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti.

Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, sukellan sisään vaikeisiin tuntemuksiin ja yritän oppia niistä. Kivussa asuu odottamattomia oivalluksia ja väsymyksen sumussa puskiessa voi löytää suorastaan meditatiivisen tilan. Seuraavien tuntien aikana ryhmän keskustelu alkoi vaimeta satunnaisiksi ryöpsähdyksiksi, kun kannustimme toisiamme ja vitsein ja välillä laulunkin voimin haettiin unohdusta käynnistä olevasta rääkistä.

Puolen yön jälkeen huoltoauton saapuessa tankkaamaan kulkijoita ja keräämään huonovointisen keskeyttäjän, lupasin lopen uupuneelle, huoltoautossa torkkuvalle tyttärelle, että tunnin kuluttua olisin saavuttanut riittävän matkan ja voisimme lähteä kotiin. Korvaamattomana apunamme koko päivän toiminut huoltoautoa kuljettanut Juuso osasi lukea tämänkin tilanteen yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Hän tiesi kilometritavoitteeni ja myöhemmin tytön torkahdettua takapenkille, hän pelaisi minulle paljon arvokkaita lisäminuutteja, jotka veisivät minua kohti maaliviivaani.

– Tyttö oppii arvokkaan asian, että perhettä ja ystäviä autetaan ja kannustetaan, mies myhäili partansa takaa ja silmät tuikkivat lämpimästi, kun hän taputti hartiaani kannustavasti ennen kuin palasi auttamaan keskeyttänyttä, huonovointista autoon.

Huoltoauton takavalojen kadottua pimeään kutistunut ryhmä jäi jatkamaan vaellustaan yksitoikkoiseksi muuttuneen pimeän maantien varteen. Tauon aikana olin seissyt huoltoauton avoimen peräluukun luona lisäämässä toiset housut – ja tuntenut, kuinka auton sisältä hohkasi lämpöä. Se oli saanut minut ymmärtämään, kuinka kylmissäni todella olin. Ihmiset eivät enää juurikaan puhuneet. Vedin kevyttoppatakin hupun päähäni, työnsin kädet syvälle takin taskuihin ja annoin itseni vajota mieleni sopukoihin – ja pian tuttu aaltoileva rytmi löysi minut. Hyräilin hiljaa mieleen sattunutta “Wake me up when September ends” -kappaletta ja yritin pitää yllä riittävää vauhtia, jotta keho pysyisi lämpimänä. Seuraavaan tuntiin en ajatellut yhtään selkeää ajatusta, mielessäni taisin olla jossain kaukana, sillä muisto toisensa jälkeen – välähdyksiä erilaisilta harjanteilta ja rinteiltä – veivät minut mennessään paikkoihin, joissa onni asuu.

Kahden aikaan yöllä jäljellä oli kolme kävelijää, joista kaksi olimme kulkeneet koko matkan. Yhteistuumin päätimme, että oli aika lopettaa, minun deadlineni oli mennyt aikoja sitten – ja muutenkin pahoinvoinnin aallot vyöryivät vatsassa. Kilometrejä oli takana 66,5, kokonaisaika 16 tuntia, joista suoritusta 13 tuntia. Mutta mikä parasta, sykkeeni oli yhä viimeisellä kilometrillä sadan minuutti-iskun tuntumassa!

Lopen uupuneina mutta onnellisina pakkauduimme Juuson auton takapenkille, missä tyttäreni havahtui unestaan. Kun kello 03 onnuin tuskaisesti kotiovesta kohti kylpyhuonetta ja kuumaa suihkua, teinin unenkärttyinen ääni pysäytti minut:

– Äiti, sä et pysty edes kävelemään! Miks ihmeessä sun pitää tehdä tämmösiä juttuja? Mä en vaan ymmärrä…

– Kuule rakas, ihminen pystyy ihan valtavasti paljon enempään kuin äkkiseltään luulisi. Kun välillä vähän kokeilee rajojaan, huomaa, kuinka paljon meissä asuu voimaa ja päättäväisyyttä. Se tekee hyvää, hymyilin hampaat kylmän- ja väsymyksenhorkasta kalisten ja tytön kadotessa makuuhuoneeseensa päätään pyöritellen huikkasin vielä perään:

– Kiitos, kun olit tänään mukana kannustamassa! Tää on vähän sama kuin se, kun me tullaan katsomaan sun tanssiesityksiä. Rakkaita autetaan ja kannustetaan heidän haasteissaan!

Seisoin puolisen tuntia kuumassa suihkussa ennen kuin kylmänpuistatukset irrottivat otteensa kehostani. Villasukissa ja college-asussa möyrin edelleen tutisten vuoteeseeni – ja havahduin pari tuntia myöhemmin siihen, että olin hikoillut koko vuoteen likomäräksi. Yö oli tuskainen, mutta aamulla turvonneita ja haavaisia jalkateriä lukuunottamatta kropassani ei ollut juurikaan jälkiä edellisen vuorokauden ponnisteluista!

Naputtaessani voitonriemuista tekstiviestiä lääkäri-Esalle reissun tuloksista ymmärsin, kuinka suuri merkitys ultrakävelyllä oli minulle ollut. Viimeisen reilun vuoden aikana kehoni on kerta toisensa jälkeen pettänyt suorituksessa. Nyt kuukausien ajan olen lääkärin ohjeiden mukaisesti tehnyt vain kevyttä liikuntaa – ja salaa mielessäni pelännyt menettäväni vuosien saatossa kasatun kestävyyskunnon. Mutta 66,5 kilometriä kotimaista maantienlaitaa opetti minulle, että vaikka matkaa on vielä edessä ja tehtävää on paljon, vuorenvalloituskoneeni on yhä olemassa!

Mikä ihana voitto!

Eikä virne kadonnut pimeän laskeuduttuakaan…

Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Mount Everest Base Camp vaellus

Päivä 11: Gorakshep – Namche Bazaar

Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.

Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”

Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua.
Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.

Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.

Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!

Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea

Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.

Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.

Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.

Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat

Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.

Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…

Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!

Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:

– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.

Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.

Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!

Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.

Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?

Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin

Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla

Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.

Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman.
Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.

Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.

Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.

Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.

Hyvästit Hillary Bridgelle

Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.

Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:

– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!

Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:

– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.

Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!

Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.

Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.

Väsyneet mutta onnelliset takaisin Luklassa

Aina kannattaa lähteä – Sulkavan Suursoudut 2022

Ilmeisesti on olemassa ihmistyyppi, jolla on sisäsyntyinen tarve synnyttää itselleen fyysistä epämukavuutta? Nimittäin reilun neljän tunnin ajomatkan aikana Sulkavan Suursoutuihin “huomenna tähän aikaan saattaa olla melkoinen jumitus ja kolotus” -naureskelu ehti johtaa ideaan skinnauksesta Kebnekaiselle. Onneksi emme päässeet suunnittelussa pidemmälle, kun auto kaartoi Sulkavan, Saimaan rannalla sijaitsevan noin 3000 asukkaan kylän rantaraitille ja puiden lomasta pilkottava soutustadion toi ajatukset takaisin tähän päivään.

Lähtölaiturissa valmistautumassa

Parin tunnin kuluttua kajahtaisi lähtölaukaus, ja PCC Sisuksi nimetty kirkkovene starttaisi 35 muun veneen kanssa Hakovirran sillan kupeesta tavoitteena kiertää noin 60 kilometrin lenkki Partalansaaren ympäri. Vaikka täysin ensikertalaisista kirkkovenesoutajista koostuva joukkueemme ei ollut lähdössä matkaan kultamitalin kiilto silmissä, aktiiviurheilijoista koostuva ryhmä on sen verran kilpailuhenkistä, että joukkueinfoa ja lähtövalmisteluita värittivät humoristiset kommentit sekä sisarveneemme PCC Tarmon että koko kisan voittamisesta. Kaikki kuitenkin olivat hyvin tietoisia, että parhaat veneet tulisivat taittamaan kisan reilussa 4 tunnissa, kun taas ensikertalaisten (ja kirkkovenesoututekniikan märkäkorvien) osalta ennuste pyöri kuuden tunnin hujakoilla. Perämiesten A-K:n (PCC Tarmo) ja Lassin (PCC Sisu) pitämässä infossa painotettiinkin sitä, että olisimme kisassa mukana rennolla ja kaikkien joukkuelaisten tarpeet huomioivalla otteella. Rentoa asennetta kisaan kuvasti myös se, että tulisimme rantautumaan kerran kisan aikana muutaman minuutin bio-tauolle. Tavoitteenamme oli rantautumisesta huolimatta soutaa matka kuuteen tuntiin.

Kello 15 jälkeen istuin Hakovirran lähtöalueen laiturissa soutupaikallani toisen airoparin oikeanpuolisena soutajana vierelläni soutuparini Elina. Heikki istui samalla puolella venettä neljännessä parissa. Lähtö tapahtuisi näyttävän Hakovirran sillan alta, ja kuhina kapeassa virrassa oli melkoinen, kun lähes neljäkymmentä hyvin eri taitotason venettä hakeutui lähtöasemiin. PCC Sisu oli saanut lähtöpaikan viimeisestä rivistä, mikä oli huojentavaa, sillä näin saatoimme pitää veneen hiukan muiden lähtijöiden takana sen sijaan, että olisimme airoruuhkassa sähläämässä.

Lähtölaukausta odotellessani nautiskelin lähtöalueen upeista maisemista ja urheilusuoritukseen täydellisestä, puolipilvisestä säästä. Varustus oli lopulta hyvin yksinkertainen: airossa neopreenistä valmistettu suojatuppi käsien turvana ja jalassa pyöräilyssä käytetyt “apinapeppuhousut” sekä runsaasti vaseliinia suojaamassa takapuolta tulevien tuntien aikana hiertymiltä. Treeneissä vasen sääreni tuntui usein osuvan soutupenkin liukukiskoon, joten olin varustautunut pitkäpunttisilla housuilla ja laitoin vielä säären kriittisen kohdan suojaksi pätkän jesaria. Evääksi mukana oli pari proteiinijuomaa ja pähkinäpatukkaa teipattuna soutupenkin viereen iso vesipullo seuranaan. Olin valmis!

Kuuluttaja toivotti lähtiäisiksi onnea nykypäivän gladiaattoreille, mikä synnytti hilpeitä naurunpyrskähdyksiä joukkueen keskuudessa – tämä taisi olla romantisoitu versio sanonnasta, että Sulkavan Suursoudussa voi käydä laskemassa Suomen hullut. Sitten perämiehemme komensi airot veteen, lähtölaukaus pamahti, ja hyvän tovin kaikki keskittyivät oikean souturytmin löytämiseen. Koska olimme lähtöasetelmassa jättäytyneet hyvän matkaa muiden taakse, saimmekin sillalle kerääntyneeltä yleisöltä erityishurraukset ja kuuluttajalta rohkaisevan “näin saatiin viimeinenkin vene matkaan” -kannustuksen, kun PCC Sisun keula ylitti lähtöviivan ja olimme viimein matkalla!

Matkantekoa
kuva: Lassi

Soutu lähti jouhevasti käyntiin. Löysin oikean rytmin ja yritin samantien hakea oikeaoppisen asennon. Talven ja kevään aikana olen soututreeneissä onnistunut kipeyttämään ja jumittamaan niskan, selän ja takapuolen muutamaankin otteeseen oikein kunnolla. Jos reilussa tunnissa on saanut paikat niin jumiin, nyt edessä olisi kuuden tunnin puristus eli tänään jos koskaan kannattaisi ottaa opit aiemmista kokemuksista! Toinen asia olisi taloudellinen soutaminen. Niinpä ensimmäiset kilometrit pidin katseen tiukasti etuoikealla punaisessa tahtiairossa sekä varmistin, ettei omani sukeltanut liian syvälle.

Ja hyvinhän se alkoi! Halki matkan tulisivat joukkueemme airot kolisemaan toisiinsa ja heilumaan hiukan eri tahtiin, mutta tästä huolimatta tuntui, että yhteinen rytmi tekemiselle löytyi. Toki sain ja annoin osani selkään jysähtävistä airoista ja päälle roiskuvasta vedestä – mutta kolhut ovat osa uuden asian tekemistä ja oppimista!

Pääsimme pian tavoiteltuun etenemisvauhtiin, ja kauaa ei kilpailunhaluakaan tarvinnut odotella. Toisen veneen ilmestyminen näkökentän laitamille kasvatti joka kerta airojen tempoa ilman erillistä kehotusta. Ensimmäisen kahdenkymmenen kilometrin aikana ohitimmekin viitisen venettä, ja etenimme mukavaa tahtia sisarvene PCC Tarmo pienen etäisyyden päässä takanamme.

Soutaminen tuntui mukavalta, sykkeeni pysyi sopivasti sadan iskun tiimoilla, ja pieni tuuli piti kehon miellyttävän vilpoisena. Jutustelin hiukan vetojen lomassa vieruskaverini kanssa sekä vitsailin perämiehen ja tahtiairojen kanssa “vihollisten” ohitustavoitteista – ja vain nautin ihanasta kesäpäivästä yhdellä Suomen kauneimmista järvialueista.

Soudun toisella kolmanneksella alkoivat ensimmäiset matkanteon haasteet tuntua. Ihan pieniä signaaleja vain: Juoksussa täydellisten lenkkareiden kantapäät hiersivät sen verran, että aloin aavistella veristä loppumatkaa. Pienet poltteet kämmenten eri kohdissa ja takapuolessa vihjaisivat, että soutuotetta ja -asentoa kannatti vaihdella muutaman kilometrin välein. Niskan jäykkyys vihjaisi, että soutuasentoni saattoi olla toispuoleinen.

Nyt 20 kilometrin rajan ylitettyämme painelimme edelleen vastatuuleen, mutta tämä matkan toinen kolmannes soudettiin ulapalla, missä tuuli nosti enemmän aaltoja, ja se sai myös vastatuulen tuntumaan enemmän. Kuitenkin edelleen auringonpaiste suosi soutajia ja hymyssäsuin teimme vielä pari ohitusta.

Tovin kuluttua osa alkoi kaipailla reitin keskivaiheille suunniteltua rantautumista. Niinpä perämiehemme bongasi lähisaaresta lossilaiturin, jonne rantautuminen saataisiin onnistumaan nopeasti – ainakin teoriassa.

Jos olisin ollut Sulkavan Suursoutuja katsomassa, olisin halunnut istua nimenomaan siinä veneessä, joka oli kiinnitetty bio-taukopaikaksi valikoidun rannan lossilaituriin:
Valkoisen moottoriveneen takatuhdolla istuva porukka seurasi hämmentyneenä, kuinka tottumattomat kirkkoveneen käsittelijät sekoilivat ensin tovin saaren edustalla veneen kääntämisessä, kolistelivat sitten poijuja ja venkoilivat tovin saadakseen veneen käännettyä laiturin kylkeen. Yleisömme leuat putosivat rintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun neljätoista yhden asennon ja monotonisen liiketoiston jäykistämää soutajaa kampesi veneestä laiturille mitä erikoisimmilla tyyleillä, juoksi sitten koikkelehtivaa puujalkajuoksua pitkin laituria hajautuen lähimpiin pensaisiin vessa-asioille. Tilanteen kruunasi se, että ensimmäisen porukan päästyä laiturille, PCC Tarmo rantautui PCC Sisun viereen yhtä sulokkaasti kuin ensimmäinenkin vene – ja sen 14-henkinen soutumiehistö suoritti täysin identtisen “puujaloilla pikapissalle” -juoksun. Niin paljon kankeita kinttuja ja paljaita takapuolia ei ole kerralla nähty varmasti edes saunomisen Suomen mestaruuskilpailussa!

Kauaa ei tuota silmäniloa kestänyt, sillä pian perämiesten tiukkaa kolmen minuutin aikarajaa ja hoputushuutoja noudattaen laumamme koikkelehti takaisin, könysi veneeseen ja suoritti liikkeelle lähdön yhtä kömpelösti kuin rantautumisenkin.

Rantautuminen maksoi meille reilun vartin verran ajassa. Rennon letkeästä tavoiteasetannasta huolimatta kurkussani tuntui vähän kireältä, kun laiturista lähtöä odottaessani katselin ainakin neljän veneen porhaltavan ohitsemme. Mutta perämiehen hyvän paussipaikan valinnan johdosta olimme taas pian takaisin reitillä ehkäpä hitusen pienemmällä lastilla ja aavistuksen vähemmän verenkierron vaikeutumisesta sinertävillä varpailla varustettuna.

Puolimatka ohitettiin hurraten, ja pontta airotyöskentelylle antoi nyt matkakaiuttimesta kajahtava Suomi-iskelmä. Mahtavien matkamuistojeni kokoelmiin talletan hetken, jolloin ohitimme puutuneelta näyttävän soutujoukkueen laulaen Pave Maijasen tahdissa “Lähtisitkö silloin kanssani järvelle…”

PCC Sisu in action
Kuva: A-K

Neljänkymmenen kilometrin rajapyykin lähestyessä matkan rasitteet alkoivat tuntua todenteolla. Rakot kantapäissäni ja vesikellot kämmenissä kirvelivät tuskaisesti, ja vasen puoli niskasta jumitti niin, ettei pääni enää tahtonut kääntyä. Tuntien soutu nosti polttavat aallot alaselkään ja pakaroihin. Kuitenkin näitä odotettavissa olleita tuntemuksia lukuunottamatta aironi rullasi hyvin, kun taas muutamalla joukkueen jäsenellä oli enemmän vaikeuksia; tämän tyyppinen pitkäkestoinen rasite löytää kyllä kehon heikot kohdat ja on omiaan äkämystyttämään vanhat “taisteluvammat”. Ylimääräisen tauon aikana olkapäähankaluuksien takia perämieheksi ryhtynyt Lassi siirtyi airon varteen ja näin saatiin yksi soutajavaihdos tehtyä.

Matka jatkui, mutta neljänkymmenen kilometrin jälkeen seurasi jotain, jota voisi kuvailla juoksijan seinän kaltaiseksi tunteeksi. Kun laskeva ilta-aurinko maalasi tyynen järven kultamaalillaan, taisi se ujuttaa salaa pinnan alle tervaa, sillä yhtäkkiä kilometrit kulkivat hitaammin kuin kertaakaan aiemmin, vaikka olimme päässeet viimein pois ulapan aallokosta ja vastatuulesta. Toviksi veneen koko päivän korkealla pysynyt tunnelma tuntui hiipuvan hiukan, kun kaikki keskittyivät ponnistelemaan eteenpäin. Kuulin vieressäni istuvan Elinan laulavan hiljaa itsekseen taustanamme soivan idyllisen iskelmään tahtiin. Liityin mukaan lauluun saadakseni muuta ajateltavaa kuin korventavat lihakseni ja ihailin kesäillan meille tarjoilemaan mitä kauneinta maisemaa unohtaakseni alaselästä lapoihin kiipeävän hapotuksen.

Viimeisellä kympillä – kasvoiltani (toinen rivi vasemmanpuoleinen soutaja) näkee, ettei taida olla soudun paras hetki menossa

En ole varma, milloin pääsimme yli tuosta vaiheesta, mutta ainakin omalta osaltani voitto tervataistelusta syntyi, kun takaa kuului ehdotus:

– Mitäs jos otettaisiin 20 voimavetoa?

Ehdotuksen hetkellä ajatus tuntui mahdottomalta, mutta samalla se syöksi päättäväisyyden vereeni ja vastoin järjen ääntä yhdyin hyväksyviin huutoihin. Oli kuin vene olisi noussut lentoon, ja laskimme jokaisen voimavedon karjahtaen kuin lauma vihaisia (mutta epätahtisia) viikinkejä. Voimavedot irrottivat veneemme tervasta ja yhtäkkiä vauhti alkoi palautua. Enää en epäröinyt hetkeäkään, kun takaa tuli jatkoehdotus:

– Mitä jos vedetään 20 voimavetoa joka kilometrin alussa koko loppumatkan?

Niin me teimme, ja aina veneen syöksähtäessä eteenpäin ärjähdyksien säestämien voimavetojen työntämänä, addrenaliini nosti tunnelman yläilmoihin. Kukaan ei halunnut enää taukoa. Me halusimme maaliin.

Rannan asutus tiheni nopeasti, ja laitureille oli ilmestynyt ihmisiä katsomaan ja hurraamaan viimeisiä kilometrejä soutaville.

Sitten yhtäkkiä uusi perämiehemme karjahti maaliviivan olevan näkyvissä!

Siellä se oli, laskevan auringon lempein värein maalaama veteen piirretty viiva, jota olimme tuntien ajan tavoitelleet. Yhtäkkiä se oli aivan käsiemme ulottuvilla, ja jälleen ihmiskehon voimavarat yllättivät: olen vakuuttunut, että viimeiset pari sataa metriä vene lensi vedenpinnan yläpuolella – niin raivokkaita olivat maaliintulomme vedot ja niitä säestävät karjahduksemme!

Veneestä poistuminen oli helpommin sanottu kuin tehty.

Yksi päivän haastavimmista tehtävistä oli rantautuneesta veneestä pois pääseminen. Noustessani paikaltani selkä ei alkuun suostunut suoristumaan eivätkä jalkani kertakaikkiaan vastanneet komentoihin. Siinä sitten seisoa tönötin soutupenkkini takana puolikumarassa ja mietin, että mitenkäs saan jalan tuosta ylitse. Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa housunpuntista kiinni ja vuorotellen nostaa kumpikin jalka käsivoimin penkin yli. Venettä paikallaan pitävä tapahtuman toimihenkilö naureskeli ilmiön olevan Sulkavalle tyypillinen ja ojensi kätensä auttaen minut veneen reunan yli rantaan. Nyt se oli ohi!

Maa keinui jalkojen alla, eikä selkä suoristunut vielä hyvään toviin, mutta hilpeä ja huojentunut tunnelma paikkasi päivän haavat, kun joukkueemme kokoontui vastaanottamaan nyt rantautuvaa PCC Tarmoa. Halasimme, kuvasimme ja juhlimme nopeasti viilenevässä illassa, eikä iloamme yhtään himmentänyt se, että lopullinen aikamme oli vaivaiset neljäkymmentäviisi sekuntia yli tavoiteaikamme eli kuuden tunnin.

PCC Sisu -joukkue maalissa

Kisapaikalla kilpailijoille tarjottu ateria oli todellinen eliksiiri, nimittäin “Ei koskaan enää” -kommenteista siirryttiin varovaiseen “jos tulisi uudelleen, niin silloin pitäisi…” -keskusteluun lämpöisen keiton ja ruisleivän valuessa kurkuista alas. Sitten raahasimme tutisevat kehomme autoille ja suuntasimme kohti majoitustamme.

Oli kylmälaukussa varattuna minulle grillattavaa ja muutama siiderikin, mutta valahtaessani kuuman suihkun jälkeen mökkimme lokoisaan nojatuoliin tiesin, että minun osaltani maalijuhlat juhlittaisiin petivaatteiden välissä. Yleensä nautin suuresti myös puristusten jälkipuinneista, mutta tällä kertaa soutelin unten maille upeaa kokemusta rikkaampana.

Suuri kiitos Cycling Club Pullukat kutsusta soutujoukkueeseen ja mahdollisuudesta viettää mitä mainioin kesäilta kanssanne! #ainakannattaalähteä

Pieleen mennyt viestintä on ääriolosuhde?

Olen erilaisissa yhteyksissä opiskellut viestintää, psykologiaa ja kieliä sekä toiminut lähes koko ammatillisen urani viestinnän maailmassa. Muksuna opettelin partiossa morseaakkoset, intiaanien savu- ja maamerkkejä ja hiukan viittomakieltäkin. Voisin siis väittää ymmärtäväni jotain viestinnän merkityksestä. Silti joskus unohdan varoittaa alla kiipeävää putoavasta kivestä, vaikka tuo unohdus voi aiheuttaa hengenvaaran. Miksi ihmeessä?

Entä mitä tapahtuu, kun viestimisympäristöön liittyy rajoitteita?
Sukellusreissuillamme Heikillä kesti tovin ymmärtää, että tuima katseeni maskin takana ei tarkoittanut suuttumusta vaan kovaa keskittymistä. Innostuneet viittilöintini oli helppo tulkita hermostuksen ilmaisuiksi, sillä katseeni viesti muuta kuin että olin juuri nähnyt maailman kauneimman seepian.

Minä Damokleen miekkaa kiipeämässä (2018)

Pohjois-Italian Dolomiiteilla Damokleen miekka -nimistä jääputousta kiivetessä jäimme seinällä olevalle jäähyllylle vailla näkö- tai ääniyhteyttä edellä kiivenneeseen oppaaseen. Normaalisti näissä tilanteissa viestitään nykimällä köyttä, mutta tuolloin sekään ei onnistunut, sillä köysi oli jääpilarin reunan alla jumissa. Niinpä olimme korkealla puunlatvojen yläpuolella jääseinällä käsissämme löysä köysi eikä tietoa, oliko opas saanut varmistuksen rakennettua, eli oliko turvallista lähteä kiipeämään.

Joskus viestintä ei toimi, vaikka etäisyyttä tai muuta estettä kommunikaatiolle ei olisi. Kalliokiivetessä neljän tuhannen metrin korkeudessa pystysuoralla seinällä vain pari metriä köyttä kiipeilijöiden välissä, yhteinen rytmi voi olla tuskaisen vaikeaa löytää, vaikka lähes kaikki lähiviestinnän menetelmät ovat käytettävissä.

Heikki Damokleen miekan jääpilarilla ilman yhteyttä oppaaseen, ilme kertoo ajatukset

Eikä siihen tarvita edes tuhansien metrien korkeutta, että kuuluisat Wiion lait viestinnän epäonnistumisesta toteutuvat:
Äitienpäivän kakkukahvipöydässä avasin suorakaiteen muotoisen paketin ja päästin ilon kiljahduksen, joka sai jopa perheen teinit kohottamaan katseensa puhelintensa näytöiltä. Paketista paljastui niin hieno pyöräilytietokone, että uskon sen kykenevän navigoinnin ja mittaroinnin lisäksi rasvaamaan ketjut ja pumppaamaan ilmaa pyöräni renkaisiin puolestani.

Toiveikas “Osaako se muokata reittiä dynaamisesti?”-kysymykseni sai myöntävän vastauksen – ja Heikin virnistämään leveästi. Sitten sain kuulla punastuttavan totuuden toiminnastani pienen pyöräpartiomme navigaattorina:

Virallisesti en tätä myönnä, mutta näin meidän kesken voin todeta, että EHKÄ valmiuksissani pyöräilytietokoneen käyttöön on hiukan parannettavaa. Lyhyesti kuvattuna haasteeni on ollut se, että aiemmin käytössä ollut navigaattorilaite on vaatinut, että ajaja pysyy valitulla reitillä muutaman metrin tarkkuudella. Muutoin navigaattori mittaa pyöräilijän poistuneen reitiltä ja alkaa ohjata kääntymään takaisin huolimatta siitä, että eteneminen tapahtuu oikeaan suuntaan.

Äkkiseltään ei kuulosta isolta ongelmalta, mutta jo esimerkiksi pienehkö tietyömaa tai jalkakäytävän sijaan ajoväylän reunassa ajaminen saattavat sekoittaa navigaattorin ohjeet pitkäksi aikaa. Eipä tuommoinen haittaa tunnin tai parin lenkeillä, mutta vierailla reiteillä tehtävillä pitkillä reissuilla vaikutuksia on. Kuulemma varsin tyypillinen Heikin ajokokemus on, että reissun päällä säännöllisin väliajoin edestä alkaa kuulua ensin navigaattorin äkäistä piipitystä. Seuraavaksi ajoni hidastuu ja alkaa muuttua kiemurtelevaksi, kun yritän räpeltää navigaattoria. Hetken kuluttua alkaa kuulua ärtyneitä kommentteja (joita usein seuraa pysähdys säätämään laitetta uudelleen reitille):

– Nyt tämä kartta taas hukkasi meidät!

Olen myös huomaamattani luonut oman merkkikielen, jolla pyrin viestimään takana tulevalle, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kakkukahvien äärellä Heikki demonstroi ohjeistuskoreografiaani kiemurrellen tuolillaan ja tehden hämmentäviä ja monimutkaisia huitomiseleitä. Kun kuulemma edetään tilanteeseen, jossa “kartta on taas hukannut meidät”, viestintäeleeni saavat entistä mittavammat ulottuvuudet.

Muksut ja minä nauroimme vedet silmissä teatraalista esitystä, jossa ehkä, tai ainakin toivottavasti, oli mukana hitunen “hyvän tarinan lisää”. Mutta nauraessanikin poskeni helottivat punaisina sanattoman nolostuksen paljastaen: olenhan tuntenut jopa pientä ylpeyttä kyvystäni jakaa informaatiota ja mahdollistaa ajoreitin ennakoiminen myös takana tulevalle!

Onneksi viestintäkömmähdyksistä huolimatta kuitenkin treenikausi etenee, sillä Ushballe lähtöön on enää reilut kolme kuukautta. Pahamaineinen vuori Georgian syrjäseudulla tulee haastamaan meitä monella tavalla, mutta samalla Kaukasuksen vuoristo muistuttaa siitä, ettei viestintä ole mahdoton laji, vaan usein se myös onnistuu.

Nimenomaan Kaukasuksen vuoriston syrjäiset ja karut seudut ovat opettaneet paikallisten, köyhien ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten valtavan ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden sekä halun ymmärtää ja auttaa, vaikka heidän silmissään olemme varmasti melkoisen outoa sakkia. Siellä sain myös ensimmäiset opetukseni siitä, että voin kiivetä turvallisesti ja hyvässä yhteistyössä oppaanani henkilö, jonka kanssa minulla ei ole muutamaa sanaa lukuunottamatta yhteistä kieltä.

Voimmeko siis todeta, että monimutkaisuus viestinnässä on hiukan päälleliimattua, ja molemminpuolinen halu luoda ymmärrystä viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille, on lopulta avain sekä ammatilliseen viestintään internetissä, huiputukseen Kaukasuksen vuorilla että navigointiin espoolaisessa liikenneympyrässä?

Ehkäpä juuri tuon ymmärryksen luomisen nimissä, lienee aiheellista opetella uuden ajotietokoneen käyttöä aiempaa enemmän ja ehkä hitusen yksinkertaistaa ajonaikaista viittomakieltäni…

Pöljä navigaattori maantieajossa reakuurossa (pahoittelut kirosanasta)



Vuorikiipeilyn kestävyysharjoittelun punainen lanka

Olen kaivannut harjoitteluun punaista lankaa, joka tekisi jokaisesta treenikaudesta kulloisenkin vuoritavoitteen vaatimuksiin paremmin vastaavan. Tähän asti olemme treenanneet teknisiä kiipeilytaitoja miettien aina tulevan vuoren vaatimuksia ja ympäristöä. Mutta kestävyysharjoittelussa olleen menty yleisemmän tason “niin paljon paukkuja lihaksiin kuin mahdollista” -ajatuksella. Välillä ohjelmia kestävyystreeniin ovat tehneet personal trainerit, välillä olemme yhdistelleet eri osa-alueita itse.

Harjoittelukauden punainen lankani ainakin tälle kaudelle asuu sinisten kansien välissä.

Se ei ole ollut paras mahdollinen lähestymistapa kuten olet varmaan huomannut, jos olet seikkailussa ollut pidempään mukana. Toistaiseksi tavoiteltuihin tuloksiin on päästy, mutta kun harjoittelun kokonaiskuorman valvonta on ollut omissa, (vielä) hiukan harjaantumattomissa käsissä, hinta on välillä ollut melkoisen kova.

Mitä haastavammiksi tavoitteet muuttuvat, sen selkeämmin “touhutaan paljon kaikenlaista tietämättä tarkalleen, mistä tulos lopulta tulee (tai ei tule)” -lähestymistavan puutteet ilmenevät. Lisäksi tuo strategia sopii kehnosti ihmiselle, jonka arjessa on aika paljon liikkuvia osia. Pidän myös tärkeänä, että vapaa-aikaan kuuluu riittävästi sellaista puuhaa, joka ei ole systemaattista johonkin tavoitteeseen pyrkimistä. Jotta kaikelle sille – ja riittävälle levolle – on aikaa, harjoittelun pitäisi olla mahdollisimman tehokasta.

Älä ymmärrä väärin: minulla on aina ollut kausisuunnitelma ja vaiheistus sille. Jokainen treeniviikko ja treeni on suunniteltu. Mutta haluan ymmärtää paremmin, mihin ja miten kehoni reagoi ja miksi. Haluan parempia tuloksia harjoittelulta, loukkaantua harvemmin, palautua nopeammin, ja ennen kaikkea kiivetä vahvemmin.

Viime syksynä päätin syventyä vuorikiipeilyä varten treenamisen tieteeseen hiukan tarkemmin ja tilasin massiivisen, lukuisien kiipeilijöiden ylistämän harjoittelueepoksen Training for the New Alpinism – A manual for the climber as an athlete (Steve House & Scott Johnston).

Massiivisesta tiiliskivestä on edelleen osa lukematta, mutta sinnikkäästi kannan sitä mukanani joka viikko, kun seilaan edestakaisin Espoon ja Tampereen kodin väliä ja tavaan muutaman sivun aina, kun on vapaa hetki. (Se on niin painava, että pelkästään sen kantamisesta pitäisi mielestäni ansaita harjoituslokiin merkintä.) Solukemian tasolle asti treenaamisen vaikutuksia purkava alkuosa sai miltei luovuttamaan, mutta annan itselleni pisteitä siitä, että jaksoin kahlata senkin läpi. Samalla kirja on inspiroiva sekoitus ihmiskehon kemiaa ja fysiologiaa, konkreettisia harjoitusohjelmia haluttujen sykearvojen tarkkuudelle asti – väliin tiristettyjen inspiroivien ja eeppisten kiipeilytarinoiden kuorruttamana.

Tuumasta toimeen! Olemme nyt ryhtyneet viemään myös kirjan oppeja käytäntöön ja ainakin tämän kauden tulemme treenaamaan sen ohjauksessa. En ryhdy kirjan sisällöstä laajemmin saarnaamaan, mutta kerron pari peruselementtiä, joiden varaan harjoittelu rakentuu. Matkan varrella sitten koetan dokumentoida omia kokemuksia treenilokin lisäksi tänne – ehkä siitä on joskus jollekin hyötyä! (Kirj.huom: käännän tätä kirjoittaessani lennosta kirjan terminologiaa varsin rennolla otteella suomeksi, eli jos joku aiheeseen perehtynyt huomaa erehdyksiä; pistäthän kommenttia tulemaan ja korjataan!)

Kirjassa on jopa keskeisimmille coreliikkeille tarkat suoritusohjeet, mitä arvostan suuresti

Yksi peruspilari jo tulikin mainittua: dokumentointi. Aloitin sen kirjan käskystä heti ensimmäisen aukeaman avattuani yksinkertaisella tavalla; merkkaamalla puhelimen muistiinpanoihin jokaisen urheilusuorituksen jälkeen suorituksen tyypin, keston ja arvion omista tuntemuksista treenin aikana yksinkertaisesti kirjaimin (A – Mahtavaa!, B – Hyvin meni, C – Ok mutta tuntui raskaalta, D – Tuntui hyvin vaikealta/raskaalta, mutta jatkoin loppuun asti, F – Keskeytys/sairaana/loukkaantunut). Kirjan ohje on, että heti jos useampi suoritus peräkkäin on C tai alle, keho ei ole palautunut ja tarvitsee lepoa.

Nyt minulla on käytössä jo laajemmin tekemistä seuraava harjoitusloki, mutta tuo yksinkertainen ja helppo aloitus oli hyvä tapa todistaa seurannan merkitys kovapäiselle itselleen: Uskomatonta, kuinka pienellä tekemisellä alkaa syntyä kokonaiskuva kehon tilanteesta! Loki antaa perusteen esimerkiksi lepäämiselle, eikä pitkän C/D-rivin jälkeen tarvitse käydä itseni kanssa keskusteluita, olenko laiska vai väsynyt, jos tekeminen ei maistu.

Toinen kirjan perusoppi on treenaamisen jakautuminen kahteen kategoriaan:
1) perustreeni on sekoitus voima- ja kestävyysharjoittelua, joka valmistaa tavoitekohtaiseen harjoitteluun. Eli voisi sanoa, että ensin treenataan treenamista.
2) tavoitekohtainen harjoittelu muovaa perustreenin kautta kerättyä voimaa ja kestävyyttä juuri kulloisenkin tavoitteen näkökulmasta optimaaliseksi.

Esimerkiksi tämän vuoden tavoitteemme ovat aika erilaisia. Ushbaa (4710 m) lähestymme alpinistihengessä “fast and light” -ajattelulla; nopea nousu ja laskeutuminen mahdollisimman kevyellä varustautumisella. Tämä edellyttää kyvykkyyttä kiivetä pitkiä päiviä nopeasti ja palautuminen pitää tapahtua “lennossa”. Vuori arvioiden mukaan teknisyydeltään samaa tasoa Matterhornin kanssa eli teknistäkin vaatimusta on – ja toki vuoren pahamaineiset olosuhteet tuovat tähän oman mausteensa. Alpinistisen lähestymisen riski on, että se ei anna paljon virhemarginaalia. Huiputusyritykselle valitun aikaikkunan sisällä olosuhteiden ja tekemisen ennustettavuus ovat siis hallitsevia; mukana ei ole esimerkiksi vararuokaa tai vaihtovaatteita.

Ushba – kuva: Alex Climb

Ojos del Salado (6893 m) taas on pitkäkestoinen vaellus Atacaman raskaissa autiomaaolosuhteissa. Siirrymme korkeammalle asteittain, paljon hitaammin kuin Ushballa. Kehon sopeutumiseen ja palautumiseen vaikuttavat muun muassa pitkäkestoinen jatkuva rasitus, kuivuus sekä autiomaan nopea vaihtelu lämpötilojen ääripäästä toiseen. Kun lopulta huiputukseen lähdetään, takana on yli viikko jatkuvaa rasitusta alati vaikeutuvissa olosuhteissa. Teknistä kiipeilyä ei juuri ole, mutta keho on ollut aika kovilla jo pitkään h-hetken koittaessa, ja vielä jostain reservistä pitää löytyä ruutia huiputusyritykseen.

Näitä kahta haastettava ajatellen pohjalla oleva perustyö on samankaltainen, mutta tavoitekohtainen harjoittelu on hiukan erilaista.

Muut Training for the New Alpinism -harjoittelun peruselementit ovat jatkuvuus, asteittain kasvava kuorma, modulaarisuus.

Jatkuvuudella luonnollisesti viitataan säännölliseen ja pitkäkestoiseen työskentelyyn. Asteittain kasvava kuorma tarkoittaa sitä, että treeni kehittyy sekä kokonaisvaltaisesti että seuraavassa kuvaamieni harjoitusmoduulien sisällä pikkuhiljaa raskaammaksi. Ideana on tarjota keholle jatkuvasti juuri sen kehityksen kannalta oikea määrä lisää vastusta, jotta kehitys jatkuu eikä pysähdy.

Modulaarisuudella tarkoitetaan sitä, että harjoituskausi koostuu kolmesta moduulista: Siirtymä (Transition), Peruskunto (Base) ja Tavoitespesifi (Spesific). Niinikään näiden moduulien sisällä noudatetaan levon ja vaatimustason kasvun sykliä.

Aloitimme muutama viikko sitten Transition-kauden, jossa siirrytään off-season-vaiheesta asteittain kohti kovenevaa treenaamista. Alku tuntui todella heppoiselta tekemiseltä, sillä harjoittelua kevennettiin merkittävästi, jotta päästään peruskestävyyden äärelle: kohdallani esimerkiksi juoksu vaihtui kävelyksi, sillä lenkin aikaiset sykkeet eivät saaneet nousta juurikaan yli 120 iskun minuutissa. Voit uskoa, että siinä on innokkaan mielen kanssa tekemistä!

Mutta sitten minä tietysti menin törttöilemään laskettelurinteen hyppyrissä, ja nyt ristiluun luukalvovaurion takia olen kolme viikkoa katsellut vierestä kärsimättömänä kiipeilyparini treenaamista. Tällä viikolla kävin jo kokeilemassa saliharjoittelua, mutta jouduin edelleen nielemään perääntymisen karvasta kalkkia ja ontumaan kotiin sekä tyytymään yläkroppatreeniin, pieniin kuntouttaviin kävelylenkkeihin ja joogaan.

Tätä on luvassa – paljon

Nyt sitten keskityn kuntouttamaan takapuolta ensi viikkoon asti, jolloin päästään pitkästä aikaa tositoimiin: luvassa on muutaman päivän kestävä jääkiipeilyn intensiivitreeni Rovaniemen lähellä Korouoman jääseinillä. Olipa takapuoli kunnossa tai ei, siitä en aio menettää hetkeäkään!

p.s. Voi apua, onko mitään nolompaa kuin missata treenit, koska pitää kuntouttaa takamusta? 😀

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén