Month: October 2016

In blogi, chapod, gran paradiso, huiputuksen epäonnistuminen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni.

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.

Pettynyt sumussa

Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla.

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki.

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.

Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope’s Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen. Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.

Kuinka vuorelle kiivetään?

By Janiina

On October 21, 2016

In harjoittelu, harjoituspäiväkirja, kalliokiipeily, kengät vuorikiipeilyyn, kiipeilyharjoittelu, kiipeilykeskus, mont blanc, monte rosa, seinäkiipeily, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Vuosia sitten olin lenkillä, kun näin kalliokiipeilijän nousevan pystysuoraa, ehkä hiukan negatiivista kallioseinämää. Vähäeleisesti, vaivattoman ja painottoman näköisesti hän lipui pitkin harmaata, karheaa pintaa. Raajat liukuivat otteelta toiselle täydellisen kontrolloidusti; jalkaterä ojentui sirosti, ja käsivarsi suoristui sulavasti. Ei yhtään ylimääräistä liikettä. Lihakset pingottuivat, kun sääret työnsivät kiipeilijää kohti tavoitetta. Sormet liimautuivat kuin juurtuneina sileään kallioon. Kiipeilijän seinää kohti painautuneessa kehossa oli kuin magneetti navan kohdalla, ja lähemmäs mennessäni kuvittelin nähneeni vilaukselta keskittymisen lasittaman katseen.

Janiina Ojanen kalliokiipeilee Monte Rosan huipulle

Monte Rosan kalliokiipeilyosuudella 4500 metrissä (2015)
kuva: M. Laukkanen

Sitä minä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kiipeilykeskuksessa

asetin kämmeneni kiipeilyseinän otteelle.
Tuo kuva minulla oli mielessäni myös silloin, kun vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kiipeämään kallioseinää ulkona:
Se oli keväinen päivä, kun seinäkiipeilyä jo pitkään harrastanut kaverini Saku otti minut mukaansa Nokian Melolle kiipeämään. Sää oli vielä viileä, mutta lumi oli jo sulanut ja aurinko lämmittänyt kallion.

Asetin käteni ujosti ja hiukan suostuttelevasti karhean kutsuvalle seinälle. Saku tarkisti valjaani ja kiinnitykset ja antoi lähtöluvan:

– Saa mennä.

Siitä se alkoi: hirveä ähinä ja puhina, eikä sulavuudesta ollut tietoakaan.

Pari hikistä tuntia myöhemmin olin tehnyt viisi tai kuusi nousua, varmistanut Sakun nousut (seinäkiipeilyn varmistuskurssin olin siis käynyt) ja treenannut köydellä laskeutumista. Nyt olin viimeisen 25-metrisen nousuni puolivälin tietämillä voimat hiipuneina.

– Ala tulla nyt sieltä, komensi armoton varmistajani yläpuoleltani. Hän oli kiivennyt edellä varmistamaan viimeisen nousuni yläkautta, sillä reitti autolle alkoi kallioseinämän huipulta. Kiertämällä kauempaa toki pääsisi kävellenkin, mutta sitä ylpeyteni ei sallinut.

Voihkaisin ja keräsin tahdonvoimani. Sentti kerrallaan aloin raahata itseäni seinää ylöspäin. Pylly painoi tonnin, sormet lipsuivat näkymättömän pieniltä kohoumilta kallion pinnassa ja kynnet repeilivät. Housun polvi rasahti rikki, ja hiki valui silmiin. Reidet tutisivat krampissa, ja kolhuiset polvet ulvoivat armoa.

Ensimmäisen ulkokiipeilyn viimeisen nousun
viimeiset kymmenen metriä jäljellä (Melo, Nokia)

Mutta pääsin sen viimeisen nousun. Ja olin riehaantuneen onnellinen kankeasta suorituksestani.

Seuraavana päivänä jouduin pukeutumaan töihin hameeseen, koska sormet eivät taipuneet laittamaan farkkujen nappia kiinni. Hame ei ollut viehättävä näky, sillä sukkahousujen läpi kuulsivat polvet, jotka olivat verillä viimeisten kallioseinämetrien irvihampaisesta ponnistelusta, jolloin en enää edes yrittänyt varoa kolhimasta itseäni.

Tuon mahtavan kokemuksen jälkeen kävin ponnekkaasti hetken aikaa seinäkiipeilemässä kiipeilykeskuksella. Mutta sitten se vain loppui. Alkaakseen myöhemmin taas samalla innolla – vain loppuakseen uudelleen ennen kuin sain kunnon otetta lajiin.

Rakastan korkealla seinällä olemisen tunnetta ja nautin kiipeämisestä. Suhteeni seinäkiipeilyyn on kuitenkin ollut katkeransuloinen on/off-rakkaustarina. Haluaisin niin polttavasti osata kiivetä kallioseiniä kuten se muistikuvieni sulavaliikkeinen kiipeilijä. Mutta jostain syystä en ole saanut itseäni keskittymään seinäkiipeilyn tekniikan harjoitteluun sen vaatimalla intensiteetillä. Niinpä olen aloittelijan “voima korvaa taidon” -tekniikalla aina joskus käynyt punnertamassa erilaisilla seinillä sisällä ja ulkona toivoen, että jonain kertana asiat loksahtaisivat kohdilleen.

Mont Blancin huipulta palatessamme juttelin huiputusoppaani Albyn kanssa kalliokiipeilyn tekniikan harjoittelusta. Alby puhui “kiven lukemisesta” ja suositteli minulle lisää kalliokiipeilyn treenaamista, koska hänen sanojensa mukaan minulla on “taipumusta lukea kiveä hyvin”.

Aluksi en sanonut mitään. Olin päiväkausia hössöttänyt oppaalle vuorista. Nyt minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että ainoa tapa saada lajiin suoraan liittyvää tekniikkaharjoittelua Suomessa ympäri vuoden “ei oikein etene”. Mutta keskustelu soljui rennosti, ja lopulta kerroin Albylle seinäkiipeilyjumistani: kallioilla viihdyn, mutta sisäkiipeily jotenkin vaan aina jää.

Alby hymyili vakavalle ilmeelleni ja sanoi vahvalla italialaisaksentillaan:

– Don’t worry about that! If you really want to learn mountain climbing, you have to understand the rock. It seems to me, that you love the mountain, not the climbing wall inside. So, be inspired by the mountain. But learn to climb it one rock and one wall at a time!

Palattuani kotiin Sveitsistä kaivoin seinäkiipeilytossut kaapin perukoilta, pyörittelin niitä hetken käsissäni ja aloin sitten googletella ensi talven seinäkiipeilykoulutuksia. Jotenkin minusta tuntuu, että mustelmia taitaa olla taas luvassa.

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

By Janiina

On October 11, 2016

In elbrus, euroopan korkein vuori, huiputusreitti, kaukasus, mount elbrus, reittikuvaus, rokotteet, rokotus, tulivuori, venäjä, vuoren huiputus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)

Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän. Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska “ei voi sattua, kun ei tule verta” -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check

Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

Mountain is calling and I must go.

By Janiina

On October 6, 2016

In blogi, elbrus, euroopan korkein vuori, kaukasus, matkablogi, matkapäiväkirja, mount elbrus, venäjä, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi, vuoristo

Oletko valmis?

Olen vähän levoton sielu. Ollut kai aina. Mieleni lepää liikkeessä. Oven karmit ovat aina sentin liian kapeat.

Olen löytänyt paikan, jossa tie ei koskaan ole liian lyhyt. Kaikki muu jää kauas. Vain sillä hetkellä on merkitystä. Se on rauhoittavaa. Vapaus.

Aamu Dôme du Goûterilla (4304 m),
taustalla Bionnassayn kapea harjanne

Joko voidaan taas mennä?

Huh! Kuin olisin istunut teippi suun edessä. Kirjoittaminen on tapani analysoida asioita, painaa ne muistiin ja elää uudelleen. Kun kirjoitan, puhun reissukumppanilleni – eli sinulle – ja näen asiat elokuvana pääni sisällä. Kirjoittaminen on tärkeä osa seikkailua. Eli jos en kirjoita, myös seikkailu on tauolla.

Viime vuonna meni pari kuukautta Monte Rosaa sulatellessa. Tietoisesti keskityin muihin asioihin. Samaan aikaan minussa kypsyi ymmärrys. Viikkojen kuluessa oivalsin, että jokin oli muuttunut, luultavasti pysyvästi, ja tulisin aina kaipaamaan vuorille.

Olin suunnitellut, että tänäkin syksynä olisin hetken ajattelematta vuoria tai niille kiipeämistä. Tekisin ihan muuta.

Mutta eihän siitä mitään tullut.
Ensimmäisen viikon Mont Blancilta paluun jälkeen asetuin takaisin arkeen, pidin taukoa treenistä ja lepäsin. Huolsin kiipeilyvarusteet ja haikeutta tuntien pakkasin ne kaappiin.

Seuraavalla viikolla aloin treenailla kevyesti. Tuntui hyvältä päästä taas liikkumaan, ja Mont Blancilla telotun varpaan tulehduskin taipui antibiooteilla. Yritin keskittyä muuhun, mutta yhä uudelleen löysin itseni selaamasta nettiä ja tutkimasta vuoria.
Ennen kiipeilykohteen päättämistä koko maailma on avoin. Se on mahtava tunne. Mutta samalla tavoitteen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta, kuin muurahaisia ihon alla.

Niin minä surffasin vuoria, salaa itseltäni muka. Se oli jännittävää ja synnytti ihanan ripauksen syyllisyyttä. Kuin olisi vahingossa päätynyt ikkunaostoksille verkkokauppaan. Tiedät varmaan sen tunteen, kun keräät digitaaliseen ostoskoriin asioita tietäen, ettet voi ostaa niitä. Ainakaan kaikkia. Ainakaan kerralla. Mutta et voi mieltäsi malttaa ja laitat ne koriin, ihan vaan huvin vuoksi. Ja viime hetkellä, juuri ennen kuin olet päättänyt elää kuukauden kaurapuurolla ja ryhtymässä syöttämään luottokortin tietoja, ryhdistäydyt ja suljet selaimen.

Tovin kuluttua totesin, että tämähän on naurettavaa. Päätin, etten enää estäisi itseäni katselemasta. Hitto soikoon, minähän olen aikuinen. Ajattelin, että jos vaan ihan pikkuisen ideoisin…

Ensin kuitenkin piti käydä se tärkein keskustelu.
Koska halusin olla varma, että kuulisin ja kuuntelisin maailmani tärkeintä ihmistä kunnolla, puhuimme tyttäreni kanssa vuorista ja kiipeämisestäni useampaan otteeseen:

Noin viikko Mont Blancilta palaamiseni jälkeen kävimme ensimmäisen juttutuokion. Kun kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos jatkaisin kiipeämistä, tyttö ilmoitti, että senkus jatkat. 9-vuotiaan suoruudella hän totesi, ettei ollut reissuni aikana edes muistanut minun olevan kiipeämässä muulloin kuin silloin, kun soitin hänelle kuulumisia.

Palasin asiaan muutamaa päivää myöhemmin, ja hän totesi, että “johan minä sanoin, että joo”. Kuulemma seuraavan kerran lupaa tarvitsee kysyä vuonna 2020. Hän totesi, ettei juurikaan mieti kiipeämistäni, eikä se vaivaa häntä. Uskon tyttären sanoihin, mutta tiedän myös, että matkan varrella tulee aina kysymyksiä ja välillä myös huolestumisen hetkiä. Niin sovimme, että asioista jutellaan aina, kun yhtään siltä tuntuu. Ja että heti pitää kysyä äidiltä, jos ja kun jokin mietityttää.

Niin saatoin aloittaa suunnittelun.

Ajatusteni syövereihin tuijotellessani ymmärsin, ettei sattumanvarainen vuoren valinta toisensa jälkeen olisi minulle oikea tapa. Tarvitsen uuden tavoitteen: suunnitelman ja haasteen, johon sitoutua ja jota kohti pinnistellä. Filosofian tekemiselle, syitä ja seurauksia.

Minä en tavoittele korkeimpia huippuja. En halua kiivetä vaarallisimpia vuoria. Mutta mitä minä haluan?
Listasin vuoret, joita olin kartoitukseni lomassa kahlannut. Kirjasin syitä, miksi niille halusin. Yritin selvittää, miksi juuri ne valikoituivat.

Nyt minä taidan sen tietää. Olen jo melkein varma. Kuva mielessäni on kuin hiukan lainehtiva veden pinta. Haluan tuijottaa sitä vielä hetken ennen kuin kerron, mitä näen. Koska ääneen sanottuna asiat muuttuvat todeksi.

Pitkätkin matkat kuljetaan askel kerrallaan, ja minä tiedän, mistä omani aloitan. Alppien korkeimman ja toiseksi korkeimman vuoren olen kiivennyt. Nytkin kohteeni valitsi minut, ei toisinpäin. Sattumien seurauksena katseeni kääntyi Venäjän suuntaan vuoreen, jota en ollut listalleni alunperin kirjannut. Nyt päätös on tehty ja matkajärjestelyt alkaneet.

Ensi kesäkuussa minä tavoittelen Euroopan mantereen korkeinta huippua, Etelä-Venäjän Kabardi-Balkariassa, Kaukasuksen vuoristossa sijaitsevaa Elbrusia (5642 m).

Lähtöön on aikaa kahdeksan kuukautta, joten valmistautuminen alkaa heti. Hurraa! Tuletko mukaan?

Siellä se on. Elbrus.