Elämässäni jyllää muutos ja jälleen olen uuden edessä. Muutos saapui samalla tavalla kuin ukkosmyrsky vuorilla: Saatoin kyllä nähdä pilvien kasautuvan laakson ylle. Mutta ensin ne näyttivät kovin viattomilta, pumpulisen pehmoisilta ja korkeintaan kevyen varjon poutapäivään tuovilta. Arvelinkin tuulten puhaltavan ne pian mennessään. Kun ne sitten tiivistyivät tummenevaksi massaksi, olin varma, että olisi vielä hyvin aikaa kiivetä reitti loppuun tai kerätä leiri ja siirtyä rauhassa alaspäin.

Mutta oletko nähnyt, kuinka rajuilma ottaa vuoren syleilyynsä? Kuinka nopeasti sinimustat pilvet ryömivät nälkäisinä kivikupeita ja nielevät sisäänsä kaiken? Oletko seissyt rinnepolulla, kun pilvipeitto sukeltaa ylitsesi ja tuntenut, kuinka sumu takertuu silmäluomillesi peittäen näkymän eteenpäin?
Tuossa hetkessä on turha väittää, ettet olisi nähnyt sen tulevan, mutta kuitenkin kaikki tapahtuu odottamatta. Hetki sitten vielä paistoi, mutta yhtäkkiä lämpimän karhea kivi luo nahkansa katalan liukkaaksi, eikä yksikään seinämä kaarru yllesi suojaksi taivaan raivoa vastaan. Kun ukkonen kumisuttaa kalliota jalkojen alla ja pelko värjää köyttä puristavien sormien rystyset sinisiksi, ainoa vaihtoehtosi on muuttaa nopeasti suunnitelmaa ja ottaa käyttöön kaikki voimavarat ja vahvuudet, jotka tekevät sinusta vahvan ja vuorilla pärjäävän kiipeilijän.

Vuorikiipeily on ennen kaikkea henkistä vahvuutta testaava laji. Kun olosuhteet muuttuvat äärimmäisiksi, suurimmat itsensä ylitykset tehdään korvien välissä. Voimavarojen venyttäminen ja nopea uusiin olosuhteisiin sopeutuminen eivät ole suositeltava jatkuvana strategiana, mutta ääritilanteessa ne voivat määrittää, kuka pääsee myrskyn alta turvaan.

Vuoret paljastavat ihmisen todellisen luonteen nopeasti. Kun liityn uuteen kiipeilyryhmään, jaksan joka kerta hämmästellä, kuinka nopeasti vieraskoreus katoaa. Tiukoissa olosuhteissa ei ole aikaa joutavalle eikä voimia teeskentelylle. Myrskyn yllättäessä ihmisistä kuoriutuu piirteitä, joita äkkiseltään saattaa pitää yllättävinä. Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, että piirteet olivat kyllä aina näkyvillä – mutta aurinkoisena päivänä ne eivät ehkä olleet niin ilmeisiä tai omasta mielestäsi tuntuneet niin merkityksellisiltä. Näin on hyvässä ja huonommassa. Kannattaa valita tarkkaan, kenen kanssa kiipeät.

Vaikka muutosmyräkkä on tullut elämääni kuin rajuilma vuorilla, pidän itseäni onnekkaana. Vaikka tällä hetkellä lähitulevaisuus on sumun peitossa ja jokainen askel on harkittava yksitellen, oloni on luottavainen. En missään tapauksessa sano, ettei minua pelottaisi. Pelottaa ihan helvetisti, mutta se ei pysäytä minua. Suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja jos välillä seisahdankin epäröimään, hetken kuluttua tunnen köydessä nykäisyn – ja tiedän, etten kiipeä tätäkään vuorta yksin.

Yleensä olen avoimemmin puhunut elämäni muutoksista, ja saatat ehkä pohtia, mistä moinen mystiikka. Syy tarkoin valituihin sanoihini on yksinkertaisesti se, että toisinaan polullemme osuvat myrskyt eivät ole omiamme.

Yksi syy vaisuuteeni on ollut se, että suunnitelmien mennessä uusiksi kävi ilmeiseksi, etten tänä kesä kiipeä Eigerille tai Dent Blanchelle. Mieli kirvellen hyväksyin myllerryksen ulottuvan myös kiipeilytavoitteisiin, ja kiipeilyparini Heikin kanssa peruimme jo maksetut lennot ja buukatut vuorimajapunkat.

Hetken luulin, että tänä kesänä Vuorenvalloitus olisi kuin hiljainen aavekaupunki. Mutta ehkäpä sitkeys palkittiin. Tai saattoi se olla vain sattumaakin. Olipa kuinka vain, viime viikon maanantaina Malminkartanon vuorikenkärappustreenin jälkeen kaikki muuttui jälleen hetkessä, ja löysin itseni istumasta kiipeilyparini kanssa autossa ja näpyttelemässä kuumeisesti WhatsApp-viestejä toiselle puolen maailmaa, setvimässä kalentereita ja budjetteja. Kuusi päivää myöhemmin sähköpostiini kilahti viesti: ‘Your flight from Helsinki to Kathmandu – confirmed’!

Miten ihmeessä päädyimme Alppi-suunnitelmista varaamaan lentoja Nepaliin? Pienen rimpuiluvaiheen jälkeen ymmärsimme, että huikea Eiger ja Dent Blanche -suunnitelmamme ansaitsisi tulla toteutetuksi sitten, kun siihen on täydet mahdollisuudet. Ehkä nousumetrien kertyessä olen alkanut hiljalleen oppia, että suunnitelmien toistuvat muutokset kuuluvat asiaan eivätkä ne tarkoita “ei koskaan”.

Huippua tähyämässä Matterhornilla 2020

Peruutuspäätöksen jälkeen ajatus vuorettomasta kesästä oli lähes sietämätön, ja kiivaasti kaivelin hakukoneiden syövereistä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Ensin mitään aikatauluun ja budjettiin sopivaa ei tuntunut löytyvän. En muista, kumpi meistä sen totesi ääneen, kun Malminkartanolta palatessa pähkäilimme vaihtoehtoja:

– Sillä summallahan menisi jo Nepaliin.

Nepali on ollut “pakko päästä” -listallani jo monta vuotta. Olen kuitenkin lykännyt sinne menemistä osittain, koska kohteeni tuntuvat valitsevan minut ja ne nyt ovat sattuneet olemaan eri puolilla maailmaa – ja osittain, koska luulen, että kun kerran sinne menen, tulen halajamaan aina takaisin.

Siitä lähtien, kun vuonna 2014 Atte Miettinen tartutti minuun vuorikuumeen Everest-tarinallaan (koko juttu täällä: Kuinka kaikki alkoi), olen pallotellut mielessäni ‘haluanko kiivetä Everestillä?’ -kysymystä. Välillä olen ollut vahvasti sitä mieltä, että maailman korkein vuori on ehdottomasti listalla, välillä taas mielipiteeni on ollut, että vähemmän kiivetyt vuoret ovat kiinnostavampia. Lopulta päädyin siihen, että vastauksen kysymykseeni voi antaa vain vuori itse. Joten minun pitää nähdä se.

Nyt vastauksen saaminen Everest-kysymykseeni on tullut sen verran ajankohtaiseksi, että olin ajatuksissani aikatauluttanut ensimmäisen Himalaja-matkani ensi vuodelle. Olin hahmotellut suunnitelmaa vaelluksesta Mount Everestin etelänpuoleiseen Base Campiin (5364 m) ja Island Peakin (Imja Tse, 6160 m) kiipeämisestä. Olimme Heikin kanssa kyselleet muutamalta palveluntarjoajalta alustavia aikatauluja ja hintoja, ja muutaman ystävän kanssakin oli palloteltu ajatusta yhdessä vaeltamisesta.

Mutta nyt Nepali-sana tuntui jäävän kaikumaan autossa.

Sherpa Santosh vastasi aavistuksen vapisevin sormin naputeltuun Whatsapp-viestiin välittömästi ja vahvisti, että vaellus Base Campiin olisi mahdollinen (Island Peakille emme aikataulun vuoksi ehtisi). Hän varoitti off-season -ajan olevan sateisempaa ja hiukan kylmempää, mutta etuna olisivat ruuhkattomat reitit. Sillä hetkellä kaikki oli selvää.

54 päivän kuluttua minä lähden Nepaliin katsomaan vuorta, josta koko tarinani alkoi.

Tulethan mukaan?


Image by MLbay from Pixabay