Category: tulivuori Page 1 of 2

Runneltu Chile ja Atacama-seikkailun alku

On January 11, 2020

In Atacama, Barancas Blancas, Etelä-Amerikka, Mulas Muertas, Ojos del Salado, Ojos del Salado, Siete Hermanas, tulivuori

Vuorille lähtöä edeltävät päivät ovat (pontevista yrityksistämme huolimatta) aina samanlaisia: töitä painetaan hullun lailla viime hetkiin asti, jotta voisi sitten kokea ansainneensa karkumatkan arjesta. Niin kävi nytkin, ja lopulta noin kolmenkymmenen tunnin lentorypistystä (Helsinki–Madrid–Santiago–Copiapo) aloittamaan lähti kaksi varsin uupunutta kiipeilijää. Mutta viimeistään kun Santiagon lennon loppuvaiheessa matkustamossa kaikui kuulutus: ”Olkaa hyvät, kapteeni pyytää kiinnittämään turvavyöt Andien yli lentämisen ajaksi,” olin täysin hereillä ja puserruin vasten koneen pientä ikkunaa. Mahdollisuus ylipäätään nähdä Andien vuoristo tuntui toteutuneelta unelmalta!

Koneemme Atacama Airportin ainoalla kiitoradalla

Viimein laskeuduimme Atacama-aavikon keskellä sijaitsevan Copiapo-nimisen pikkukaupungin kiitoradalle. Viimeinen lento oli monessakin mielessä hulvaton: etäisyyksien ollessa aavikkoalueella valtavat, lentäminen lienee usein kätevin tapa päästä perille. Ehkäpä siksi pienen koneen tunnelma oli enemmänkin linja-automainen. Tätä kuvastaa mainiosti Santiago-Copiapo -lennon alussa tullut kuulutus: ”Mikäli puhelimenne putoaa penkkien väliin, pyydämme, ettette yritä irrottaa lentokoneen istuimia, vaan pyydätte apua henkilökunnalta.”

Koneen laskeutuminen aavikolle oli elämys itsessään. Lentokenttä koostuu yhdestä kiitoradasta sekä pienestä nuhjuisesta asemarakennuksesta keskellä loputonta tuulista hiekkakenttää. Aurinko tuntui ensi hetkestä asti polttavana iholla ja samalla navakka tuuli sai hytisemään kylmyydestä. Tämä omituinen jatkuvan yhtäaikaisen palelun ja kuumuuden ristiriita tulisi tutuksi tulevina viikkoina.

Copiapon pieni kaupunki oli viime kuukausina Chilessä riehuneiden sisäisien levottomuuksien runtelema. Aluksi vaikutti siltä, että kaikki paikat olivat kiinni. Jokaisen kaupan ja liikkeen ikkunat oli laudoitettu tai pellitetty kiinni, jotta mielenosoittajat eivät pääsisi rikkomaan ikkunoita ja murtautumaan sisään. Seinät olivat täynnä raivoa tihkuvia “Fuera dictator!” -graffiteja ja muita presidenttiä sekä nykyistä hallintoa ja poliisia solvaavia tai uhkailevia sotkuja ja kirjoituksia. Lyhtypylväissä oli kadonneiden ihmisten etsintäilmoituksia. Isommat kaupat ja hallintorakennukset oli ympäröity tuoreilla piikkilanka-aidoilla. Patsaat, joita oli runsaasti, oli töhritty veriroiskeita kuvastavalla punaisella maalilla ja monilta ihmispatsailta oli katkottu päitä ja raajoja.
Aluksi vaikutelma oli auringonpaisteessakin huolestuttava, jopa pelottava, ja pohdin, oliko meillä aavistustakaan, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtui. Kaupungissa kaikki vähänkin arvokas oli tuhottu tai lukkojen takana. Hotellit ja ravintolat ammottivat tyhjyyttään. Heti auringon laskiessa kaikki liikkeet sulkivat nopeasti ovensa, ja ihmiset katosivat kaduilta.

Mutta tuhon aiheuttamasta järkytyksestä toivuttuamme aloimme huomata, että kaupunki asukkaineen teki hartiavoimin töitä toipuakseen: pienet kaupat raottivat vaaraa uhmaten ovensa asiakkaille suurempien liikkeiden suojautuessa aseistettujen vartijoiden ja piikkilanka-aitojen taakse.
Sydäntä kouraisevana mieleeni jäi pieni kauneushoitola, joka oli avannut ovensa asiakkaille, mutta jonka ikkunaan oli teipattu pieni lappu, jossa luki tikkukirjaimin: “Por favor, älkää ryöstäkö meitä enää.”

Rohkeudessa jatkaa eteenpäin oli siis iso pisara arkuutta, mutta siitä huolimatta jokainen kohtaamamme ihminen oli ystävällinen ja uskaltautuessamme kysymään maan tilanteesta, siitä keskusteltiin avoimesti ja rauhalliseen sävyyn. Eräs chileläinen nainen sanoikin asiasta keskustellessamme: “Ette näe nyt Chileä parhaimmillaan. Mutta olette mukana historiallisissa hetkissä.”
Tunnelma varovainen, pelokaskin, mutta päättäväinen: elämän on jatkuttava.

Suljettujen ovien ja laudoitettujen ikkunoiden takana on elämää

Asetuimme pieneen, niukkaan ja tyhjään hotelliin, jonka sisäpihalle seuraavana päivänä kiipeilytiimimme kokoontui tutustumaan. Mukana oli lisäksemme viisi kiipeilijää:
– vietnamilaissyntyinen Khai, jolla on runsaasti kokemusta muun muassa useimmilta Seven Summits -vuorilta
– ruotsalainen Fredrick, joka on lähes parinkymmenen vuoden ajan kiivennyt haastavia, eristyksessä sijaitsevia vuoria
– ranskalainen entinen erikoisjoukkojen sotilas, Thomas, joka oli jo kuukausien ajan kierrellyt Etelä-Amerikan erämaita ja vuoria etsiessään ajatusta uudesta ammatista armeijan jälkeen
– amerikkalainen Iron Man -veteraani Patrick
– Brasiliassa asuva Alistair-skotti, joka on niin ikään vuosien kiipeily- ja erämaakokemuksella varustettu

Team Intelligent vasemmalta oikealle: Khai, Fredrick, Patrick, Alistair, Thomas, minä, Heikki, Cristian ja Super Mario

Olin valtavan ilahtunut vahvasta tiimistä ja pääoppaamme ammattimaisesta ja rennosta tavasta ottaa tilanne haltuun; pörröpäinen Cristian ohjasi tutustumista ja ohjeisti meitä tulevien päivien ohjelmasta tottuneesti ja sujuvalla englannilla. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario puhui varsin vähän englantia, mutta ymmärsi sitä kohtuullisesti. Teinkin Marion kanssa heti alkureissusta sopimuksen, että aina kun hän opetti minulle sanan espanjaksi, minä opetin hänelle saman sanan englanniksi. Pienikokoisen miehen hulvaton ja todella usein toistuva kikattava hihitys sai kaikki nauramaan. Hupsun oloinen olemus saattoi aluksi johtaa harhaan: rautaisella ammattilaisella on vuosikymmenten kokemus vuorista ja tulevina päivinä hän osoittaisi taitonsa ja kykynsa ottaa tilanteen napakasti haltuun. Kunnioitustamme humoristisesti kuvastavan Super Mario -lempinimen tiimiltä saava bolivialainen jäisi useimpina aamuina leiriin keittiötöihin, ja pinkoisi sitten tuntikausia rinteessä Cristianin johdolla puuskuttaneen ryhmän kiinni vauhdilla, joka sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä (milloin en sitä hapen puutteesta jo tehnyt).

Esittelyiden jälkeen Cristian kävi läpi ohjelman: seuraavien kymmenen päivän aikana nousisimme asteittain 6000 metriin totuttaen kehoamme ohenevaan ilmaan. Valmistautuessamme koetukseen kiipeäisimme kolmella vuorella Siete Hermanas (4900 m), Mulas Muertas (5300 m, huippu on korkeammalla, mutta tämän vuoren osalta tavoite oli edellä mainittu 5300 vertikaalimetriä) sekä Barrancas Blancas (6050 m). Näiden akklimatisaationousujen jälkeen nousisimme Ojos del Saladon Atacama-nimiseen basecampiin (5300 m), josta alkaisi pääkohteemme huiputusyritys.

– Meillä on ollut todella hyvä kausi ja nytkin sääennuste lupaa kymmentä hyvää päivää. Se voi toki muuttua, mutta tällä hetkellä tilanne vaikuttaa todella hyvältä, Cristian hymyili ja Mario kikatti innostuneesti. Mahtava huomata, kuinka tunnelma sähköistyi! Ryhmä liikahteli innostuneena muovisissa kuluneissa putarhatuoleissaan kuin haluaisi sännätä aavikolle välittömästi. Kuitenkin ennen kuin Cristian hätisti meidät nukkumaan, hän vakavoitui hetkeksi ja puhui painokkaasti:

– Teidän on tärkeää muistaa jatkuvasti, että tällä matkalla on kyse muustakin kuin kiipeämisestä. Atacama on todella vaativa ja raadollinen ympäristö: tuulinen, hiekkainen ja kylmä. Täällä on paikkoja, joissa ei ole satanut satoihin vuosiin. Lämpötilat ja olosuhteet vaihtelevat ääripäästä toiseen. Hiekka ja suola tekevät kaikkialla tuhojaan. Mutta vaikein asia on tuuli. Se on kovempi kuin olette kokeneet, ja se on kaikkialla. Monille juuri tuuli muodostuu päivien kuluessa ongelmaksi, se vaikuttaa jaksamiseen, mieleen ja motivaatioon. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä sitä. You need to be strong in your mind.

Nauttikaa viimeisestä suihkusta ja yöstä pehmeässä sängyssä. Aamulla lähdetään aavikolle ja sitten mukavuus on ohitse!

Yllätyskäänne: tulivuoriseikkailu Etelä-Amerikassa!

By Janiina

On December 1, 2019

In Etelä-Amerikka, Ojos del Salado, tulivuori

Vuorten takana on uusia vuoria. Tuskin jalkani olivat koskettaneet Suomen kamaraa, kun uudet suunnitelmat alkoivat etsiä muotoaan.

Uuden vuorisuunnitelman syntymisen odottaminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Toisaalta se on kuin lekottelisi kesäisellä niityllä ja katselisi pilvenhattaroiden tanssia taivaalla koettaen arvuutella, millainen hahmo niistä seuraavaksi muodostuu. Samaan aikaan mielen ponteva harhailu on kuin kesäkuuman tuoma kärpänen, jonka hypnoottinen pörinä ei anna rauhaa. Välillä tuo kaikille ajatusaalloille ulottuva surina hiukan taukoaa, kun tavoitekärpänen laskeutuu ja asettaa kutittelevat jalkansa iholle. Hetken jo luulen saavani sen kiinni, kunnes se taas vaivattomasti livahtaa karkuun kämmenen alta – vain palatakseen taas korvani juureen surisemaan hellittämättömästi.

Mikä saa lopulta pilvet ottamaan muotonsa ja kärpäsen asettumaan? Minulla on aina ollut pidemmän tavoitteen suunnitelmia; lista vuoria, jotka haluan kiivetä, sekä summittainen ajatus niiden järjestyksestä. Listan sisältöön ja järjestykseen vaikuttavat monet asiat, vaikkapa vuorten sijainti, korkeus, haastavuus ja tekninen luonne sekä vuoriin liittyvät tarinat. Lisäksi tietysti valtava vaikutus on myös resurssirajoitteilla kuten aika ja raha.

Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyrkineet pitämään tarkemmin määriteltyä kiipeilysuunnitelmaa aina noin vuodeksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus on, että yritämme kiivetä kaksi isompaa kohdetta vuodessa: yhden expedition-henkisen vaellusvuoren ja toisen, joka haastaa meitä teknisellä puolella. Vaikka pääsääntöisesti vaellusvuorilla pyrimme aina korkeammalle, lopulta korkeus ei ole ratkaiseva vaan kokonaisuus. Hiukan epätavalliset ja syrjäiset kohteet tuntuvat kovasti kiehtovan mieltä. Teknisempien vuorien osalta katsomme lähestymisreittiä enemmän teknistä soveltuvuutta meille: paras olisi juuri pikkuisen yli sen hetkisen osaamistason, jotta harjoitellessa joutuu todella laittamaan itsensä peliin.
Kaikenlaisilla mittareilla voi vuoria analysoida, mutta lopullisen päätöksen tekee aina sydän. Sen valintojen perusteita on usein vaikea ymmärtää itsekään, eikä kai tarvitsekaan.

Mutta kuten ennenkin todettua, tämän lajin kanssa asiat harvoin menevät ihan suunnitelmien mukaan. Elbrusilta ja Matterhornilta palatessamme seuraava iso tavoite oli Mount Kenya (5199 m). Se on suurimmaksi osaksi vaellusvuori, mutta ylimmän Batian-huipun saavuttaminen edellyttää kalliokiipeilyä ja liidaustaitoja (viralliselta nimeltään alaköysi- eli lead-kiipeily eli kiipeilijä kuljettaa köyden itse mukanaan ylös ja kiinnittää varmistuspisteisiin). Tekniseltä vaatimustasoltaan Mount Kenya olisi juuri osaamisemme rajan yläpuolella. Itse ensin olin hiukan epävarma, oltiinko tässä haukkaamassa liian suurta palaa, mutta haastateltuamme kiipeilyparini kanssa mahdollisimman montaa vuorella ollutta kiipeilijää, olimme optimistisen varmoja, että jos koko syksyn tekisimme kovasti töitä, saisimme riittävät valmiudet jouluksi Mount Kenyalle.

Mount Kenyaa odotellessa sain akuuteimpaan vuori-ikävään hoitoa, kun saimme työmatkaan kytketyn mahdollisuuden kiivetä Sokeritoppakukkulan (Sugarloaf Mountain) Rio de Janeirossa Brasialiassa.

Mount Kenya vaatisi enemmän alaköysikiipeilytaitoja kuin minulla oli osaamista. Olen liidauksessa (alaköysikiipeilyssä) vasta aloittelija, vaikkakin Fabrizion johdolla sitä on jo tehty jonkin verran sekä Dolomiiteilla että Matterhornilla. Syksyn tavoitteena oli kuitenkin käydä Salmisaaren Kiipeilyareenan lead-kurssi, jotta saisimme tekniikan ohjausta ja lead-kiipeilyluvan, joka mahdollistaa lead-harjoittelun myös kiipeilyareenan sisäseinillä.

Palaan sekä Brasiliaan että liidauskurssiin vielä myöhemmin. Nyt kuitenkin haluan puhua muusta. Nimittäin juuri kun suunnitelmat oli lukittu, tavoitepilven kuva muotoutunut taivaalleni ja harhailevan mielen surina tauonnut, kohtalo puuttui peliin…

…höpöhöpö, ei siinä mistään kohtalosta ollut kyse, vaan liian tiukille laitetusta kehosta.

Tällä kertaa vuorossa oli Heikki, jonka olkapää oli kipuillut jonkin aikaa. Puupäiselle tiimillemme tyypilliseen tapaan Heikki oli treenannut kivusta huolimatta. Vakavasti sanottuna ei kyse ole siitä, että meistä kumpikaan haluaisi jättää kehon merkit huomioimatta. Mutta vuorikiipeily on suurelta osin itsensä äärirajoille viemistä ja kovan epämukavuuden sietämistä. Niinpä harjoittelukaan ei aina ole kivutonta, päinvastoin. Välillä on vaikea erottaa, mikä on ponnistuksen vaatimaa tuskaa, ja mikä on viesti siitä, että jokin hajoaa.

En minäkään ymmärtänyt Heikkiä asiasta kovistella. Luultavasti hän puheissaan vähätteli kipujaan, ja toisaalta olemme tottuneet kuulemaan toisiltamme erilaisista kolotuksista. Kuvittelin tilanteen olevan kunnossa, sillä kesällä hartiaan laitettiin kortisonipiikki, jotta olkapää paranisi nopeammin Elbrus–Matterhorn-reissulle. Olkapää kestikin tuon reissun hyvin. Mutta paluun jälkeen syksyllä alkoi jälleen tapahtua, ja lopulta käsi oli lähes käyttökelvoton. Ensin lääkäri totesi hartiassa kiertäjäkalvon tulehduksen, ja lopulta kävi ilmi, että kalvossa oli myös repeämänä.

Hartian toipuminen edellytti ensin monen viikon lepoa ja sen jälkeen rauhallista kuntoutusta. Vaikka Heikki saisi hartian kuntoon jouluksi, emme ehtisi treenata tarpeeksi teknistä kiipeilyä, jotta Mount Kenyalle olisi järkeä lähteä yrittämään. Mikä pettymys.

Muutaman viikon ajan sulattelimme tapahtunutta. Kysymykset leijuivat välillämme ääneen lausumattomina, ja melkein hengitystä pidätellen seurasimme olkapään toipumista. Tovin kuluttua aloimme kevyeen sävyyn jutella, että onhan ihan hyvä välillä vain levätäkin – jos vaikka napattaisiin äkkilähtö johonkin aurinkoon, kun nyt kerran kesälomakin tuli vietettyä melko hyisissä olosuhteissa.

Kauaa tuo rento joulusuunnitelmakaan ei pysynyt maantasalla, vaan pian keksimme, että esimerkiksi Thaimaassa on loistavia kalliokiipeilykohteita. Voisimme nautiskella auringosta, rentoutua ja samalla hartian kestokyvyn rajoissa kehittää liidaustaitoja. Innostus leijui lievänä ilmoilla. Töissä oli hurjan kiireistä, ja pimeys vei voimia. Aurinko tuntui kivalta ajatukselta sateisen, pimeän syksyn ja kylmyyden keskellä. Laiskasti katselimme lentojakin. Mutta jotain puuttui.

Rakastan matkustamista myös muualla kuin vuorilla, enkä missään tapauksessa ylenkatso yhtään mahdollisuutta seikkailla tällä upealla maapallolla. Mutta koetathan ymmärtää: Olin jo ehtinyt nähdä taivaalla leijuvissa pilvihattaroissa muodon. Se ei ollut palmupuu, vaan vuorenhuippu. Luulen, että Heikistä tuntui samalta.

En tarkalleen ottaen muista, kumpi sen ensin ääneen sanoi: Ojos del Salado.

Maailman korkein (6893 m) aktiivinen tulivuori Chilen ja Argentiinan rajalla, keskellä Atacaman aavikkoa. Se on reilusti toista tuhatta metriä korkeampi kuin elokuussa huiputettu Elbrus.
Vuorihaasteiden korkeutta ajatellessa on hyvä muistaa, että aina siirryttäessä metrien uudelle tuhatluvulle, vaikeusaste kasvaa paljon enemmän kuin vain metrien määrän. Jos 4-tonnisista 5-tonnisiin on iso muutos, Ojos del Salado lähestyy maagista 7000 metrin rajaa. En ollut uskonut seitsemän tonnin rajaa vielä toviin tavoittelevani.

Korkeuden lisäksi tämän vuoren toinen haaste liittyy ympäristöön. Ojos del Salado on todellisella syrjäseudulla; Atacaman aavikkoa on kuvailtu yhdeksi maapallon ihmiselle vihamielisimmistä ympäristöistä. Autiomaa on kuiva ja kylmä, varusteissa tulisi varautua 35 asteen pakkasiin, koviin tuuliin ja monin tavoin ankariin olosuhteisiin.

Ojos del Salado oli ollut jo jonkin aikaa listallamme, mutta Matterhornin innostamana olimme halunneet testata teknisempiä haasteita. Ojos del Salado on vaellushuippu, jossa teknisemmät kohdat ovat helpohkoja kivikko-osuuksia. Mutta nyt, kun seinällä rimpuilu ei tullut kyseeseen, voisimmekin puskea korkeusrajojamme ylöspäin…
Voisimmeko?
Heikin kuntoutusta valvova fysioterapeutti ei ainakaan kumonnut ajatusta, ja se riitti meille.

Sydämeni oli lähtenyt niin kovalle laukalle, että melkein saatoin kuulla sen poukkoilun, kun istuimme vierekkäin kotisohvalla sormet kuumeisesti näppäimistöillä tanssien ja etsimme palveluntarjoajaa. Olimme pahasti myöhässä, jouluun oli enää kuukausi. Aluksi vaikutti, että ennen tammi–helmikuuta ei ryhmistä paikkoja heltiäisi. Yksityisiä reissuja oppaiden kanssa toki saisi tehtyä, mutta suhtauduin siihen hiukan empien: kyseessä olisi kahden viikon reissu varsin villissä autiomaassa. Meillä ei ollut suosittelijoita ja yksityisen oppaan varaaminen viime hetkellä huonosti toimivan nettipalvelun kautta ilman referenssiä tuntui huolestuttavalta. Jos löytäisimme kunnon ryhmän, olisi todennäköisempää, että oppaat sekä retken tukirakenteet olisivat kunnolliset – ja kuten viimeksi Venäjällä opittiin, hyvä ryhmä selviää yhteistyöllä monenlaisista tilanteista.

Mutta sitten onnisti. Nyt on alle kolme viikkoa lähtöön. Ojos del Salado (6893 m) sekä aklimatisoitumisnousuina Cerro Dona Ines (5095 m) ja toinen tulivuori nimeltä San Francisco (6018 m).

Osaatko arvata, miltä minusta tuntuu juuri nyt?!

Netistä kaiveltu kuva Ojos Del Saladosta

Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen

By Janiina

On January 14, 2018

In Afrikka, Arusha National Park, blogi, kansallispuisto, kilimanjaro, lähestyminen, matka afrikkaan, matkablogi, mirakamba, Moshi, mount meru, tulivuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivä 3: Jouluaatto Tansaniassa

Moshin torilla

Heräsin outoon tuntemukseen. Kesti hetken päästä tutkimaan tilannetta, sillä olin sotkeutunut sänkyä ympäröivään moskiittoverkkoon. Avasin nihkeilta tuntuvat silmäluomeni ja yritin oikoa hiestä märkiä raajojani. Aurinko pusertui väkisin suljettujen verhojen raosta tunkkaisen kuumaan huoneeseen, ja pöly tanssi raukeasti sen lattialle valuttamalla valojuovalla. Irtauduttuani vastentahtoisesti unen tahmeasta syleilystä, minut herättänyt outo tuntemus paikallistui oikeaan jalkaterääni, nimettömään varpaaseen, ja sai kuuman tykytyksen muodon. Nousin istumaan ja tuijotin hämmentyneenä varvasta, joka oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi ja muuttunut ärjyn punaiseksi. Selkeä itikan pistosjälki kutisi ja tykytti yhtä aikaa.

Siihen mennessä, kun olimme pukeutuneet, saaneet aamupalaa ja soittaneet lapsille hyvän joulun toivotukset, oli varvas muuttunut kellertävänpunaiseksi ja turvonnut melkoisesti, mikä ajoi meidät apteekkia etsimään. Noloa myöntää, että itikkamyrkkyä mukana oli ylitsevuotava määrä, mutta allergialääkkeet olivat jääneet kotiin. Aina jotain jää, ja saatoin vain arvata, ettei tämä ollut viimeinen matkasta jäänyt asia. Muistilistojen rakastaja minussa hypähti ilosta, ja aloitin välittömästi Aina mukana -nimisen listan kokoamisen tulevaisuutta varten.

Apteekki löytyi Uhuru Park -puiston laidalta, ja esiteltyäni varvasta apteekkarille, sain tuubin rasvaa sekä mini-grip-tyyppisessä pussukassa kymmenen pientä vaaleanpunaista pilleriä, joiden ainesosista minulla ei ole aavistustakaan. Mutta tovi sen jälkeen, kun olin nielaissut pienen pillerin, kutina ja jomotus laantuivat. Hymyilin niin autuaana, että Heikki antoi pillereille nimen: “Pink Happy Pills”. Autuus täydentyi vähän matkan päästä sattumalta löytyneestä Union Cafe -kahvilasta, joka on käsittääkseni koko kylän ainoa paikka, josta saa erinomaisia erikoiskahveja. Olin heti ensimmäisen päivän parin kahvikokeilun jälkeen siirtynyt teehen. Nimittäin vaikka sademetsän siimeksessä olin saanut loisteliasta kahvia, kaikkialla muualla tarjolla oli vain Africafe-nimistä kammottavaa murukahvia, josta syntyvää tököttiä ei kahvikranttu saa nieltyä edes tahdonvoimalla

Koska seuraavana päivänä olisi edessä lähtö Mount Merulle, vietimme jouluaattoa rauhaisasti ympäri Moshia vaellellen ja lueskellen. Jouluateriana nautimme tansanialaisia kanakastikkeita rauhaisalla terassilla ja seurasimme viereisessä pöydässä huiputusjuhlia viettävän saksalaisryhmän edesottamuksia. Kahdeksan hengen seurueesta useampikin kävi meille kokemuksiaan ja neuvoja jakamassa, mutta tulevat päivät osoittaisivat yhden, uupumuksesta ja parista ylimääräisestä Gin Tonicista huojuvan miehen neuvon olevan ylitse muiden:
– Kahvi leirissä on juomakelvotonta ja teetä on vain yhtä laatua. Kun viikon juo joka aterialla samaa, karvasta mustaa teetä, vaihtoehtoiset maut ovat kuumaa valuuttaa kiipeilytiimin keskuudessa. Ottakaa siis mukaan omaa teetä, eri makuja.

Iltaa kohden kärsimättömyys alkoi nostaa päätään, ja joulupäivällisen jälkeen räjäytimme laukut huoneen lattialle ja aloimme pakata Mount Merun nelipäiväistä kiipeilyä varten. Olin varma, etten innostukseltani saisi nukuttua, mutta kuumuus oli imenyt kehosta voimat niin tehokkaasti, että kaaduttuani sänkyyn vajosin heti syvään, unettomaan uneen.

Päivä 4: Mount Merun lähestyminen

Pientä lähtöinnostusta havaittavissa…
taustalla oppaat ottavat rennosti turrejen hössöttäessä 🙂

Voi sitä riemua ja jännitystä, kun aamulla jo ennen silmien avautumista muistin, että nyt mennään! Kasvot hymystä haljenneina kipusimme aamiaiselle kasseinemme. Mukaan lähtisi tietysti vain neljän päivän kiipeilyvarustus, ja loput tavaramme jäisivät hotellin varastohuoneeseen odottamaan paluutamme.

Mount Merulle meitä lähtisi kolme kiipeilijää; Heikin ja minun tiimiin liittyi aamiaisella Lontoosta kotoisin oleva Terry. Sympaattinen ja rauhallinen Terry on intohimoinen urheilija, jolla on kokemusta monenlaisista lajeista, mutta jonka lajikokoelmaan vuorikiipeily on suht tuore lisä.

Lisäksi ryhmään kuuluisi kaksi opasta, Abraham ja Steven, joukko kantajia ja muuta henkilökuntaa sekä Frederick-niminen metsänvartija. Räjähtänyt, nukkuva tulivuori Mount Meru (hiukan taustatarinaa vuoresta täällä: Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui) nimittäin sijaitsee Arusha National Park -kansallispuistossa, jossa on paljon villieläimiä. Turvallisuuden vuoksi ryhmät eivät saa kulkea puiston alueella ilman aseistettua vartijaa. Yleensä villieläimet pakenevat ihmistä, mutta mikäli eläin tuntee olonsa uhatuksi, se saattaa hyökätä ja tuolloin rangerin tehtävä on hätistää eläin toiseen suuntaan. Kysyessämme, kuinka usein Frederick joutuu asettaan käyttämään, hän arvioi, että keskimäärin pari kertaa kuukaudessa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukut ja koko ryhmän pikkubussiin, ja matka saattoi alkaa. Ajomatka kuumassa, tuoksurikkaassa autossa kului rattoisasti kantajien ja oppaiden swahilinkielistä keskustelua kuunnellessa, maisemia ihmetellessä, torkkuessa ja jutustellessa. Toiveeni villin seepran näkemisestä toteutui jo ennen kuin ajoimme puiston alueelle, ja matkan varrella näimme myös apinoita ja antilooppeja.

Kolmen päivän lähestymismarssi alkaa

Odottaessamme ryhmän sisäänkirjautumista kansallispuiston portilla, saimme taas oppia Afrikka-kiipeilyn uhkakuvista: Heikin poistuessa vessaan, oppaamme säntäsi puolijuoksua hänen peräänsä ja nappasi maahan lasketun repun:
– Älkää jättäkö laukkuja vartioimatta tai apinat varastavat ne!
Siinä olisikin selittämistä, jos reissu keskeytyisi muinaisten sukulaisten ryöväysretkeen!

Päivän vaellus alkoi 1600 vertikaalimetristä ja päätyisi Mirakamba-majalle (2514 m). Merun lähestyminen oli kokemus, joka jätti minuun lähtemättömän jäljen, ja viimeistään se sai minut rakastumaan Afrikan ihmeelliseen luontoon. Polkumme kulki halki rehevien niittyjen, joita kirkkaat, solisevat purot halkoivat. Edessä nousi ihmeen kaunis Meru kolmine huippuineen (Little Meru 3820 m, Rhino Point 3800 m ja päähuippu Socialist Peak 4566 m) ja ympärillämme rehottivat satumaisen kaunis savanni ja sen reunojen yli kumartuvan sademetsän reunus. Jos seeprojen näkeminen autosta oli sykähdyttänyt minua, parin sadan metrin päässä laiduntavan vesipuhvelilauman ja pensaissa syöksähtelevien paviaanien bongaaminen aiheutti lähes lapsekkaan riemunpuuskan.

Elämän hienoja kohtaamisia

Sitten Fredrick kääntyi äkisti polulta syrjään ja asteli rauhallisesti ja määrätietoisesti aukean toiseen laitaan. Hetken kuluttua oivalsin syyn, kun tajusin seisovani villin kirahvilauman vieressä. Silmäni kyyneltyivät tilanteen uskomattomuudesta ja nöyryydestä saadessani nauttia noiden majasteetillisten eläinten läsnäolosta. Ne eivät selvästikään kokeneet tilannetta yhtä liikuttavana, vaan jatkoivat kaikessa rauhassa laiduntamistaan. Vasta saapuessamme aivan parinkymmenen metrin päähän, lauma siirtyi verkkaisesti sivummalle. Henkeni salpautui, kun suuri uros lähti kuin hidastetussa elokuvassa laukkaan ja ohjasi laumansa kauemmas meistä pahanhajuisista otuksista. Pieni kirahvinpoikanen jäi vielä hetkeksi uteliaana katsomaan meitä, mutta kääntyi sitten seuraamaan vanhempiaan.

– Mene vaan pikkuinen. Ihan oikein, että olet vähän varovainen. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä kivoja kuin me, kuiskasin loittonevalle eläinpienokaiselle, joka kokonsa perusteella voisi kävellä ylitseni tuskin huomaten, että jotain jäi alle.
Heikki kuuli sanani ja kääntyi katsomaan minua hymyillen, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan saman tunteen, joka sai liikutuksen kauluksen kuristamaan kurkkuani.

Matka jatkui, ja polku sukelsi sademetsän syvyyksiin. Äimistyneenä ja ihastuneena laskimme ensimmäisten tuntien aikana kohtaamiamme eläimiä, kun Frederik pysähtyi ja osoitti pyssynpiipulla maassaolevaa ruskeaa, karvaista pökälettä ja kysyi, tiesinkö minkä eläimen jätös se oli. Pienen pohdinnon ja parin arvauksen jälkeen Heikki ehdotti leopardia. Frederick nyökkäsi myöntävästi ja selitti, että ulosteessa näkyvät luut ja karvat ovat saaliseläinten jäänteitä, jotka kulkevat sulamatta leopardin ruoansulatuksen läpi.

Rangerimme Frederick näyttää tietä sademetsän uumeniin

Pienen ryhmämme läpi kulki innostunut kohahdus ja aloimme toiveikkaina vilkuilla korkeina yläpuolellemme nousevien puiden oksille. Leopardi oli kulkenut tästä hiljattain. Kaikki eläimet ovat luonnon uskomattomia taideteoksia, mutta suurissa kissapedoissa on jotain erityisen sykähdyttävää. Olisi upeaa nähdä oikea, luonnonvarainen leopardi!

Niin sai alkunsa Heikin, Terryn ja minun leopardi-intoilu, joka ei hellittänyt koko reissun aikana. Alkuun oppaat taisivat pitää meitä hölmöinä, kun jokainen kahahdus pusikossa synnytti “Oliko se leopardi?” -tyyppistä vitsailua, ja kun kissapeto ei tahtonut ilmestyä, aloimme suunnitella sen photoshoppausta reissukuviin. Kuitenkin parin päivän jälkeen vitsailu alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia (jotka lienee parasta jättää “what happens on the mountain, stays on the mountain” -teeman piiriin), että Steven ja Abraham oivalsivat, että vitsailimme ja pian hekin aina välillä liittyivät leopardietsintöihimme.

Pidimme yllä hyvää vauhtia ja nautimme noususta. En ole ennen kiivennyt alueilla, joilla käytetään kantajia ja pakko myöntää, että tuntuu hiukan hassulta pontevasti ähertää eteenpäin 10 kilon päiväreppu selässä, kun kantajat suhahtelevat ohi selässään ja pään päällä parisenkymmentä kiloa ja lisäksi omat varusteet. Oppaamme Steven kertoi noin 5 vuotta kestäneestä pitkästä reitistään oppaaksi: oppaaksi halajavat aloittavat kantajina (nykyään kantajien kuorma on noin 20 kiloa, aiemmin se oli jopa enemmän). Kantajina menestyvät voivat edetä kokin apulaiseksi ja edelleen kokiksi. Viimeisinä vaiheina on myös kirjallisia opintoja vaativa valmistautuminen apuoppaan ja lopulta pääoppaan tehtävään. Kun kantajien kanssa reissun mittaan tuli tutuksi, heistä huomasi selkeästi, kuka halusi edetä urallaan. Oppaaksi halajavat esittäytyivät, kävivät juttelemassa ja olivat aktiivisia suuntaamme, muiden vain tyytyessä jäämään taka-alalle. Pohdimme seuratessamme ryhmän toimintaa, että kyllä se vahvistaa oppaan uskottavuutta sekä koko tiimin turvallisuuden tunnetta tietää, että oppaat tietävät täsmälleen kaikki ryhmän tehtäväroolit vaatimuksineen.

Kuin yllättäin päivän matka 2514 metriin oli takana, ja polku putkahti pensaikon läpi Mirakamba-majan pihaan. Ajoituksemme oli täydellinen. Kaikki muut majalla olevat kiipeilijät olivat paluumatkalla ylhäältä. Mikäli muita nousevia ryhmiä ei saapuisi, olisimme tästä ylöspäin ainoa kiipeilyryhmä vuorella. Oppaat arvelivat, että harva halusi valita joulupäivän lähestymispäiväksi, joten luultavasti saisimme joululahjaksi nousuista hienoimman: luonnon rauhaa ja tyhjiä polkuja!

Päivällisellä kuuntelin majan ruokahuoneen puheensorinaa ja ihmisten analyysia takana olevasta kiipeilystä. Olin olettanut Mount Merun olevan helppoa etenemistä huipulle asti, mutta ihmisten puheita kuunnellessa aloin aavistella, että 4566-metrisen huipun saavuttamiseksi saisi tehdä töitä.

Ilta-aurinko vuorilla

Päivällisen jälkeen kiipesimme vielä majan vieressä olevalle näköalapaikalle katsomaan Afrikan taivaan tähtiä ja lähes täytenä möllöttävää kuuta, jotka valaisivat tienoon niin, ettei otsalamppuja tarvittu. Kaukana Moshi-kylän valojen takana seisoi Kilimanjaro huippu kietoutuneena pilvipeitteeseen, joka ei ollut väistynyt kertaakaan alueelle saapumisemme jälkeen. Toisessa suunnassa ylitsemme kaartui Mount Merun huippu, joka oli hetkeksi riisunut pilviverhon yltään ja näyttäytyi meille illan pimeydessä henkeäsalpaavan kauniina. Tästä suunnasta katsottuna huipulta alas syöksyvä jyrkänne sai vuoren näyttämään saavuttamattomalta ja niin houkuttelevalta. Sinä iltana kömmin makuupussiini sydän pakahtumaisillaan ilosta:

Tulisipa jo huominen – ja voi kun tämä hetki ei koskaan loppuisi!

Mount Merun huippu kurkistaa pilvien takaa

Elbrus “high way” ja base camp

By Janiina

On June 18, 2017

In akklimatisoituminen, blogi, diesel-maja, elbrus, kaukasus, kiipeilyreitti, matkapäiväkirja, mount elbrus, pashtuhova rocks, tulivuori, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo, vuoristo-opas

Päivä 3: Saapuminen base campiin

– But why?
Kiipeilyryhmämme pääopas Viktor ei voinut ymmärtää, miksi minä ja kiipeilyparini Heikki halusimme kiivetä jalan myös matkan laaksosta base campiin sen sijaan, että matkaisimme nousun hisseillä ja lumikissan kyydissä. Kiipeilyryhmän johtaja Tommi selitti huolensa, että nousu olisi liian raskas ja veisi liikaa aikaa; sen jälkeen matkaohjelman mukainen kiipeilyaikataulu ei mahdollistaisi riittävää lepoa. Yhdistettynä ohjelman lyhyeen akklimatisaatioaikaan lopputulos voisi olla huiputuksen näkökulmasta huono.

Pyyntömme taustalla oli kiipeilyparini ja minun yhteinen näkemys siitä, mitä ja miten haluamme kiivetä. Heikki ja minä olemme viettäneet lukuisia tunteja keskustellen kiipeilystä ja siihen liittyvistä toiveistamme ja arvoistamme. Viime syksyn Mont Blanc -reissulla molemmat koimme suurta iloa ja tyydytystä, kun kiipeilyreittimme kuljettiin jalan koko matkan laaksosta asti. Tottakai se on raskaampaa ja hitaampaa, mutta molemmat koemme, että vasta silloin vuori tulee aidosti kiivetyksi. Aihetta oli sivuttu myös Elbrusin kiipeilyryhmän ennakkotapaamisessa Suomessa, ja olimme jääneet vaikutelmaan, että toiveemme mukainen kiipeäminen laaksosta huipulle omin voimin asti olisi järkevästi tehtävissä. Totta puhuakseni olin jo viime syksynä ennen matkan varaamista ottanut yhteyttä matkanjärjestäjään ja kysynyt, oliko ohjelman akklimatisaatioaika riittävä, koska se vaikutti mielestäni liian lyhyeltä. Vastaus oli, että aika oli riittävä. Mutta en ollut huomannut kysyä, riittäisikö aika “koko matkan nousuun”, joka ei ole se tavanomainen malli, jolla me harrastajakiipeilijät Elbrusille nousemme. Eli virhe on minun, ja saatoimme vain todeta, että jatkossa meidän tulee entistä tarkemmin perehtyä kiipeilyohjelman sisältöön ja varmistua, että se vastaa toiveitamme.

Nyt kuitenkin keskusteltuamme Heikin kanssa totesimme, että toiveemme aiheuttaisi liikaa erikoisjärjestelyitä, ja taivuimme muun ryhmän tavoin suorittamaan matkan 3800 metriin hisseillä ja lumikissalla. Tämä valinta tarkoittaisi sitä, että Elbrus-huiputus olisi onnistuessaankin “vajaa”. Päätös laski tunnelmaa hiukan, mutta sovimme, että otamme tämän matkan harjoituksena ja palaamme myöhemmin kiipeämään vuoren kokonaan. Oli siis aika nollata tilanne ja nauttia seikkailusta sellaisena kuin se eteen tuli.

Vanha kunnon palomiesketju toimii, kun kaksi kiipeilytiimiä
pakkaa varusteita kabiinihissiin

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukkumme noin tuhat vuotta vanhaan Transitiin, jota ajoi vähintään yhtä vanha mies. Mies oli tehnyt reissun vähintään tuhat kertaa aiemminkin ja otti tilanteen haltuun välittömästi. Hän kurtisteli uurteisia kasvojaan, pureskeli suupielessä roikkuvaa tupakan natsaa ja jakoi meille ärhäköitä käskyjä karhealla äänellä. Napakasti pieni hauraan näköinen herra nappasi itseään suuremmista kiipeilylaukuista kiinni ja paiskoi ne suureksi keoksi pakettiauton perään tahdilla, joka sai yleisönä seisovan kiipeilytiimimme hengästymään. Sitten tuskin kävelyvauhtia lujempaa liikkuva pakettiauto kuljetti moottori armoa ulvoen meidät ja varustekasan vuorelle nousevan kabiinihissin ala-asemalle.

Valtava määrä varusteita sekä meidän ja toisen, samaan aikaan nousuun valmistautuvan kiipeilyryhmän ruokatarpeita ja vettä pakattiin ruosteiseen kabiinihissiin, ja matka rinnettä ylös saattoi alkaa.

Kahden hissikyydin jälkeen olimme hiukan yli 3400 metrin korkeudessa merenpinnasta. Lumi narskui kenkien alla, ja kuuma aurinko helotti niin voimakkaana, että ilman aurinkolaseja oli mahdotonta olla. Nyt venäläisten paksussa aurinkorasvakerroksessa alkoi tuntua olevan jujua. Silmätulehduksesta johtuen olin edelleen ilman piilolinssejä, mutta olin jo sen verran tottunut alentuneeseen näkökykyyn, että päätin olla mahdollisimman pitkään ilman piilolinssejä. Ehkäpä siten saisin silmät kuntoon huiputusyritykseen mennessä.

Tavarat pakattiin lumikissan kyytiin ja viimeinen etappi base camp -matkan etappi saattoi alkaa. Lumikissan moottori urisi hurjasti ja lumi pöllysi, kun laite pyyhälsi notkeasti ylös jyrkkenevää rinnettä. Henkeäsalpaavan kauniit vuoret saivat minut unohtamaan aiemman harmistukseni. Alppien pyöreän ja harmonisen kauneuden rinnalla Kaukasuksen vuorissa oli jotain alkukantaisen karua ja särmikästä voimaa. Terävät huiput puhkoivat taivaankantta jopa julmina, ja kivi oli tummaa ja karheaa. Kuuma aurinko poltti kasvoja ja kylmä tuuli tarjosi sille viiltävän kontrastin. Olin rakastunut.

Vuorikiipeily on haastavien olosuhteiden ja epämukavuuden sietämistä?

Lumikissan lastausta

Kissa pysähtyi älähtäen base campiin kahden ruosteisen metallikontin väliin. Toinen karuista konteista olisi kiipeilyryhmän majoituskontti ja toinen keittiö ja ruokailutila. Konttien takana, muutaman kymmenen metrin päässä ylemmällä rinteellä oli piskuinen, vaaleanpunainen koppi, meidän ja monen muun base campissa majoittuvan wc. Ensimmäinen kokemus tuosta kopista tulisi olemaan varsin eksoottinen, sillä puhtaus ei taida olla keskeinen osa venäläistä kiipeilykulttuuria. Päivien kuluessa tulisimme tottumaan hajuihin ja epäsiisteyteen, ja tovin kuluttua vessaan meneminen ei enää aiheuttaisi suurempia nieleskelyitä. Korkeuden huomaisi siitä, että jopa kovakuntoisimmat vuoristo-oppaat hengästyivät kiivetessään tuon muutaman kymmenen metrin jyrkän polun vessalle. Naureskelimmekin, että miten mahtaisi käydä viidessä tonnissa, kun alle neljässä pelkkä vessassa käynti sai hengityksen vinkumaan.

Kuuluisat tynnyrimajat ovat nykyään sen verran karskissa kunnossa,
että majoituimme lähellä oleviin kontteihin

Vasemmalla puolella, majojen takana kulki viimeinen hissilinja, joka kuljetti laskettelijoita vielä yhden hissiaseman verran korkeammalle. Majojen vieressä oli rinne, jota pitkin base campin läpi suhahteli silloin tällöin laskettelijoita. Toisella puolella rinteellä köllöttivät sini-valko-punaisiksi maalatut, legendaariset tynnyrimajat. Hiukan alempana oli karu rakennus, joka seinään oli maalattu kyltti “Cafe”. Yläpuolellamme, lähellä mutta niin kaukana, nousivat Elbrusin kaksi lumenpeittämää huippua, joita silmäilimme innostuneena.

Olimme perillä! Maisema oli huikaiseva ja tunnelma korkealla. Samalla huomiomme kiinnittyi taas yhteen alueen erityispiirteeseen: meteliin. Konttimme takana oli toinen kontti, jossa majoittui venäläinen kiipeilyryhmä. Sieltä kuului kovaäänistä teknomusiikkia. Laskettelijoiden lisäksi leirin läpi kulki säännöllinen lumikissojen ja moottorikelkkojen liikenne. Kelkat ja lumikissat olivat selkeästi ottaneet väylien etuajo-oikeuden itselleen. Niitä suhahteli hurjaa vauhtia ja lumipaakkuja pöllyttäen ohitse kiipeilijöiden väistellessä hurjapäisiä ja välillä vaikeasti ennakoitavia kuljettajia parhaan kykynsä mukaan.

Ruuhkaan oli yksinkertainen selitys: Kuten aiemmin mainitsin, suurin osa kiipeilijöistä tekisi osan huiputuspäivän noususta nousemalla lumikissan tai moottorikelkan kyydissä 5000 metriin ja jatkamalla vasta sieltä jalan. Nousumenetelmän ideana on tehdä harjoitusnousut samaa reittiä aiempina päivinä, jolloin huippupäivänä kyyti otetaan aiemmin kiivetyille osuuksille. Toinen asia on, että aiemmista vuorikokemuksistani poiketen Elbrusin kiipeilyreitti ei ole polku huipulle, vaan sijaitsee laskettelurinteiden kupeessa, ja rinneliikenne jatkuu noin 4000 metriin asti.

Oma suunnitelmamme oli tehdä huiputusyritys kiiveten koko matka base campistä ilman kissakyytiä. Tämä tekisi huippupäivästä pitkän ja raskaan, joten varustauduimme jo siihen, että huippupäivämme alkaisi monta tuntia muuta ryhmää aiemmin ja kestäisi pidempään.

Näkymä Elbrusin huipuille base campista

Erämaan taianomainen hiljaisuus ja mystiikka eivät selvästi olisi tämän reissun teemoina, mutta jokainen ympäristö on omanlaisensa ja nautittava sellaisena kuin on. Onneksi ylämajan teknomusiikki taukosi hetken kuluttua. Hymyilin aurinkoon ja ehkäpä kauneimmalle näkemälleni vuoristosilhuetille.
Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.

Kiipeilyryhmä asettui taloksi majoituskonttiin, ja lounaan jälkeen aloitimme ensimmäisen akklimatisaationousun kohti Diesel-majaa 4157 metrissä. Matka oli tasaista vaellusta leveää mutta varsin jyrkkää reittiä pitkin. Nousu tuntui mukavalta. Heikki, minä ja muutama muu ryhmän jäsen päädyimme nousemaan ohi Diesel-majan, sen yläpuolella olevien Pashtuhova Rocks -kivien puoliväliin 4300 vertikaalimetriin, loppuryhmän kääntyessä takaisin jo aiemmin.

Suhteellisen kevyeltä tuntunut ensimmäinen nousu yli 4000 metriin ja evästauko tuulisilla kivillä saivat sydämen sykkimään ilosta. Arki tuntui olevan kaukana takana, ja navakka tuuli nipisteli poskia. Vuorilla oleminen on parasta!

Laskeuduttuamme harjoitusnousun jälkeen takaisin base campiin, loppupäivä vietettiin lepäillen. Seuraavana päivänä edessä olisi uusi akklimatisoitumisnousu. Sääennuste lupasi hyvää, ja oloni oli vahva ja terve, vaikka monet kiipeilyryhmästä kärsivät flunssan oireista, ja yksi kiipeilijöistä valitteli kovaa päänsärkyä. Myös Heikki totesi vointinsa olevan oikein hyvä, ja menimme aikaisin nukkumaan odottaen innostuneena aamun uutta akklimatisoitumisnousua, jonka tavoitteena olisi nousta Pashtuhova Rocks -kivien yläpäähän, 4800 metriin eli lähes Mont Blancin huipun korkeuteen.

Ennen nukahtamistani makasin kerrossängyn yläpedillä, kuuntelin nukahtavien ihmisten syveneviä hengityksiä ja tuijotin pimeässä muutaman kymmenen sentin päässä olevaa tahraista lastulevykattoa. Mieli vaelsi osin Elbrusin ylemmillä rinteillä, ja palasin ajatuksissa lumen narskahteluun jäärautojen alla sekä tasaisen askelrytmin löytymisen iloon. Jokaisella vuorella on tarinansa, ja jokaisella kiipeilymatkalla oppii uutta. Kuulin oman hengitykseni tasaantuvan, ja uni saapui.