Category: tulivuori Page 1 of 2

Maailma rullaa eri suuntaan kuin luulit

On August 10, 2024

In Cayambe, Etelä-Amerikka, huiputuksen epäonnistuminen, tulivuori

PÄIVÄ 8 JA 9: LEPOA JA UUSIA TAVOITTEITA

Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.

Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.

Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.

Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!

Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.

Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.

Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan:
“Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”

Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!

Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.

Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

By Janiina

On April 28, 2024

In Cayambe, Cotopaxi, Ecuador, Etelä-Amerikka, Pasochoa, Pichincha, tulivuori

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kadonnut dinosaurusten laakso – Barranco Camp

By Janiina

On January 27, 2024

In afrikan korkein vuori, Afrikka, erävaellus, Kilimanjaro, kilimanjaro, korkein vuori, mount kilimanjaro, tulivuori, vaellus, vaelluspäiväkirja, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

PÄIVÄ 5: SHIRA CAVE CAMP

Aamulla tuntui kuin myöhään yöhön jatkunut vesisade olisi valunut telttani sisälle. Teltan välikatto, makuupussini ja kuivumaan sisätelttaan nostetut kengät olivat niljakkaan kosteat. Kuivat vaihtohousut sentään löytyivät vedenkestävän pussin sisältä, mutten voinut olla pohtimatta, miten tarkenisin ylemmissä leireissä, jos en saisi varusteitani kuiviksi. Kun aamuyön tunteina olin hiipinyt vessa-asiolle, sade oli tyyntynyt ja yö oli ollut ihmeellisen kaunis. Olinkin jäänyt hyväksi toviksi ihailemaan valoheittimen lailla helottavan kuun tanssia pimeässä hehkuvan vuoren kyljillä.

Teltan oven auetessa minua tervehti puiden lomasta pilkistävä aurinko, joka nosti mielialaa monta pykälää. Lähtö olisi nopeasti edessä eli varusteita en ehtisi kuivattaa, ja viereisen pensaan takaa telttani eteen pöllähtänyt Leonard tosin ennusteli iltapäiväksi uutta sadetta. Olisi siis parempi lähteä nopeasti matkaan!

Aamupalan jälkeen heitimme reput selkään ja suuntasimme rivakasti jyrkkään rinteeseen kohti matkan seuraavaa etappia Shira Cave Campia. Pelkästään ensimmäisten parin tunnin aikana nousimme kolmisen sataa vertikaalimetriä kauemmas merenpinnasta. Kivinen polku oli edellisen päivän jäljiltä märkä ja mutainen, ja useat isommat ryhmät tuntuivat jumittavan liukkaassa rinteessä. Me Leonardin kanssa kuitenkin etenimme hyvää tahtia, ja sain taistella itseäni vastaan, etten olisi antanut kilpailuvietille valtaa. Rauhallinen nousu oli kaiken A ja O, eikä aikaisemmasta leiriin pääsystä olisi varsinaisesti paljoakaan hyötyä.

Auringon paiste maalasi nyt matalaksi pensaikoksi muuttuvan, nopeasti jylhenevän maiseman hehkuvilla väreillä, jollaisia olen nähnyt vain Afrikassa, askel kohosi reippaasti mäen jyrkkyydestä huolimatta. Varusteet kuivuivat päällä ja mieli oli valoisa. Myös Leonard tuntui innostuvan ja alkoi hyväntuulisesti kutsua minua:

– Jenina, my sister from another mother!

Vaikka kuinka koetimme hillitä menoa, kolmen tunnin kuluttua olimme ohittaneet suuren osan muista vaeltajista, muassaan portilta tuttu amerikkainen perhe sekä itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt matkaan muutaman päivän varoitusajalla (alunperin matka oli ollut naisen ystävättären syntymäpäivälahja mutta tämä oli sairastunut viime hetkellä ennen lähtöä). Seisoimme nyt harjanteella, josta ehdin nähdä Shira Cave Camp -leirin siintävän alapuolellamme 3840 metrin korkeudessa juuri ennen kuin pilvet alkoivat jälleen nousta. Päivän matka oli suoritettu suorastaan liian nopeasti!

Jäikö vaivaamaan edellisen videopäiväkirjan “Internet Cafe” -mysteeri? Tällä videolla salaisuus selviää 😀

Reipas tahti oli kuitenkin ottanut veronsa, ja leiriin saavuttuamme vietin iltapäivää torkkuen, lueskellen ja ruokkien leirin lähistöllä asustelevaa suloista hiiriperhettä pähkinöillä. Ennen auringon laskua teimme vielä Leonardin kanssa tunnin mittaisen akklimatisaatiokävelyn ylärinteeseen, jotta kehoni aloittaisi valmistautumisen huomenna edessä olevaan tiukkaan nousupäivään, jota oppaani kuvasi huippupäivän ohella reissun raskaimmaksi. Omatkin muistikuvani täsmäsivät Leonardin näkemystä: Lava Towerille nousu oli tiukka ponnistus, jonka aikana usko oli viimeksi ollut muutamaan otteeseen ollut lujilla. Ja jos tarkkoja ollaan, kyllähän 4600 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevalle Lava Towerille noustaan erittäin nopeasti ja vain kahden akklimatisoitumispäivän jälkeen.

Kantajat Godpress ja Bruno, oppaani Leonar sekä Johanne, Robert, Sadik ja kokkimme (nimeä en valitettavasti muista) ja ‘Kilimanjaro, hakuna matata!’ -laulu, joka kaikui joka päivä useita kertoja poluilla ja leireissä.

PÄIVÄ 6: LAVA TOWER (4600 m) JA BARRANCO CAMP (3900 m)

Aamulla herätyskellon soidessa oli vielä pimeää, mutta pomppasin pystyyn kuin olisin nukkunut vain hetkisen – ja senkin koiran unta. Yö oli jälleen ollut kylmä, ja olin havahtunut nahkeasta makuupussistani muutamaankin otteeseen. Huonosti nukuttu yö näkyi kasvoilta, mutta saatuani Sadikin ojentaman lämpöisen teekupin käteen silmät valtavien silmäpussien takana alkoivat jälleen tuikkia innosta:

Tämä olisi jännittävä päivä! Korkealla harjanteella seisova, nimensä mukaisesti linnan tornia muistuttava valtaisa Lava Tower -laavakivi on eräs Kilimanjaro-vaelluksen upeimpia luonnon veistoksia. Lisäksi olin koko matkan odottanut Barranco Wall -kiviseinän alapuolella olevaan solaan pystytettyä Barranco Camp -leiriä, jonne leiriytyisimme illalla. Laakso oli muistikuvissani omituinen satumaailma: vehreä ja runsas keidas keskellä muutoin kivikoksi muuttunutta luontoa. Kasvillisuutta dominoivat ikiaikaiset, kummallisen näköiset palmut, joiden salaisuuden Leonard oli minulle edellisenä päivänä paljastanut:

– Tämä palmu pelastaa erämaahan eksyneen hengen, sillä se varastoi juurensa täyteen vettä. Jos olet erämaassa ilman vettä ja näet tällaisen puun, kaiva maata sen alta noin metrin verran ja löydät puun vesisäiliön!

Ennen lähtöä ehdin vielä liikuttua kyyneliin, kun näin taivaanrannassa minulle erityisen Mount Merun, – räjähtäneen tulivuoren puolikkaan kraaterin, joka täydellisen pyramidin muotoisena puhkaisi hempeänvärisen aamutaivaan pilvipeitteen. Kuinka ihminen voi olla onnellinen ja yksinäinen samaan aikaan?

Olin selvästi kotiutunut kantajien ja kokkien sekaan, eivätkä aikaisemmin harmittaneet asiat tuntuneet enää niin suurilta. Vielä kun näin kokin kumartuvan poimimaan maasta roskan, tunsin lämmön valuvan sydämeeni. Pienellä tiedostamattomalla eleellä mies osoitti arvostavansa vuorta, joka tarjosi hänelle elannon. Muutoin olin kiinnittänyt huomioita aiempaa suurempiin leireihin ja ihmismäärään, mikä varmasti verotti vuoren ekosysteemiä rankasti. Ymmärtäähän sen, että vuori tarjoaa tuhansille elannon, mutta samaan aikaan sydäntä särki luonnon puolesta. Läheskään kaikki eivät tuntuneet noudattavan “Take nothing but memories, leave nothing but footprints” -sääntöä.

Heti liikkeelle lähtiessämme kävimme Leonardin kanssa jo nyt tavaksi tulleen aamukeskustelumme, joka sai oppaani kihertämään aina yhtä tyytyväisenä:

– Hey boss! Twende (swahiliksi “Lähdetään!”), huikkasin, mihin Leonard vastasi:

– Jesus is the big boss. But you are my boss.

Sitten mies kääntyä poispäin luullen, etten nähnyt lapsekkaan innostunutta odotusta hänen kasvoillaan. Hän oli jo oppinut, mitä vastaisin:

– No, no, no! On the mountain, Leonard, YOU are my boss!

Selvästi tämä päivä oli myös edellisellä kerralla ollut ikimuistoinen, sillä kovasta kuumeesta huolimatta mieleeni oli tallentunut muistikuvia reitin varrelta. Nyt jokainen tuttu kohta sai minut odottamattoman tunteelliseksi. Kuinka humalluttavan ihanaa olikaan olla vuorella terveenä ja vahvana! Olin nyt kokeneempi ja vahvempikin kuin aiemmin. Olin myös ollut erityisen tarkka hygienian kanssa: minulle kun on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi kokemusta vuorella sairastelusta – ja usein toistuessaan se syö motivaatiota.

Lava Tower oli juuri niin upea kuin muistin! Nousu laavakivitornin juurelle otti voimille kuten muistinkin, muttei se missään tapauksessa tuntunut ollenkaan niin raskaalta kuin muistin. Nyt polte lihaksissa oli suorastaan nautinnollista!

Ohjekyltit tuntuivat monin paikoin olevan lähinnä koristeina

Pysähdyimme tunniksi kivitornin juurelle muistamaani suuremmaksi kasvaneeseen leiriin lounastamaan ja akklimatisoitumaan. Asetin retkituolin suoraan valtavaa mustaa kivitornia vastapäätä, tuijottelin sitä hiljaa ja yritin elää uudelleen aiempaa kokemustani tästä paikasta. Muisto tuntui olevan tuhannen vuoden takana – ja kuitenkin niin lähellä ja lämpöisenä. Sitten odottamatta, siinä mustan kivitornin juurella katsoin elämääni korkealta ja kauempaa kuin koskaan ennen. Tornin takaa pyyhältävä kylmä tuuli sukelsi takkini läpi, suoraan rintalastani alle ja hetken tunsin jälleen puristavaa yksinäisyyttä. Äsken niin lämmin sydämeni tuntui autiolta kuin alleni valuva kivinen rinne. Mutta vuodet ovat opettaneet ottamaan tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ja koska viimeksi olin tuntenut yhtä vahvasti kuin nyt – kasvokkain tämän suunnattomuuden ja karun kauneuden kanssa? Niin sain muistutuksen siitä, miksi vuoripolkuja kapuan.

Nuo väkevät tunteet kätkin sinisen kuoritakkini alle, kun sadepilvet kietoutuivat ympärillemme ja kaatoivat niskaamme monsuunimaisen sateen. Piilouduin sinisen hupun sisään ja seuraavien tuntien aikana kuulin vain ympärillä ryöppynä kohisevan sateen, jonka jäljiltä Barranco Valleyn saapuessamme minussa ei enää ollut kuivaa kohtaa ja koko ihoni tuntui rutistuneen kylmän nihkeäksi rusinaksi.

Sade oli niin massiivinen, että leiriä ei voitu pystyttää, ja päädyin kantajiemme kanssa hakemaan suojaa hätäisesti suojaksi kyhätyn varastoteltan poimuista. Vihreän telttakankaan alla tuoksui ärhäkkä hiki, muta ja jokin pistävä, luultavasti se oli vanha banaaniviina, joka päättäväisesti puski läpi kantajien ihoista. Tunnelma oli märkä ja tuoksurikas, mutta hellyyttävän täynnä kantajien kiherrystä, kun he uskaltautuivat pienessä tilassa testaamaan englanninkielen taitojaan kanssani. Olin märkä, nälkäinen ja kylmissäni, mutta luultavasti juuri tuo hetki olisi tulevaisuudessa yksi rakkaimpia muistoja tältä reissulta!

Sateen hälvettyä pääsin tutkimaan ympäristöä ja harmikseni huomasin, että Barranco-leirikin oli kasvanut räjähdysmäisesti. Kilimanjaron kaksi suosituinta reittiä, Lemoshe ja Machame, kohtaavat Lava Towerilla – ja suuri osa ennen Jurassic Parkia muistuttaneen laakson palmuista oli hakattu kasvaneen leirin tieltä. Jäljellä oli karu kivikenttä, jota sentään reunustivat muistamani jylhät seinämät. Tunsin kiitollisuutta, etten ollut viivyttänyt paluuta Kilimanjarolle yhtään myöhemmäksi. Huojennukseen sekoittui kuitenkin enemmän kuin pisara syyllisyyttä siitä, että olin itse mukana tätä ihmispaljoutta synnyttämässä.

Päivä oli ollut pitkä ja tunteita täynnä, ja olin oikeastaan huojentunut, kun uudelleen alkanut sade antoi syyn kömpiä makuupussiin jo iltaseitsemän korvilla. Aamulähtö oli suunniteltu ennen aamukuutta ruuhkien välttämiseksi ja olin enemmän kuin malttamaton pääsemään Barranco Wall seinämän kimppuun!

Videopäiväkirja ja päivät suloisesti sekaisin: aina vaan on kiipeilypäivä 3 😀

Runneltu Chile ja Atacama-seikkailun alku

By Janiina

On January 11, 2020

In Atacama, Barancas Blancas, Etelä-Amerikka, Mulas Muertas, Ojos del Salado, Ojos del Salado, Siete Hermanas, tulivuori

Vuorille lähtöä edeltävät päivät ovat (pontevista yrityksistämme huolimatta) aina samanlaisia: töitä painetaan hullun lailla viime hetkiin asti, jotta voisi sitten kokea ansainneensa karkumatkan arjesta. Niin kävi nytkin, ja lopulta noin kolmenkymmenen tunnin lentorypistystä (Helsinki–Madrid–Santiago–Copiapo) aloittamaan lähti kaksi varsin uupunutta kiipeilijää. Mutta viimeistään kun Santiagon lennon loppuvaiheessa matkustamossa kaikui kuulutus: ”Olkaa hyvät, kapteeni pyytää kiinnittämään turvavyöt Andien yli lentämisen ajaksi,” olin täysin hereillä ja puserruin vasten koneen pientä ikkunaa. Mahdollisuus ylipäätään nähdä Andien vuoristo tuntui toteutuneelta unelmalta!

Koneemme Atacama Airportin ainoalla kiitoradalla

Viimein laskeuduimme Atacama-aavikon keskellä sijaitsevan Copiapo-nimisen pikkukaupungin kiitoradalle. Viimeinen lento oli monessakin mielessä hulvaton: etäisyyksien ollessa aavikkoalueella valtavat, lentäminen lienee usein kätevin tapa päästä perille. Ehkäpä siksi pienen koneen tunnelma oli enemmänkin linja-automainen. Tätä kuvastaa mainiosti Santiago-Copiapo -lennon alussa tullut kuulutus: ”Mikäli puhelimenne putoaa penkkien väliin, pyydämme, ettette yritä irrottaa lentokoneen istuimia, vaan pyydätte apua henkilökunnalta.”

Koneen laskeutuminen aavikolle oli elämys itsessään. Lentokenttä koostuu yhdestä kiitoradasta sekä pienestä nuhjuisesta asemarakennuksesta keskellä loputonta tuulista hiekkakenttää. Aurinko tuntui ensi hetkestä asti polttavana iholla ja samalla navakka tuuli sai hytisemään kylmyydestä. Tämä omituinen jatkuvan yhtäaikaisen palelun ja kuumuuden ristiriita tulisi tutuksi tulevina viikkoina.

Copiapon pieni kaupunki oli viime kuukausina Chilessä riehuneiden sisäisien levottomuuksien runtelema. Aluksi vaikutti siltä, että kaikki paikat olivat kiinni. Jokaisen kaupan ja liikkeen ikkunat oli laudoitettu tai pellitetty kiinni, jotta mielenosoittajat eivät pääsisi rikkomaan ikkunoita ja murtautumaan sisään. Seinät olivat täynnä raivoa tihkuvia “Fuera dictator!” -graffiteja ja muita presidenttiä sekä nykyistä hallintoa ja poliisia solvaavia tai uhkailevia sotkuja ja kirjoituksia. Lyhtypylväissä oli kadonneiden ihmisten etsintäilmoituksia. Isommat kaupat ja hallintorakennukset oli ympäröity tuoreilla piikkilanka-aidoilla. Patsaat, joita oli runsaasti, oli töhritty veriroiskeita kuvastavalla punaisella maalilla ja monilta ihmispatsailta oli katkottu päitä ja raajoja.
Aluksi vaikutelma oli auringonpaisteessakin huolestuttava, jopa pelottava, ja pohdin, oliko meillä aavistustakaan, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtui. Kaupungissa kaikki vähänkin arvokas oli tuhottu tai lukkojen takana. Hotellit ja ravintolat ammottivat tyhjyyttään. Heti auringon laskiessa kaikki liikkeet sulkivat nopeasti ovensa, ja ihmiset katosivat kaduilta.

Mutta tuhon aiheuttamasta järkytyksestä toivuttuamme aloimme huomata, että kaupunki asukkaineen teki hartiavoimin töitä toipuakseen: pienet kaupat raottivat vaaraa uhmaten ovensa asiakkaille suurempien liikkeiden suojautuessa aseistettujen vartijoiden ja piikkilanka-aitojen taakse.
Sydäntä kouraisevana mieleeni jäi pieni kauneushoitola, joka oli avannut ovensa asiakkaille, mutta jonka ikkunaan oli teipattu pieni lappu, jossa luki tikkukirjaimin: “Por favor, älkää ryöstäkö meitä enää.”

Rohkeudessa jatkaa eteenpäin oli siis iso pisara arkuutta, mutta siitä huolimatta jokainen kohtaamamme ihminen oli ystävällinen ja uskaltautuessamme kysymään maan tilanteesta, siitä keskusteltiin avoimesti ja rauhalliseen sävyyn. Eräs chileläinen nainen sanoikin asiasta keskustellessamme: “Ette näe nyt Chileä parhaimmillaan. Mutta olette mukana historiallisissa hetkissä.”
Tunnelma varovainen, pelokaskin, mutta päättäväinen: elämän on jatkuttava.

Suljettujen ovien ja laudoitettujen ikkunoiden takana on elämää

Asetuimme pieneen, niukkaan ja tyhjään hotelliin, jonka sisäpihalle seuraavana päivänä kiipeilytiimimme kokoontui tutustumaan. Mukana oli lisäksemme viisi kiipeilijää:
– vietnamilaissyntyinen Khai, jolla on runsaasti kokemusta muun muassa useimmilta Seven Summits -vuorilta
– ruotsalainen Fredrick, joka on lähes parinkymmenen vuoden ajan kiivennyt haastavia, eristyksessä sijaitsevia vuoria
– ranskalainen entinen erikoisjoukkojen sotilas, Thomas, joka oli jo kuukausien ajan kierrellyt Etelä-Amerikan erämaita ja vuoria etsiessään ajatusta uudesta ammatista armeijan jälkeen
– amerikkalainen Iron Man -veteraani Patrick
– Brasiliassa asuva Alistair-skotti, joka on niin ikään vuosien kiipeily- ja erämaakokemuksella varustettu

Team Intelligent vasemmalta oikealle: Khai, Fredrick, Patrick, Alistair, Thomas, minä, Heikki, Cristian ja Super Mario

Olin valtavan ilahtunut vahvasta tiimistä ja pääoppaamme ammattimaisesta ja rennosta tavasta ottaa tilanne haltuun; pörröpäinen Cristian ohjasi tutustumista ja ohjeisti meitä tulevien päivien ohjelmasta tottuneesti ja sujuvalla englannilla. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario puhui varsin vähän englantia, mutta ymmärsi sitä kohtuullisesti. Teinkin Marion kanssa heti alkureissusta sopimuksen, että aina kun hän opetti minulle sanan espanjaksi, minä opetin hänelle saman sanan englanniksi. Pienikokoisen miehen hulvaton ja todella usein toistuva kikattava hihitys sai kaikki nauramaan. Hupsun oloinen olemus saattoi aluksi johtaa harhaan: rautaisella ammattilaisella on vuosikymmenten kokemus vuorista ja tulevina päivinä hän osoittaisi taitonsa ja kykynsa ottaa tilanteen napakasti haltuun. Kunnioitustamme humoristisesti kuvastavan Super Mario -lempinimen tiimiltä saava bolivialainen jäisi useimpina aamuina leiriin keittiötöihin, ja pinkoisi sitten tuntikausia rinteessä Cristianin johdolla puuskuttaneen ryhmän kiinni vauhdilla, joka sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä (milloin en sitä hapen puutteesta jo tehnyt).

Esittelyiden jälkeen Cristian kävi läpi ohjelman: seuraavien kymmenen päivän aikana nousisimme asteittain 6000 metriin totuttaen kehoamme ohenevaan ilmaan. Valmistautuessamme koetukseen kiipeäisimme kolmella vuorella Siete Hermanas (4900 m), Mulas Muertas (5300 m, huippu on korkeammalla, mutta tämän vuoren osalta tavoite oli edellä mainittu 5300 vertikaalimetriä) sekä Barrancas Blancas (6050 m). Näiden akklimatisaationousujen jälkeen nousisimme Ojos del Saladon Atacama-nimiseen basecampiin (5300 m), josta alkaisi pääkohteemme huiputusyritys.

– Meillä on ollut todella hyvä kausi ja nytkin sääennuste lupaa kymmentä hyvää päivää. Se voi toki muuttua, mutta tällä hetkellä tilanne vaikuttaa todella hyvältä, Cristian hymyili ja Mario kikatti innostuneesti. Mahtava huomata, kuinka tunnelma sähköistyi! Ryhmä liikahteli innostuneena muovisissa kuluneissa putarhatuoleissaan kuin haluaisi sännätä aavikolle välittömästi. Kuitenkin ennen kuin Cristian hätisti meidät nukkumaan, hän vakavoitui hetkeksi ja puhui painokkaasti:

– Teidän on tärkeää muistaa jatkuvasti, että tällä matkalla on kyse muustakin kuin kiipeämisestä. Atacama on todella vaativa ja raadollinen ympäristö: tuulinen, hiekkainen ja kylmä. Täällä on paikkoja, joissa ei ole satanut satoihin vuosiin. Lämpötilat ja olosuhteet vaihtelevat ääripäästä toiseen. Hiekka ja suola tekevät kaikkialla tuhojaan. Mutta vaikein asia on tuuli. Se on kovempi kuin olette kokeneet, ja se on kaikkialla. Monille juuri tuuli muodostuu päivien kuluessa ongelmaksi, se vaikuttaa jaksamiseen, mieleen ja motivaatioon. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä sitä. You need to be strong in your mind.

Nauttikaa viimeisestä suihkusta ja yöstä pehmeässä sängyssä. Aamulla lähdetään aavikolle ja sitten mukavuus on ohitse!

Yllätyskäänne: tulivuoriseikkailu Etelä-Amerikassa!

By Janiina

On December 1, 2019

In Etelä-Amerikka, Ojos del Salado, tulivuori

Vuorten takana on uusia vuoria. Tuskin jalkani olivat koskettaneet Suomen kamaraa, kun uudet suunnitelmat alkoivat etsiä muotoaan.

Uuden vuorisuunnitelman syntymisen odottaminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Toisaalta se on kuin lekottelisi kesäisellä niityllä ja katselisi pilvenhattaroiden tanssia taivaalla koettaen arvuutella, millainen hahmo niistä seuraavaksi muodostuu. Samaan aikaan mielen ponteva harhailu on kuin kesäkuuman tuoma kärpänen, jonka hypnoottinen pörinä ei anna rauhaa. Välillä tuo kaikille ajatusaalloille ulottuva surina hiukan taukoaa, kun tavoitekärpänen laskeutuu ja asettaa kutittelevat jalkansa iholle. Hetken jo luulen saavani sen kiinni, kunnes se taas vaivattomasti livahtaa karkuun kämmenen alta – vain palatakseen taas korvani juureen surisemaan hellittämättömästi.

Mikä saa lopulta pilvet ottamaan muotonsa ja kärpäsen asettumaan? Minulla on aina ollut pidemmän tavoitteen suunnitelmia; lista vuoria, jotka haluan kiivetä, sekä summittainen ajatus niiden järjestyksestä. Listan sisältöön ja järjestykseen vaikuttavat monet asiat, vaikkapa vuorten sijainti, korkeus, haastavuus ja tekninen luonne sekä vuoriin liittyvät tarinat. Lisäksi tietysti valtava vaikutus on myös resurssirajoitteilla kuten aika ja raha.

Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyrkineet pitämään tarkemmin määriteltyä kiipeilysuunnitelmaa aina noin vuodeksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus on, että yritämme kiivetä kaksi isompaa kohdetta vuodessa: yhden expedition-henkisen vaellusvuoren ja toisen, joka haastaa meitä teknisellä puolella. Vaikka pääsääntöisesti vaellusvuorilla pyrimme aina korkeammalle, lopulta korkeus ei ole ratkaiseva vaan kokonaisuus. Hiukan epätavalliset ja syrjäiset kohteet tuntuvat kovasti kiehtovan mieltä. Teknisempien vuorien osalta katsomme lähestymisreittiä enemmän teknistä soveltuvuutta meille: paras olisi juuri pikkuisen yli sen hetkisen osaamistason, jotta harjoitellessa joutuu todella laittamaan itsensä peliin.
Kaikenlaisilla mittareilla voi vuoria analysoida, mutta lopullisen päätöksen tekee aina sydän. Sen valintojen perusteita on usein vaikea ymmärtää itsekään, eikä kai tarvitsekaan.

Mutta kuten ennenkin todettua, tämän lajin kanssa asiat harvoin menevät ihan suunnitelmien mukaan. Elbrusilta ja Matterhornilta palatessamme seuraava iso tavoite oli Mount Kenya (5199 m). Se on suurimmaksi osaksi vaellusvuori, mutta ylimmän Batian-huipun saavuttaminen edellyttää kalliokiipeilyä ja liidaustaitoja (viralliselta nimeltään alaköysi- eli lead-kiipeily eli kiipeilijä kuljettaa köyden itse mukanaan ylös ja kiinnittää varmistuspisteisiin). Tekniseltä vaatimustasoltaan Mount Kenya olisi juuri osaamisemme rajan yläpuolella. Itse ensin olin hiukan epävarma, oltiinko tässä haukkaamassa liian suurta palaa, mutta haastateltuamme kiipeilyparini kanssa mahdollisimman montaa vuorella ollutta kiipeilijää, olimme optimistisen varmoja, että jos koko syksyn tekisimme kovasti töitä, saisimme riittävät valmiudet jouluksi Mount Kenyalle.

Mount Kenyaa odotellessa sain akuuteimpaan vuori-ikävään hoitoa, kun saimme työmatkaan kytketyn mahdollisuuden kiivetä Sokeritoppakukkulan (Sugarloaf Mountain) Rio de Janeirossa Brasialiassa.

Mount Kenya vaatisi enemmän alaköysikiipeilytaitoja kuin minulla oli osaamista. Olen liidauksessa (alaköysikiipeilyssä) vasta aloittelija, vaikkakin Fabrizion johdolla sitä on jo tehty jonkin verran sekä Dolomiiteilla että Matterhornilla. Syksyn tavoitteena oli kuitenkin käydä Salmisaaren Kiipeilyareenan lead-kurssi, jotta saisimme tekniikan ohjausta ja lead-kiipeilyluvan, joka mahdollistaa lead-harjoittelun myös kiipeilyareenan sisäseinillä.

Palaan sekä Brasiliaan että liidauskurssiin vielä myöhemmin. Nyt kuitenkin haluan puhua muusta. Nimittäin juuri kun suunnitelmat oli lukittu, tavoitepilven kuva muotoutunut taivaalleni ja harhailevan mielen surina tauonnut, kohtalo puuttui peliin…

…höpöhöpö, ei siinä mistään kohtalosta ollut kyse, vaan liian tiukille laitetusta kehosta.

Tällä kertaa vuorossa oli Heikki, jonka olkapää oli kipuillut jonkin aikaa. Puupäiselle tiimillemme tyypilliseen tapaan Heikki oli treenannut kivusta huolimatta. Vakavasti sanottuna ei kyse ole siitä, että meistä kumpikaan haluaisi jättää kehon merkit huomioimatta. Mutta vuorikiipeily on suurelta osin itsensä äärirajoille viemistä ja kovan epämukavuuden sietämistä. Niinpä harjoittelukaan ei aina ole kivutonta, päinvastoin. Välillä on vaikea erottaa, mikä on ponnistuksen vaatimaa tuskaa, ja mikä on viesti siitä, että jokin hajoaa.

En minäkään ymmärtänyt Heikkiä asiasta kovistella. Luultavasti hän puheissaan vähätteli kipujaan, ja toisaalta olemme tottuneet kuulemaan toisiltamme erilaisista kolotuksista. Kuvittelin tilanteen olevan kunnossa, sillä kesällä hartiaan laitettiin kortisonipiikki, jotta olkapää paranisi nopeammin Elbrus–Matterhorn-reissulle. Olkapää kestikin tuon reissun hyvin. Mutta paluun jälkeen syksyllä alkoi jälleen tapahtua, ja lopulta käsi oli lähes käyttökelvoton. Ensin lääkäri totesi hartiassa kiertäjäkalvon tulehduksen, ja lopulta kävi ilmi, että kalvossa oli myös repeämänä.

Hartian toipuminen edellytti ensin monen viikon lepoa ja sen jälkeen rauhallista kuntoutusta. Vaikka Heikki saisi hartian kuntoon jouluksi, emme ehtisi treenata tarpeeksi teknistä kiipeilyä, jotta Mount Kenyalle olisi järkeä lähteä yrittämään. Mikä pettymys.

Muutaman viikon ajan sulattelimme tapahtunutta. Kysymykset leijuivat välillämme ääneen lausumattomina, ja melkein hengitystä pidätellen seurasimme olkapään toipumista. Tovin kuluttua aloimme kevyeen sävyyn jutella, että onhan ihan hyvä välillä vain levätäkin – jos vaikka napattaisiin äkkilähtö johonkin aurinkoon, kun nyt kerran kesälomakin tuli vietettyä melko hyisissä olosuhteissa.

Kauaa tuo rento joulusuunnitelmakaan ei pysynyt maantasalla, vaan pian keksimme, että esimerkiksi Thaimaassa on loistavia kalliokiipeilykohteita. Voisimme nautiskella auringosta, rentoutua ja samalla hartian kestokyvyn rajoissa kehittää liidaustaitoja. Innostus leijui lievänä ilmoilla. Töissä oli hurjan kiireistä, ja pimeys vei voimia. Aurinko tuntui kivalta ajatukselta sateisen, pimeän syksyn ja kylmyyden keskellä. Laiskasti katselimme lentojakin. Mutta jotain puuttui.

Rakastan matkustamista myös muualla kuin vuorilla, enkä missään tapauksessa ylenkatso yhtään mahdollisuutta seikkailla tällä upealla maapallolla. Mutta koetathan ymmärtää: Olin jo ehtinyt nähdä taivaalla leijuvissa pilvihattaroissa muodon. Se ei ollut palmupuu, vaan vuorenhuippu. Luulen, että Heikistä tuntui samalta.

En tarkalleen ottaen muista, kumpi sen ensin ääneen sanoi: Ojos del Salado.

Maailman korkein (6893 m) aktiivinen tulivuori Chilen ja Argentiinan rajalla, keskellä Atacaman aavikkoa. Se on reilusti toista tuhatta metriä korkeampi kuin elokuussa huiputettu Elbrus.
Vuorihaasteiden korkeutta ajatellessa on hyvä muistaa, että aina siirryttäessä metrien uudelle tuhatluvulle, vaikeusaste kasvaa paljon enemmän kuin vain metrien määrän. Jos 4-tonnisista 5-tonnisiin on iso muutos, Ojos del Salado lähestyy maagista 7000 metrin rajaa. En ollut uskonut seitsemän tonnin rajaa vielä toviin tavoittelevani.

Korkeuden lisäksi tämän vuoren toinen haaste liittyy ympäristöön. Ojos del Salado on todellisella syrjäseudulla; Atacaman aavikkoa on kuvailtu yhdeksi maapallon ihmiselle vihamielisimmistä ympäristöistä. Autiomaa on kuiva ja kylmä, varusteissa tulisi varautua 35 asteen pakkasiin, koviin tuuliin ja monin tavoin ankariin olosuhteisiin.

Ojos del Salado oli ollut jo jonkin aikaa listallamme, mutta Matterhornin innostamana olimme halunneet testata teknisempiä haasteita. Ojos del Salado on vaellushuippu, jossa teknisemmät kohdat ovat helpohkoja kivikko-osuuksia. Mutta nyt, kun seinällä rimpuilu ei tullut kyseeseen, voisimmekin puskea korkeusrajojamme ylöspäin…
Voisimmeko?
Heikin kuntoutusta valvova fysioterapeutti ei ainakaan kumonnut ajatusta, ja se riitti meille.

Sydämeni oli lähtenyt niin kovalle laukalle, että melkein saatoin kuulla sen poukkoilun, kun istuimme vierekkäin kotisohvalla sormet kuumeisesti näppäimistöillä tanssien ja etsimme palveluntarjoajaa. Olimme pahasti myöhässä, jouluun oli enää kuukausi. Aluksi vaikutti, että ennen tammi–helmikuuta ei ryhmistä paikkoja heltiäisi. Yksityisiä reissuja oppaiden kanssa toki saisi tehtyä, mutta suhtauduin siihen hiukan empien: kyseessä olisi kahden viikon reissu varsin villissä autiomaassa. Meillä ei ollut suosittelijoita ja yksityisen oppaan varaaminen viime hetkellä huonosti toimivan nettipalvelun kautta ilman referenssiä tuntui huolestuttavalta. Jos löytäisimme kunnon ryhmän, olisi todennäköisempää, että oppaat sekä retken tukirakenteet olisivat kunnolliset – ja kuten viimeksi Venäjällä opittiin, hyvä ryhmä selviää yhteistyöllä monenlaisista tilanteista.

Mutta sitten onnisti. Nyt on alle kolme viikkoa lähtöön. Ojos del Salado (6893 m) sekä aklimatisoitumisnousuina Cerro Dona Ines (5095 m) ja toinen tulivuori nimeltä San Francisco (6018 m).

Osaatko arvata, miltä minusta tuntuu juuri nyt?!