Category: monte rosa Page 1 of 6

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Neljä viikkoa. Kolme raajaa.

Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.

Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.

Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:

Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!

Janiina Kauppinen Elbrusilla
Heikki ja minä paluumatkalla Elbrusin basecampiin 2017, kuva Max Edin

Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.

Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.

Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): meillä on vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä tapahtui, vastaukseni oli aina sama.
Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): Meillä on jo vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä minulletapahtui, vastaukseni oli aina sama.

Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!

Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini,  kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja. 

Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.

Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola
Hahmo turkoosissa takissa Cima d’Ambrizzolalla

Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.

Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.

Janiina Kauppinen Cima Grandella

Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.

p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.

Janiina Kauppinen

Kuinka etana saa kiinni lumileopardin?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Monte Rosalla
Viimeinen puristus matkalla Monte Rosan huipulle 2015
kuva: M. Laukkanen

Entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsee viisi yli 7000-metristä vuorta, joista korkein on 7494-metrinen Qullai Ismoili Somoni (se on ehkä paremmin tunnettu yhdellä entisistä nimistään; Pik Kommunizma eli suomeksi Kommunismin huippu). Muut vuoret ovat Pik Pobeda (7439 m), Pik Lenin (7134 m), Pik Korjenevskoy (7105 m) ja Khan Tengri (7010 m).

Nämä viisi vuorta kiivenneet saavat venäläiseltä kiipeilyfederaatiolta Snow Leopard -statuksen. Vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 600 ihmistä (luku vaihtelee eri lähteissä), joista 31 naista, on onnistunut saavuttamaan tämän statuksen.

Snow Leopard -vuoret ovat eristyksissä ja hankalissa olosuhteissa Keski-Aasiassa. Useimpien kohdalla pelkkä vuoren alueelle pääseminen on työläs hanke. Tuttu kiipeilyopas kertoi kokemuksistaan Pik Leninillä, jolloin kukaan ryhmästä ei päässyt edes yrittämään huiputusta, sillä kaikki sairastuivat; osa kovaan flunssaan ja loput vatsatautiin. Sanotaan, että näistä viidestä vuoresta teknisesti helpoin on Peak Lenin, mutta yhtään yli 7000 metrin korkuista vuorta ei kyllä voi millään mittarilla sanoa helpoksi.

Arvaat varmaan, mihin tämä johtaa? Unelmaan. Josta pitää tehdä tavoite.

Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme päässeet korkeudessa “vasta” 5350 metriin (Mount Elbrusilla, Venäjällä, kesäkuussa 2017). Reilun kuukauden kuluttua pyrimme nousemaan lähes 6000 metriin Kilimanjarolla Tansaniassa. Ensi kevääksi suunnittelemme revanssia Elbrusilla, ja syksyn 2018 kalenterissa kangastelee Himalajan Island Peak (6198 m). Matkaa on siis vielä paljon edessä ennen kuin olemme valmiita 7-tonnisille. Mutta sehän tässä on parasta: jos se olisi kevyttä ja nopeaa, kaikkihan tekisivät sitä. Ja ennen kaikkea, kuten Monte Rosan reissullani oppaana ollut Morgan sanoi:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu!
Sitä paitsi vanhin Snow Leopard -statuksen saaneista on ollut 69-vuotias, joten emme me nyt ihan kellon kanssa kilpaa juokse.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Pienen uhittelun jälkeen voinkin sitten pakittaa hitusen ja todeta, että Snow Leopard -unelmaa on
hauduteltu viime talvesta asti, ja olen siitä ohimennen maininnut täälläkin, mutta aiemmin olen hiukan arastellut sanoa sitä ääneen, koska haaste ja haave ovat niin suuria. Jostain syystä tämä tuntuu jopa suuremmalta kuin Seven Summits ( eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput, jotka muuten haluamme kiivetä myös).
Mutta minulle suurissa unelmissa hienoa on se, että kun ne sanon ääneen, ne astuvat osaksi jokapäiväistä elämääni riippumatta siitä, kuinka kaukana niiden toteutuminen on.

Unelma saa aikaan sen, että taas sunnuntaina kiskoin reilut pari kiloa painavat ylävuoristokengät jalkoihini, ja vietin Heikin kanssa seuraavat tunnit sateessa pimeiden lähimetsien kuraisia polkuja rivakalla tahdilla tallaten.

Jos asuisimme vaikkapa Alpeilla, vuorikiipeilyunelmien toteuttamiseen valmistautumisen peruselementit olisivat käden ulottuvilla. Mutta siinä on haasteensa, kun asuu Suomen kaltaisessa, kohtuullisen litteässä maassa, missä suoranaista lajiharjoittelua ei oikein ole mahdollista tehdä. Haastavinta tuo lajiharjoittelun puute on, ainakin minulle, motivaation näkökulmasta. Vaikka nousua voi yrittää simuloida rappusilla ja metsäretkillä pienemmille kukkuloille, vuoret ovat noissa tilanteissa mukana vain mielikuvissa (jotka joskus räntäsateessa tuntuvat aika kaukaisilta). Aitoon ympäristöön voin parhaimmillaankin päästä vain muutaman kerran vuodessa. Mutta. Kun pohdin lajiharjoittelun hankaluutta ensimmäiseen kiipeilyreissuun valmistautuessani, personal trainerini Tapsa tsemppasi minua sanomalla, että moni treenaa maratonillekin juoksematta täyttä matkaa kertaakaan harjoituskauden aikana. Ei ihan sama asia, mutta vie pohjan pois tekosyiltä olla tekemättä.

Tekosyiden torppaamisen lisäksi Tapsan lausuman toinen sanoma oli, että Suomessa harjoittelu vaatii toisenlaista otetta ja ymmärrystä siitä, kuinka kestävyysominaisuuksia kehitetään. Kun olin treenannut ensimmäisen vuoden Tapsan kanssa, jatkoin matkaa hyvillä mielin häneltä saamieni oppien varassa. Pari vuotta olen nyt harjoitellut itsekseni ja mielestäni homma on sujunut ihan hyvin. Kuitenkin tämän vuoden aikana olen huomannut tiettyä turtumusta oppimiani treenimuotoja kohtaan ja arjen kiireiden keskellä motivaatiokin on välillä tutissut. Elbrusin epäonnistumisten jälkeen päätimme Heikin kanssa keskittyä kehon ja mielen valmistamiseen kokonaisvaltaisemmin, sillä halusimme oppia ymmärtämään fysiikkaamme (ja mitä sille korkeuksissa tapahtuu) paremmin. Myös nousujohteiset kiipeilytavoitteet ohjaavat siihen, että parhaan mahdollisen suorituskyvyn saavuttaminen on yhä tärkeämpää ja vaativampaa.

Toistaiseksi saavuttamatta jäänyt Elbrusin huippu

Vajaa kuukausi sitten aloitimme yhteistyön PT:mme Jaanan kanssa. Hiukan sekavissa tunnelmissa ja lapsellista vastarintaani tukahduttaen aloitin luopumisen Tapsan moneen kertaan hyväksi havaituista rutiineista ja annoin tilaa uusille näkökulmille. Vaihtelu on hyvästä, mutta itsensä avaaminen muutokselle voi olla työn takana. Samalla tulee tarkasteltua omaa tekemistä uudella lailla, ja nyt huomasin matkan varrella muokanneeni Tapsan oppeja pikkuhiljaa omaan suuntaani. Soveltaminen on toki hyvästä, mutta joskus soveltaessaan päätyy niin kauas alkuperäisestä, ettei uusi toimintatavan sovellus enää palvele alkuperäistä tarkoitusta.

Myös Heikki on tunnustanut uuteen harjoittelumalliin sopeutumisen vaativan ponnistelua. Vahva ja nopea Heikki on tottunut harjoittelemaan aina täydellä höyryllä. Minä taas olen laiminlyönyt palautumista “ei voi sattua, kun ei tule verta” -mentaliteetilla. Jaana pistikin molempien nuotit uusiksi. Salitreeneihin on tullut toiminnallista harjoittelua, mikä tekee hyvää hiukan kömpelölle koordinaatiokyvylleni. Mutta juoksulenkit ne vasta hassuja ovatkin: matkan sijaan juoksemme sykkeen ohjaamina. Koska syke tulee pitää tarpeeksi alhaalla, välillä hämmentävän iso osa lenkistä menee sellaiseksi mateluksi, että melkein etanatkin valitsevat ohituskaistan. Mutta Jaanalla on selkeä perustelu strategialleen: suorituksenaikainen syke pitää saada laskemaan, jotta keho jaksaa pidempään.

Ruokalautasellekin Jaana on pisti uudenlaista kuria, vaikka tähän astikin arkisyömisemme on ollut varsin terveellistä. Minun ruokavaliostani puuttui hiilihydraattia, ja kalorimäärä jäi paikotellen alhaiseksi kestävyysharjoittelua ajatellen.
Taivuin siinäkin, että nyt ranteessani on mittari, joka seuraa sykettä, kulutusta, unta ja vaikka mitä muuta. Aluksi mittari tuntui pikkuisen rasittavalta, mutta Pavlovin koirien lailla nyt riehaannun jo ilosta, kun mittari tärisee palkintona päivätavoitteiden saavuttamisesta.

Kilimanjaro tulee pian, ja olen varma meidän pärjäävän siellä. Kumpikin on hyvässä kunnossa ja valtavan motivoitunut. Vaikka treenitapojen muutos ehtii vaikuttaa jo muutamassa viikossa, uskon suurimman parannuksen näkyvän kunhan pääsemme ensi kevääseen. Eli katse tulee kiinnittää taas kauemmas tulevaisuuteen; Elbrusin haastavammalla pohjoisella reitillä onnistuminen onkin oikein hyvä välitavoite.

Vuonna 2015 noustessani Monte Rosan huipulle, löysin sieltä laatan, jossa lukee pari tuhatta vuotta sitten eläneen filosofi Senecan lause: “What you think to be the peak is nothing but a step.” Nuo sanat ovat kasvaneet minulle valtavan merkityksellisiksi ja monella tavalla niissä kiteytyy se, mitä toivon myös rakkailleni: pelottomuutta unelmien edessä ja periksiantamattomuutta, vaikka edessä oleva haaste näyttäisi ylitsepääsemättömältä.

Niinpä minä uskallan haaveilla lumileopardista ja luottaa siihen, että etanavauhdillakin juosten saavutan unelmani, askel kerrallaan.

p.s. Jos haluat tietää, mitä tuo Senecan lause minulle tarkoittaa, lue Pyyntöni sinulle. Siellä sinulle esitetty toiveenikin on aina vaan ajankohtainen.

Snow Leopard -vuoret kartalla

Kolme viikkoa Elbrusille lähtöön – tilannekatsaus

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta  pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Uudet polut johtavat tähtiin?

Joskus siinä, miten ja missä järjestyksessä elämän valinnat ilmestyvät eteemme, on jotain lähes kohtalonomaista. Silti en usko “elämä kantaa” -tyyppiseen asioiden järjestymiseen tai hyvään onneen.
Minä ajattelen, että jokainen rakentaa oman onnensa ja kohtalonsa. Kun päätämme haluta jotain, alamme (tiedostaen ja usein myös tiedostamatta) ohjata elämäämme tuota tavoitetta kohti ja tehdä valintoja, jotka tukevat sen saavuttamisessa.
Onnistumiseen vaikuttavat tietenkin myös ulkoiset asiat, kuten muut ihmiset ja olosuhteet. Välillä kontrollimme ulottumattomissa olevilla tekijöillä on jopa ratkaiseva merkitys. Silti en suostu siirtämään vastuuta onnistumisesta tai epäonnistumisesta sattuman varaan. Vaikka esimerkiksi epäonnistumiseen johtaneisiin syihin kuuluisi hallintani ulkopuolella olevia tekijöitä, eniten vaikutusta on sillä, miten itse toimin. Teen parhaani (ja jos en, se on taas toinen juttu, mutta edelleen itsestäni kiinni). Jos se ei riitä,  pitää oppia epäonnistumisesta ja tehdä uudelleen – tai tehdä jotain muuta. “You win or you learn” sanoo vanha sanontakin.

Epäonnistuminen on myös suhteellista ja monesti todellinen kysymys on, miten se määritellään. Esimerkiksi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani vaaralliset sääolosuhteet estivät Mont Blancille menon kokonaan. Sen voisi nähdä huonosta onnesta johtuvana epäonnistumisena. Mutta vuorikiipeilylajiin kuuluu sopeutuminen sää- ja tilannemuutoksiin. Niinpä muutimme lennossa suunnitelmaa, ja kiipesimme Blancin sijasta Monte Rosalle. Huiputin vuoren ja koin onnistuneeni. Polku alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseen oli odotettua pidempi, mutta seuraavana vuonna palasin Mont Blancille ja pääsin huipulle.

(Sivumainintana muistuttaisin myös, että samalla tavalla on väheksyvää selittää jonkun toisen onnistumista hyvällä onnella. Oikeassa paikassa oikealla hetkellä olemiseenkin on johtanut sarja aiempia valintoja.)

Tämä ei missään tapauksessa ole ylemmyydentuntoa. Päinvastoin. Nimittäin tavoitteen saavuttamisen kauneus piilee sen rujoudessa: usein kyse on ennemminkin halusta yrittää uudelleen ja oppia erehdyksistä kuin siitä, että asiat onnistuvat ensimmäisellä yrityksellä. Nimittäin yleensä ne, jotka tekevät paljon, tuppaavat onnistumaan – ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolinen vain ei välttämättä näe, paljonko karmit kolisevat matkan aikana.

Miksikö pohdin näitä?
Viime kesänä havahduin alati vahvistuvaan tunteeseen, että tarvitsen muutoksen – tai oikeastaan useampia. Olen aika intuitiivinen ihminen ja siksi en pidä tuota levotonta oloa pahana. Se tarkoittaa, että ollaan tultu tienhaaraan ja on valintojen aika. Kun edellisen kerran tunsin tuota levottomuutta, alkoi prosessi, jonka seurauksena kaksi vuotta myöhemmin löysin itseni Mont Blancin huipulta.

Kyse ei ollut suunnan muuttamisesta. Olin jo pitkään tiennyt kurssin olevan pääpiirteiltään oikea. Mutta polkuni tuntui kiemurtelevan loputtomasti ja se turhautti. Aiemmin sopivat asiat tuntuivat nyt erilaisilta, enkä oikein osannut sanoa miksi. Kesti hetken oivaltaa, että maailmani ei ollut muuttunut. Mutta minä olin.

Niinpä Mont Blancilta palatessani tein päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Mont Blanc -unelma toteutuessaan ei jättänyt tyhjiötä, vaan kasvoi ja jalostui entistä suuremmaksi: Parin kuukauden kuluttua tavoittelen Elbrusin huippua. Syksyllä suunnitteilla on käydä trekkaamassa Mount Fujilla Japanissa. Listallani vuoroaan odottavat myös ovat Kilimanjaro, Aconcagua ja Denali.

Sanotaan, että suuret asiat elämässä harvoin saapuvat yksin. Niin kävi nytkin. Polku viime syksystä tähän päivään on ollut polveileva ja välillä raskaskin. Olen saanut ja joutunut priorisoimaan asioita ja ajankäyttöäni, hyväksymään oman rajallisuuteni ja tunnistamaan vielä käyttämättömät voimavarani ja potentiaalini.

Mutta suunta on säilynyt. Viiden viikon kuluttua lähden kohti Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippua. Askelissa mukana kiipeilyparinani kulkee Heikki, johon tutustuin Mont Blancilla. Kaukasuksen lumihuipun lisäksi kesän aikana sukellan hänen kanssaan Portugalin rannikolla ja jatkan – vielä toistaiseksi huteria – askelia sukelluksen opettelun kanssa.

Vuorten huipuille, merten syvyyksiin – joten miksipä ei tähtiin?

Viime syksynä törmäsin suomalaisen Cohu Experience -nimisen yhtiön Space Nation -konseptiin, jonka tavoitteena on tarjota meille jokaiselle mahdollisuus oppia avaruusmatkailun vaatimia taitoja ja matkustaa avaruuteen. Suuri tavoite kaupallisen astronauttiohjelman takana on vielä avaruusturismiakin suurempi: se on sekoitus ihmisen unelmien toteuttamista, oman täyden potentiaalin tunnistamista ja käyttöön ottamista sekä ihmiskunnan paremman huomisen tavoittelua. Space Nation oli käsittämättömän kiehtova, ja lumoutuneena aloin seurata heidän matkaansa.

Taas kerran yksi asia johti toiseen, ja huhtikuun alussa aloitin uuden työn Space Nationin viestinnän johtamisen parissa. Nyt kolmannen työviikon jälkeen olen käsissäni olevasta haasteesta hiukan häkeltynyt mutta innoissani: minä todella teen töitä joka päivä edistääkseni ihmisten mahdollisuutta kehittää itseään ja tavoitella unelmiaan!

Muutos on hyvästä. Tänään peilistä minua katsoo hyvin onnellinen nainen sydän tyynenä ja mieli täynnä jännitystä uusien seikkailujen edessä. Valinnat on tehty. Polku piirtyy selkeänä edessä. Mennäänkö?

p.s. Jos haluat tutustua Space Nationiin, kurkkaa www-sivumme ja Facebookimme.

Tyttäreni Negevin autiomaassa Israelissa talvilomamatkallamme

Kuinka vuorelle kiivetään?

Vuosia sitten olin lenkillä, kun näin kalliokiipeilijän nousevan pystysuoraa, ehkä hiukan negatiivista kallioseinämää. Vähäeleisesti, vaivattoman ja painottoman näköisesti hän lipui pitkin harmaata, karheaa pintaa. Raajat liukuivat otteelta toiselle täydellisen kontrolloidusti; jalkaterä ojentui sirosti, ja käsivarsi suoristui sulavasti. Ei yhtään ylimääräistä liikettä. Lihakset pingottuivat, kun sääret työnsivät kiipeilijää kohti tavoitetta. Sormet liimautuivat kuin juurtuneina sileään kallioon. Kiipeilijän seinää kohti painautuneessa kehossa oli kuin magneetti navan kohdalla, ja lähemmäs mennessäni kuvittelin nähneeni vilaukselta keskittymisen lasittaman katseen.

Janiina Ojanen kalliokiipeilee Monte Rosan huipulle
Monte Rosan kalliokiipeilyosuudella 4500 metrissä (2015)
kuva: M. Laukkanen

Sitä minä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kiipeilykeskuksessa 

asetin kämmeneni kiipeilyseinän otteelle.
Tuo kuva minulla oli mielessäni myös silloin, kun vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kiipeämään kallioseinää ulkona:
Se oli keväinen päivä, kun seinäkiipeilyä jo pitkään harrastanut kaverini Saku otti minut mukaansa Nokian Melolle kiipeämään. Sää oli vielä viileä, mutta lumi oli jo sulanut ja aurinko lämmittänyt kallion.

Asetin käteni ujosti ja hiukan suostuttelevasti karhean kutsuvalle seinälle. Saku tarkisti valjaani ja kiinnitykset ja antoi lähtöluvan:

– Saa mennä.

Siitä se alkoi: hirveä ähinä ja puhina, eikä sulavuudesta ollut tietoakaan.
Pari hikistä tuntia myöhemmin olin tehnyt viisi tai kuusi nousua, varmistanut Sakun nousut (seinäkiipeilyn varmistuskurssin olin siis käynyt) ja treenannut köydellä laskeutumista. Nyt olin viimeisen 25-metrisen nousuni puolivälin tietämillä voimat hiipuneina. 
– Ala tulla nyt sieltä, komensi armoton varmistajani yläpuoleltani. Hän oli kiivennyt edellä varmistamaan viimeisen nousuni yläkautta, sillä reitti autolle alkoi kallioseinämän huipulta. Kiertämällä kauempaa toki pääsisi kävellenkin, mutta sitä ylpeyteni ei sallinut. 
Voihkaisin ja keräsin tahdonvoimani. Sentti kerrallaan aloin raahata itseäni seinää ylöspäin. Pylly painoi tonnin, sormet lipsuivat näkymättömän pieniltä kohoumilta kallion pinnassa ja kynnet repeilivät. Housun polvi rasahti rikki, ja hiki valui silmiin. Reidet tutisivat krampissa, ja kolhuiset polvet ulvoivat armoa.

Ensimmäisen ulkokiipeilyn viimeisen nousun
viimeiset kymmenen metriä jäljellä (Melo, Nokia)


Mutta pääsin sen viimeisen nousun. Ja olin riehaantuneen onnellinen kankeasta suorituksestani.

Seuraavana päivänä jouduin pukeutumaan töihin hameeseen, koska sormet eivät taipuneet laittamaan farkkujen nappia kiinni. Hame ei ollut viehättävä näky, sillä sukkahousujen läpi kuulsivat polvet, jotka olivat verillä viimeisten kallioseinämetrien irvihampaisesta ponnistelusta, jolloin en enää edes yrittänyt varoa kolhimasta itseäni. 
Tuon mahtavan kokemuksen jälkeen kävin ponnekkaasti hetken aikaa seinäkiipeilemässä kiipeilykeskuksella. Mutta sitten se vain loppui. Alkaakseen myöhemmin taas samalla innolla – vain loppuakseen uudelleen ennen kuin sain kunnon otetta lajiin.

Rakastan korkealla seinällä olemisen tunnetta ja nautin kiipeämisestä. Suhteeni seinäkiipeilyyn on kuitenkin ollut katkeransuloinen on/off-rakkaustarina. Haluaisin niin polttavasti osata kiivetä kallioseiniä kuten se muistikuvieni sulavaliikkeinen kiipeilijä. Mutta jostain syystä en ole saanut itseäni keskittymään seinäkiipeilyn tekniikan harjoitteluun sen vaatimalla intensiteetillä. Niinpä olen aloittelijan “voima korvaa taidon” -tekniikalla aina joskus käynyt punnertamassa erilaisilla seinillä sisällä ja ulkona toivoen, että jonain kertana asiat loksahtaisivat kohdilleen. 

Mont Blancin huipulta palatessamme juttelin huiputusoppaani Albyn kanssa kalliokiipeilyn tekniikan harjoittelusta. Alby puhui “kiven lukemisesta” ja suositteli minulle lisää kalliokiipeilyn treenaamista, koska hänen sanojensa mukaan minulla on “taipumusta lukea kiveä hyvin”.

Aluksi en sanonut mitään. Olin päiväkausia hössöttänyt oppaalle vuorista. Nyt minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että ainoa tapa saada lajiin suoraan liittyvää tekniikkaharjoittelua Suomessa ympäri vuoden “ei oikein etene”. Mutta keskustelu soljui rennosti, ja lopulta kerroin Albylle seinäkiipeilyjumistani: kallioilla viihdyn, mutta sisäkiipeily jotenkin vaan aina jää.

Alby hymyili vakavalle ilmeelleni ja sanoi vahvalla italialaisaksentillaan:
– Don’t worry about that! If you really want to learn mountain climbing, you have to understand the rock. It seems to me, that you love the mountain, not the climbing wall inside. So, be inspired by the mountain. But learn to climb it one rock and one wall at a time!

Palattuani kotiin Sveitsistä kaivoin seinäkiipeilytossut kaapin perukoilta, pyörittelin niitä hetken käsissäni ja aloin sitten googletella ensi talven seinäkiipeilykoulutuksia. Jotenkin minusta tuntuu, että mustelmia taitaa olla taas luvassa.

Page 1 of 6

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén