Viitisen kuukautta sitten Monte Rosalta palasi onnellinen nainen. Vuorikiipeilyunelman toteutus oli vastoinkäymisistä johtuen toisenlainen kuin alkuperäinen suunnitelma. Mutta tärkeintä oli, että menin ja tein. Minulla oli täydellisen tyytyväinen olo.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Vuorenvalloitus 2015: Janiina Ojanen Monte Rosalla 
Kuva: M. Laukkanen
Pitkin syksyä minulta kyseltiin, mitä aion seuraavaksi. 
– Ei aavistustakaan, vastasin ja jatkoin virnistellen, että kaikenlaisia ideoita on, mutta aika saa näyttää. Tunnen jo itseni ja tiesin, että jotain tulee taas. Olen oppinut nauttimaan omasta intuitiivisuudestani. Saatan olla epätietoisuuden tilassa pitkäänkin. Kun oikea asia tulee vastaan, tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.
Syksyn mittaan innostuimme miesystäväni kanssa ajatuksesta vaeltaa Haltin huipulle. Matka pohjoisen karuihin maisemiin on suunnitteilla ensi kesäksi. Joulukuun loppuun mennessä on karttoja tuijoteltu useaan otteeseen, ja itselleni tyypilliseen tapaan olen jo ties kuinka monta kertaa pakannut rinkan mielessäni. 
Mutta. 
Marraskuun eräänä aamuna heräsin ja tajusin nähneeni unta kiipeämisestä vuorelle. Taas. Viikkojen kuluessa olin kyllä huomannut vuorenhuippujen olleen mielessä yhä useammin. Tiedätkö sen haikean kivistyksen rinnassa, kun eteen sattuu kuva haaveidesi kohteesta? 
Minua oli kyllä varoitettu siitä, että vuorilla on taipumusta mennä “ihon alle”. Kerrottiin, että periksiantamattomuus on tärkeä osa lajia, koska jokainen kiipeilijä joutuu tilanteeseen, jossa olosuhteet estävät pitkään suunnitellun huiputuksen. 
– Joskus sitten. Myöhemmin, toistelin itselleni. 
Viikot kuluivat. Mielessäni pyörinyt vuorenhuipun kuva kirkastui, ja aloin tunnistaa sen tuttuakin tutumman muodon. Kivistys koveni. 
Eräänä päivänä en enää voinut vastustaa kiusausta.
– Ihan vaan huvin vuoksi vilkaisen, vannotin itselleni. Taisin kyllä jo tietää, että peli oli menetetty sillä hetkellä, kun kirjoitin Googleen “Mont Blanc huiputus 2016”.

Ensin kuitenkin käytiin keskustelu, tai itseasiassa useampikin, tyttären kanssa:

– Kuule rakas, miltä susta tuntuisi, jos äiti kiipeäisi ensi vuonna sinne Mont Blancille? Jos sua yhtään mietityttää, en edes ala suunnitella mitään, kysyin tyttäreltä.

Tytär jännitti edellistä reissuani paljon ja olin päättänyt, etten enää aiheuta hänelle sellaista huolta. Jos hän hiukankin vastustaisi ideaa, en lähtisi uuteen yritykseen. Mutta onnistuneen kokemuksen myötä lapsen huoli oli hälventynyt ja varmistettuaan, että menen taas “jonkun taitavan kiipeilijän” kanssa, hän antoi luvan ilomielin. Kun parin viikon kuluttua kysyin uudelleen, vastaus oli sama. Kolmannella kysymällä hän hermostui:
– Usko nyt, ettei mua enää pelota!

Toinen tärkeä keskustelu käytiin miehen kanssa.
– Sun pitää tehdä, mitä sun pitää tehdä, mies hymyili. Se taitaa tuntea minut.

Elokuussa 2016 otan revanssin valkoisen daamin kanssa ja kiipeän Mont Blancille tavoitteenani huiputtaa tuo Alppien korkein vuori. 
Tällä kertaa tarina on toisenlainen. Uusi reissu, uudet paikat, uusi reitti. Valmistaudun itsenäisesti, matkustan yksin. Samaa on vain vuori. Niin ja tietysti Vuorenvalloittaja. 
En lupaa säännöllistä tarinankerrontaa blogiini kuten viime kerralla. 
Mutta silloin tällöin kerron kuulumisia täällä ja kerron, kuinka valmistautuminen ja haavejahti sujuvat.

Taas mennään: Vuorenvalloitus 2016 alkakoon!

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen
Vuorenvalloitus 2015: matkalla Monte Rosan huipulle Janiina Ojanen, M. Laukkala ja P. Halme
Kuva: M. Laukkanen