Category: sairaus

Myrskyn silmässä

Koko seuraavan yön valtaisa ukkosmyrsky riehui ympärillämme. Taivas oli sysimusta, ja sateen verho lähes katsetta läpäisemätön. Kallioissa uhkaavasti kumisevan jyrinän ja maahan asti iskevien salamoiden välissä ei ehtinyt henkeä vetää. Välillä taukoamattoman jytinän joukossa kaikui kammottavia rysähdyksiä salaman iskiessä puuhun, kallioon tai ehkäpä rakennukseen. Tauotta leiskuvat pilvien valosapelit valaisivat pienen kylämme metallisella, sävyttömällä valollaan muuttaen maailman mustavalkoiseksi. Tuntui kuin vuoren rinteellä kyyhöttävät talot olisivat painuneet kyyryyn toivoen yllämme raivoavan vihan poistuvan.

Pohjattomasta uupumuksesta ja heikosta kehostani huolimatta en juurikaan nukkunut yön ensimmäisinä tunteina. Seisoin suuren osan ajasta kapealla parvella pikkuruisen huoneemme ulkopuolella ja tuijotin ihailun ja pelon sekaisena edessäni riehuvaa luonnon draamaa. Mieleni vieressä käväisi useaan otteeseen huojennus, että olimme vaikeuksista huolimatta jaksaneet palata koko matkan kylään asti. Myrsky oli alkanut samalla hetkellä, kun astelimme majapaikkamme pihaan eli pienikin viivyttely olisi saattanut johtaa ongelmiin. Mustat pilvet olivat vyöryneet ylitsemme pimentäen koko laakson ja muuttaneet muutamassa minuutissa koko maiseman hornankattilaksi. Millaista ylempänä vuorella nyt mahtoikaan olla!

Sivusilmällä näin, että talon isäntäkin oli hereillä; tasaisin väliajoin hän ilmestyi perheen asunnosta kuistille ja kiersi levottomin askelin talon seunustaa. Luultavasti hän kävi varmistamassa, että eläimet ja talo olivat edelleen turvassa ja vahingoittumattomia. Kerran katseemme kohtasivat yön poikki. Hän nyökkäsi ja huusi jotain, mutta myrskyn äänet hautasivat huudon alleen.

Tunnit kuluivat, ja jonain aamuyön pimeänä hetkenä kömmin takaisin huoneeseen karhean viltin alle lämmittelemään ja taisin lopulta nukahtaa.

Aamulla ukkonen oli hiukan rauhoittunut, mutta vettä satoi edelleen kuin taivas ja valtameri olisivat vaihtaneet paikkaa. Havahduin kahdeksan korvilla harmaaseen aamuun kylmissäni, heikkona, päänsärkyisenä ja edelleen vatsakouristuksista kärsien, mutta uskoin, että pahin oli takana, sillä jatkuva ripulointi oli edellisenä iltana pysäytetty Imodiumilla ja yleisantibioottikuuri oli aloitettu.

Ukkonen oli laiskistunut etäiseksi kumuksi, ja taivaanrannassa silloin tällöin välähteleväksi salamoinniksi. Sade kuitenkin jatkui itsepintaisena. Hiekkatiet pois kylästä olivat kuitenkin veden vallassa. Alexin jykevä auto pärjäisi mahdollisesti huonoon kuntoon joutuneilla teillä, mutta hän oli huolissaan mutavyöryjen mahdollisuudesta. Tavoitteemme oli siirtyä kylästä alas kaupunkiin paremman hygieniatason, sisä-wc:n sekä lääkkeiden ja lääkäreiden ulottuville, mutta toistaiseksi saatoimme vain odottaa sateen taukoamista.

Odotellessamme lähtömahdollisuutta neuvottelimme etenemisestä. Alex ehdotti minun siirtämistäni sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Hän myönsi nähneensä vastaavia tapauksia täällä asiakkaidensa keskuudessa muutaman kerran aiemminkin, ja sanoi tiputuksen olevan hänen mielestään paras ja nopein tapa palauttaa keholleni kykyä taistella sairautta vastaan. Minä ja kiipeilyparini vastustimme ajatusta: sen hetkisessä covid-tilanteessa koin georgialaisen sairaalaan huolestuttavaksi vaihtoehdoksi. Halusin vain mahdollisimman nopeasti korkeamman hygieniatason ympäristöön ja toivoin antibiootin tekevän tehtävänsä.

Aamun aikana saimme myös tiedon, että myrsky oli saavuttanut myös Ushban: vuorella oli satanut ennätyksellinen määrä lunta ja lisää oli luvassa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kiipeilyreittimme olisi vähintään seuraavan viikon ajan liian vaarallinen kiivettäväksi.

Jäätyämme kahden kävimme Heikin kanssa pitkän keskustelun tapahtuneesta ja seuraavista askelista. Kiipeilyaikataulumme Ushballe oli nykytilanteessa mahdoton. Minä olin todella heikkona ja vaikka aikataulu olisi onnistunutkin, meillä oli vakava epäilys, olisinko pystynyt keräämään voimia riittävästi vaativan ja vaarallisen vuoren turvalliseen kiipeämiseen. Ja vielä oli vakava huolemme turvallisuudesta, sillä luottamus oppaaseen oli mennyt monestakin syystä.

Katselin pienen punkan reunalla istuvan kiipeilyparini kasvoja. Jos minä olin heikkona ja jaksoin hädin tuskin kävellä, ei Heikkikään terve ollut. Hän oli toipunut yön aikana valtavan askeleen, mutta edelleen posket olivat taikinamaisen harmaat ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän istui vuoteen reunalla etukumarassa, kyynärpäät polvillaan – aivan kuten oli istunut reilua vuorokautta aiemmin Laylan harjanteella reilussa 3700 metrissä.

Ilman että Heikki sanoi mitään, tiesin, ettei hän halunnut lähteä Ushballe.

Se oli musertavaa. Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta unelma oli ollut niin lähellä. Kaikki tämä työ ja valmistautuminen. Mielessäni leijui surullinen muistikuva Ushbasta silloin, kun olin sen ensimmäistä kertaa nähnyt: auringonpaisteessa taivaanrannassa kylpevän ylvään sarviparin, joka oli lähes salvannut henkeni kauneudellaan.

Lohduttomuus vyöryi ylitseni. En koskaan pääsisi Ushballe. Eilen Heikki oli ollut niin tuskainen ja pitänyt paluumatkalla puheita, ettei tässä ollut mitään järkeä. Olin itse ollut samaa mieltä ja pysyäksemme positiivisina olimme puhuneet kaikista muista suunnitelmista, joita meillä oli.

Samaa mieltä olin kai edelleen, mutta nyt tunsin, kuinka roikuin kynsien varassa tämän unelman reunassa ja tunsin otteeni kirpoavan. Se tuntui vatsassa ja sormenpäissä; hidas, väistämätön valuminen pettymyksen railoon.

Tottakai tiesin realiteetit. Olemme sopineet ja lapsille luvanneet, ettemme ota turhia riskejä. Meillä on jopa mustan huumorin sävyttämä vitsi, että kiipeämme sovitun riskirajan alapuolella, kunnes eräänä päivänä olemme niin vanhoja ja raihnaisia, että jäljellä on vain pelkkä menolippu Annapurnalle, jonne punnaamme halki jäätikön rollaattoreillamme. Pelisäännöt ovat selvät, enkä tietenkään halua niistä tinkiä. Vuoret pysyvät siellä ja niin edelleen…

Kuitenkin pahinta oli kevyt, lähes huomaamaton helpotuksen henkäys ajatusteni laitamilla. Sen ymmärtäminen – saati sitten käsitteleminen – tuntui mahdottomalta. Minäkään en halunnut Ushballe. En nyt, en näin.

Viha nosti päätään. Kuinka minä, joka vuosia olen paasannut kestävyydestä ja tavoitteisiin sitoutumisesta, saatoin vain antaa periksi niin, että välittömän paluusuunnittelun sijaan tunsin helpotusta? Mitä jos kyseessä ei ollutkaan järjen ääni, vaan silkka laiskuus? Tai vielä pahempaa; mielen heikkous?

Siinä minä makasin, kapeassa puisessa punkassa, karhean viltin alla syvällä pettymyksen mustassa railossa. Sisäisestä taistelustani huolimatta tiesin, mikä oli oikein ja päätös oli tehty.

Muutaman tunnin kuluttua sade taukosi, ja nopeasti lastasimme varusteet autoon. Lähtiessämme jätin kaikki käyttämättä jääneet eväät punkkani viltin päälle perheen löydettäväksi. Sitten astelin hitaasti, kaiteeseen nojaten isäntäperheemme asunnolle. Eteisessä kohtasin perheen lapset. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta viestini ei jäänyt epäselväksi, kun ojensin kummallekin jättipussin karkkia ja viittoen kehoitin heitä jakamaan pussit puoliksi. Lapsien silmät syttyivät, he nappasivat pussit kädestäni ja ilahtunut kikatus oli kuin kourallinen kivilattialle putoilevia helmiä, kun he säntäsivät pöydän ääreen ja repivät pussit auki alkaen välittömästi tutkia aarteitaan.

Käännyin ympäri, ja samalla hetkellä eteiseen astui perheen äiti pyykkikori lonkan päällä leväten. Hän katsoi odottamatonta vierasta kodissaan hetken häkeltyneesti, mutta katseen löytäessä makeiskasan kanssa touhottavat lapset, kaidat kasvot levisivät lämpöiseen hymyyn. Tartuin naisen vapaana olevaan käteen ja painoin hänen kämmenensä sisään pieneksi rullaamani setelin, jonka tiesin vastaavan tälle perheelle jopa kuukausien ansiota, vaikka se omalleni ei riittäisi edes yhden ruokakauppareissun ostoksiin. Seurattuani päivien ajan tämän naisen asemaa tässä kylässä ja perheyhteisössä toivoin, että hän livauttaisi setelin esiliinansa taskuun ja käyttäisi sen itseensä. Mutta vähänhän minä heidän elämästään tiesin, ja valinta olisi hänen. Uskon kuitenkin hänen ymmärtäneen ajatukseni.

Puristin hänen kättään ja kuulin ääneni hiukan karheana:

– Madloba.

Tunsin hoikkien sormien puristuvan setelirullan ympärille. Suumme hymyilivät, mutta naisen katse vakavoitui, kun hän kuiskasi:

– Thank you.

Sitten käännyin, kävelin hitaasti ulos, kiipesin moottori käynnissä odottavaan autoon ja kuiskasin penkillä odottavalle Heikille, että lahjojen anto oli onnistunut.

Alex painoi kaasua, valtavat renkaat sylkäisivät mutaa taaksepäin ja kotimatka alkoi.

Ennen viimeistä mutkaa, jonka taakse Ushba piiloutuisi, kurkistin kurkku karheana taakseni toiveenani nähdä kaunis vuori vielä kerran. Mutta pilvet olivat sulkeneet sen syliinsä, ja katseeni löysi vain harmaata.

Tuskainen vetäytyminen Mount Laylalta

Siinä me seisoimme, 3712 metrin korkeudessa merenpinnasta ja olin juuri ilmoittanut, että kääntyisimme takaisin. Emme huiputtaisi tänään Mount Laylaa.

Kiipeilyparini oli sairas. Hänen kasvonsa olivat kuumeisen tulipunaiset ja toistuva voimakas ripulointi oli vienyt miehestä sekä nesteet että voimat. Huipulle oli vielä reilusti matkaa, sen jälkeen edessä olisi massiivisen pitkä paluumatka ensin alas yläleiriin, sitten uudelleen ylös ja yli Layla Pass -harjanteen. Jo tästä pisteestä laskettuna, päivään kertyisi vertikaalisia ylös ja alas -kiipeilymetrejä lähes 4000. Ja koko matkan juoksisimme kilvan kellon kanssa, sillä iltapäivällä vuorelle oli nousemassa myrsky, joka estäisi harjanteen ylityksen pahimmillaan jopa päiviksi.

Toinen – vähintään yhtä suuri – huoli oli alati kasvava epävarmuus turvallisuudestamme. Pääoppaamme tapa kulkea niin kaukana edellä, ettei häneen ollut näkö- ja kuuloyhteyttä, oli tietenkin yksi asia kävellessämme vuoripoluilla. Mutta nyt ilmavilla rinteillä, joissa kivi oli hauraan tuntuista ja liikkuvaa, köysistön puuttuminen oli saanut takanani tulevan kiipeilyparini Heikin älähtäen vaatimaan, etten etenisi enää yhtään:

– Pysähdy! En usko, että näet siitä kohdasta, että olet lähes tyhjän päällä, ilman köyttä ja kivet eivät ole vakaita. En halua, että menet enää yhtään eteenpäin ilman köyttä.

Emme olleet köysistössä. Oppaamme oli kadonnut jonnekin harjanteen päähän. Hänellä oli ainoa mukana oleva köysi, joka oli niin ohut, että se oli enemmänkin naru. Apuopas Gleb oli toki kiivennyt kanssamme, mutta hänkään ei ollut ollut tällä vuorella aiemmin. Reitti oli hänelle vieras, eikä hänellä ollut edes ohutta köyttä. Keskeytysilmoitukseni jälkeen hän oli huikannut hätäisesti: “Haen Alexin” ja kadonnut harjanteelle.

Kiipeilyparini ja minä olimme kahden ja katselimme alapuolellemme levittyvää, tovi sitten nousseen auringon valaisemaa vuorimaisemaa. Heikki istui kivenlohkareella kyynärpäät polvilla ja pää riipuksissa. Minä seisoin vieressä, käsi hänen hartiallaan. Toivoin kosketuksen lohduttavan, oikeita sanoja kun näihin hetkiin ei ole. Olin aiemmilta reissuilta oppinut, että kun väkivahva kiipeilyparini lyyhistyy, on hyvä olla hiljaa ja antaa hänelle hetki aikaa. Tunsin pettymyksen kirvelevän ihollani, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Heikki oli oikeassa liian suuren turvallisuusriskin osalta, ja pelkäsin hänen voimiensa – tai ajan – loppuvan. Itsekin voin oudon huonosti. Olisi vastuutonta jatkaa.

Alex saapui paikalle, katsoi Heikin kasvoja, kosketti hänen otsaansa ja sanoi hetkeäkään harkitsematta:

– You are burning hot. You have fever. We are going down. How long have you been sick?

Samassa hetkessä mieleeni nousi ohut mielikuva edelliseltä yöltä ja palaset loksahtivat kohdalleen: makea tuoksu teltassa oli ollut hedelmänmakuinen jauhemainen särkylääke, jota kannan aina mukanani.

– You were ill last night, right? I remember smelling the painkiller.

Seurasi Alexin ihan aiheellinen ripitys “Kerrot aina oppaalle voinnistasi. Vaikka vain pieru kuulostaisi erilaiselta, kerrot sen oppaalle” -teemalla.
Alex oli oikeassa, mutta tunnen kiipeilyparini ja ymmärsin hänen valintansa. Meille molemmille nousee kuume herkästi vuorilla, ja itsellänikin se tuntuu jopa kuuluvan akklimatisoitumisprosessiin. Sama on toistunut kohdallani usein: tietyn korkeuden ylitettyäni, yhden vuorokauden oksentelen ja olen kuumeinen, ja sitten tilanne asettuu. Kun tietää ja tuntee tilanteen, ei halua synnyttää oppaalle ylimääräistä syytä miettiä, onko ryhmällä edellytykset jatkaa.

Toinen asia – ei kunnon selitys tai puolustus, mutta asia yhtä kaikki – on tiimin sisäinen luottamus. Kaltaisillemme kilpailuhenkisille kovapäille on joskus vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa oma heikkous. Oppaamme ylikorostunut alfauros-käytös ja etäällä pysyttely eivät varsinaisesti olleet tukeneet tiimin luottamuksen rakentumista.

Oli miten oli, Heikin olisi pitänyt kertoa kuumeilustaan… ja minun omasta, edeltävän yön kuumeilustani. Sen päätin pitää edelleen omana tietonani, olimmehan jo kääntyneet takaisin eli varsinaista vaikutusta toissayön kuumeellani ei enää ollut. Vähän raukkamaista jättää kertomatta, myönnän, mutten halunnut synnyttää laajempaa ristiriitaa tiimin sisällä nyt, kun pääkohde Ushba oli vielä edessä.

Kun olimme valmiita lähtemään liikkeelle, käännyin vielä kerran katsomaan Laylan huippuharjanteelle johtavaa jääseinää, joka jäisi nyt kokematta. Näkisinkö sitä enää koskaan? Käänsin katseeni vaaleanpunaisten aamupilvien sylissä lepäävään Ushbaan ja mietin, mahtaisivatko tämän jälkeen voimamme ja akklimatisaatio-tasomme riittää sen kiipeämiseen.

Paluumatka alkoi kiipeämällä takaisin kivipilariosuus. Nyt kun oppaamme oli viimein paikalla, hän älähti heti ensimmäiselle pilarille noustessani:

– Älä koske kiviin, kiipeä vain sauvojen varassa. Täällä oikeastaan kaikki kivet ovat enemmän tai vähemmän irti.

Olisipa hän vain ollut kertomassa tuon tulomatkalla.

Paluu eteni hitaasti, sillä Heikin piti pysähdellä tuon tuostakin. Alex oli palannut vielä takaisin hakemaan varusteita, jotka hän oli jättänyt kuullessaan tilanteestamme, ja kuljimme nyt Glebin johdolla. Vuorella ensimmäistä kertaa oleva apuopas kulki huomattavan matkan harhaan ja hetken kuluttua löysimme itsemme sivussa reitiltä, upottavan rinteen keskikohdalta, missä koko hiekkarinne tuntui liikkuvan yhtenä massana alas. Vailla kunnon kontrollia askelistamme, valuimme syvällä hiekassa alaspäin yrittäen vain pysyä pystyssä.

Tuskin olimme päässeet takaisin vakaammalle maaperälle, kun tunsin valtaisan vihlaisun vatsassani, ja vain sekunteja myöhemmin kouristelin vatsakramppien kynsissä kivikossa.

Koko matkan rinnettä alas yläleiriin jouduin pysähtelemään muutaman minuutin välein. Nopeasti huomasin, että valtavat vatsakouristukset pysyivät aavistuksen vaimeampina, jos en syönyt tai juonut. Edessä olisi kuitenkin monien tuntien kiipeilypuristus, joten pidemmällä tähtäimellä syömättömyys ei olisi voittava strategia.

Mutta yläleiriin asti se minut toi.

Kello kymmenen kompuroimme teltoille molemmat lopen uupuneina. Alex tuijotti hetken arvioiden laakson takaosassa roikkuvia tummia pilviä ja antoi meille sitten kaksi tuntia aikaa lähtöön. Jos ukkonen ehtisi yllättää meidät, harjanne olisi hengenvaarallinen ja olisimme jumissa yläleirissä. Ainoa vaihtoehto oli ehtiä pois myrskyn tieltä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, Heikki ja minä kaaduimme rinnakkain telttaan kaikki varusteet päällä. Hädin tuskin ehdin laittaa herätyskellon hälyttämään tunnin kuluttua, kun kuumehorteinen uni vei mennessään.

Tuntia myöhemmin heräsin ja oloni ei ollut yhtään parempi. Tuskanhikisenä ryömin ulos teltasta ja polvet tutisten astelin nuotiopaikalle, missä vasta heränneet oppaamme keittivät jo vettä tankkausta varten. Puoli mukillista vellimäistä puuroa, ja juoksin taas lähimmän kiven taakse – tällä kertaa liian myöhään. Nöyryytettynä virnistin Alexille palatessani leiriin housuja vaihtamaan:

– Well, it’s been years since the last time THIS happened to me…

Pieninkin pisara nestettä tai murunen ruokaa aiheutti välittömän tyhjennyksen. Olin huolissani, sillä edessä oli koko pitkä matka harjanteen yli takaisin laaksoon, koko leirivarustus selässä ja ukkosmyrsky kantapäillämme. Heikin vointi oli parantunut hiukan laskeutuessamme yläleiriin, mutta hänkään ei ollut voimissaan.

Pelastuksekseni koituivat hedelmäsokeripuristeet. Piilotin yhden pastillin kumpaankin poskeen ja annoin niiden hiljalleen sulaa. Siten onnistuin saamaan hiukan energiaa ja vähentämään pensaikkoihin ja kivien taakse loikkimista. Vettä en liioin uskaltanut juoda, ja ainoastaan kostutin kieltäni silloin tällöin. Näillä eväillä pitäisi nyt kiivetä loppumatka.

Alex ehdotti, että hälyttäisimme kylästä hevosmiehen vastaan hakemaan raskaat laukkumme. Mutta muistikuva vereslihalle hiertyneestä hevosen selästä sai minut ravistamaan päätäni. Hevospoloinen oli käynyt ylhäällä jo kahdesti viimeisen puolentoista vuorokauden aikana ja sen selkä oli kammottavan kivuliaan näköinen. Minä en suostuisi pakottamaan sitä enää uudelle kierrokselle.

Alex kohautti olkapäitään, ja niin punnersimme jälleen kerran kerrostalon kokoisilta tuntuvat rinkkamme selkään. Lannistunut matka takaisin alkoi.

Se kesti loputtomiin. Hidas tamppaus rinnettä ylös, Layla Passin yli ja edelleen alas kohti rinnekylää. Oppaat painelivat jälleen hyvän matkaa edellä. Heikki ja minä koetimme pitää tasaisen rauhallista tahtia yllä. Pakollisia pysähdyksiä toivat vatsakouristukset, jotka tämän tästä saivat minut itsenikin yllättävällä nopeudella paiskaamaan rinkan maahan ja hyppäämään polulta sivuun. Aina en ehtinyt.

Tunnit kuluivat hitaasti. Oppaita emme juuri nähneet. Yritimme pitää positiivista tunnelmaa yllä muistelemalla ihanaa vuoristokylpylää, jossa olimme eräällä kiipeilyreissulla käyneet viettämässä lepopäivää. Puhuimme Alppien vuoripuroista ja vilpoisasta lumesta. Viileät muistikuvat auttoivat pitämään mieltä virkeänä hohkaavassa 40 asteen pätsissä.

Heikin kuume nousi uudelleen, ja mies koetti viilentää itseään liottamalla päätään vuoristopuroissa. Viilennys auttoi aina hetken, mutta tovin kuluttua mies helotti taas punaisena ja tuskaisena.

Minun haasteeni olivat enemmän vatsaosastolla: pari päivää aiemmin olin lähtenyt vuorta huiputtamaan mukanani kolmet vaihtoalushousut, mutta paluumatkan puolessa välissä purskahdin nöyryytyksen itkuun pensaikossa epäonnistuneen vessasyöksyn jälkeen huomatessani, että jäljellä ei ollut enää ensimmäisiäkään. Juuri samalla hetkellä kun seisoin kyyneleisenä pensaikossa, rinkka heitettynä polulle, oppaamme odottamatta ilmestyivät polun mutkan takaa. Alex huikkasi iloisesti:

– What are you crazy Finns doing?

Tilanne oli niin absurdi, etten voinut kuin purskahtaa kyynelten läpi nauruun:

– We are shitting our pants until we have none left. That’s how we roll!

Oppaat jatkoivat matkaa naureskellen ja hävisivät pian mutkan taakse.

Nestehukan, kouristavan nälän ja vatsakipujen lisäksi myös uupuneet lihakset alkoivat krampata ja jalkapohjat hiertyivät verille. Mutta emme pysähtyneet ellei ollut ihan pakko. Keho tuntui siirtyneen auto-pilotille, se vain jatkoi matkaansa piittaamatta mistään. Hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin.

Olimme saapuneet jo metsään eli matkaa ei voinut olla enää kovin pitkälti. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja kaukaa saatoin kuulla lähestyvän ukkosen. Onneksi olimme jo näin pitkällä, emmekä enää paljaalla harjanteella salamasyötteinä. Mutta alueen myrskyt ovat kuuluisia hurjuudestaan ja vesisateen voimakkuudesta, eikä meillä ollut halua joutua huonossa näkyvyydessä huterilla koivillamme liukastelemaan vettä ryöpsähtelevällä vuoripolulla.

Niinpä työnsimme syrjään kivun ja harmituksen. Niitä oli turha miettiä. Nyt piti vain päästä pois täältä. Vuorotellen kannustimme ja rohkaisimme toisiamme. Aina se, joka kulloisellakin hetkellä voi paremmin, kaivoi esiin vesipullon ja sujautti molempien suuhun sokeritabletin.

Ymmärsin vasta kylän laidassa olevan valtavan pellon reunamalle saapuessamme, kuinka hitaasti etenimme. Kaksi päivää aiemmin olimme kävelleet pellon poikki alle kymmenessä minuutissa varvastossuissa. Nyt saman maapläntin poikki raahautuminen varustekasa selässä ja jokainen vapiseva askel jalkapohjia vihloen, kesti kaksikymmentä minuuttia.

Kello 18 illalla, viisitoista tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, astuimme lopulta maatalon portista sisään samalla hetkellä, kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyivät kasvoilleni. Siihen mennessä kun olimme hoiperrelleet pieneen huoneeseemme, yllämme riehui jo hurjin ukkosmyrsky, jonka olen koskaan nähnyt.

Olimme lyötyjä, mutta turvassa.

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Jäiden polttelijan päiväkirja

Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.

Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.

Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.

Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.

En ole vuosiin ollut noin pitkään urheilematta. Hämmästyttävän nopeasti liikkumattomuuden seuraukset huomasi. Ehkä jo noin viikon jälkeen niska alkoi jumittaa ja muukin lihaksisto tuntua kankealta. Normaalistikaan en ole sitä taipuisinta sorttia, mutta nyt alkoi jo naurattaa norsumainen notkeuteni.

Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.

Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!

Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja “kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan” -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I’m back!

Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin).  Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?

Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä?

Aika usein minulta kysytään vuoristotaudista. Olen siitä kuullut kyllä aiemminkin, mutta tiukkaa faktaa minulla ei asian tiimoilta ole ollut. Ihmisten tarinat, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, ovat kovin erilaisia ja antavat melkoisen vaihtelevan kuvan siitä, mistä on kyse. Toiset kertovat kokeneensa vuoristotaudin oireita jo alle kahden kilometrin korkeudessa. Toiset vähättelevät ja suorastaan sivuuttavat sen, mikäli kiipeilykohde on alle 4000 metriä. Mielikuvissa ja tarinoissa sekoittuvat myös vuoristotauti ja ödeema.

Kiistatta kuitenkin vuoristotauti on yksi huomioitava riskitekijä Vuorenvalloituksessa. Siksi päätin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin.

Vuoristotauti ei ole sairaus. Se on tila, jonka oireiden esiintyminen yleistyy noustaessa nopeasti yli 2500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Akuutti vuoristotauti syntyy, kun kehon sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, eli korkean ilmanalan vähäisempään ilmanpaineeseen ja vähentyneeseen happimäärään, epäonnistuu. Eli jos kiipeää liian nopeasti eikä keho ehdi sopeutua, saattaa oireita alkaa ilmetä. Yleisin oire on päänsärky, joka on varsin yleinen riesa korkeassa ilmanalassa. Yksinään päänsärky ei kuitenkaan ole lääketieteellisen määrittelyn mukaan ole merkki vuoristotaudista, vaan siihen pitää yhdistyä vähintään toinen oire, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi, oksentelu, väsymys, heikkous, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.

Vuoristotautia ei voi täysin ennaltaehkäistä. Riittävä nesteytys ja oikea kiipeämistahti ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa. Erityisesti nesteytyksen merkitystä korostetaan. Kuulemma karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että vuorokaudessa juodut vesilitrat tulisi suhteuttaa korkeuden tuhatlukuun (1 l / 1000 m eli 4000 metrin korkeudessa 4 litraa vettä). Toinen merkittävä asia on nukkumakorkeus. Jotkut lähteet opastavatkin, että yli 3000 metrissä nukkumakorkeutta tulisi lisätä vain 300–500 metriä kerrallaan.

Ehkä tärkein ennaltaehkäisevä toimenpide on kehon sopeuttaminen korkeaan ilmanalaan. Tätä kropan sopeutumista kutsutaan akklimatisaatioksi. Esimerkiksi meidän huiputusreissulla akklimatisaatiota tehdään koko huiputusta edeltävä viikko: nousemme pikku hiljaa ylemmäs, vietämme aikaa ja treenaamme joka päivä hiukan korkeammalla. Teemme kiipeilyharjoittelun ja akklimatisoitumisen nimissä harjoitushuiputuksia lähiseudulla oleville matalammille vuorille. Kyselin akklimatisoitumisesta oppaaltamme Petteltä ja hän kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten tuo viikko on riittävä aika kehon sopeuttamiseen reilut 4800 metriä korkean Mont Blancin huiputtamiseen.

Mutta varma ei voi olla. Vuoristotaudin puhkeamisen syytä ei osata selittää. Ominaisuuksilla, kuten sukupuoli, ikä tai fyysinen kunto, ei ole yhteyttä Vuoristotaudin puhkeamiseen. Kyseessä on todennäköisesti geneettinen alttius sairaudelle, joka on tai ei ole.

No, mitä sitten pitää tehdä, jos oireet puhkeavat?
Ensimmäisestä ohimon vihlaisusta ei pidä säikähtää. Akklimatisaatioon liittyvät oireet muistuttavat osittain vuoristotaudin oireita, joten päänsärkyä on varmasti luvassa. Kehon sopeutuminen alkaa heti korkealle saavuttaessa, vuoristotaudin oireet ilmenevät yleensä 6–12 tunnin kuluessa uuteen korkeuteen saapumisesta (ja vakavan vuoristotautitilan syntyminen ottaa yleensä noin 12–48 tuntia). Sopeutuminen yleensä kestää maksimissaan pari päivää, jonka jälkeen oireiden pitäisi kadota.

Jos kuitenkin useampia oireita alkaa ilmetä, tärkeintä on keskeyttää nouseminen. Lepo ja riittävä nesteytys poistavat oireet yleensä muutamassa päivässä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa sitä, että vuoristotaudin puhkeaminen keskeyttää huiputuksen, koska huiputuksen aikaikkunassa emme voi jäädä odottelemaan oireiden poistumista.

Pahimmillaanhan hoitamattomasta vuoristotaudista saattaa kehittyä vakava tila ja pahimmillaan aivo- tai keuhkoödeema. Ödeema voi pahimmillaan johtaa kuolemaan muutamassa tunnissa. Mutta koska meidän reissumme ja Mont Blanc kohteena ei ole varsinaisesti ödeemariskialuetta, en tätä ala ruotia sen tarkemmin.

Mutta yhtä kaikki pitää muistaa, ettei terveydellä kannata leikkiä. Luotamme Petten osaamiseen ja asiantuntemukseen, seuraamme koko ajan omaa ja toistemme vointia ja kiipeämme tiimimme hitaimman etenijän (eli todennäköisimmin minun) tahdissa. Eli taas kerran voidaan todeta, että Vuorenvalloitus-tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.


Käytin lähteinä Lääketieteellistä Aikakauskirja Doudecimia, Liikunta ja tiede -julkaisua ja lukuisia epävirallisempia lähteitä.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén