Category: huiputuksen epäonnistuminen Page 1 of 2

Cotopaxin musertava huippupäivä

On August 23, 2024

In Cotopaxi, Ecuador, Etelä-Amerikka, huippupäivä, huiputuksen epäonnistuminen, huiputus, huiputusreitti

PÄIVÄ 10: SIIRTYMÄ COTOPAXILLE

Aamulla vaeltelimme hermostuneina hotellin aulassa. Kaupungista saapuvat oppaat olivat toista tuntia myöhässä moottoritiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Kaikki olivat innokkaita aloittamaan nousun Refugio Jose Rivas -majalle 4864 metriin, mistä puolilta öin aloittaisimme Cotopaxin huiputusyrityksen. Tunnelma oli nyt selvästi muuttunut rennosta jännittyneeksi ja olimme hyvin tietoisia, että jokainen viivästyhetki lyhentäisi lepoamme majalla.

Viimein, kolme tuntia myöhässä, oppaat saapuivat, lastasimme pikaisesti varusteet autoon ja ajoimme tulivuorta ympäröivän kansallispuiston portille. Portilla vartijat tarkistivat jokaisen henkilöllisyyden tarkasti, saimme alueella liikkumisen sallivat rannekkeet sekä kaasunaamarit.

– Cotopaxi on yhä purkautumisprosessissa. Kraaterista nousee hyvin voimakkaita myrkkykaasuja, ja riippuu tuulista, joudummeko kiipeämään viimeiset pari tuntia kaasunaamarit kasvoilla. Joskus tuulen suunta mahdollistaa kiipeämisen ilman naamareita, mutta olen myös ollut tilanteissa, jossa kaasut ovat niin voimakkaita, että ihmiset oksentelevat naamareihinsa, Joaquin selitti pyöritellessäni kovasta muovista tehtyä, epämukavan näköistä naamaria käsissäni. Kuuden tuhannen metrin korkeudessa hengittäminen on muutoinkin hyvin raskasta, ja tämä muovimaskin paksun filtterin läpi huohottaminen kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.

Tulivuori nousi kauniina kartiona keskellä aavaa hiekka- ja kivikenttää. Kasvillisuus oli jäänyt taakse, ja edessä olisi hikinen nousu keskitaivaalla helottavan auringon loisteessa. Luminen huippu kimalsi kutsuvana ja autosta noustessani odottamattoman voimakas tuuli lähes tempaisi takin käsistäni. Melkein pompin ilosta ja malttamattomuudesta, kun tiimi alkoi hitaasti tampata rinnettä ylös. Sää oli kaunis, siksak pitkin polkua kulki miellyttävästi ja askel oli vakaa, vaikka nousun jyrkkyys saikin hien pintaan. Olin niin onnellinen, etten voinut olla laulamatta itsekseni.

Paljon nopeammin kuin olin ennakoinut, Rifugio Jose Rivas -maja (4864 m) kylpi auringossa edessämme – nousu majalle oli ollut todella nopea. Monikerroksisen majan alimmainen kerros oli hämärä ruokailutila, jonka pitkien pöytien ääreen kokoonnuimme lounaalle ennen kuin siirryimme yläkerran suureen makuutilaan päiväunille. Söin hyvällä halulla, ja pakattuani varusteet huiputuslähtöön valmiiksi, astelin sitten ulos nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta alapuolellamme. Ulvova tuuli piiskasi vuoren rinteitä, mutta onnistuin löytämään suojaisan sopen majan aurinkoiselta seinustalta. Nojasin takaraivoni seinää vasten ja yritin imeä kaiken tästä hetkestä talteen. Ohi kulkenut Chase kiiruhti vierelleni, katsoi silmiin ja sai minut liikuttumaan sanoillaan:

– Hey Janiina, I can’t believe, that this our last mountain together. We’re really gonna miss you.

– I’m gonna miss you guys, too.

Mieli tuntui haikealta, sillä tämä olisi viimeinen vuoreni. Muu tiimi jatkaisi vielä yhden vuoren verran. Ennakkoon aikataulu ei ollut harmilliselta, sillä syynä lyhyempään vuorireissuun oli kauan odotettu lomamatka tyttären kanssa. Nyt kuitenkin kiipeilypäivät tuntuivat kadonneen taivaan tuuliin ja halusin imeä kaiken irti jokaisesta hetkestä. Lepo kuitenkin olisi tarpeen ennen huiputukseen lähtöä, joten vastentahtoisesti astelin Chasen kannoilla sisään ja kömmin makuupussiini keräämään voimia edessä olevaa yötä varten.

PÄIVÄ 11: HUIPPUYÖN PETTYMYS

Olin jo tovin kuunnellut tuulen ulvontaa majan kattopelleissä, kun makuupussin uumeniin piilotettu herätyskello ilmoitti, että kello oli yksitoista illalla ja lähtöön oli aikaa yksi tunti. Nousin ylös, pukeuduin ja siirryin nopeasti pimeään alakertaan, missä kylmä aamiainen odotti vastentahtoisia ruokailijoita. Nieleskellessäni kuivaa sämpylää myhäilin itsekseni, että minusta oli tullut vuosien saatossa parempi työntämään ruokaa vastentahtoisesta kurkustani alas. Jos ensimmäisinä kiipeilykertoinani huippuyönä sain hädintuskin kuivan keksin nielaistua, nyt natustin kaksi jäisellä voilla pinnoitettua sämpylää ja kaadoin palanpainikkeeksi kaksi suurta mukillista hunajaista teetä.

Matkaan lähdin energisenä ja hyvinvoivana. Ulkona oli odottamattoman kylmä, mutta kropan lämpötila nousi nopeasti, kun puskimme voimakkaaseen vastatuuleen upottavaa tuhkan ja hiekan peittämää rinnettä ylös. Vaikka nousu oli jyrkkä, ja lähes puoleen sääreen upottava liukas hiekkamassa jalkojen ympärillä teki noususta raskasta, panin tyytyväisenä merkille, että akklimatisaationi oli kunnossa. Mutta kylmyys ja tuuli olivat melkoiset, ja huomasin pian painuvani lähes kaksinkerroin yrittäessäni kamppailla rinnettä alas kimppuumme hyökkäävää tuulta vastaan. Jopa tässä ponnistuksessa kaipasin kotiin jäänyttä paksua takkiani, jota en yleensä laita päälle alle 25 asteen pakkasessa.

Ensimmäisen tunnin aikana nousimme pimeässä noin 200 vertikaalimetriä. Kun ensimmäisellä tauolla söin ja join, olo tuntui edelleen hyvältä. Valmistautuessamme lähtöön päätin vielä viime hetkellä kaivaa repusta paksummat hanskat sinertäviksi muuttuneiden sormieni lämmikkeiksi. Kun olin tutisevin sormin saanut hansikkaat kaivetuksi repustani, huomasin olevani hiukan lähtövalmiiksi ehtinyttä muuta tiimiä jäljessä. Nopeasti reuhtaisin reppuni maasta. Olin kai huonossa asennossa, ja äkisti tunsin selässä vihlaisun ja kuulin ikävän rusauksen, joka kantautui jopa tuulen ulinan yli.

Jäämättä pohtimaan tapahtunutta enempää, kiinnitin repun rinta- ja vyötäröremmit ja kiirehdin rinnettä jo nousemaan lähteneen jonon jatkoksi. “Kohta se menee ohi, kun lihakset vähän lämpenevät,” lohduttelin itseäni. Jo Ecuadoriin saapuessani olin kärsinyt niska- ja yläselkäsäryistä yli vuorokauden lentokonematkustuksen jälkeen. Olin hillinnyt kipuja särkylääkkeillä ja relaksanteilla, ja tilanne oli tuntunut rauhoittuvan – kunnes nyt se palasi yhdellä nykäisyllä ja muutti koko yläselkäni jumittavaksi lihasklimpiksi.

Yritin ajatella muuta, laulaa ja laskea askelia. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin. Henkinen romahdus tai pään pettäminen – miksi sitä sitten pitäisi kutsua. Mieleni täyttyi äkisti mustaakin mustemmista ja toivottomista ajatuksista. Kaikki mielenkiinto huipulle pääsyyn tuntui kadonneen, ja koetin vain keksiä keinoja laskeutua vuorelta mahdollisimman nopeasti.

Saavuttaessamme jäätikön reunan 5300 metrissä kerroin selän tilanteesta Joaquinille, joka ehdotti, että yrittäisimme vielä hetken matkaa. Irvistäen kiristin jääraudat kiinni ylävuoristokenkiini ja mumisin myöntyvästi, vaikka minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jatkaa matkaa. Kuin en olisi koskaan halunnut tulla tänne. “Haluan pois. Päästäkää pois,” ajatukset kiersivät kehää.

Vastentahtoisena ja tuskaisena raahustin jäätikköä ylöspäin ja soimasin itseäni: “Olet aina niin ylpeänä omasta sitkeydestäsi, ja nyt pienen selkäkivun edessä lannistut heti. Kuka helvetti oikein olet?” Mutta syöksykierrettä ei voinut pysäyttää. Jokainen askel oli raskaampi, tuskaisempi ja vastentahtoisempi.

Vajaata puolta tuntia myöhemmin kiipeilyparini Jeffin, minun ja Joaquinin köysistö ohitti edellämme kulkeneen Rafin ja Amigon köysistön. Amigo istui hangella selkä tuuleen päin ja hieroi pohjettaan kasvot kivuliaaseen irvistykseen vääntyneenä.

– Joaquin. Pidetään palaveri, pyysin uupuneesti ja tunnustin oppaalle surkean tilani. Nopean neuvottelun jälkeen kävi ilmeiseksi, että myöskään Amigon nousumotivaatio ja kunto eivät olleet kohdillaan. Muutaman tuskaisen lauseen jälkeen Jeff siirtyi Rafin pariksi ja Amigo asettui taakseni Joaquinin köysistöön.

Itku helmeili jäisinä pisaroina poskillani, mutta en voinut kiistää valtavaa huojennusta, kun käännyimme alamäkeen. Toista tuntia laahustimme eteenpäin, Amigo ja Joaquin edellä jutustellen ja minä surkeana perässä. Tovin kuluttua Joaquin kääntyi katsomaan minua ja taisi nähdä tunteet kasvoiltani, sillä hän pysähtyi ja kehoitti meitä sammuttamaan otsalamput sekä katsomaan kaukana pimeässä taivaanrannassa siintävälle Cayambelle. Valojen sammuttua näimme jotain uskomattoman kaunista: taivaanrannan valkohuippuinen tulivuori kylpi ukkosmyrskyn ja salamameren sylissä. Joaquin astui viereeni ja puristi hartiaani lohduttavasti, kun tuijotimme kaunista luonnon taistelua pimeässä yössä, kunnes vaatteiden alle uiva kylmäsorminen tuuli pakotti meidät jatkamaan matkaa. “Tätä varten minä kiipeän,” yritin lohduttaa itseäni vilkuillessani kaunista myrskyä taivaanrannassa sen, mitä kompuroimatta kykenin.

Saavuimme majalle puoli viiden aikaan aamulla. Olin nyt tyytyväinen kääntymispäätöksestä: olin niin huonossa kunnossa, etten saanut ylävuorikenkiä ja kuorihousuja itse yltäni, vaan miehet vetivät raskaimmat vaatekerrokset mahdollisimman lempein käsin yltäni ja auttoivat minut makuupussin lämpöön. Amigo kaivoi lääkepussistaan särkylääkettä, joka oli niin voimakas, että tajuntani pimeni lähes välittömästi.

Havahduin tunteja myöhemmin lopun tiimin alkaessa palata majalle. Rosie ja Donnal saapuivat ensimmäisinä ja Rosio kapsahti kaulaani silmät:

– We were devastated to hear what happened to you!

Onnittelin irlantilaisparia huikaisevasta huiputuksesta ja yritin pontevasti niellä kyyneliä, jotka heidän lämmin myötätuntonsa nosti väkisin silmiin. Seuraavan parin tunnin aikana ryhmän jäseniä palaili hiljakseen majalle. Osa oli huiputtanut, osa ei. Kaikki olivat valtaisan uupuneita ja yhtä mieltä olosuhteiden raskaudesta. Halasin jokaista ja onnittelin menestyksestä. Ei jäänyt epäselväksi, että jokainen heistä oli todella antanut kaikkensa. Mutta majalla oli yksi henkilö, jonka tiesin etsineen matalan kohdan aidasta ja sen hyväksyminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Saapuessamme aamuyöllä majalle, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut keskeyttänyt hyvästä syystä. Mutta nyt aamuauringon valossa tajusin kirkkaasti, että selkä ei ollut ainoa nousuni pysäyttänyt asia.

Huiputusyrityksen jälkeinen pettyneen kiipeilijän tilitys

Kun myöhemmin aloitin aamuauringossa vaelluksen alas rinnettä kohti parkkipaikkaa, missä pikkubussi odotti, en enää voinut vältellä totuutta: Kyllä, kaularangan vain osittain toipunut välilevynpullistuma oli provosoitunut jo saapuessani Ecuadoriin. Kyllä, epämiellyttävä rusahdus ja sitä seurannut kipu olivat tuttuja ja tiesin entuudestaan niiden tarkoittavan, etten tulisi huiputtamaan. Mutta vuorella tavoitteeni on aina kiivetä niin korkealle kuin mahdollista. Tänään en ollut tehnyt niin, vaan olin antanut periksi heti.

Koko vaelluksen alas kuljin yksin ja itkin. Totuutta ei ollut väistäminen. Minä olin luovuttanut.

Maailma rullaa eri suuntaan kuin luulit

By Janiina

On August 10, 2024

In Cayambe, Etelä-Amerikka, huiputuksen epäonnistuminen, tulivuori

PÄIVÄ 8 JA 9: LEPOA JA UUSIA TAVOITTEITA

Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.

Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.

Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.

Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!

Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.

Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.

Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan:
“Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”

Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!

Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.

Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!

Myrskyn silmässä

By Janiina

On November 19, 2021

In epäonnistuminen, huiputuksen epäonnistuminen, kaukasus, Layla, sairaus, Ushba, ushba

Koko seuraavan yön valtaisa ukkosmyrsky riehui ympärillämme. Taivas oli sysimusta, ja sateen verho lähes katsetta läpäisemätön. Kallioissa uhkaavasti kumisevan jyrinän ja maahan asti iskevien salamoiden välissä ei ehtinyt henkeä vetää. Välillä taukoamattoman jytinän joukossa kaikui kammottavia rysähdyksiä salaman iskiessä puuhun, kallioon tai ehkäpä rakennukseen. Tauotta leiskuvat pilvien valosapelit valaisivat pienen kylämme metallisella, sävyttömällä valollaan muuttaen maailman mustavalkoiseksi. Tuntui kuin vuoren rinteellä kyyhöttävät talot olisivat painuneet kyyryyn toivoen yllämme raivoavan vihan poistuvan.

Pohjattomasta uupumuksesta ja heikosta kehostani huolimatta en juurikaan nukkunut yön ensimmäisinä tunteina. Seisoin suuren osan ajasta kapealla parvella pikkuruisen huoneemme ulkopuolella ja tuijotin ihailun ja pelon sekaisena edessäni riehuvaa luonnon draamaa. Mieleni vieressä käväisi useaan otteeseen huojennus, että olimme vaikeuksista huolimatta jaksaneet palata koko matkan kylään asti. Myrsky oli alkanut samalla hetkellä, kun astelimme majapaikkamme pihaan eli pienikin viivyttely olisi saattanut johtaa ongelmiin. Mustat pilvet olivat vyöryneet ylitsemme pimentäen koko laakson ja muuttaneet muutamassa minuutissa koko maiseman hornankattilaksi. Millaista ylempänä vuorella nyt mahtoikaan olla!

Sivusilmällä näin, että talon isäntäkin oli hereillä; tasaisin väliajoin hän ilmestyi perheen asunnosta kuistille ja kiersi levottomin askelin talon seunustaa. Luultavasti hän kävi varmistamassa, että eläimet ja talo olivat edelleen turvassa ja vahingoittumattomia. Kerran katseemme kohtasivat yön poikki. Hän nyökkäsi ja huusi jotain, mutta myrskyn äänet hautasivat huudon alleen.

Tunnit kuluivat, ja jonain aamuyön pimeänä hetkenä kömmin takaisin huoneeseen karhean viltin alle lämmittelemään ja taisin lopulta nukahtaa.

Aamulla ukkonen oli hiukan rauhoittunut, mutta vettä satoi edelleen kuin taivas ja valtameri olisivat vaihtaneet paikkaa. Havahduin kahdeksan korvilla harmaaseen aamuun kylmissäni, heikkona, päänsärkyisenä ja edelleen vatsakouristuksista kärsien, mutta uskoin, että pahin oli takana, sillä jatkuva ripulointi oli edellisenä iltana pysäytetty Imodiumilla ja yleisantibioottikuuri oli aloitettu.

Ukkonen oli laiskistunut etäiseksi kumuksi, ja taivaanrannassa silloin tällöin välähteleväksi salamoinniksi. Sade kuitenkin jatkui itsepintaisena. Hiekkatiet pois kylästä olivat kuitenkin veden vallassa. Alexin jykevä auto pärjäisi mahdollisesti huonoon kuntoon joutuneilla teillä, mutta hän oli huolissaan mutavyöryjen mahdollisuudesta. Tavoitteemme oli siirtyä kylästä alas kaupunkiin paremman hygieniatason, sisä-wc:n sekä lääkkeiden ja lääkäreiden ulottuville, mutta toistaiseksi saatoimme vain odottaa sateen taukoamista.

Odotellessamme lähtömahdollisuutta neuvottelimme etenemisestä. Alex ehdotti minun siirtämistäni sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Hän myönsi nähneensä vastaavia tapauksia täällä asiakkaidensa keskuudessa muutaman kerran aiemminkin, ja sanoi tiputuksen olevan hänen mielestään paras ja nopein tapa palauttaa keholleni kykyä taistella sairautta vastaan. Minä ja kiipeilyparini vastustimme ajatusta: sen hetkisessä covid-tilanteessa koin georgialaisen sairaalaan huolestuttavaksi vaihtoehdoksi. Halusin vain mahdollisimman nopeasti korkeamman hygieniatason ympäristöön ja toivoin antibiootin tekevän tehtävänsä.

Aamun aikana saimme myös tiedon, että myrsky oli saavuttanut myös Ushban: vuorella oli satanut ennätyksellinen määrä lunta ja lisää oli luvassa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kiipeilyreittimme olisi vähintään seuraavan viikon ajan liian vaarallinen kiivettäväksi.

Jäätyämme kahden kävimme Heikin kanssa pitkän keskustelun tapahtuneesta ja seuraavista askelista. Kiipeilyaikataulumme Ushballe oli nykytilanteessa mahdoton. Minä olin todella heikkona ja vaikka aikataulu olisi onnistunutkin, meillä oli vakava epäilys, olisinko pystynyt keräämään voimia riittävästi vaativan ja vaarallisen vuoren turvalliseen kiipeämiseen. Ja vielä oli vakava huolemme turvallisuudesta, sillä luottamus oppaaseen oli mennyt monestakin syystä.

Katselin pienen punkan reunalla istuvan kiipeilyparini kasvoja. Jos minä olin heikkona ja jaksoin hädin tuskin kävellä, ei Heikkikään terve ollut. Hän oli toipunut yön aikana valtavan askeleen, mutta edelleen posket olivat taikinamaisen harmaat ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän istui vuoteen reunalla etukumarassa, kyynärpäät polvillaan – aivan kuten oli istunut reilua vuorokautta aiemmin Laylan harjanteella reilussa 3700 metrissä.

Ilman että Heikki sanoi mitään, tiesin, ettei hän halunnut lähteä Ushballe.

Se oli musertavaa. Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta unelma oli ollut niin lähellä. Kaikki tämä työ ja valmistautuminen. Mielessäni leijui surullinen muistikuva Ushbasta silloin, kun olin sen ensimmäistä kertaa nähnyt: auringonpaisteessa taivaanrannassa kylpevän ylvään sarviparin, joka oli lähes salvannut henkeni kauneudellaan.

Lohduttomuus vyöryi ylitseni. En koskaan pääsisi Ushballe. Eilen Heikki oli ollut niin tuskainen ja pitänyt paluumatkalla puheita, ettei tässä ollut mitään järkeä. Olin itse ollut samaa mieltä ja pysyäksemme positiivisina olimme puhuneet kaikista muista suunnitelmista, joita meillä oli.

Samaa mieltä olin kai edelleen, mutta nyt tunsin, kuinka roikuin kynsien varassa tämän unelman reunassa ja tunsin otteeni kirpoavan. Se tuntui vatsassa ja sormenpäissä; hidas, väistämätön valuminen pettymyksen railoon.

Tottakai tiesin realiteetit. Olemme sopineet ja lapsille luvanneet, ettemme ota turhia riskejä. Meillä on jopa mustan huumorin sävyttämä vitsi, että kiipeämme sovitun riskirajan alapuolella, kunnes eräänä päivänä olemme niin vanhoja ja raihnaisia, että jäljellä on vain pelkkä menolippu Annapurnalle, jonne punnaamme halki jäätikön rollaattoreillamme. Pelisäännöt ovat selvät, enkä tietenkään halua niistä tinkiä. Vuoret pysyvät siellä ja niin edelleen…

Kuitenkin pahinta oli kevyt, lähes huomaamaton helpotuksen henkäys ajatusteni laitamilla. Sen ymmärtäminen – saati sitten käsitteleminen – tuntui mahdottomalta. Minäkään en halunnut Ushballe. En nyt, en näin.

Viha nosti päätään. Kuinka minä, joka vuosia olen paasannut kestävyydestä ja tavoitteisiin sitoutumisesta, saatoin vain antaa periksi niin, että välittömän paluusuunnittelun sijaan tunsin helpotusta? Mitä jos kyseessä ei ollutkaan järjen ääni, vaan silkka laiskuus? Tai vielä pahempaa; mielen heikkous?

Siinä minä makasin, kapeassa puisessa punkassa, karhean viltin alla syvällä pettymyksen mustassa railossa. Sisäisestä taistelustani huolimatta tiesin, mikä oli oikein ja päätös oli tehty.

Muutaman tunnin kuluttua sade taukosi, ja nopeasti lastasimme varusteet autoon. Lähtiessämme jätin kaikki käyttämättä jääneet eväät punkkani viltin päälle perheen löydettäväksi. Sitten astelin hitaasti, kaiteeseen nojaten isäntäperheemme asunnolle. Eteisessä kohtasin perheen lapset. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta viestini ei jäänyt epäselväksi, kun ojensin kummallekin jättipussin karkkia ja viittoen kehoitin heitä jakamaan pussit puoliksi. Lapsien silmät syttyivät, he nappasivat pussit kädestäni ja ilahtunut kikatus oli kuin kourallinen kivilattialle putoilevia helmiä, kun he säntäsivät pöydän ääreen ja repivät pussit auki alkaen välittömästi tutkia aarteitaan.

Käännyin ympäri, ja samalla hetkellä eteiseen astui perheen äiti pyykkikori lonkan päällä leväten. Hän katsoi odottamatonta vierasta kodissaan hetken häkeltyneesti, mutta katseen löytäessä makeiskasan kanssa touhottavat lapset, kaidat kasvot levisivät lämpöiseen hymyyn. Tartuin naisen vapaana olevaan käteen ja painoin hänen kämmenensä sisään pieneksi rullaamani setelin, jonka tiesin vastaavan tälle perheelle jopa kuukausien ansiota, vaikka se omalleni ei riittäisi edes yhden ruokakauppareissun ostoksiin. Seurattuani päivien ajan tämän naisen asemaa tässä kylässä ja perheyhteisössä toivoin, että hän livauttaisi setelin esiliinansa taskuun ja käyttäisi sen itseensä. Mutta vähänhän minä heidän elämästään tiesin, ja valinta olisi hänen. Uskon kuitenkin hänen ymmärtäneen ajatukseni.

Puristin hänen kättään ja kuulin ääneni hiukan karheana:

– Madloba.

Tunsin hoikkien sormien puristuvan setelirullan ympärille. Suumme hymyilivät, mutta naisen katse vakavoitui, kun hän kuiskasi:

– Thank you.

Sitten käännyin, kävelin hitaasti ulos, kiipesin moottori käynnissä odottavaan autoon ja kuiskasin penkillä odottavalle Heikille, että lahjojen anto oli onnistunut.

Alex painoi kaasua, valtavat renkaat sylkäisivät mutaa taaksepäin ja kotimatka alkoi.

Ennen viimeistä mutkaa, jonka taakse Ushba piiloutuisi, kurkistin kurkku karheana taakseni toiveenani nähdä kaunis vuori vielä kerran. Mutta pilvet olivat sulkeneet sen syliinsä, ja katseeni löysi vain harmaata.

Tuskainen vetäytyminen Mount Laylalta

By Janiina

On October 30, 2021

In epäonnistuminen, eurooppa, Georgia, huippupäivä, huiputuksen epäonnistuminen, kaukasus, Layla, sairaus

Siinä me seisoimme, 3712 metrin korkeudessa merenpinnasta ja olin juuri ilmoittanut, että kääntyisimme takaisin. Emme huiputtaisi tänään Mount Laylaa.

Kiipeilyparini oli sairas. Hänen kasvonsa olivat kuumeisen tulipunaiset ja toistuva voimakas ripulointi oli vienyt miehestä sekä nesteet että voimat. Huipulle oli vielä reilusti matkaa, sen jälkeen edessä olisi massiivisen pitkä paluumatka ensin alas yläleiriin, sitten uudelleen ylös ja yli Layla Pass -harjanteen. Jo tästä pisteestä laskettuna, päivään kertyisi vertikaalisia ylös ja alas -kiipeilymetrejä lähes 4000. Ja koko matkan juoksisimme kilvan kellon kanssa, sillä iltapäivällä vuorelle oli nousemassa myrsky, joka estäisi harjanteen ylityksen pahimmillaan jopa päiviksi.

Toinen – vähintään yhtä suuri – huoli oli alati kasvava epävarmuus turvallisuudestamme. Pääoppaamme tapa kulkea niin kaukana edellä, ettei häneen ollut näkö- ja kuuloyhteyttä, oli tietenkin yksi asia kävellessämme vuoripoluilla. Mutta nyt ilmavilla rinteillä, joissa kivi oli hauraan tuntuista ja liikkuvaa, köysistön puuttuminen oli saanut takanani tulevan kiipeilyparini Heikin älähtäen vaatimaan, etten etenisi enää yhtään:

– Pysähdy! En usko, että näet siitä kohdasta, että olet lähes tyhjän päällä, ilman köyttä ja kivet eivät ole vakaita. En halua, että menet enää yhtään eteenpäin ilman köyttä.

Emme olleet köysistössä. Oppaamme oli kadonnut jonnekin harjanteen päähän. Hänellä oli ainoa mukana oleva köysi, joka oli niin ohut, että se oli enemmänkin naru. Apuopas Gleb oli toki kiivennyt kanssamme, mutta hänkään ei ollut ollut tällä vuorella aiemmin. Reitti oli hänelle vieras, eikä hänellä ollut edes ohutta köyttä. Keskeytysilmoitukseni jälkeen hän oli huikannut hätäisesti: “Haen Alexin” ja kadonnut harjanteelle.

Kiipeilyparini ja minä olimme kahden ja katselimme alapuolellemme levittyvää, tovi sitten nousseen auringon valaisemaa vuorimaisemaa. Heikki istui kivenlohkareella kyynärpäät polvilla ja pää riipuksissa. Minä seisoin vieressä, käsi hänen hartiallaan. Toivoin kosketuksen lohduttavan, oikeita sanoja kun näihin hetkiin ei ole. Olin aiemmilta reissuilta oppinut, että kun väkivahva kiipeilyparini lyyhistyy, on hyvä olla hiljaa ja antaa hänelle hetki aikaa. Tunsin pettymyksen kirvelevän ihollani, mutta tiesin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Heikki oli oikeassa liian suuren turvallisuusriskin osalta, ja pelkäsin hänen voimiensa – tai ajan – loppuvan. Itsekin voin oudon huonosti. Olisi vastuutonta jatkaa.

Alex saapui paikalle, katsoi Heikin kasvoja, kosketti hänen otsaansa ja sanoi hetkeäkään harkitsematta:

– You are burning hot. You have fever. We are going down. How long have you been sick?

Samassa hetkessä mieleeni nousi ohut mielikuva edelliseltä yöltä ja palaset loksahtivat kohdalleen: makea tuoksu teltassa oli ollut hedelmänmakuinen jauhemainen särkylääke, jota kannan aina mukanani.

– You were ill last night, right? I remember smelling the painkiller.

Seurasi Alexin ihan aiheellinen ripitys “Kerrot aina oppaalle voinnistasi. Vaikka vain pieru kuulostaisi erilaiselta, kerrot sen oppaalle” -teemalla.
Alex oli oikeassa, mutta tunnen kiipeilyparini ja ymmärsin hänen valintansa. Meille molemmille nousee kuume herkästi vuorilla, ja itsellänikin se tuntuu jopa kuuluvan akklimatisoitumisprosessiin. Sama on toistunut kohdallani usein: tietyn korkeuden ylitettyäni, yhden vuorokauden oksentelen ja olen kuumeinen, ja sitten tilanne asettuu. Kun tietää ja tuntee tilanteen, ei halua synnyttää oppaalle ylimääräistä syytä miettiä, onko ryhmällä edellytykset jatkaa.

Toinen asia – ei kunnon selitys tai puolustus, mutta asia yhtä kaikki – on tiimin sisäinen luottamus. Kaltaisillemme kilpailuhenkisille kovapäille on joskus vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa oma heikkous. Oppaamme ylikorostunut alfauros-käytös ja etäällä pysyttely eivät varsinaisesti olleet tukeneet tiimin luottamuksen rakentumista.

Oli miten oli, Heikin olisi pitänyt kertoa kuumeilustaan… ja minun omasta, edeltävän yön kuumeilustani. Sen päätin pitää edelleen omana tietonani, olimmehan jo kääntyneet takaisin eli varsinaista vaikutusta toissayön kuumeellani ei enää ollut. Vähän raukkamaista jättää kertomatta, myönnän, mutten halunnut synnyttää laajempaa ristiriitaa tiimin sisällä nyt, kun pääkohde Ushba oli vielä edessä.

Kun olimme valmiita lähtemään liikkeelle, käännyin vielä kerran katsomaan Laylan huippuharjanteelle johtavaa jääseinää, joka jäisi nyt kokematta. Näkisinkö sitä enää koskaan? Käänsin katseeni vaaleanpunaisten aamupilvien sylissä lepäävään Ushbaan ja mietin, mahtaisivatko tämän jälkeen voimamme ja akklimatisaatio-tasomme riittää sen kiipeämiseen.

Paluumatka alkoi kiipeämällä takaisin kivipilariosuus. Nyt kun oppaamme oli viimein paikalla, hän älähti heti ensimmäiselle pilarille noustessani:

– Älä koske kiviin, kiipeä vain sauvojen varassa. Täällä oikeastaan kaikki kivet ovat enemmän tai vähemmän irti.

Olisipa hän vain ollut kertomassa tuon tulomatkalla.

Paluu eteni hitaasti, sillä Heikin piti pysähdellä tuon tuostakin. Alex oli palannut vielä takaisin hakemaan varusteita, jotka hän oli jättänyt kuullessaan tilanteestamme, ja kuljimme nyt Glebin johdolla. Vuorella ensimmäistä kertaa oleva apuopas kulki huomattavan matkan harhaan ja hetken kuluttua löysimme itsemme sivussa reitiltä, upottavan rinteen keskikohdalta, missä koko hiekkarinne tuntui liikkuvan yhtenä massana alas. Vailla kunnon kontrollia askelistamme, valuimme syvällä hiekassa alaspäin yrittäen vain pysyä pystyssä.

Tuskin olimme päässeet takaisin vakaammalle maaperälle, kun tunsin valtaisan vihlaisun vatsassani, ja vain sekunteja myöhemmin kouristelin vatsakramppien kynsissä kivikossa.

Koko matkan rinnettä alas yläleiriin jouduin pysähtelemään muutaman minuutin välein. Nopeasti huomasin, että valtavat vatsakouristukset pysyivät aavistuksen vaimeampina, jos en syönyt tai juonut. Edessä olisi kuitenkin monien tuntien kiipeilypuristus, joten pidemmällä tähtäimellä syömättömyys ei olisi voittava strategia.

Mutta yläleiriin asti se minut toi.

Kello kymmenen kompuroimme teltoille molemmat lopen uupuneina. Alex tuijotti hetken arvioiden laakson takaosassa roikkuvia tummia pilviä ja antoi meille sitten kaksi tuntia aikaa lähtöön. Jos ukkonen ehtisi yllättää meidät, harjanne olisi hengenvaarallinen ja olisimme jumissa yläleirissä. Ainoa vaihtoehto oli ehtiä pois myrskyn tieltä. Kuin yhteisestä sopimuksesta, Heikki ja minä kaaduimme rinnakkain telttaan kaikki varusteet päällä. Hädin tuskin ehdin laittaa herätyskellon hälyttämään tunnin kuluttua, kun kuumehorteinen uni vei mennessään.

Tuntia myöhemmin heräsin ja oloni ei ollut yhtään parempi. Tuskanhikisenä ryömin ulos teltasta ja polvet tutisten astelin nuotiopaikalle, missä vasta heränneet oppaamme keittivät jo vettä tankkausta varten. Puoli mukillista vellimäistä puuroa, ja juoksin taas lähimmän kiven taakse – tällä kertaa liian myöhään. Nöyryytettynä virnistin Alexille palatessani leiriin housuja vaihtamaan:

– Well, it’s been years since the last time THIS happened to me…

Pieninkin pisara nestettä tai murunen ruokaa aiheutti välittömän tyhjennyksen. Olin huolissani, sillä edessä oli koko pitkä matka harjanteen yli takaisin laaksoon, koko leirivarustus selässä ja ukkosmyrsky kantapäillämme. Heikin vointi oli parantunut hiukan laskeutuessamme yläleiriin, mutta hänkään ei ollut voimissaan.

Pelastuksekseni koituivat hedelmäsokeripuristeet. Piilotin yhden pastillin kumpaankin poskeen ja annoin niiden hiljalleen sulaa. Siten onnistuin saamaan hiukan energiaa ja vähentämään pensaikkoihin ja kivien taakse loikkimista. Vettä en liioin uskaltanut juoda, ja ainoastaan kostutin kieltäni silloin tällöin. Näillä eväillä pitäisi nyt kiivetä loppumatka.

Alex ehdotti, että hälyttäisimme kylästä hevosmiehen vastaan hakemaan raskaat laukkumme. Mutta muistikuva vereslihalle hiertyneestä hevosen selästä sai minut ravistamaan päätäni. Hevospoloinen oli käynyt ylhäällä jo kahdesti viimeisen puolentoista vuorokauden aikana ja sen selkä oli kammottavan kivuliaan näköinen. Minä en suostuisi pakottamaan sitä enää uudelle kierrokselle.

Alex kohautti olkapäitään, ja niin punnersimme jälleen kerran kerrostalon kokoisilta tuntuvat rinkkamme selkään. Lannistunut matka takaisin alkoi.

Se kesti loputtomiin. Hidas tamppaus rinnettä ylös, Layla Passin yli ja edelleen alas kohti rinnekylää. Oppaat painelivat jälleen hyvän matkaa edellä. Heikki ja minä koetimme pitää tasaisen rauhallista tahtia yllä. Pakollisia pysähdyksiä toivat vatsakouristukset, jotka tämän tästä saivat minut itsenikin yllättävällä nopeudella paiskaamaan rinkan maahan ja hyppäämään polulta sivuun. Aina en ehtinyt.

Tunnit kuluivat hitaasti. Oppaita emme juuri nähneet. Yritimme pitää positiivista tunnelmaa yllä muistelemalla ihanaa vuoristokylpylää, jossa olimme eräällä kiipeilyreissulla käyneet viettämässä lepopäivää. Puhuimme Alppien vuoripuroista ja vilpoisasta lumesta. Viileät muistikuvat auttoivat pitämään mieltä virkeänä hohkaavassa 40 asteen pätsissä.

Heikin kuume nousi uudelleen, ja mies koetti viilentää itseään liottamalla päätään vuoristopuroissa. Viilennys auttoi aina hetken, mutta tovin kuluttua mies helotti taas punaisena ja tuskaisena.

Minun haasteeni olivat enemmän vatsaosastolla: pari päivää aiemmin olin lähtenyt vuorta huiputtamaan mukanani kolmet vaihtoalushousut, mutta paluumatkan puolessa välissä purskahdin nöyryytyksen itkuun pensaikossa epäonnistuneen vessasyöksyn jälkeen huomatessani, että jäljellä ei ollut enää ensimmäisiäkään. Juuri samalla hetkellä kun seisoin kyyneleisenä pensaikossa, rinkka heitettynä polulle, oppaamme odottamatta ilmestyivät polun mutkan takaa. Alex huikkasi iloisesti:

– What are you crazy Finns doing?

Tilanne oli niin absurdi, etten voinut kuin purskahtaa kyynelten läpi nauruun:

– We are shitting our pants until we have none left. That’s how we roll!

Oppaat jatkoivat matkaa naureskellen ja hävisivät pian mutkan taakse.

Nestehukan, kouristavan nälän ja vatsakipujen lisäksi myös uupuneet lihakset alkoivat krampata ja jalkapohjat hiertyivät verille. Mutta emme pysähtyneet ellei ollut ihan pakko. Keho tuntui siirtyneen auto-pilotille, se vain jatkoi matkaansa piittaamatta mistään. Hitaasti, mutta koko ajan eteenpäin.

Olimme saapuneet jo metsään eli matkaa ei voinut olla enää kovin pitkälti. Taivas oli muuttunut harmaaksi, ja kaukaa saatoin kuulla lähestyvän ukkosen. Onneksi olimme jo näin pitkällä, emmekä enää paljaalla harjanteella salamasyötteinä. Mutta alueen myrskyt ovat kuuluisia hurjuudestaan ja vesisateen voimakkuudesta, eikä meillä ollut halua joutua huonossa näkyvyydessä huterilla koivillamme liukastelemaan vettä ryöpsähtelevällä vuoripolulla.

Niinpä työnsimme syrjään kivun ja harmituksen. Niitä oli turha miettiä. Nyt piti vain päästä pois täältä. Vuorotellen kannustimme ja rohkaisimme toisiamme. Aina se, joka kulloisellakin hetkellä voi paremmin, kaivoi esiin vesipullon ja sujautti molempien suuhun sokeritabletin.

Ymmärsin vasta kylän laidassa olevan valtavan pellon reunamalle saapuessamme, kuinka hitaasti etenimme. Kaksi päivää aiemmin olimme kävelleet pellon poikki alle kymmenessä minuutissa varvastossuissa. Nyt saman maapläntin poikki raahautuminen varustekasa selässä ja jokainen vapiseva askel jalkapohjia vihloen, kesti kaksikymmentä minuuttia.

Kello 18 illalla, viisitoista tuntia liikkeelle lähdön jälkeen, astuimme lopulta maatalon portista sisään samalla hetkellä, kun ensimmäiset vesipisarat iskeytyivät kasvoilleni. Siihen mennessä kun olimme hoiperrelleet pieneen huoneeseemme, yllämme riehui jo hurjin ukkosmyrsky, jonka olen koskaan nähnyt.

Olimme lyötyjä, mutta turvassa.

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

By Janiina

On October 9, 2021

In huippupäivä, huiputuksen epäonnistuminen, huiputus, huiputusreitti, kaukasus, Layla

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoin tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.