Pitkä odotus on päättynyt, ja esikoisteokseni Suuri huiputus on julkaistu!
Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Olen nimittäin viettänyt aikaa koettaen kiteyttää, mistä kirjassani lopulta on kysymys. Se on omituisen vaikeaa, kun itse kuitenkin olen koko teoksen paperille pusertanut. Ehkä se on hyväkin – nimittäin toivon, että kirja voisi edustaa eri ihmisille erilaisia asioita, sillä jokainen lukee ja tulkitsee tarinan oman kokemuksensa kautta.
Mutta tässä yhdenlainen ajatus siitä, mitä kirjani on minulle:
Ennen kaikkea Suuri huiputus on seikkailu- ja kasvutarina, jonka toivon innostavan ihmisiä tavoittelemaan omia unelmiaan, mitä ne sitten ovatkaan. Toivon, että kirja muistuttaa, että jokainen voi oppia (ja tehdä) lähes mitä vain, jos on valmis sitoutumaan ja tekemään töitä haaveidensa eteen. Halusin myös piilottaa riveille ylistyksen kauniille ja ihmeitä täynnä olevalle maailmalle ja luonnolle.
Vuorikiipeilyn aakkosten opettelun lomassa Suuri huiputus peilaa modernia naista tämän monien roolien ja niihin liittyvien odotusten kautta. Sanotaan, että nainen voi saada kaiken: uran, lapsia, rakkaussuhteen, ystäviä ja vaativan harrastuksen. Mutta onko se todellisuudessa mahdollista – ja millä hinnalla?
Kirjan kirjoittaminen sai minut toistuvasti palaamaan hyvän vanhemmuuden teemoihin: mihin meillä on oikeus ja tarkoittaako oikeutus, että valinta on oikein? Saako vanhemman rakkauden vaikeudesta puhua? Millainen on hyvä äiti ja milloin oikeuden tuohon “titteliin” menettää – entä kuka sen päättää?
Oman äitiyden pohdiskelu johdatti minut tarkastelemaan suhteita omiin vanhempiini. Havaitsin, kuinka mustavalkoisesti olen suhtautunut heihin – silloinkin, kun olen vaatinut itselleni oikeutta olla kaikkea yhtä aikaa.
Väitän, että jokainen vanhempi päätyy satuttamaan lastaan jollain tavalla, useimmat monilla tavoilla elämän eri vaiheissa. Se johtuu yksinkertaisesta mutta helposti unohduksiin painuvasta syystä, että jokainen vanhempi on vanhemmuuden ulkopuolella kokonainen ihminen intohimoineen, pelkoineen, kunnianhimoineen ja epäonnistumisineen.
Kirja ja sen sanoma muuttuivatkin yllättävän paljon kirjoitusprosessin aikana, ja kirjoittaminen kasvatti minua ehkä hiukan odottamattomallakin tavalla. Olen siitä suunnattoman kiitollinen, koska uskon, että meille jokaiselle on hyväksi aina välillä tarkastella itseämme uusista näkökulmista. Kappas vain, siinä saattaa oppia jotain…
Olisi ihanaa kuulla, millainen kokemus Suuri huiputus on sinulle!
Kiitos, että luit tämän tekstin. Kiitos, jos olet ollut pitkään mukana Vuorenvalloitus-jengissä. Kiitos, jos löysit mukaan hiljattain. Ja tietenkin kiitos, jos vietät aikaa Suuren huiputuksen digitaalisilla sivuilla.
Mikä uskomaton matka tämä onkaan ollut – tuskin maltan odottaa, mitä seuraavan mutkan takana on!
Rakkaudella,
Janiina
p.s. Suuri huiputus on saatavilla ääni- ja digikirjana ainakin seuraavissa e-kirjapalveluissa:
Jos olet kulkenut matkassani vuorilla pidempään, olet ehkä huomannut, että viimeisen parin vuoden ajan olen päivittänyt blogia aiempaa harvemmin. Osittain syynä on ollut se, että kunnianhimon kasvaessa kohdevuoret ovat kasvaneet. Se taas tarkoittaa suurempaa panostusta sekä valmistautumiseen että itse reissuun. Perheelliselle ja intohimoisesti myös työhönsä suhtautuvalle se tarkoittaa valintojen tekemistä. Kun vuorokauden vuorille varatut tunnit ovat vähissä, on mietittävä tarkkaan, kuinka ne käyttää. Siinä se “virallinen” selitys. Se on ihan totta, mutta on muutakin.
Tiesitkö, että alunperin Vuorenvalloitus-blogini työnimi oli Suuri Huiputus? Pidin nimestä hurjasti ja suorastaan rakastin sen tulkinnanvaraisuutta, sillä erityisesti kiipeilyharrastuksen alkuvaiheessa pohdin usein, miksi halusin kiivetä vuorille – ideassa kun ei tuntunut olevan järkeä: Asuin maassa, jossa ei ole vuoria. En tiennyt mitään vuorista. Kaikki tapahtui hetken mielijohteesta (siitä lisää ensimmäisessä blogipostauksessani: Kuinka se alkoikaan). Lisäksi vuorikiipeilyyn valmistautuminen vaatii kovaa sitoutumista ja panostuksia, ja vastineeksi luvataan roppakaupalla kärsimystä ja äärimmäistä epämukavuutta – ei kuullosta kovin hyvältä diililtä. Kuka nyt sellaiseen ryhtyisi?
Hylkäsin alkuperäisen Suuri Huiputus -nimen ihan käytännön syistä: halusin löytää ensimmäiselle vuoren huiputus -yritykselleni kaupallisia yhteistyökumppaneita. Täysin kokemattomalle märkäkorvakiipeilijälle oli tarpeeksi haastavaa saada uskottavuutta sponsoreiden silmissä ilman sitäkin, että projektin nimi vihjaisi, että kyseessä saattoi olla huijaus. Kakkosvaihtoehto “Vuorenvalloitus” siis valikoitui blogin nimeksi. Todellisuudessa olen sitä mieltä, ettei vuoria valloiteta, vaan ne joko päästävät kulkijan rinteilleen tai eivät. Ihminen vs vuori -asetelma on mielestäni kaikkineen korni – viimeinen sana on aina vuorella.
Mutta ehkä juuri tuo nimen ironisuus on tehnyt Vuorenvalloitus-nimestä minulle rakkaan.
Omat uhittelut velvoittavat. Paatoksella olen blogini riveillä paasanut unelmien kääntämisestä tavoitteiksi. Ja kerta toisensa jälkeen olen elänyt vuoriunelmiani todeksi lopputuloksen vaihdellessa huiputuksesta häntä koipien välissä pakenemiseen. Minulle unelmien tavoittelussa ei ole ollut kyse täydellisestä onnistumisesta – tekeminen on tärkeämpää.
Mutta minulla on ollut toinenkin unelma – haave, jonka vuosiksi hautasin pöytälaatikkoon. Voisin selitellä, että se odotti, että aika oli kypsä.
Tai sitten voin myöntää, että minua pelotti, paljon enemmän kuin yhdenkään vuoren harjanteella on pelottanut. Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut, sillä minut tämänkin unelman toteuttamisen polulle astumaan potki – kukas muu kuin kiipeilyparini Heikki!
Kaksi vuotta kestäneen räpiköinnin aikana olen kahdesti palannut lähtöruutuun ja aloittanut alusta. Olen pyörinyt ympyrää ja pakittanut. Ollut turhautunut ja toivoton. Sekoittanut perheen viikonloppusuunnitelmat ja kehdannut vielä nurista, ettei sekään riittänyt. Kertaakaan kiipeily- ja ride or die -taisteluparini ei ole vastustanut tai epäröinyt, vaan väsymättä kannustanut ja uskonut minuun silloinkin, kun oma uskoni ei ole riittänyt. ‘Kiitos’ ei tunnu tarpeeksi suurelta sanalta, mutta suurempaa tai parempaa en löydä, joten tällä kertaa tyydyn koruttomasti siihen: Kiitos, Heikki.
Nyt tärkeä etappi on saavutettu. Ensimmäisen kirjani käsikirjoitus on valmis. Nimen ehkä arvaat?
Käsikirjoitus on vasta ensimmäinen (joskin valtava, ehkä jopa se suurin) askel pitkällä polulla. Yleensä kirjoittajat eivät juurikaan puhu julkisesti käsikirjoituksistaan ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista. Mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun valitsen toimia toisella tavalla kuin on tapana:
Olen vuosien ajan tehnyt töitä startup-yritysten parissa. Tärkein asia nuorelle startupille on todistaa, että yrityksen tuote tai palvelu on yleisön mielestä kiinnostava. Vetovoimaisuuden todistaminen auttaa esimerkiksi rahoitusneuvotteluissa.
Niinpä päätin pyytää apua sinulta.
Homma tapahtuu seuraavalla tavalla: julkaisen viikon kuluttua pienen pätkän kirjani käsikirjoitusta täällä blogissa näytteeksi. Näytetekstin yhteyteen liitän linkin sivulle, jossa voit käydä antamassa palautetta ja kertomassa, lukisitko kirjani kokonaan. Et tietenkään sitoudu mihinkään, annat vain mielipiteesi. Kaikki palautteet käsitellään luottamuksellisina.
Auttaisitko?
Laitan vielä tähän alle pienen yleiskuvauksen siitä, mistä kirjassa on kysymys (ensi viikolla sitten se varsinainen tekstinäyte):
Suuri huiputus avaa Vuorenvalloituksen toisen puolen ja taustatarinan. Se on rehellinen tarina naisesta, joka havahtuu eronneena, työelämän ja vanhemmuuden puristuksessa merkityksellisyyden tunteen katoamiseen. Suuri huiputus kertoo, miten tavallisesta osa-aikayksinhuoltajasta aletaan hioa vuorikiipeilijää, mutta samalla se on kurkistus kulissien taakse:
Suuren unelman tavoittelu muuttaa tarkoituksensa kadottaneen elämän täysin. Samalla se haastaa kurkistamaan peiliin ja tutustumaan itseensä ihmisenä ja naisena. Ympäristön tuomitessa vuorikiipeilyhaaveen, nainen joutuu kohtaamaan omien tavoitteidensa ja tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Samalla on vastattava kivuliaisiin kysymyksiin oman elämän hallinnasta, vanhemmuudesta ja suhteista läheisiin.
Suuri huiputus on seikkailukertomus vuorilta ja rakkaudenjulistus luonnon ihmeellisyydelle. Samalla se pyrkii vastaamaan kysymyksiin meitä eteenpäin ajavista voimista:
Mikä saa jotkut tavoittelemaan mahdottomia – joskus vaikeita ja jopa vaarallisia – unelmia? Löytyykö onnellisuus ja ja merkityksellisyys tavoitteiden saavuttamisesta? Vai ovatko seikkailut vuorilla vain pakomatka elämästä, jonka päähenkilö huomaa tehneensä niin monta kompromissia, ettei tunnista sitä enää omakseen?
Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.
Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa
Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.
Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.
Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020
Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!
Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.
– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.
Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.
Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa
On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.
Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:
Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.
Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.
Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!
Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.
Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.
Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.
Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.
Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä
Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.
Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!
Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)
Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.
Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!
Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa
Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.
Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen.
Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni.
Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta…
Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?
Vai onko?
Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana.
Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku.
Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi.
Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne.
Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.
Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.
Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille.
Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015, kuva: Marko Laukkanen
Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.
Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa.
Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan.
Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä. Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.
Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?
Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: “It never gets easier, you just go faster.”
Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.
Minun piti kirjoittaa Elbrusista. Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.
Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:
Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!
Minä en ole samanlainen.
Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).
Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)
Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.
Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni: Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.
Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa). Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden. Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä. Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia? Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia. Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas. Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi “sparrauksesta”. Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana. Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä. Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia.
Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.
Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.
