Category: peak lenin Page 1 of 2

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin

Aamukahvimuki tuoksuu ihanalta, kun istun tässä takapihamme puutarhasohvalla. Pörröinen kissavanhuksemme kuorsaa vieressä ja etäältä kuuluu lokkien huutoja.

Eteisessä valtava varustevuori odottaa tilataksin saapumista. Eilen vein tyttären isälleen ja jouduin paluumatkalla pysähtymään bussipysäkille, kun en enää nähnyt tietä ennakkoikävän kyyneliltä.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Ensimmäisellä kerralla lähtiessäni vuorireissuun tytär oli seitsemänvuotias. Nyt hän on minua pidempi 16-vuotias nuori nainen, jolla teinien tapaan on aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi. Mutta reaktio vuorille lähtööni on hellyttävällä tavalla samankaltainen kuin seitsemänvuotiaalla; pari viimeistä päivää on lennetty herkässä ilmanalassa, jossa pienikin vastatuuli saattaa puhaltaa myrskypilvet taivaanrantaan.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuonna 2019 Elbrusilla juttelin uusiseelantilaisen Miken kanssa lapsista. Hän puhui tyttäristään:

– Aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat hauraita. He tarvitsevat vanhempiaan erilaisella tavalla ja jopa enemmän kuin pieniä ollessaan. Siksi lykkäsin Mount Everest -kiipeilyäni, kunnes molemmat tyttäreni olivat parikymppisiä. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin itselleni sattuvan jotain. En vain halunnut olla poissa heidän luotaan niin montaa kuukautta noina tärkeinä vuosina.

Tuolloin en ymmärtänyt, mistä Mike puhui. Nyt ymmärrän jokaisen sanan kirkkaasti. Kuten ennenkin, tytär viettää kiipeilyajan isänsä, toisen vanhempansa luona. Mutta aivan erityisellä tavalla kuukauden ero hänestä tuntuu nyt vieläkin kipeämmältä kuin aikaisemmin.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Tässä hetkessä tunnen vain suurta iloa. Minua ei jännitä samalla tavalla kuin aiemmin. Ei, vaikka treenikauden loppuvaihe ei mennyt ihan toiveiden mukaan sairastelun vuoksi. Tunnen päättymässä olevan pitkän odotuksen huojennusta, kaipuuta vuorille ja pientä ihanaa kuplintaa – olen palaamassa toiseen kotiini. Ihanaa, että olet mukana seikkailussa!

Yhteydet Kirgisiassa ja syrjäisillä Pamir-vuorilla ovat huonot, joten tulevina viikkoina “no news is good news”. Laitan kuulumisia sosiaalisen median kanaviini (Facebook ja Instagram) mahdollisuuksien mukaan.
Jos haluat ajantasaisimman tiedon ryhmämme tilanteesta, sen saat palveluntarjoajamme sivuilta . Sinne päivittyy GPS-sijaintimme ja sinne ryhmänjohtaja päivittää satelliittipuhelimen välityksellä lyhyitä tiedonantoja nousun etenemisestä.

Blogissa tarina alkaa sitten elokuussa, kunhan olen kotiutunut reissusta. Mutta kuten aina, olet matkassa mukana, rakas Vuorenvalloituksen seuraaja. Tunnen läsnäolosi rinteellä joka askeleessa ja olen siitä onnellinen!

Lentokenttätaksi kaartaa etupihalle. Viimeinen rapsutus kissavaarille, jonka hoitaja saapuu tuota pikaa. On aika.

Mennäänkö?

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Oravanpyörä ei rullaa erämaassa – alle viikko Peak Leninille lähtöön!

Vuorille lähtöä edeltää aina kaoottinen ajanjakso, jonka aikana yritän viedä asiat siihen pisteeseen, että voisin sulkea laitteet ja yhteydet viikoksi, kahdeksi – tai tässä tapauksessa noin kuukaudeksi. Kaikki pitää saada kuntoon: työt, perhe, laskut, kissan hoito, pakkaaminen ja niin edelleen. Välillä tuntuu, ettei tehtävien vuori ei pienene yhtään, vaikka kuinka lapioisi.

Viimeinen rappustreeni on tehty!

Joka kerta vuorireissua kalenteroidessa päätän, että pari viimeistä päivää otan ihan iisisti ja hidastan hengitysrytmiä vuoria varten. Vielä koskaan se ei ole onnistunut. Pahimmillaan olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päässeet pakkaamaan laukkuja vasta lähtöä edeltävänä yönä.

Usein lentokoneen penkkiin on rojahtanut kaikkea muuta kuin Zen-tilassa luonnosta nauttimaan matkalla oleva: takana on uneton yö (tai useita) viimeisten järjestelyiden parissa. Pää surisee tekemättä jääneistä töistä, jotka vain survottiin kannettavan tietokoneen kannen alle – sekä huoli tyttärestä ja kissasta muassaan loputon pakkauslistojen kertausnauha (jonka jokaisella kierroksella tulee vähintään yksi pelästys, että jotain jäi).

Usein tuossa tärinässä menee vielä pari ensimmäistä matkapäivää – kunnes lopulta vuoret vievät vastustamattomasti mukanaan. Nykyään en enää yritä väkisin ohjata ajatuksia toisaalle, vaan annan mielen myllynkivien jauhaa ajatuksia, kunnes ne ovat vain kevyttä jauhoa vuorituulessa.

Tämä vuosi ei ole ollut poikkeus.

Alkukesä on ollut täynnä upeita uutisia:

Siirryin muutama viikko sitten töissä uusiin tehtäviin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus astua pääomasijoittamisen pariin. Jo tovin olin pohdiskellut, mitä haluan isona tehdä ja olla. Kun nyt uusi polku avautui, en epäröinyt hetkeäkään. Olen valtavan innoissani, mutta luultavasti tiedät, kuinka uudessa työssä – varsinkin kokonaan uudenlaisessa roolissa – aloittaminen vie valtavasti resurssia.

Uuteen työhön perehtyminen toi mukanaan etäopintoja

Kesäkuun alussa tapahtui uskomaton juttu: elämänmittainen kirjaunelmani otti valtaisan askeleen eteenpäin, kun allekirjoitin kustannussopimuksen Gummerruksen kanssa! Se tarkoittaa montaakin asiaa, joista kerron myöhemmin. Mutta konkreettisinta juuri nyt on, että editoin käsikirjoitusta kuumeisesti viedäkseni sitä kohti julkaisukuntoa.

Upeita asioita kerrakseen! Kuitenkin kun tähän rumbaan lisää harjoittelun loppurutistuksen sekä perheen ohjelman ja tarpeet, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa vuorokauden tunnit käyvät vähiin.

Viimeisen 250 kilometrin pyörätreenin taukotunnelmia

Ethän käsitä väärin, en valita yhtään. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas. Tottahan se on: aika monta asiaa on pitänyt loksahtaa kohdilleen, jotta nämä asiat ovat voineet tapahtua.

Mutta niin ei ole käynyt itsestään. Jos tapana on luoda suuria unelmia, niiden toteutuminen vaatii yleensä paljon työtä: esimerkkinä mainittakoon, että kirjoitin ensimmäisen kirjani seitsemänvuotiaana lyijykynällä ja tavuviivoin ruutuvihkoon, jonka kantta koristi laukkaavan valkoisen hevosen kuva. Kyseinen käsikirjoitus (21 yksi vihon sivua valtavilla pölkkykirjaimilla ja lipsahtelevilla riviväleillä) ei päässyt koskaan kustantajan pöydälle, vaan se asuu muistojen laatikossa monen muun vuosien saatossa synnytetyn raakileen seurana. Mutta minulle tuo ruutuvihko merkitsee ensimmäistä askelta.

Jokainen unelma ansaitsee oman aikansa. Vielä muutaman päivän tohisen näitä muita, jotta olisin ensi viikon keskiviikkona valmis keskittymään täysin Peak Lenin seikkailuun.

Oletko valmis? Kohta mennään!

Kammottavan sekaisen varastomme nurkkaan on alkanut kertyä oikein jännittävän näköinen kasa…

Vuorten kummitukset – Peak Leninin suurin haaste

Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).

Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.

Ajatusten kanssa Kaukasuksella

Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.

Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.

Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.

Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.

Khumbu-jäätikön laidalla vuorten huippuja tähyämässä, Nepalissa

Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.

Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?

Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.

Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.

Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).

Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.

Helpottunut Kathmandussa

Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.

Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.

Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.

Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.

Huiputus on siis alkanut.

Peak Lenin -kiipeilysuunnitelma – lähtöön aikaa 6 viikkoa

Kun Kirgisiaan lähtöön on alle kuusi viikkoa, Peak Lenin alkaa olla hyvin läsnä. Minulla on ollut hiukan haasteita palautumisen kanssa: tiukat treenit vievät kehon stressitilaan, joka on hektisen arjen kanssa yhteisvaikutukseltaan unelleni tuhoisa. Huono nukkuminen taas hidastaa ja vaikeuttaa palautumista. Vaikka henkinen paine ottaa hurja loppukiri treenissä kehon hälytyssignaaleista huolimatta, yritän olla järkevä ja pitää lepopäivän aina älykellon mittareiden lipsahtaessa punaiselle. Rauhoittelen innokasta mieltä muistuttamalla, että töitä on tehty viime kesästä asti, ja nyt todella on kyse enää suorituskyvyn viimeistelystä. Loukkaantumisille tai muille alipalautumisen ikäville seurauksille ei ole enää aikaa.

Onneksi muut reissuvalmistelut rauhoittavat mieltä ja saavat seikkailunilon kohisemaan suonissa! Tulen näyttämään kohtuullisen hupsulta lentokoneessa reittilennolla Istanbuliin, sillä valtavat ylävuorikenkäni eivät mahdu käsimatkatavarareppuun – minun on siis lennettävä ne jalassa helteiseen Turkkiin. Ruumaan niitä ei uskalla laittaa: kiipeilyvarusteista juuri ylävuorikenkien korvaaminen mahdollisessa matkatavaroiden katoamistilanteessa olisi mahdoton tehtävä.

ABC-leiri, kuva: Internetin yleiset lähteet

Istanbulissa on ensimmäinen mielenkiintoinen hetki, sillä loppukohteeseen Oshiin Kirgisiassa menee lentoja vain pienemmältä sivukentältä, jonne on vajaan 70 kilometrin ajomatka. Olemme varanneet siirtymään runsaasti aikaa, mutta pieni jännitysmomentti kiipeilyvarustevuoren siirtoon ja kentän vaihtoon liittyy.

Perillä vietämme yhden yön Oshissa ja seuraavana päivänä siirrymme pitkän matkan Sary-Magol/Alai -laakson kautta Achik-Tash-nimiseen perusleiriin, joka sijaitsee 3700 metrin korkeudessa. Yhden korkeuteen asettumispäivän jälkeen alkaa ensimmäinen akklimatisoitumisen edellyttämä rotaatio Camp 1:een eli Advanced Bace Campiin (eli ABC) 4400 metriin. Sieltä teemme seuraavana päivänä harjoitusnousun kohti Camp 2:sta (5300 m), minkä jälkeen palaamme perusleiriin.

Leirien 1 (ABC) ja 2 välinen nousu on lumivyöryjen ja railojen takia reitin vaarallisin osuus. Meidän tulee olla vahvoja ja kyvykkäitä nopeisiin reaktioihin, kun sitten yhden lepo- ja pakkauspäivän jälkeen aloitamme varsinaisen siirtymän ylös vuorelle.

ABC-leiristä toteutamme uudelleen samankaltaisen rotaation eli nousemme ensin Camp 2. -leiriin (5300 m) ja teemme sieltä harjoitusnousun kohti Camp 3:sta (6100 m). Tämän jälkeen palaamme Camp 2:een ja lopulta koko matkan 4300 metriin ABC-leiriin.

Nelosleiri, kuva: Internetin yleiset lähteet

Miksi palaamme alas reiluun 4000 metriin päästyämme 6000 metrin tienoille? Rotaatioiden idea on sopeuttaa kehoa asteittain korkeuteen ja paluu alas mahdollistaa paremman levon ja tankkauksen, joita tarvitaan, jotta olisimme parhaissa mahdollisissa voimissa huiputuksen alkaessa. Lisäksi jokaisella rotaatiokierroksella siirretään huiputusta varten tarvittavia varusteita ylös vuorelle.

Toisen rotaation päättyessä olemme olleet vuorella lähes kaksi viikkoa. Palatessamme alas Advanced Base Campiin, edessä on vielä yksi lepopäivä ennen varsinaisen huiputusyrityksen alkua.

Reissupäivänä 15 alkavat tositoimet! Nousemme ABC-leiristä (4400 m) kakkosleiriin (5300 m). Seuraavana päivänä edelleen kolmosleiriin (6100 m). Tämän jälkeen yritämme vielä nousua ja leiriytymista arvaamattomaan Camp 4:een 6400 metrissä.

Camp 4 on olosuhteiltaan vaikea ja vain harvat tiimit onnistuvat leiriytymään sinne. Kuitenkin onnistuessaan nelosleiristä alkanut huiputusyritys on usein menestyksekkäämpi: Peak Leninin huiputus on näännyttävän pitkä ja olosuhteet julmat. Ylimääräinen leiriytyminen lyhentää huiputuspäivää juuri sen verran, että huiputusyrityksen onnistumisen todennäköisyys kasvaa monta pykälää.

Seuraavat kolme päivää ovat huiputusikkunamme eli tuona aikana meidän tulisi päästä huipulle. Varapäivät antavat joustoa huonon sään tai muiden vastoinkäymisten varalle ja myös mahdollisuuden useampaan yritykseen.

Huiputuksen jälkeen (tai huiputusikkunan päätyttyä) palaamme mahdollisimman nopeasti perusleiriin: ensimmäisenä päivää ABC-leiriin ja siitä edelleen alas perusleiriin lepäämään ja (toivottavasti) juhlimaan huiputusta.

Suunnitelma ja strategia ovat suoraviivaisen selvät. Rankkaa tulee olemaan, mutten minä siitä ole huolissani. Puristuksen joko kestää tai ei ja vain parhaansa voi yrittää.

Kylmyyden lisäksi minua kuitenkin mietityttävät kuulemani kertomukset erittäin kaukana muusta maailmasta sijaitsevien leirien ja ruoan huonosta hygieniasta. Valmistautumisohjeissa varoitetaan jo ennakkoon, että todennäköisesti jokaisella on edessä vatsaongelmia (normaalisti kiipeilyyn kuuluvan akklimatisoitumisoireilun lisäksi). Olen kuullut myös tarinan siitä, että suomalainen kiipeilyreissujen järjestäjä luopui Peak Leninistä jokaisen reissuilla olleen kiipeilijän sairastuttua niin pahaan vatsatautiin, että palveluntarjoajan huiputusprosentti pysyi nollassa. Herkkävatsaisena mietin, miten tuollaiseen voi valmistaa kehoaan? Luultavasti normit maitohappobakteerikuurit ovat tässä kohtaa riittämätön keino – olisiko kauppakeskusten liukuportaiden kaiteiden nuoleminen ylimitoitettu keino sopeuttaa kehoa äärimmäiseen pöpöhyökkäykseen?

Vitsailu sivuun. Nyt jännittää – hyvällä tavalla.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén