Category: peak lenin

Peak Lenin -kiipeilysuunnitelma – lähtöön aikaa 6 viikkoa

Kun Kirgisiaan lähtöön on alle kuusi viikkoa, Peak Lenin alkaa olla hyvin läsnä. Minulla on ollut hiukan haasteita palautumisen kanssa: tiukat treenit vievät kehon stressitilaan, joka on hektisen arjen kanssa yhteisvaikutukseltaan unelleni tuhoisa. Huono nukkuminen taas hidastaa ja vaikeuttaa palautumista. Vaikka henkinen paine ottaa hurja loppukiri treenissä kehon hälytyssignaaleista huolimatta, yritän olla järkevä ja pitää lepopäivän aina älykellon mittareiden lipsahtaessa punaiselle. Rauhoittelen innokasta mieltä muistuttamalla, että töitä on tehty viime kesästä asti, ja nyt todella on kyse enää suorituskyvyn viimeistelystä. Loukkaantumisille tai muille alipalautumisen ikäville seurauksille ei ole enää aikaa.

Onneksi muut reissuvalmistelut rauhoittavat mieltä ja saavat seikkailunilon kohisemaan suonissa! Tulen näyttämään kohtuullisen hupsulta lentokoneessa reittilennolla Istanbuliin, sillä valtavat ylävuorikenkäni eivät mahdu käsimatkatavarareppuun – minun on siis lennettävä ne jalassa helteiseen Turkkiin. Ruumaan niitä ei uskalla laittaa: kiipeilyvarusteista juuri ylävuorikenkien korvaaminen mahdollisessa matkatavaroiden katoamistilanteessa olisi mahdoton tehtävä.

ABC-leiri, kuva: Internetin yleiset lähteet

Istanbulissa on ensimmäinen mielenkiintoinen hetki, sillä loppukohteeseen Oshiin Kirgisiassa menee lentoja vain pienemmältä sivukentältä, jonne on vajaan 70 kilometrin ajomatka. Olemme varanneet siirtymään runsaasti aikaa, mutta pieni jännitysmomentti kiipeilyvarustevuoren siirtoon ja kentän vaihtoon liittyy.

Perillä vietämme yhden yön Oshissa ja seuraavana päivänä siirrymme pitkän matkan Sary-Magol/Alai -laakson kautta Achik-Tash-nimiseen perusleiriin, joka sijaitsee 3700 metrin korkeudessa. Yhden korkeuteen asettumispäivän jälkeen alkaa ensimmäinen akklimatisoitumisen edellyttämä rotaatio Camp 1:een eli Advanced Bace Campiin (eli ABC) 4400 metriin. Sieltä teemme seuraavana päivänä harjoitusnousun kohti Camp 2:sta (5300 m), minkä jälkeen palaamme perusleiriin.

Leirien 1 (ABC) ja 2 välinen nousu on lumivyöryjen ja railojen takia reitin vaarallisin osuus. Meidän tulee olla vahvoja ja kyvykkäitä nopeisiin reaktioihin, kun sitten yhden lepo- ja pakkauspäivän jälkeen aloitamme varsinaisen siirtymän ylös vuorelle.

ABC-leiristä toteutamme uudelleen samankaltaisen rotaation eli nousemme ensin Camp 2. -leiriin (5300 m) ja teemme sieltä harjoitusnousun kohti Camp 3:sta (6100 m). Tämän jälkeen palaamme Camp 2:een ja lopulta koko matkan 4300 metriin ABC-leiriin.

Nelosleiri, kuva: Internetin yleiset lähteet

Miksi palaamme alas reiluun 4000 metriin päästyämme 6000 metrin tienoille? Rotaatioiden idea on sopeuttaa kehoa asteittain korkeuteen ja paluu alas mahdollistaa paremman levon ja tankkauksen, joita tarvitaan, jotta olisimme parhaissa mahdollisissa voimissa huiputuksen alkaessa. Lisäksi jokaisella rotaatiokierroksella siirretään huiputusta varten tarvittavia varusteita ylös vuorelle.

Toisen rotaation päättyessä olemme olleet vuorella lähes kaksi viikkoa. Palatessamme alas Advanced Base Campiin, edessä on vielä yksi lepopäivä ennen varsinaisen huiputusyrityksen alkua.

Reissupäivänä 15 alkavat tositoimet! Nousemme ABC-leiristä (4400 m) kakkosleiriin (5300 m). Seuraavana päivänä edelleen kolmosleiriin (6100 m). Tämän jälkeen yritämme vielä nousua ja leiriytymista arvaamattomaan Camp 4:een 6400 metrissä.

Camp 4 on olosuhteiltaan vaikea ja vain harvat tiimit onnistuvat leiriytymään sinne. Kuitenkin onnistuessaan nelosleiristä alkanut huiputusyritys on usein menestyksekkäämpi: Peak Leninin huiputus on näännyttävän pitkä ja olosuhteet julmat. Ylimääräinen leiriytyminen lyhentää huiputuspäivää juuri sen verran, että huiputusyrityksen onnistumisen todennäköisyys kasvaa monta pykälää.

Seuraavat kolme päivää ovat huiputusikkunamme eli tuona aikana meidän tulisi päästä huipulle. Varapäivät antavat joustoa huonon sään tai muiden vastoinkäymisten varalle ja myös mahdollisuuden useampaan yritykseen.

Huiputuksen jälkeen (tai huiputusikkunan päätyttyä) palaamme mahdollisimman nopeasti perusleiriin: ensimmäisenä päivää ABC-leiriin ja siitä edelleen alas perusleiriin lepäämään ja (toivottavasti) juhlimaan huiputusta.

Suunnitelma ja strategia ovat suoraviivaisen selvät. Rankkaa tulee olemaan, mutten minä siitä ole huolissani. Puristuksen joko kestää tai ei ja vain parhaansa voi yrittää.

Kylmyyden lisäksi minua kuitenkin mietityttävät kuulemani kertomukset erittäin kaukana muusta maailmasta sijaitsevien leirien ja ruoan huonosta hygieniasta. Valmistautumisohjeissa varoitetaan jo ennakkoon, että todennäköisesti jokaisella on edessä vatsaongelmia (normaalisti kiipeilyyn kuuluvan akklimatisoitumisoireilun lisäksi). Olen kuullut myös tarinan siitä, että suomalainen kiipeilyreissujen järjestäjä luopui Peak Leninistä jokaisen reissuilla olleen kiipeilijän sairastuttua niin pahaan vatsatautiin, että palveluntarjoajan huiputusprosentti pysyi nollassa. Herkkävatsaisena mietin, miten tuollaiseen voi valmistaa kehoaan? Luultavasti normit maitohappobakteerikuurit ovat tässä kohtaa riittämätön keino – olisiko kauppakeskusten liukuportaiden kaiteiden nuoleminen ylimitoitettu keino sopeuttaa kehoa äärimmäiseen pöpöhyökkäykseen?

Vitsailu sivuun. Nyt jännittää – hyvällä tavalla.

Vuorenvalloitus 2023 – kauemmas ja korkeammalle kuin koskaan!

Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.

Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!

Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank

Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.

Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.

Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:

Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.

Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.

Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.

Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.

Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba

Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.

Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.

Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?

Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.

“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”

Vuorenvalloitus 2023 on alkanut.

…ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)

Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.

Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään

Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä

Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä

kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien “sunnuntaikävelystä” vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén