PÄIVÄ 3: Huolia helteessä
Univaikeuksista merenpinnan tasolla kärsiväksi ihmiseksi nukun kyllä uskomattoman hyvin vuorilla! Nytkään ennätyksellisen yhdeksän tunnin mittaisia unia ei häirinnyt edes Dave, joka pahvisen ohuen seinän takana veti hirsiä niin, että talon rakenteet tuntuivat notkahtelevan miehen rohinan voimasta.
Runsaan aamiaisen jälkeen majan pihasta muuliletkan perässä starttaava ryhmämme sai maistaa Atlasvuorten kuumuutta, kun helteessä ponnistelimme napakasti nousevan rinteen 2400 metriin kahden vuoren väliseen satulaan. Kehoni tuntui kuitenkin sopeutuvan hyvin korkeaan lämpötilaan, askel tuntui kevyeltä ja yhä jylhemmäksi muuttuva maisema teki hyvän mielen. Huomasin kaivanneeni vuorille niin paljon, että eksyin jo ajatuksissani suurempiin korkeuksiin.
Kaikkien matkanteko ei sujunut yhtä hyvin, ja huolestuneena seurasin Nancyn jatkuvasti vaikeammaksi ja hitaammaksi muuttuvaa liikkumista. Autoimme Nancya jakamalla hänen varusteitaan tiimin kannettavaksi ja pian eksyin nautinnolliseen askelten rytmiin.
Ensimmäisen vuorokauden aikana ryhmä oli tutustunut toisiinsa ja tunnelma muuttunut rennon letkeäksi, kuten aina vuorilla. Aamupäivän vaelluksen aikana norjalainen Sophie istutti mieleeni luvattoman määrän ideoita tulevia seikkailuja varten. Daven ja minun välille muodostui koko porukkaa naurattanut naljailu, joka tulisi jatkumaan koko reissun ajan. Mistä johtuukin, että lähes jokaisella reissulla on aina mukana yksi – yleensä lähes poikkeuksetta britti- tai skottimies, jolla on kantava ääni ja hurtti huumorintaju?
Nautittuamme tuoreista kasviksista valmistetun lounaan kauniissa matalien puiden varjosta, oli aika laskeutua laakson toisella puolella sijaitsevaan kylään, jossa seuraavan yön majatalomme olisi. Matkaa oli jäljellä enää muutamia kilometrejä, mutta kulku eteni hitaasti – selvästi aamun pitkä nousu auringon korventamalla kivisellä rinteellä oli ollut osalle ryhmästä raskaampi suoritus. Lähtiessämme uudelleen liikkeelle norjalainen Sophie tiivisti askeliaan ja ilmestyi rinnalleni:
– Olen kuule tosi huolissani. Nancylla on vaikeuksia pysyä porukan mukana jo nyt. Jos lähestymisvaelluksella joutuu näin ponnistelemaan, se ei tiedä hyvää huiputukselle. Kävin jo juttelemassa oppaalle; hän on samaa mieltä mutta vain kohottelee olkapäitään. Sinä olet kiivennyt enemmän, juttelisitko hänen kanssaan?
Hitaan vaelluksen aikana tarkastelin ympäristöä: vaaleanruskeaa kiveä, hiekkaa sekä hartsityräkkejä ja siellä täällä rykelmiä matalia pensaita sekä kitukasvuisia puita. Ylempänä rinteillä kiven väri alkoi selvästi muuttua tummemmaksi, kasvusto kadota ja näkyi kaukana horisontissa luminen huippukin. Täällä alempana kivi oli kuitenkin hienojakoisempaa ja polut olivat pullollaan soraa ja jalkapallon kokoisia lohkareita.
Toisen lähestymispäivän illallinen nautittiin pienessä kylässä omena- ja pähkinäpuiden alla sijaitsevassa majatalossa. Päivällisen tunnelma olisi voinut olla leppoisampikin, sillä osa ryhmästä oli – ihan aiheellisestikin – huolissaan tiimin etenemisen nopeudesta. Olin heidän kanssaan samaa mieltä ja kävinkin ennen nukkumaanmenoa Sophielle lupaamani keskustelun pääoppaamme Samirin kanssa.
– Meitä on aika iso ryhmä ja jos huiputukseen tulee vain yksi lisäopas, tarkoittaa se, että huiputtamaan voivat lähteä vain ne, jotka ovat riittävän vahvoja pysyäkseen tahdissa. Jos joku, jolla on poikkeuksellisen selkeä keskeyttämisen riski jo lähtiessä tulee mukaan, pitää olla lisäopas. Muuten koko muun ryhmän huiputus vaarantuu , katsoin Samiria tiukasti. Nuori mies oli silminnähden tuskainen:
– Kyllä, olen ihan samaa mieltä. Mutta en minä voi sille mitään.
– Kuule Samir, juurikin sinä olet itse asiassa aika lailla ainoa, jolla on asiaan vaikutusmahdollisuus. Pääoppaana sitä teet päätökset. Sinä olet vastuussa koko ryhmän turvallisuudesta. Yksi huonokuntoinen kiipeilijä vaarantaa koko ryhmän. Ja mitä arvioihin tulee, pahimmillaan ryhmän kaikki jäsenet ovat pettyneitä, mikäli nousu keskeytyy yhden ihmisen suorituksen takia, yritin antaa nuorelle oppaalle perspektiiviä.
Opas katsoi minua tummanruskeat silmät huolestunena ja nyökkäsi sitten hitaasti:
– I know.
Päivällisellä keskustelu kiersi kehää. Ryhmän kaikki muut jäsenet tuntuivat olevan huolissaan tilanteesta. Samir piti meille tiukan palopuheen, että kaikkien tuli pysyä ryhmän tahdissa – mutta turhaan. Yleensä en puutu ryhmän dynamiikkaan mutta nyt Samir oli selvästi pulassa. Niinpä päivällisen jälkeen yritin jutella varovasti Nancyn kanssa, mutta nainen oli erittäin päättäväinen ja syytti jatkuvasta jälkeen jäämisestään ja kompuroinnistaan lyhyyttään:
– Minulla on vain näin lyhyet jalat enkä pysy teidän tahdissanne.
En todellakaan kadehtinut Samirin asemaa. Tilanne alkoi vaikuttaa koko ryhmään ja tunnelman ollessa vaisu, vetäydyin itsekin yöpuulle varhain.
PÄIVÄ 4: Basecamp ja harjoitusnousu
Aamulla aloitimme viimeisen lähestymispäivän hiukan hankalissa tunnelmissa. Kaikki yrittivät pysyä positiivisena mutta heti liikkeelle lähdettäessä kävi ilmeiseksi, että Nancyn vauhti ei riittäisi tänäänkään. Reitti muuttui nyt kiviseksi vuorenrinnepoluksi, joka nousi suhteellisen jyrkästi ylöspäin. Samir koetti laukaista tilannetta sallimalla tottuneempien vuoriliikkujien kulkea ryhmän edellä rivakampaa tahtia.
Vaikka olin itsekin tyytymätön tilanteeseen, päätin keskittyä matkaan ja ottaa ilon irti jylhiksi muuttuneista maisemista. Polku kulki kapeaa kallioparveketta ja yhä kauempana allamme solassa virtasi kohiseva koski. Vastaan tuli tämän tästä vuorelta laskeutuvia kiipeilijöitä. Opas oli varoittanut meitä aamiaisella epävakaasta säästä – tänään oli luvassa runsaita vesikuuroja:
– …ja täällä sateet ovat todella voimakkaita kuin monsuunisateita. Ne voivat aiheuttaa mutavyöryjä, ja siksi on tärkeää, että pääsemme mahdollisimman pitkälle ennen sateen alkua.
Noin puolivälissä matkaa saatoin paikantaa base camp -majan kaukana yläpuolellamme. Se oli suuri musta rakennus keskellä kenttää, jonka pinnassa vuorottelivat teräväsärmäiset kivet ja muta. Kaikkialla näytti nyt kostealta. Nukkuisimme teltassa majan pihalla, joten toivoin pääseväni perille ennen sateen tuloa. Huiputtamaan lähdettäisiin aikaisin huomenna aamulla eli mahdollisesti kastuvat varusteet tuskin ehtisivät kuivua siihen mennessä.
Vaikka etenin norjalaisten kanssa nopeaa tahtia rinnettä ylös, oli meidän aina silloin tällöin pysähdyttävä odottamaan letkan loppupäätä. Suurin piirtein samoihin aikoihin, kun saavuin valtavan kivi- ja mutakentän laitaan, taivas putosi niskaamme. Nostin vauhdin puolijuoksuksi, polku oli muuttunut täydelliseksi mutavelliksi muutamassa minuutissa ja pyörteilevä tuuli tuntui löytävän pisaroille reitin kuoriasun allekin.
Leiriin saapuessamme jouduimme odottamaan messiteltassa hyvän tovin, sillä tuuli ja sade tekivät telttojen pystytyksestä lähes mahdotonta. Kuin vettä olisi kaadettu suoraan saavista niskaamme!
Aikaisen lähdön etu kuitenkin oli, että lounaan jälkeen norjalaiset, irlantilaiset ja minä lähdimme vielä Samirin kanssa pieneen harjoitusnousuun läheiseen satulaan. Kovatempoinen nousu sai minut puuskuttamaan enemmän kuin korkeus olisi antanut odottaa ja hetken tunsin jo huolestusta: enkö olekaan palautunut riittävästi?
Sysäsin huolestuksen sivuun ja hidastin tahtia siten, että sain tiputettua sykkeen alle 150 iskuun minuutissa. Satulaan saavuttaessa katsoin kelloani ja melkein purskahdin nauruun helpotuksesta: olimme nousseet yli 550 vertikaalimetriä vain hiukan yli tunnissa. Minulle se on kova tahti, olinpa millaisessa kunnossa tahansa! Pitkän tauon jälkeen oli ollut ehkä vain haastavaa hahmottaa sopivaa nousutahtia.
Paluumatkalla saimme taas valtaisan vesisateen niskaan. Onneksi pieni tauko myräkässä oli antanut meille riittävästi aikaa kasata teltat, joten iltaa vietettiin kuivatellen varusteita messissä ja lämmitellen varpaita makuupussissa. Alempana vuorella olin hiukan tuskaillut kuumuuden kanssa – nyt se oli muisto vain. Nukkumaan mennessä pakkasin reppuni valmiiksi yöllä edessä olevaan huiputukseen lähtöön ja myhäilin onnellisena: tuttu hermostuksen tunne vatsanpohjassa oli nyt ihanaa – tätä olin odottanut yli vuoden. Huomiseen puolipäivään mennessä tietäisin, olinko taas valmis kiipeämään!
