Category: Mount Everest Page 1 of 3

Vuorenvalloitus 2023 – kauemmas ja korkeammalle kuin koskaan!

Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.

Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!

Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank

Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.

Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.

Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:

Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.

Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.

Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.

Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.

Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba

Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.

Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.

Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?

Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.

“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”

Vuorenvalloitus 2023 on alkanut.

Jännitysnäytelmä metsässä – Vuorenvalloitus 2022 loppuhuipennus

Päivä 13: Lukla – Kathmandu

Surkuhupaisasti ristimme vessapaperipussin käsilaukukseni, sillä viimeisten vuoripäivien aikana juurikaan tohtinut olla erossa siitä.

Neljän korvilla aamuyöllä paluumatkalle lähdössä oleva porukkamme, Frank, hänen Sudit-oppaansa, Jan sekä kiipeilyparini Heikki ja minä seuranamme saattamaan tullut Binod, kokoonnuimme majatalon hämärään ruokasaliin odottamaan lähtökäskyä. Jännittyneenä nypimme varhaista aamupalaa ja tuijotimme ikkunasta näkyvää, hiljalleen aamua vastaanottavaa vuoristomaisemaa, joka valitettavasti oli kääriytynyt tiheään harmaaseen pilvivilttiin. Minuuttien madellessa eteenpäin keskusteluyritykset tyrehtyivät, ja kun kello 06 lopulta puhelin tiskin takana pirahti soimaan, ääni tuntui venyneessä hiljaisuudessa niin kovalta, että sydämeni taatusti jätti yhden lyönnin väliin. Hermostuneina tuijotimme puhelimeen vastaavaa majatalon isäntää. Hän puhui lyhyesti, sulki sitten puhelimen ja kääntyi hymyillen meitä kohti:

– Kone on juuri noussut Kathmandusta!

Huone täyttyi hälinästä, kun kaikki säntäsimme yhtä aikaa pystyyn ja ryhdyimme kokoamaan varusteitamme siirtyäksemme aamu-usvan halki kohti asemahallin virkaa toimittavaa pientä huonetta kiitoradan toisella puolen. Laukkujen punnituksen jälkeen siirryimme alakertaan, kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen aulatilaan odottamaan lentokoneen saapumista.

Aika valui eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Kone tulisi täyteen, eli kaikkiaan parisenkymmentä matkustajaa pyöri huoneessa levottomina ja tuijotellen ulos valkoiseksi massaksi muuttuneeseen maisemaan. Osa heistä oli jo useana päivänä yrittänyt päästä lennolle, mutta kahteen viikkoon yhtään konetta ei ollut päässyt Luklaan. Hetkien valuessa Dalin kellojen lailla tunnelma muuttui ensin hermostuneeksi ja sitten lannistuneeksi.

Odottelua lähtöaulassa

Kahden tunnin odottelun jälkeen huolet realisoituivat, kun lentokenttävirkailija ilmaantui portaille huutamaan, että kone oli joutunut palaamaan Kathmanduun.

Lukla–Kathmandu -reitille oli aikataulutettu kolme edestakaista lentoa per päivä. Ensimmäiselle sääennuste oli aina paras, niin tänäänkin. Nyt meillä olisi vaihtoehtoina jäädä odottamaan, pääsisivätkö myöhäisemmät lennot perille. Toinen vaihtoehto olisi yrittää löytää helikopteri, joka lennättäisi meidät Kathmanduun. Jokainen lentokoneen odotushetki vähentäisi kopterilennon onnistumismahdollisuuksia, sillä vaikka helikopterit lentävät lentokoneita haastavammissa olosuhteissa, onnettomuuksien seurauksena niidenkin lentämistä on ryhdytty rajoittamaan.

Olimme edellisenä iltana Frankin ja Janin kanssa sopineet, että ryhtyisimme etsimään helikopteria heti, mikäli ensimmäinen lento ei saapuisi. Kopteriin mahtui viisi ihmistä. Lennon hinta oli 2500 dollaria, ja vaikka kustannus oli korkea, viidellä jaettuna se olisi jotenkuten ujutettavissa luottokortin takakulmalle.
Suunnitelman piti olla sovittu ja selvä, mutta yhtäkkiä alkoi tapahtua omituisia: Frankin opas Sudit teki tenän vaatien, että alkuperäisestä poiketen Frank maksaisi myös hänen helikopterilentonsa. Kun he saivat neuvoteltua keskinäisen sopimuksensa kuntoon, kävi ilmi, että Sudit oli käynyt neuvotteluita yhteisistä helikopterilennoista toisen kiipeilyryhmän kanssa ja luvannut, että hän ja Frank jakaisivat toisen kopterin jättäen Heikin, Janin ja minut kolmestaan. Tilanne oli muuttumassa kummalliseksi, ja olin huojentunut, kun yhtäkkiä Binod ilmestyi aulaan – hän oli palannut auttamaan meitä kuultuaan, ettei lento tullutkaan.

Seuraavat kaksi tuntia olivat kuin sekavasta elokuvasta. Pitkän monikantaneuvottelun jälkeen Sudit luovutti liittoumastaan toisen tiimin kanssa. Taustalla oleva kuviokin aukesi: Sudit oli ilmeisesti onnistunut neuvottelemaan itselleen rahallisen korvauksen, mikäli olisi saanut toiselle ryhmälle kopterikyydin ja lisää maksajia. Lisäksi hän oli ottamassa välityspalkkion myös meidän kopterikyydistämme – yritteliäs kaveri, pakko myöntää!

Kopteripalvelun tarjoajakin löytyi, mutta kopteri ei pystyisi lentämään Luklaan, vaan meidän tulisi kaikkine varusteinemme vaeltaa sateisen metsän läpi alempana sijaitsevaan kylään, jonne kopteri voisi laskeutua. Normaalioloissa tuo ei olisi ollut ongelma, mutta minä olin sairas, meillä oli valtavat varustesäkit, ja kantajamme Kamal lähtenyt kotia kohti.

Seuraava ongelma oli raha. Kopterifirmaa edusti kaksi miestä, ja palvelun olemassa olosta ei ollut muuta todistetta kuin toisen takkiin kömpelösti ommeltu helikopterifirman logo. Miehet ilmoittivat, ettei kopteri lähtisi Kathmandusta ennen kuin olisimme maksaneet heille. Heikki ja minä raavimme kokoon kaiken jäljellä olevan käteisemme, mutta se ei riittänyt kuin yhden matkan maksamiseen. Luklan ainoa pankkiautomaatti oli tyhjä tai mahdollisesti rikki.

Niinpä laukkasimme hössöttävien kopterimiesten perässä ympäri kylää kaatosateessa yrittäen ratkoa tilannetta. Touhuun liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden roolia oli vaikea hahmottaa.

Lopulta Heikki sai häslingistä tarpeekseen ja ilmoitti päättäväisesti, että maksamme puolet nyt ja loput kopterin laskeuduttua Kathmanduun, missä luottokortit toimisivat. Liekö kopterifirman edustaja itsekin huomannut, ettei asia ratkeaisi vuoristokylässä, sillä soitettuaan lyhyen puhelun hän ilmoitti, että asia oli kunnossa. En edes jaksanut murehtia hukattua aikaa, niin helpottunut olin, että pääsisimme lähtemään.

Hulinan keskellä olin huomannut Binodin tarkastelevan kalpeita kasvojani huolestuneen näköisenä. Kun tuli lähdön aika, olin itsekin huolissani: miten ihmeessä saisin näin heikkona kannettua kymmenkiloisen päiväreppuni JA noin 25 kiloa painavan North Face -laukkuni (joka on kaikkea muuta kuin hyvä harteilla kannettava)?
Takana oli kymmenen päivää Himalajan vuorilla, joista viimeiset neljä päivää olin ollut kovassa vatsataudissa. Kolmena edellisenä päivänä olimme tehneet nopeatempoisen laskeutumisen Mount Everestin Base Campistä koko matkan Luklaan, ja olin puristanut viimeiset voimani tuohon vauhdikkaaseen siirtymään.

Helikopterin metsästys alkaa

Nyt edessä oli vaellus mutaisen viidakkomaisen metsän halki, ei-kovin-luottamusta-herättävien helikopterimiesten johdattamana jonnekin, minne oletettu helikopteri toivottavasti saapuisi. Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olin elokuvakohtauksessa, jossa päähenkilö suututtaa katsojan tyhmillä valinnoillaan: olisimme metsässä täysin miesten armoilla. He tiesivät täsmälleen, paljonko meillä oli rahaa – puhumattakaan suurista repuista täynnä hyvälaatuisia vuoristovaellusvarusteita.

Huojennus ja kiitollisuus saivat minut kapsahtamaan Binodin kaulaan, kun mies päättäväisesti nosti ison laukkuni selkäänsä ja vaimeista vastusteluistani piittaamatta ilmoitti tulevansa varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.

Niin omituinen karavaanimme lähti liikkeelle, kaatosateessa mutaista jyrkkää polkua alas metsän siimekseen. Helikopteritakkinen mies kulki porukan edellä rivakoin askelin, ja me muut seurasimme perässä pitkäksi venyvänä jonona. Toinen kopterimiehistä liukasteli edelläni mudassa suihkusandaaleissa Heikin päiväreppu harteilleen Heikin itsensä kantaessa omaa suurta North Faceaan. Vatsakrampeista huolimatta tein kaikkeni pysyäkseni nopeasti kulkevien kopterimiesten kannoilla, sillä varsin nopeasti suihkusandaalimiehen kuljettua ohitseni Heikin päiväreppu harteillaan, mieleeni iski oivallus, että rahamme ja passimme olivat tuossa laukussa. Jos nyt miehet säntäisivät matkoihinsa, he saisivat lähes koko omaisuutemme ja matkadokumenttimme.

Polku muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi ja metsä tiheämmäksi. Aloin olla todella huolissani, kun kopteritakkinen ilmoitti noin 45 minuutin vaelluksen jälkeen, että sää oli huonontunut ja joutuisimme vaeltamaan vielä toisen tunnin, jotta pääsisimme paikkaan, jonne helikopteri saattaisi laskeutua. En uskaltanut katsoa Binodia, sillä olin aivan loppu ja pelkkä ajatus, että hän jättäisi meidät, oli pelottava. Kuin aavistaen ajatukseni hän hymyili minulle rauhoittavasti ja mutisi puoliääneen:

– I’m with you until the chopper leaves.

Punertava muta tahri vaatteemme polun jyrkentyessä niin, että oli täysi työ pysytellä pystyssä. Raskaat puiden ja pensaiden oksat läiskivät meitä kasvoihin liimaten sateenkostuttamat sitkeäsiimaiset hämähäkinseitit poskiimme. Paljaista ihokohdista sai nyppiä irti valtavia iilimatoja. En ollut rivakan lähdön hetkellä halunnut vaivata Binodia yhtään enempää. Niinpä olin jättänyt ison, tiukasti pakatun laukkuni avaamatta ja tyytynyt kuorihousujen sijasta kevyempiin softshell-housuihin. Nyt olin likomärkä.

Kuva: Jan

Katseeni oli liimautunut tiukasti kopteritakkisen selkään ja kompuroin hänen perässään niin nopeasti kuin kykenin. Tiesin Heikillä olevan iso kuorma, joten koin velvollisuudekseni yrittää varmistaa, ettei meitä jätettäisi.

Tukala mutamarssi jatkui vielä toisen tunnin, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen polku sulkelsi ulos metsästä, vihreän ruohon peittämälle harjanteelle. Sen huipulla seisoi puupalikasta ja ohuesta kepistä rakennettu, karkean nuolen muotoinen opaste. Huterat tikkukirjaimet olivat paras palkinto hyisen ja mutaisen taipaleen jälkeen: ” HELIPAD”

Polku koukkasi harjanteen yli, ja yhtäkkiä saavuimme pienen majan edustalle. Pihalla seisoi ryhmä ihmisiä, jotka tunnistin lentokentällä näkemäkseni toiseksi helikopterikyytiä etsineeksi ryhmäksi. Saimme kuulla, että tämä oli heille jo kolmas peräkkäinen päivä, jonka he viettivät samalla tavalla: aamuyöllä lentokentälle, peruuntuneen lennon jälkeen metsävaellus mutaista polkua sateessa, tuntien odotus tällä majalla ja sitten paluu takaisin jyrkkää polkua ylös Luklaan, kun sääikkunaa kopterille ei ollut enää auennutkaan.

Kuva: Jan

Ajatus siitä, että joutuisimme kiipeämään mutaisen rinteen takaisin Luklaan tuntui mahdottomalta. Olin toki tietoinen, ettei kopterikyytikään ollut varma, mutten ollut oikeastaan uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei varasuunnitelmamme onnistuisikaan. Niinpä irrottauduin ryhmän spekuloinnista, hoipertelin majan tupaan, istuuduin penkille ja nukahdin välittömästi.

Havahtuessani Heikki istui vieressäni ja edessäni oli höyryävä teepannu sekä vaaleaa leipää. Seuraavat tunnit venyimme pitkin majaa ja sen pihaa tuijottaen toiveikkaina valkoista pilvimassaa ympärillämme. Kopteritakkimiehen tiedonannon mukaan kaksi helikopteria oli jatkuvasti lähtövalmiudessa Kathmandussa odottamassa lentolupaa. Koska olimme tuhlanneet aikaa Luklassa käteisen metsästykseen, olimme saapuneet majalle vasta toisena, mikä tarkoitti vielä sitä, että olisimme jälkimmäisessä kopterissa.

Neljän tunnin odotuksen jälkeen kopteritakkisen ilmoitus, että lähtölupa oli saatu ja ensimmäinen kopteri ilmassa, synnytti spontaanin hurraa-huudon horrokseen vaipuneessa majassa. 45 minuuttia myöhemmin moottorin ääni sai meidät säntäämään ulos, ja pian majan edessä olevan vuoriniityn takaa näköpiiriin nousikin helikopteri.

Vaikka olin malttamaton ja huolestunut sääikkunan kestosta, toisen ryhmän huojennus heidän viimein päästessään palaamaan oli niin valtaisa, että hymyni oli leveä ja aito, kun heilutin heille hyvää matkaa. Alle kymmenen minuutin kuluttua saapumisestaan, kopteri nousi ilmaan ja sukelsi jälleen niityn päästä alas aloittaakseen matkan kohti Kathmandua.

Hiljaisuus laskeutui, ja me jäimme odottamaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kopterit eivät voineet lentää yhtäaikaisesti. Mutta vasta tuntia myöhemmin, kun sade oli tauonnut ja istuimme majan rappusilla tuijottamassa pilviin, edelleen kanssamme odotteleva Binod kääntyi hymyillen ja käänsi juuri kopteritakkimiehen sanoman:

– Helikopteri on matkalla!

Aikaisin aamuyöllä alkanut päivä tuntui venyneen kuin purukumi, mutta loputtoman odotuksen jälkeen tuttu ääni kaikui ilmassa, ja koko ryhmämme sähköistyi. Vointini oli hiukan parempi, sillä olin saanut Frankilta vatsalääkettä, joka tuntui helpottavan kouristelua vähän. Pomppasin pystyyn ja vain vaivoin maltoin olla säntäämättä kopteria vastaan sen noustessa näkyviin vuoren reunan takaa ja piiskaten roottorilapojen ilmavirralla kosteana rehottavan niityn sileäksi alustaksi laskeutumiselleen.

Vain hetkeä myöhemmin laukut olivat kyydissä, ja olimme lähtövalmiina. Olin nähnyt Heikin painavan ylimääräisen setelikäärön Binodin kouraan heidän paiskatessaan kättä. Mutta juuri kun olin nousemassa kyytiin, käännyin vielä ja juosten palasin Binodin luo ja halasin häntä lujasti:

– You really saved me today. Thank you, friend.

– Of course I take care of you, my friend, hän vastasi.

Kopterin noustessa ilmaan hymyilimme toisillemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta nostimme peukut pystyyn. Se oli sama onnistumisen merkki, jonka olimme tehneet joka päivä päästessämme matkan tavoitteeseen. Liikutus kuristi kurkkuani ja mietin, mahtaisinko nähdä nuorta, ystävällistä opasta uudelleen.

45 minuutin helikopterilento oli todellinen elämys! Himalaja allamme oli kuin pehmoisella siveltimellä maalattu satukirjan kuvitus. Vuorten jäähuiput liukuivat kivirinteiksi ja edelleen vehreiksi metsiksi, joita jäätikköjoet pirstaloivat. Lensimme valtavien pilvien ympäröiminä, ja taitava lentäjämme kierteli niiden valkoisia hankia etsien turvallista reittiä. Vuoret jäivät taakse ja maisema muuttui urbaanimmaksi.

Kopterin laskeutuessa sulavasti Kathmandun kentän laitaan huomasin, että lentojen ympärillä pyörinyt jännitysnäytelmä oli vienyt huomion siitä tosiasiasta, että tämä upea matka oli tulossa päätökseensä. Vuoret olivat antaneet meille paitsi uskomattoman kokemuksen, myös mahdollisuuden olla hetken irti kaikesta ja vain hengittää. Viimein oli ollut aikaa lukemiselle, noppapeleille, päiväunille ja verkkaiselle keskustelulle, joka oli välillä sydäntä vihlovan vakavaa ja välillä hihittelyä huumorille, joka lienee parempi jättää vuoriympäristöön.

Himalaja oli tehnyt juuri sen, mitä osasin odottaa ja expedition blues olisi väistämätön. Vuorenvalloitus 2022 oli päättynyt, ja minä olin rakastunut.

Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Mount Everest Base Camp vaellus

Päivä 11: Gorakshep – Namche Bazaar

Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.

Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”

Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua.
Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.

Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.

Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!

Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea

Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.

Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.

Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.

Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat

Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.

Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…

Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!

Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:

– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.

Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.

Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!

Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.

Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?

Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin

Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla

Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.

Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman.
Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.

Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.

Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.

Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.

Hyvästit Hillary Bridgelle

Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.

Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:

– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!

Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:

– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.

Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!

Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.

Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.

Väsyneet mutta onnelliset takaisin Luklassa

Huippupäivä: Mount Everest Base Camp

Päivä 10: Lobuche (4950) – Gorakshep (5164 m) – Mount Everest Base Camp (5364 m)

Kertakaikkisen kurjan yön jälkeen heräsin aamuun päänsärkyisenä ja uupuneena. Sen vähän unen, jonka jyskytys kalloni sisällä oli sallinut, olivat jatkuvat vatsantyhjennysreissut pilkkoneet pieniin osasiin. Liekö pesemättömän kehon likaisuus, mutta päänahkani kutisi raivostuttavasti ja kylkien iho tuntui kuivalta santapaperi. Joskus neljän maissa aamuyöllä olin antanut periksi ja luopunut toiveista saada nukuttua ennen kuin vaelluksemme tiukin päivä lähes 5500 metriin alkaisi.

Lobuchen kylä

Aamupalalla soolona kiipeävä saksalainen nuori sotilas Jan liittyi seuraamme. Hän näytti yhtä kurjalta kuin minusta tuntui, ja työnnellessämme molemmat haluttomasti aamiaiseksi tarjoiltua valkoista leipää pitkin lautasiamme hän kertoi päättäneensä pyrkiä Mount Everestin perusleiriin, mutta lähtevänsä sitten samantien alas. Useita päiviä jatkunut oireilu oli heikentänyt häntä ja hän halusi nopeasti alas. Kiipeilyparini Heikin ja minun suunnitelmana oli jäädä Base Campissä käynnin jälkeen Gorakshepiin yöksi ja nousta seuraavana aamuna viereisen Kala Patthar-vuoren (5644 m) huipulle Mount Everest -maisemien toivossa.

Vaellus kivistä polkua ylös alkoi vaisuissa tunnelmissa, ja lieväkin ylämäki tuntui raskaammalta kuin olin toivonut. Kaikki eilinen energia oli kadonnut kehostani. Vaikka ilma oli synkkä ja taivas ripsi sadetta, peitin silmäni aurinkolaseilla, sillä jopa tämä harmaa valo vihloi ohimoitani. Vähän väliä säntäsin kivikkoon kivuliaiden vatsakouristusten vallassa.

Jan oli majatalolta lähtiessämme kysynyt, sopisiko hänen kiivetä tämä päivä kanssamme. Olin ollut ehdotuksesta helpottunut: mies oli valkoinen kuin lakana ja tuntui huomattavasti turvallisemmalta ajatukselta, että yksin vaeltamisen sijaan hän kulkisi kanssamme Khumbu-jäätiköllä.

Ensimmäisten tuntien aikana olin varsin tiukasti uppoutunut vihlovan pääni sisälle, eikä kukaan muukaan ryhmästä juuri puhunut. Edes tuuli ei laulanut kivikossa tai ympärillämme nyt kohoavissa kauniissa valkoisissa huipuissa. Hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan hiekalla rahisevat askeleemme ja solassa laiduntavien muulien laumanjohtajan kaulassa vaimeasti kilahteleva kello.

Huonovointisuuteni keskelläkin tunsin syvää iloa vaeltaessani viimein pitkän matkan jälkeen kauniit Himalaja-huiput kuten Pumori, Lingtren, Chumbu ja Nuptse ympärilläni. Oli vaikea edes käsittää, että olimme yli viiden tuhannen metrin korkeudessa. Alpeilla olisimme nyt Euroopan katolla mutta täällä viisituhatta metriä on vasta lähtökorkeus ja valtavat 6000–7000-metriset jättiläiset kohosivat kauas yläpuolellemme. Tunnelma oli jotenkin juhlallinen, kuin olisin astunut valtavaan katedraaliin.

Kivikko jyrkkeni, lohkareet kasvoivat autojen kokoisiksi ja etenemisemme hidastui, sillä kävelyn sijasti hypimme kiveltä toiselle ja välillä liu’uimme upottavassa sorassa. Lihakseni itkivät hapenpuutetta, pääni sisällä salamoi ja vatsani kouristeli holtittomasti, kun raahustin kivikossa ja pysähdyin aina välillä hengittämään. Syöminen tai juominen tuntui mahdottomalta, sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tai vähän suuhuni laitoin, muutaman minuutin kuluttua löysin itseni kiven takaa. Eivätkä kouristukset vaimenneet, vaikka olisin jättänyt syömättäkin. Tahdolla ja hedelmäsokeripastilleilla tankaten kaakersin eteenpäin, ja silloin kun pääni vihlonnan joukkoon yksikin ajatus mahtui, pohdin, oliko kyse vatsataudista, riittämättömästä akklimatisaatiosta, vuoristotaudista vai jonkinlaisesta yhdistelmästä edellisiä.

On vaikea selittää, mitä mielessä pyörii noissa hetkissä. Kun näille riveille koetan parhaani mukaan kerrata tapahtumia ja tunnelmia, on lähes mahdotonta kuvata tuskaisen vaelluksen pohjavireenä olevaa iloa. Se lienee eräs vuorikiipeilyn omituisuuksia, että pahoinvoinnin keskelläkin on onnellinen siitä, missä on. Jokainen solu on niin vahvasti elossa, ja veri suonissa kuohuu samaan tahtiin rinnalla jäätiköltä poreillen syöksyvän joen kanssa. Siksi joskus on vaikea tunnistaa, milloin on aika kääntyä takaisin, ja milloin kärsimys on osa kokemusta – hinta, jonka ilomielin maksaa etuoikeutuksesta olla täällä.

Gorakshep

Kolme tuntia myöhemmin saavuimme kivikon joukossa piilottelevaan pikkuruiseen Gorakshepiin, viimeiseen kylään ennen Base Campiä. Siellä tarkoituksemme oli levähtää lounaan ajan. Jättäisimme suurimman osan varusteista majataloon, jonne palaisimme yöksi Mount Everest Base Campissä käytyämme.

Istuin pienen vuoristomajan tuvassa voipuneena kykenemättä syömään montaakaan murua, vaikka kaikin voimin yritin energiavarantojani palautella. Iltapäivän kiipeämisestä maailman korkeimman vuoren perusleiriin ei tulisi mitään, jos en saisi syötyä, joten lähes väkivalloin pakotin kuin umpiommellun kurkkuni nielemään muutamia haarukallisia nuudeleita, joista korkeus oli vienyt maun. Myös Jan oli huonovointinen, eikä Heikkikään vaikuttanut pirteältä. En ole varma, kauanko majan tuvassa istuimme, sillä jossain vaiheessa taisin nukahtaa istualleni, ja havahduin Binodin lähtökutsuun. Nukahdus oli ladannut hiukan akkuja, ja tieto lähellä olevasta maalista sai minut pinnistämään hymyillen pystyyn vatsan äänekkäästä vastalauseesta huolimatta.

Kuuluisan Khumbu-jäätikön laitaa myötäillen jatkoimme ylöspäin yhä lähemmäs meitä kumartuvien jättiläishuippujen sylissä. Tuuli oli noussut viheltämään kivien välissä sadetta enteillen. Ympärillämme nousevat kiven ja jään muovaamat seinät muodostivat solan, jossa uiva Khumbun jäävirta rasahteli uhkaavasti. Huippuja ei näkynyt, mutta jylhät seinämät kaareutuivat yllemme, ja vähän väliä kuului jyrinää valtavien kivi- ja lumivyöryjen syöksyessä alas jyrkkiä harjanteita.

Alkoi sataa, mikä teki polveilevasta kivikosta liukkaan. Vuorilla liikkumaan tottuneelle kivikko ei ollut kovinkaan vaikea ympäristö. Itseasiassa loputtomien vaellustuntien jälkeen järkäleiden joukossa kiipeily oli virkistävää vaihtelua ja imi ajatukseni itsesäälin juoksuhiekasta. Mutta alati kiihtyvä sade ja mitättömiksi kuihtuneet energiavarastoni saivat kehoni tutisemaan kylmästä ja askeleideni pituus hiipui, vaikka kuinka taistelin vastaan.

Kunnes yhtäkkiä edessäni oli jotain, mitä olin osannut odottaa, vaikken tiennyt miltä näyttäisi: kivikon keskellä, kuin avaruusolennot olisivat sen siihen summamutikassa viskaisseet, seisoi kirkkaanpunaiseksi maalattu metallinen roskapönttö.

Olemukseni sähköistyi ja yhtäkkiä löysin taas lihasteni komentokeskuksen. Namche Bazaarin akklimatisoitumispäivänä olimme tavanneet juuri Base Campistä palanneen intialaisen kiipeilijän, joka oli kertonut Khumbu-jäätikön olevan vaarallisessa kunnossa. Normireitin sijaan hän oli neuvonut kääntymään “punaisen roskiksen kohdalta oikealle ja kiertämään jäätikköjärven tiukasti rantaa myötäillen, mutta railoja varoen”. Olin lähes kokonaan unohtanut tuon neuvon ja näin kaukana kaikesta roskakori tuntui absurdilta. Mutta siinä se nyt oli, keskellä kivilouhikkoa – olimme lähellä!

Käännyimme intialaisen neuvoa noudattaen oikealle ja poukkoilimme eteenpäin kivikossa vältellen isompia railoja ja hyppien pienempien yli. Jäätikköjärvi oli yhtä aikaa upea ja valtavan surullinen näky: se on jälleen yksi todiste ilmastonlämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta, jonka vuoksi Khumbu, jonka päällä parhaillaan seisoimme oli muuttunut niin vaaralliseksi, että Mount Everestin perusleiri jouduttaisiin ensi siirtämään toisaalle.

Tätä pohtiessani silmiini osui jotain oranssia jäätikköjärven toisella laidalla ja vähältä piti, etten lähtenyt juoksemaan. Siinä se oli, mitä olimme vaeltaneet kaikki nämä kilometrit katsomaan: valtava rukouslippuihin kiedottu kivilohkare, jonka kyljessä luki oranssilla maalilla: MOUNT EVEREST BASE CAMP 5364 M.

Kurjuus ja kylmä unohtuivat hiljaisuudessa viimeiset tunnit vaeltaneelta pieneltä ryhmältämme (muillakin kuin minulla taisi olla haasteita), ja kuin innostuneet pikkulapset säntäsimme kivikon halki ikiliikkeessä olevan Khumbun sylissä lepäävän maailman korkeimman vuoren perusleirin porttina toimivaa kiveä kohti.

Monsuunivaelluksemme tavoite saavutettiin 1.8.2022 klo 12.40, ja riehakkaasti halasimme ja hakkasimme toisiamme harteille juhlien tavoitteeseen pääsyä. Saatoin uskoa sen todeksi vasta kun olin ensin käynyt koskettamassa kiveä ja tuntenut sen karhean pinnan sormieni alla. Sadekin taukosi juhliemme ajaksi ja kuin kruunatakseen ilomme, myös Frankin tiimi saapui paikalle. Niin me kaikki samaan aikaan Base Campia tavoittelemaan Luklasta lähteneet saatoimme juhlia yhdessä. Jan nauroi iloisesti:

– Olemme me hulluja. Kahdeksan päivää vaellusta näissä olosuhteissa, jotta näemme kiven, jossa on vähän oranssia maalia!

Hetken kuluttua kuljin hiukan sivummalle katsomaan murisevaa jäävirtaa ja hiljenin miettimään kaikkia, jotka olivat näitä askelia Everestille kulkeneet. Heitä, jotka olivat palanneet voittoisina tai lyötyinä, sekä heitä, jotka olivat jääneet ikuiseen lepoon äiti maan jumalattaren (Mount Everestin nepalinkielisen nimen; Chomolungma, merkitys) syliin. Toisille tämä saattoi olla kivilouhikko vaarallisella jäätiköllä, mutta minulle kiipeilykauden ulkopuolella täysin tyhjässä leirissä oli jotain taianomaista, se oli siltani tuhansiin tarinoihin vuorikiipeilyn historiassa.

Sade alkoi uudelleen, ja Binod alkoi paimentaa meitä takaisin. Jan oli lähtenyt paluumatkalle jo aiemmin tavoitteenaan laskeutua tänään Lobucheen asti. Iltapäivän sateisina tunteina saavuimme likomärkinä takaisin Gorakshepiin. Silmäni pysyivät hädintuskin auki astuessamme majatalon ovesta, ja kävelin suoraa päätä huoneeseen ja kaaduin vuoteeseen. Taisin nukahtaa ennen kuin poskeni tavoitti makuupussini nahkean pinnan.

Illalla vointini ei ollut juurikaan parempi, eikä ruoka edelleenkään pysynyt sisällä. Samaan aikaan olimme saaneet uutisia alempaa vuorilta. Niiden mukaan yhtään lentokonetta ei ollut edelleenkään liikkunut Luklaan tai ulos sieltä. Koska tyttäreni aloittaisi kaksi päivää paluumme jälkeen uudessa koulussa, meidän olisi ehdottomasti päästävä hänen luokseen ajoissa eikä jumiin jääminen Luklaan ollut vaihtoehto. Lentojen lisäksi Kathmanduun pääsyyn oli kaksi muuta keinoa: monimutkainen, kolme päivää kestävä maastoautokyyti, joka alkaisi päivän mittaisen vaelluksen päästä Luklasta, tai helikopteri. Helikopterikaan ei ollut varma, sillä niitäkin koskivat säähän liittyvät rajoitteet. Ne pystyivät kuitenkin lentämään hankalammissa olosuhteissa kuin lentokoneet ja luonnollisesti kopterin laskeutuminen ei vaatisi kiitorataa.

Olimme tehneet Base Campissa Frankin ja Janin kanssa sopimuksen: pyrkisimme kaikki nyt mahdollisimman nopeasti Luklaan ja mikäli ensimmäisenä mahdollisena päivänä lento ei lähtisi, kattaisimme yhdessä helikopterin kustannuksen. Mutta nyt olisi kiire takaisin, ja kahdeksan päivän vaellusreitti suoritettaisiin toiseen suuntaan kahdessa tai maksimissaan kolmessa päivässä.
Kun katsoin ulos rankkasateeseen, aavistelin, ettei Kala Pattharin huiputuksen onnistumiselle ollut kovin hyvää ennustetta. Binodin näkemys oli, ettei kiipeäminen tulisi onnistumaan tai ainakin kastuisimme pahasti sekä menettäisimme kallista aikaa ja voimavaroja ilman Everest-maisemia.

Minun oli myös aika katsoa peiliin ja olla rehellinen omasta kyvykkyydestäni. Olin niin kurjassa kunnossa, että vaatisi kaikki voimani vaeltaa huomenna lähes 30 kilometrin vaikeakulkuinen matka 5000 metrissä Namche Bazaariin. Jos lähtisimme aamuyöllä kohti Kala Pattharin huippua, todennäköisesti en pystyisi tuota matkaa tekemään nykyisessä tilassani.

Niin teimme päätöksen jättää Kala Patthar ensi kertaan. Hetken pettymys nipisteli mieltä ja kävin läpi perääntymiseen väistämättä liittyvää keskustelua itseni kanssa: olinko tehnyt päätöksen viisauttani vai laiskuuttani? Tällä kertaa keskustelu oli hyvin lyhyt ja pisteen sille toi vatsan ylösalaisin kääntyminen ja vauhdikas juoksu vessaan.

Ennen paluumatkalle lähtöä edessä olisi vielä yksi kammottava yö korkealla. – Huomenna helpottaa, lupasin itselleni ja yritin sulkea mielestäni huolen, miten pärjäisin huomenna Namche Bazaaria edeltävillä jyrkillä vuoristopoluilta. Ei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti, eikö vaan?

Heikin videokooste:

Viimeinen etappi ennen huippupäivää salpaa hengen –monsuunivaellus Mount Everest Base Campiin

Päivä 9: Pheriche (4358 m) – Lobuche (4950 m)

Seuraavana aamuna aurinko paistoi suorastaan kuumasti, kun astelimme rauhalliseen tahtiin loivaa ylämäkeä Pherichestä kohti Lobuchea. Ensimmäisten tuntien aikana tarkoituksemme oli vaeltaa kapean solan, jossa Pherichen kylä sijaitsee, päätyyn ja nousta sitten harjanteen yli ja sitten yhdelle matkamme odotetuimmista välietapeista: Mount Everest Memorialille. Muistopaikalta reitti jatkuisi jyrkempänä nousuna kohti piskuista Lobuchen kylää, joka sijaitsee vain hieman alle 5000 metrissä. Se olisi lähestymisemme loppu ja viimeinen välietappi ennen muutaman talon Gorakshep-kylää, josta huomisen aikana tehtäisiin myös viimeinen puristus Mount Everestin Base Campiin!

Pherichen laakso ja Ama Dablamin huippu näkyvissä – viimeinkin!

Pherichen majatalosta ulos astuessamme olin löytänyt illalla koiralle jättämäni ruokakulhon koskemattomana, ja olin myös huojentunut sen kotiinpaluusta. Keveiltä tuntuvat askeleeni rahisivat auringon lämmittämällä hiekkapolulla, ja nautiskellen annoin katseeni pyyhkiä matalan, yrttiseltä tuoksuvan varvikon välissä kimmeltävää vuoristopuroa, jonka lorinasta saattoi lähes kuulla, kuinka kylmää sen jäätiköltä soliseva vesi oli. Taivas yllämme oli virkistävän sininen, ja tyyni ilma tuntui lämpöiseltä kasvoillani.

Täällä ilo syntyy pienistä yksityiskohdista: Vuorilla en pidä aurinkorasvasta: korkeakertoimiset rasvat tekevät entisestäänkin nahkean ja likaisen ihon pinnasta tukkoisen tuntuisen ja riippumatta siitä, kuinka varovasti sitä levitän, rasva päätyy aina hien mukana valuvissa noroissa kirvelemään silmiäni. Tänään kuitenkin aurinkorasvan tarve (ensimmäistä kertaa tällä vaelluksella) korosti päivän ihanuutta ja tuntui suorastaan luksukselta.

Yhtäkkiä katseeni tavoitti jotain oranssia polun laidalla ja niin pian kuin aivoni ehtivät toteuttaa tunnistustehtävän, huudahdin ilosta: se oli Jan kirkkaassa vaellustakissaan!

Iloisen jälleennäkemisen aikana Jan kertoi saaneensa vatsaoireensa antamiemme lääkkeiden avulla kuriin. Hän oli vuorokauden ajan kerännyt voimia ja tasannut nestehukkaa, ja eilisen lepopäivämme aikana noussut sitten hiljalleen Phericheen.

– Tunnen itseni edelleen heikoksi, mutten ole valmis luovuttamaan. Päätin, että yritän nousta hitaasti Lobucheen. Päätän siellä, riittävätkö voimat viimeiseen puristukseen, hän kertasi suunnitelmaansa.

Laakson pohjukasta käännyimme kiviseen kuruun, jonka rinne vei meitä jyrkemmin ylös. Normaalisti hyvin tuulinen kuru oli nyt tyyni, ja edelleen ohenevaan ilmaan jyrkkenevä polku sai minut huohottamaan. Panin kuitenkin merkille, että pysähtyessäni hengitys tasaantui nopeasti, eli kehoni tuntui sopeutuvan hyvin 5000 korkeusmetriä kohden.

Kuru taittui harjanteeksi, jonka karheassa, lyhyessä heinikossa myskintuoksuiset jakkilaumat laidunsivat. Laskeuduimme harjanteen takana kohisevan, Everestiltä saapuvan joen ylittävälle huteran oloiselle laudankappaleista rakennetulle sillalle – ja yhtäkkiä olimmekin lounaspaikaksi valitun teetuvan pihalla. Aamun nousu oli mennyt korkeuteen nähden todella rivakasti!

Aurinkoenergialiesi

Espanjalaisten käännyttyä takaisin Pherichestä ja Hildan oppaineen reitin johdettua toiseen solaan, Mount Everest Base Camp -polulla olivat lisäksemme enää Frank ja Jan. Olimme puolivahingossa muodostaneet pienen yhteisön, ja vaikka vaelsimme kukin omaa tahtiamme, kohdatessamme majoilla hakeuduimme samaan pöytään sen sijaan, että olisimme ensimmäisten päivien tapaan hajaantuneet ympäri salia. Se loi kotoisan tunteen, ja olinkin huomannut alkaneeni aina uuteen kylään saapuessamme etsiä katseellani tuttuja hahmoja.

Lounaan aikana aurinko oli paennut pilvien taa, ja tuttuakin tutummaksi tulleessa monsuunisateessa aloitimme tiukan kivikkonousun Mount Everest Memorialille. Tästä rinteestä Binod oli varoitellut meitä, mutta nousu sujui huomattavasti odotettua helpommin ja odottamattoman nopeasti Mount Everest Memorialin rukousliput liehuivat edessämme.

Mount Everest Memorialin portilla

Olen joskus vuosia sitten käynyt Pariisissa laskemassa ruusun Jim Morrisonin haudalle, mutta muutoin en ole niitä ihmisiä, jotka hakeutuvat hautausmaille. Tutkin mieluiten elämää ja rakkaat ihmiset kuljetan mukanani sydämessä.

Mount Everestin muistopaikka on kuitenkin erityinen: se sijaitsee lähes 5000 metrin korkeudessa harjanteen laella, yhdellä kauneimmista vaelluksen aikana näkemistämme paikoista, suoraan vastapäätä Cholatse-vuorta (6440 m). Memorialin alueelle on pystytetty valtaisa määrä muistomerkkejä näillä vuorilla henkensä menettäneiden muistoksi. Usein vuorille kuolleiden ruumiita ei löydetä tai niiden kuljettaminen alas olisi liian vaikeaa ja vaarallista, ja siksi menehtyneet jäävät vuorille. Joskus myös omaiset päättävät, tai uhri on itse toivonut, että ruumis jätetään tänne, ja esimerkiksi tiputetaan railoon. Kuulostaa ehkä karulta, mutta onhan tämä lopulta ympäristö, jota menehtynyt on rakastanut ja jonne on itse riskit tietäen hakeutunut. Mount Everest Memorialin kivirakennelmat ovat mielestäni kaunis tapa luoda paikka, jossa nuo lukuisat tarinat elävät edelleen muistolaattojen haikeissa teksteissä ja rukouslippujen lomassa puhaltavassa Himalajan tuulessa.

Noustessani kiviset askelmat pilven sylissä lepäävän muistopaikan portille tunsin, kuinka liikutus puristi kurkkuni kasaan. Varovasti kuin lupaa pyytäen astuin portista sisään. Oppaamme Binod ja kantajamme Kamal suhtautuivat paikkaan hyvin arkisesti, mutta minulle kokemus oli hyvin erilainen ja henkeni lähes salpautui paikan yllä leijuvasta tunnelmasta:

Himalajan tuuli pyyhki karuja muistomerkkejä ja asetti mukanaan kuljettamansa sadepisarat niiden harmaille pinnoille kuin kyyneleet poskille, jotka kostuessaan tummuivat taivaan surun alla. Osa muistomerkeistä oli symmetrisiä ja näyttäviä rakennelmia, osa vain karkeita kivilohkarekasoja – mutta laatat niiden kyljissä välittivät samaa kaipuuta, kunnoitusta ja rakkautta. Tuulessa tempovat lukemattomat värikkäät rukouslippusiimat vihelsivät haikeaa laulua.

Hitaasti laskin reppuni maahan ja nopeasti hoidin “vuoritaukoprotokollan” (eli aina pysähdyttäessä, riippumatta siitä missä ollaan, ensimmäisenä lämpö, nesteytys ja energiatankkaus – vasta tämän jälkeen tehdään mitään muuta). Sitten hitain askelin irtaannuin ryhmästä ja lähdin vaeltelemaan antaen itselleni luvan myötäelää kivien kylkiin kirjatuissa tarinoissa. silloin tällöin nostin pienen kiven muistomerkkikummulle osoituksena lähettämästäni ajatuksesta Rob Hallille, Scott Fisherille ja monille muille enemmän ja vähemmän tunnetuille vuorten rakastajille.

Olin aavistanut tämän paikan puhuttelevan minua, mutta tunneryöppy oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Se muistutti minua myös korkeudesta, jolla olimme: nimittäin itkeminen ei tuntunut onnistuvan, vaan liikutus pakkautui kurkkuuni kuristavaksi palloksi ja silmissä tuntui outo kivistys kyynelkanavien yrittäessä pusertaa helmiä poskilleni. Mutta omituisesti mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka pinnistin saadakseni kivistävien kyynelkanavien paineen hellittämään.

Rob Hallin muistomerkki

Tovin kuluttua matka jatkui kevyenä nousuna, kunnes saavuimme pikkuruiseen Lobuchen kylään. Oloni oli todella vahva ottaen huomioon, että olimme korkeammalla kuin Alppien korkeimmat huiput. Tyytyväisen mieleni kruunasi majatalo tuottama yllätys: ulkoa suljetulta ja tyhjältä näyttävän rakennuksen pimeässä ruokasalissa oli lämmin. Mikä uskomaton vaikutus olikaan tuolla jakinkakan tuoksuisella aallolla, joka vyöryi vastaan, kun avasimme pienen oven hämärään huoneeseen!

Ulkona kevyt ropina muuttui ryöppyäväksi sadesuihkuksi ja pysyimme illan tiukasti kamiinan lähietäisyydellä tankaten ja keräten voimia huomenna edessä olevaan ponnistukseen. Ajanvietettä toi jo pari iltaa sitten aloitettu Binodin ja Kamalin Yatzy-opetus – erityisesti hiljaiselta vaikuttava kantajamme Kamal tempautui noppapelin tiimellykseen suorastaan hurmaavalla tavalla.

Huippupyramidi, jonka näkemistä olin odottanut laskentatavasta riippuen joko viikon tai vuosia.

Vaelluskollegamme Jan näytti hyvin kalpealta, mutta aikoi silti yrittää aamulla Everest Base Campiin. Myös Frank valitteli pahoinvointia, ja hiljaa mielessäni olin huojentunut omasta tilanteestani: vain pieni päänsärky, epämukava muljahtelu vatsassa sekä hengästys ja raajojen raskaus liian nopeiden liikkeiden jälkeen paljastivat, että olimme nyt vahvasti ohuen ilman puolella.

Tunnelma pienessä tuvassa kamiinan ympärillä oli jännittynyt. Huomenna olisi kauan odotettu tämän Vuorenvalloituksen huippupäivä: matka Gorakshepin kautta tämän matkan Mount Everest Base Campiin!

Heikin videokooste akklimatisoitumispäivästä Pherichessä ja matkasta Lobucheen:

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén