Aamulla oli hyytävän kylmä, kun pakkasimme Camp 2 -leirin ja valmistauduimme paluuseen Advanced Base Campiin. Jätin aamupalan kokonaan väliin ja tyydyin vain pieneen tilkkaan sokeroitua teetä – strategia osoittautui kohtuullisen hyväksi tavaksi pitää vatsani kurissa.
Vaisuina Pablo-opas, kiipeilyparini Heikki ja minä, aloitimme pitkän laskeutumisen ABC:lle, toisen köysistön Miken, Alanin ja Kevinin seuratessa muutaman kymmenen metrin päässä. Jopa Pablo tuntui voimattomalta ja väsyneeltä, kun kuumuus sai meidät kiinni heti auringon kiivetessä yläjäätikköä ympäröivien huippujen yläpuolelle. Kulkiessamme halki hautovan Frying Panin otin kunnia-asiakseni sanoa jotain kannustavaa jokaiselle meitä vastaan, ylämäkeen raahustaneelle kiipeilijälle. Osa vastasi kiitollisesti hymyillen, monet olivat liian uupuneita reagoimaan. Frying Pan on todella hurjan maineensa veroinen!
Lumivyöryt tulivat pelottavan lähelle kiipeilyreittejä ja osittain hautasivat niitä.
Railoylityksen kohdalla tiimi kuitenkin todisti yhä kykenevänsä tehokkaaseen yhteistoimintaan, kun Alan kompastui suuren rinkkansa alla kesken ylityksen ja putosi päistikkaa railoon. Salamannopeasti koko, raukeassa hiljaisuudessa laahustanut ryhmä syöksyi toimintaan, ja muutaman minuutin kuluttua Alan oli saatu takaisin huterille tikapuille ja turvallisesti yli. Miehen putoamisessa oli kuitenkin jotain suorastaan aavemaista: hän ei päästänyt ääntäkään horjahtaessaan ja kaatuessaan kolmenkymmenen kilon painoisen rinkkansa kanssa allaan ammottavaan siniseen syvyyteen. Myöhemmin mies myönsi, että oli ollut niin tokkurassa tikkaille astuessaan, ettei ehtinyt ymmärtää tilannetta – mikä taas kuvaa pelottavan hyvin kiipeilijän uupumuksen määrää.
Paluumatkalla ilme kertonee olotilasta
Laskeuduimme Advanced Base Campiin nopeasti: vain viisi tuntia Camp 2:sta lähdön jälkeen astelimme takaisin leiriin. Suihkun, lounaan ja päiväunien jälkeen tiesin, että oli aika tehdä päätös jatkosta. Olin liian sairas lähteäkseni uuteen ponnistukseen ylös – päätyisin olemaan vain riski koko tiimille. Kiipeilyn kuuluukin olla kärsimystä, mutta tunsin käyväni kahden rintaman taistelua kamppaillessani kiipeämisen haasteen lisäksi alati sairaammaksi käyvän kehoni ehtyvien voimavarojen puolesta. Mutta periksi antaminen ei silti tuntunut oikealta.
Railon ylitykset olivat paikoin villin näköisiä
Ennen viimeistä päätöstä kävin vielä tapaamassa Olgaa, Advanced Base Campin lääkäriä, jonka kanssa olin ystävystynyt jo Base Campissa. Huolella Olga paineli vatsaani ja teki perinpohjaisen tarkastuksen. Yhteistä kieltä meillä oli vain muutamia sanoja, mutta ymmärsin puheen ja viittomien sekoituksesta lääkärin olevan huolissaan nestehukasta ja nesteen mukana menetetyistä suoloista. Hän sujautti käteeni pussillisen jauhetta, jonka suola auttaisi nestehukan tasapainottamiseen. Kävimme niukoilla sanoilla tiukan keskustelun hoidostani: Olga olisi halunnut pysäyttää suoliston tyhjentymisen Imodium-tyyppisellä lääkkeellä, mutta aiemmat kokemukseni ovat paljastaneet sen olevan huonosti minulle sopiva hoitomuoto. Kieltäydyin ehdottomasti tyhjennysten väkipakolla pysäyttämisestä – edellisen kerran se johti niin pahoihin kouristuksiin, etten pystynyt kävelemään. Halusin kyetä edes kävelemään vuorelta omin jaloin alas, jos en enää ylärinteeseen ollut suuntamassa.
Railo, johon tiimin jäsen Alan putosi
Olgan puheilta palattuani mieleni oli riekaleina. Halusin vielä kovasti yrittää, mutta olin täysin tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa olin. Paluu Camp 2:een vielä saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta sen rutistuksen jälkeen ylempään leiriin siirtyminen tuntui epärealistiselta. Huiputusikkuna oli juuri alkamassa eikä lepoaikaa jäänyt. Nelosleirin perustaminen Camp 3:n ja huipun väliin oli olosuhteiden vaikeuden vuoksi mahdotonta. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, ja olin vahvasti nestehukan puolella. Valtava 1000 vertikaalimetrin huiputuspäivä 7000 metrissä kovissa olosuhteissa ei kertakaikkiaan ollut realistinen.
…mutta silti mieleni kamppaili vastaan ja reuhdoin kyynelien partaalla päätöksen tekemisen kanssa.
Jäävirta Peak Leniniltä laaksoon
Istuin messijurtassa ja puhuin Heikin ja Alanin kanssa tilanteestani ja yritin päästä päätökseen, kun naapuripöydässä istunut sveitsiläinen Daniel puuttui keskusteluun:
– Saanko kommentoida?
Mies kertoi oman tilanteensa: hän oli keskeyttänyt nousun pari sataa metriä Camp 3:n alapuolella. Nyt hän istui messissä lukemassa kirjaa tyynenä kuin ei olisi joutunut yhtään pohtimaan päätöstään.
– Kuule, minä keskeytin, kun tajusin, etteivät voimani vain riitä eteenpäin. Se on ihan järkipäätös. Sinä olet todella sairas. Olet ollut sairas jo monta päivää. Tiedät varmasti, ettet pysty huiputtamaan. Miksi järkevän päätöksen tekeminen on sinulle niin vaikeaa?
Niinpä.
PÄIVÄ 15: PALUU BASECAMPIIN
Aamulla heräsin päänsärkyyn – ja helpotukseen. Pablon ansiosta olin tällä matkalla oppinut ymmärtämään kehoani paljon paremmin. Uskoin nyt ymmärtäväni, millaisen kiipeilystrategian tarvitsin suuremmilla vuorilla. Huoleni rajan saavuttamisesta oli turha: minä vain tarvitsin aikaa sopeutua. Pablo oli tehnyt kaikkensa auttaakseen ja valanut uskoa, että pystyn ylittämään 7000 metrin rajankin, kunhan noudatan kehoni vaatimuksia. Kaavakin oli varsin selvä: viiden tuhannen metrin jälkeen pystyin nousemaan päivässä 500 vertikaalimetriä ilman voimakkaita oireita. Jos palaan tarpeeksi nopeasti alas lepäämään, seuraavana päivänä kykenen jälleen ylittämään edellisen päivän rajanpyykin.
Tämän vuorivaelluksen nousustrategia oli kuitenkin aggressiivisempi ja sen myötä tie oli tullut päätökseen. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, makuaistini oli kadonnut ja menetin nesteitä jatkuvasti.
Yllätyksenä päätös ei itselleni tullut, olinhan jo Camp 3:een noustessa tehnyt puoliksi tietoisen päätöksen puskea rajani yli – tiesin, etten enää palaisi ja että rotaationousu oli ainoa mahdollisuuteni nähdä kolmas leiri huippuharjanteella. Ja se riitti.
Olin viimein saanut kiivetä Peak Leninillä, uskomattoman kauniilla ja hienolla vuorella. Olin päässyt 6150 metriin, vaikka oppaammekin olivat yllättyneitä vuoren vaikeakulkuisuudesta ja olosuhteiden rajuudesta. Olin nähnyt huippuharjanteen ja tiesin, että voimani olisivat riittäneet pidemmällekin – kehon sopeutuminen ei vain ollut pysynyt perässä. Aamupalan jälkeen seisoin messijurtan ulkopuolella teemuki kädessä ja sydän karrella mutta mieli tyynenä katselin takaisin reitille, jonne en enää palaisi.
Aamiaisen jälkeen Pablo lähti opastamaan vetäytyviä; Heikkiä, minua ja sveitsiläistä Danielia Base Campiin, josta autot myöhemmin kuljettaisivat meidät takaisin Oshiin. Kuinka nopeasti vuorilla syntyykään ystävyyksiä: koko ABC kokoontui hyvästelemään meidät: Olga-lääkäri halasi minua tiukasti ja vakuutti minun tulevan kuntoon, hänen äkäinen kaimansa Olga-kokki (jonka kärttyisyydelle olimme hiukan naureskelleet) tuli niinikään halaamaan minua sydämellisesti. Leirin omista Max heitti ylävitoset ja samaan tahtiin kiivennyt sveitsiläisryhmä kokoontui heiluttamaan jälkeemme. Viimeisenä kiipeilytiimin jäsenet rutistivat minua lujasti ja Alan kuiskasi korvaani:
– You are a tough gal. And you saw the most of it anyway.
Kykenemättä enää pidättelemään kyyneliä, toivotin muille tiimiläisille onnea hurjaan loppurutistukseen ja lähdin sitten seuraamaan Pabloa ulos leiristä. Viimeisenä ennen kuin käännyimme harjanteen reunan taakse, käännyin katsomaan auringossa sädehtivää Peak Leniniä ja lähetin sanattoman kiitoksen vuorelle. Palaisinko tänne enää, sitä en osannut vielä aavistaa. Mutta ikuisesti tulisin muistamaan tämän taianomaisen paikan, jonne tulosta olin haaveillut vuosia.
Seuraavana aamuna kello seitsemän maissa olimme jälleen varusteet selässä valmiina kohtaamaan kakkosleiristä Peak Leninin harjanteelle nousevan seinämän. Klassinen climb high & sleep low -malli tuntui sopivan minulle, joten kolmosleirissä yöpymisen sijasta Pablo ehdotti, että palaisimme kakkosleiriin käytyämme kolmosessa. Olin huolissani, riittäisikö “leirikosketus” akklimatisoitumiselleni, mutta olin yhtä mieltä Pablon kanssa, etten voinut ottaa turhia riskejä – vuoristotaudin oireeni olivat jo huolestuttavan rajalla.
– Jos olisimme täällä omalla porukalla emmekä sidottuja ryhmän aikatauluun, veisin sinut nyt Advanced Base Campiin lepäämään pariksi päiväksi. Sitten palaisimme tänne ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme. Mutta nyt meidän on puskettava hiukan tiukemmalla tahdilla ja toivottava, että kestät sen, Pablo oli pohdiskellut aamuteetä hörppiessämme.
Tunsin palautuneeni odottamattoman hyvin ja ensimmäinen rinnehirviö menikin huomattavasti odotustani helpommin, kun taas näin monien muiden samalla rytmillä kiipeävien kamppailevan ensimmäisessä nousussa toden teolla.
Harjanteelle noustessamme saatoin vain ällistellä käsittämätöntä säätilaa. Jo leirissä auringon noustessa lämpötila kipusi nopeasti 35 asteeseen, yläjäätiköllä hankiheijasteen voimistamana se nousi vielä Pablon arvion mukaan 10–15 astetta. Illan ja yön aikana oli jälleen satanut lunta ja hiestä märkinä kahlasimme tahmeassa hangessä. Kiipeilyparini Heikin keho ylikuumenee herkästi ja nyt saunamainen lämpötila söi selvästi hänen voimiaan.
Matka kuitenkin eteni ja pari tuntia lähdön jälkeen ohitimme rauhallisesti tampaten oedellisen päivän taukopaikan. Tunsin hetkellistä voitonriemua: minä pystyin jatkamaan helposti matkaa – eli akklimatisoituminen eteni!
Loivemman nousun jälkeen saavutimme Camp 3:een johtavan lumiseinän, joka oli yhtä jyrkkä kuin kakkosleiristä harjanteelle nouseva, mutta merkittävästi korkeammalla. Rinteen lumi oli sulanut polveen ulottuvaksi loskaksi, joka liisterimäisesti takertui jäärautoihin kahlatessamme ylöspäin pystysuoraan nousevaa polkua. Ensimmäiset vatsaoireet saapuivat ohittaessamme 5900 metrin korkeuden, mutta olin liian huolissani kiipeilyparini voinnista, jotta olisin kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Heikki kamppaili selvästi kuumuuden kanssa ja pienimmänkin tauon ajaksi heittäytyi hankeen istumaan. Kokemukseni mukaan se on väkivahvan kiipeilyparini kohdalla todella huolestuttava merkki. Sitten raju vihlonta vatsassani vei väkisin huomioni. Se tarkoitti, että olimme saapuneet tämänpäiväisen nousukykyni rajalle, josta henkilökohtainen tuskien taipaleeni alkaisi.
Heikki aivan lopussa
Rinteen jyrkkyys ja sohjoisuus tekivät nyt toistuvista vessapysähdyksistäni entistä haastavampia, mutta samaan aikaan ne soivat Heikille ylimääräisen hetken yrittää viilentää ylikuumentunutta kehoaan.
Vastaan laskeutuva lopen uupunut hollantilaisnainen kertoi joutuneensa kääntymään huiputusyrityksestään 6200 metrissä:
– Viime viikolla huipulla käyneen puolalaisen jälkeen kukaan ei ole päässyt lähellekään. Lunta on aivan liikaa ja tuuli harjanteella todella kova.
Matka jatkui. Menetin jatkuvasti lisää nestettä ja ravintoa. Jossain vaiheessa matkaa mieleeni nousi ajatus, etten tulisi huiputtamaan Peak Leniniä. Yritin väistellä ajatusta, mutta se kiehnäsi ympärilläni itsepintaisena kuin paarma. En ollut vielä valmis antamaan periksi, mutta tein päätöksen: nyt kiipeäisin kolmosleiriin asti, vaikka ehkä viisaampaa olisi ollut kääntyä takaisin. Kolmosleiri 6150 metrissä olisi viimeinen varsinainen välietappi ennen Peak Leninin huippua. Jos pääsisin sinne, voisin tuntea kokeneeni aidosti tämän vuoren, jos vaikka en enää palaisikaan.
Ja niin en enää miettinyt oloani tai jaksamistani. Olin pudonnut hitaan kiipeämisen rytmiin enkä pohtinut, milloin taival päättyisi, kun yhtäkkiä näin jotain keltaista näkökenttäni ylälaidassa, lumen ja sinisen taivaan välimaastossa: teltan katto! Olimme saapumassa kolmosleiriin!
En voinut olla huutamatta riemusta:
– Me päästään sinne, me tehdään se!
Camp 3
Noin puoli tuntia myöhemmin nousimme viimeisen pätkän jyrkkää seinää ja saavuimme harjanteelle todistamaan tuulta, josta hollantilaisnainen oli puhunut. Alemman rinteen lämpötilasta ei ollut enää jälkeäkään, sillä hurjasti ulvova tuuli pöllytti harjannetta ja lumeen suojaan kaivettuja telttoja. Allemme kaartui nyt koko matka laaksosta tänne harjanteelle ja saatoin seurata katseellani matkaa kolmosleiristä huipulle. Mikä uskomaton tunne!
Viivyttelimme kolmosleirissä tunnin, mutta sitten kylmyys ajoi meidät paluumatkalle. Jälleen siirtymä väsymättä ulvovasta viimasta pätsimäiseen saunaan tapahtui muutamalla askeleella harjanteen reunalta alas rinteelle.
Camp 3
Paluumatka oli tukala, mutta tein parhaani imeäkseni ehkä viimeistä kertaa yli 6000 metristä näkemäni maiseman kauneuden sydämeeni. Hitaasti laskeuduimme kohti kakkosleiriä. Mielessäni oli vielä laskeutumaan lähdettäessä hitunen toivoa, että pystyisin palaamaan, mutta päivän edetessä kävi kävi yhä hatarammaksi. Pablo oli kertonut oppaiden tutkineen säätietoja, ja sääikkuna huiputusyritykselle oli tulossa. Luultavasti tarvitsisin muutaman päivän toipumisen ABC:lla. Nyt sääikkuna olikin aukeamassa parin päivän kuluttua, aivan liian pian.
Myöhään iltapäivällä saavuimme Camp 2:een ja kaaduimme takaisin telttaan, joka nyt suorastaan ui helteen jäätiköstä sulattamassa valtavassa lätäkössä. Olin tyhjännyt sisuskalujani kiihtyvällä tahdilla rinteeseen koko laskeutumisen ajan ja Heikkikin oli todella huonossa kunnossa. Viimeisillä voimilla nielaisin vatsalääkkeen ja nukahdin jälleen täydessä varustuksessa teltan pohjalle.
Pari tuntia myöhemmin herätessäni tunsin jotain omituista kasvoissani. Jokin ei ollut kohdillaan, ja minun oli kaivettava puhelimen kamera esiin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näky oli irvokas: auringon voimakas hankiheijaste oli polttanut paitsi sierainteni sisäpinnat, ponnistuksesta auki huohottaneen suuni sisäpinnat ja kielen. Silmät olivat lähes turvonneet lähes umpeen ja suu oli niin turvoksissa, ettei juominenkaan onnistunut vaan neste valui ulos ilman, että saatoin tehdä sille mitään.
Olin jo rinteellä kökkiessäni vannonut, etten enää palaisi uuteen yritykseen. Runnellut kasvoni kertoivat karua kieltä siitä, kuinka syvällä olin ollut omassa taistelussani – en ollut edes huomannut auringon tuhoa! Mutta kun sain viimein nieltyä kammottavanmakuisen nuudelikeiton ja se valui vatsanpohjaan syöksymättä sieltä samantien ulos, heräsi maailman sitkein tunne: pienen pieni toivonkipinä.
Huomenna laskeutuisimme alas Advanced Base Campiin. Ehkäpä sittenkin minussa olisi riittävästi ruutia huiputusyritykseen?
Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.
Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!
Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.
Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.
Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.
Mittakaavaa maiseman kokoluokasta antaa harjanteella näkyvä kiipeilijäryhmä
– Hey!!!
Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.
– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.
– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:
– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.
Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!
Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.
Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.
Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.
Vähemmän iloinen taukokuva 5700 metrissä
– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.
Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.
Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.
Paluumatkalla valmiina laskeutumaan harjanteelta takaisin Camp 2:een
Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.
Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.
Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.
Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.
Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.
– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.
Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.
Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.
Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:
Aamulla havahduin leiriin saapuvan ryhmäni ääniin. Olin jälleen yöllä herännyt kovaan päänsärkyyn ja edellisenä iltana vuoristotaudin oireisiin aloitettu Diamox sai kädet ja jalkaterät kihelmöimään epämukavasti. Mutta suurin huoleni oli matalapaineinen mieliala, joka tuntui seuraavan minua kaikkialle. Heti, kun annoin ajatusteni vaeltaa, ikävä tytärtä kohtaan otti vallan, ja haluttomuus ja ärtyisyys olivat päällimmäisimmät tunteet.
Autettuani tiimiä levittämään teltat ja varusteet kuivumaan aamuaurinkoon, nappasin vaellussauvat ja vesipullon ja suuntasin ulos leirista. Pablo oli ehdottanut rauhallista liikkumista teltassa pötköttämisen sijaan ja päätin mennä katsomaan, miltä seuraavana yönä edessä oleva jäätikkö näyttäisi. Tulevan reitin tarkastelu antaisi mahdollisuuden punnita omia tuntoja samalla, kun haukkaisin hiukan raitista ilmaa.
Auringon nousu lähestyy matkalla Camp 2:een
Kävelyn alku tuntui raskaalta. Kallon sisällä tykytti yhä edellisen yön vihlonnan jälkeen ja hengitys muuttui nopeasti raskaaksi kiivetessäni sepelistä ja jäästä koostuvien harjanteiden ylitse. Lopulta saavutin railokentän reunan ja istahdin kivelle katsomaan maisemaa. Valtava jäämassa oli täynnä risteileviä railoja, joiden kokoisia en ennen ollut nähnyt – monet niistä olivat useiden metrien levyisiä.
Yritin turhaan hahmottaa reittiä railomeressä, mutta selvästi edessä ei ollut helppo tehtävä. Normaalisti olisin ollut haasteesta innoissani, mutta nyt asenteeni ei ollut kohdillaan. Kaikissa reittikuvauksissa kerrottiin, että siirtymä Advanced Base Campistä kakkosleiriin oli reitin raskain päivä – motivaatio pitäisi olla kunnossa, muuten luvassa olisi vaikeuksia. Toki vuoristotauti toi nyt uuden ulottuvuuden tilanteeseeni, mutta tämä ei käynyt laatuun. Mikä ihme minua vaivasi?
En tiedä, kauanko istuin siinä kylmällä kivellä ja tuijotin jäätikölle, mutta jossain vaiheessa tunsin, kuinka tunteet viimein tulivat ulos. Annoin epävarmuuden, huolen ja ikävän mellastaa hetken aikaa vapaasti. Sitten pidin itselleni tiukan puhuttelun: olin harjoitellut tätä varten niin kauan ja jo vuosien ajan haaveillut Peak Leninillä kiipeämisestä. Jos en nyt ottaisi kaikkea irti tästä matkasta, katuisin sitä myöhemmin.
Noustessani kiveltä ja palatessani leiriin, mieleni oli jälleen kirkas ja päättäväinen. Halusin aidosti olla täällä ja kiivetätä tätä vuorta. Liekö päätös vai alkoiko lääkitys vaikuttaa, mutta lounaaseen mennessä oloni oli parempi. Iltapäivällä vetreytin jäykistyneitä lihaksia joogaamalla ABC:n puuterassilla, ja kun illalla pakkasimme seuraavana yönä alkavaa rotaatiota varten, ensimmäistä kertaa uskoin omiin mahdollisuuksiini päästä kakkosleiriin.
PÄIVÄ 11: NOUSU CAMP 2:EEN JA PAHAMAINEINEN FRYING PAN
Herätyskello pirahti klo 01.30, ja kello kolme yöllä astelimme ulos leiristä. Edessä oli kymmenen tunnin kiipeily, ensin yli railojen, sitten ylös jäätikkörinnettä ja lopuksi traverse poikki kuuman Frying Pan -jäätasangon kakkosleiriin (5300 metriä). Kuu lymyili pilvien takana, mutta edellispäiväisen jäätikköretkeni ansiosta tunsin reitin alkuosan, jossa kiviset harjanteet aaltoilivat kuin meren mainingit kohti railomerta.
Etenimme nopeasti. Reitti railoalueen halki oli muuttunut hiljattain, ja suuri osa edellisen vuoden reittitiedon perusteella nousuun lähteviä päätyi monimutkaiseen railolabyrinttiin. Onneksi oppaamme olivat tehneet tiedusteluita, ja toisen ryhmän paikallinen opas oli antanut meille luvan seurata heitä hiljattain löydettyä uutta reittiä pitkin – kunhan pysyisimme heidän tahdissaan.
Jos edellisinä päivinä olin ollut alakuloinen ja motivaationi kadottanut, nyt olin täynnä energiaa ja innoissani! Yleensä yöllä kiipeäminen ei kuulu suosikkiosuuksiini, mutta nyt pimeä hiljaisuus, poskia nipistelevä kylmyys ja veren suhina suonissa tuntuivat ihanilta ja hyräilin hiljaa itsekseni. Useiden päivien akklimatisoituminen ja eteneminen base campistä ABC:lle tuntui kestäneen ikuisuuden ja tuntui kuin vasta nyt olisimme tositoimissa. Olipa ihanaa viimein päästä ylös vuorelle!
Jäätikkö jyrkkeni voimakkaasti ja reittiä halkoivat valtavat railot. Köysiä lyhennettiin ja jokaisen olemukseen ilmestyi uudenlainen valppaus. Keskustelu vaimeni: öinen railokenttä oli pelottava paikka. Osa railoista, joiden yli hyppäsimme kantamukset selässä, olivat merkittävän leveitä ja jokaiseen hyppyyn täytyi keskittyä.
Auringon noustessa saavuimme lähes pystysuoran jääseinän eteen. Seinämä vaatii noin 50 metrin nousun kiinteää köyttä pitkin nousukahvaa käyttäen. Kohta on eräs reitin pullonkauloja, sillä köysiä on vain kaksi rinnakkain kapeassa jääkourussa, joten nousukohta usein ruuhkautuu. Onnekkaan reittivalintamme vuoksi olimme kuitenkin ensimmäisten joukossa paikalla ja pääsimme seinälle varsin nopeasti. Minulla ei ollut vielä paljoakaan kokemusta nousukahvan käytöstä ja tekniikassani ei todellakaan ollut kehumista, mutta jännityksen suoniin ryöpsäyttämän addrenaliinin voimin pääsin nousun suhteellisen rivakasti.
Heti seinien yläpäässä, jyrkänteen reunalla odotti kaksi leveää railoa, joiden yli kuljettiin tikkaita pitkin. Toisen railon tikkaat olivat osin pettäneet, joten reitti alkoi kiipeämällä ensin railoon sisälle ja sieltä edelleen tikkaille ja jäärepeämän toiselle laidalle. Sydän jyskytti korvissa ja tunsin oloni luotia väistäväksi Keanu Reevesiksi Matrix-elokuvassa – aika tuntui pysähtyvän hetkellä, jolloin asetin jääraudat kapeiden metallitikkaiden puolien päälle ja aloitin ylityksen. En voinut olla kurkistamatta allani ammottavaan siniseen syvyyteen, kuinka kauniin kammottavaa!
Aurinko oli noussut, ja lämpötila alkoi nousta, kun railojen jälkeen aloitimme reitin tuskaisimman ja raskaimman osuuden: jyrkkä, loputon ylämäki, jonka yläpää tuntui jatkuvasti siirtyvän kauemmas. Pari tuntia myöhemmin kylvin hiessä ja lihakset huusivat armoa, kun kuumaksi nopeasti nousseessa lämpötilassa tamppasin rinnettä armottoman suoraa polkua ylös. Pysyin kuitenkin helposti Pablon tasaisessa rytmissä ja tunsin oloni vahvaksi.
Todellinen koetinkivi oli vasta edessä, sillä loputon nousu päättyi auringossa kiehuvaan Frying Paniin. Ensisilmäyksellä ja kuvissa vaatimattoman näköinen valtavan wok-pannun muotoinen tasanko noin 5100 metrin korkeudessa merenpinnasta ei näyttänyt kummoiselta haasteelta. Mutta astuessa polulle huomasin heti, kuinka kuumuudesta väreilevä ilma oli pysähtynyt massiivisen jäävadin pohjalle ja lumi muuttunut jäärautoihin takertuvaksi liisteriksi. Ilman lämpötila nousi 40 asteeseen ja todella voimakas hankiheijaste sai minut arvaamaan, että kivuliaita palovammoja oli luvassa omituisissa paikoissa, vaikka yritin suojautua työntämällä aurinkorasvaa myös esimerkiksi sierainten sisälle.
Viidentuhannensadan metrin yläpuolella askel alkoi todella painaa, ja rinkka tuntui kaksinkertaistaneen massansa. Takana oli jyrkkä nousu ja lihakset täysin hapoilla, mutta oppaamme eivät juuri uskaltaneet antaa meille lepohetkiä: hehkuva Frying Pan on myös todella vaarallinen lumivyöryjen vuoksi ja sen pohja täysin suojaton. Kahden tunnin vaellus sen halki oli tehtävä ilman taukoja ja mahdollisimman nopeasti.
Lohtua hikisille vaeltajille antoi Frying Panin toisen reunan takana kaukaisuudessa, mutta jo näkyvissä, sijaitseva Camp 2. Viimeinen nousu Frying Panin reunalle oli lyhyt mutta uskomattoman raskas, sillä kuumuus, takana olevat vaellustunnit, nestehukka ja korkeuden vaikutukset tuntuivat vievän viimeisetkin voimat. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin huohottamaan 10 hengenvedon ajaksi. Sitten kokosin jälleen itseni ja nojauduin eteenpäin tehden mielessäni jokaisen raajan osalta aktiivisen päätöksen liikuttaa sitä. Kukaan ryhmästä ei puhunut, jopa oppaat olivat aivan lopen uupuneita. Mutta sitkeästi jatkoimme etenemistä ja matka taittui etamaisella vauhdilla.
Kun saavuimme Frying Panin reunalle, luvassa oli yllätys: loppumatka leiriin ei suinkaan ollut tasaista vaellusta eikä leiri sijainnut harjanteiden välisessä laaksossa, kuten Frying Panin pohjalta oli näyttänyt. Reunan takaa polku sukelsi uudelleen alas ja viimeisenä koettelemuksena ennen leiriä olisi noin 200 vertikaalimetrin nousu vuoren rinteelle. Voihkaisin ääneen huomatessani, että vielä kerran tänään joutuisimme ponnistamaan ylös vuorenrinnettä. Kuullessaan huokaukseni Pablo kääntyi ympäri ja katsoi minua väsyneesti hymyillen:
– I know.
Frying Panin reunalta reitti laskeutui asteittain vuorten väliseen jäälaaksoon, joka oli itseasiassa Advanced Base Campille asti syöksyvän valtaisan jäälohkarekosken yläpää. Liikuimme edelleen mahdollisimman nopeasti, sillä kuljimme nyt laakson reunaa seinämällä, joka oli erittäin lumuvyöryherkkä. Pidimme jatkuvasti silmällä vasemmalla puolella nousevaa rinnettä. Viime päivinä oli satanut runsaasti uutta lunta ja nyt hautova kuumuus teki tuosta lumesta vaarallisen raskasta. Tämän tästä vuorten seinistä kimposi lumivyöryn jyrisevä ääni, joka sai meidät nopeasti silmäilemään ympärillemme kuin pelästyneet peurat. Onneksi oli vielä sen verran varhaista, että suurin osa vyöryistä jyrisi laakson vastapäisellä seinällä, joka oli ollut auringonsäteiden pommituksessa auringon noususta alkaen Toistuvat jyrinät muistuttivat, ettemme halunneet olla tällä seinämällä muutaman tunnin kuluttua, kun aurinko olisi siirtynyt toiselle laidalle taivaankantta.
– Tämmöistä tämä on ollut jo kolmisen viikkoa: aivan liian kuuma, aivan liikaa lunta. Tämä on todella poikkeuksellista, kertoi sauvoihinsa raskaasti nojaava toisen ryhmän opas huohotustensa välistä.
Kuulostelin kehoani, joka raskaasti mutta tottelevaisesti otti askeleen kerrallaan, vaikka jokainen tuntui siltä kuin se olisi ollut se viimeinen. Jos lumivyöry tulisi nyt, miten ihmeessä saisin nämä lopen uupuneet raajat juoksemaan tahmeassa, syvässä lumessa?
Kun käännyimme jäälaakson pohjalta viimeiseen nousuun, jumituimme polulla toisen ryhmän taakse. Kaikki reitillä kulkevat liikkuivat hidasta tahtia samankaltaisissa lyyhistyneissä asennoissa. Siellä täällä lumessa makasi ihmisiä, jotka olivat niin uupuneita, että olivat kasvavasta vyöryvaarasta huolimatta lyyhistyneet lepäämään.
Edellämme kulkevan ryhmän viimeisenä vaelsi pienikokoinen aasialaisnainen, joka vaikutti kamppailevan erityisen paljon. Hän oli jäänyt huomattavasti jälkeen muuta ryhmäänsä ja laahusti hitaasti eteenpäin oppaan vilkuillessa häntä olkansa yli huolestuksen ja kärsimättömyyden värittämin kasvoin. Nainen oli liian väsynyt huomaamaan, että tukki reitin ja että muut kiipeilijät pakkauduimme hänen taakseen tiukaksi jonoksi. Ohittamaan ei kannattanut lähteä, sillä polkua reunustivat railot ja lumi oli syvää.
Kahdesti nainen kaatui: saatoin selvästi nähdä, kuinka hänen jalkansa muuttuivat keitetyn spaghetin kaltaisiksi ja lyyhistyi maahan suuren laukkunsa alle. Tuolloin hänen oppaansa kääntyi ympäri ja koetti terävillä ranskankielisillä komennoilla käskyttää naista ylös. Molemmilla kerroilla olin aivan varma, ettei nainen enää nousisi – niin voimaton hänen kehonsa oli valuessaan hankeen. Mutta molemmilla kerroilla nainen kuin ihmeen kaupalla hetken hangessa maattuaan onnistui nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa syvässä etukumarassa vaellussauvoihinsa raskaasti nojaten.
Leiri oli levittäytynyt pitkin rinnettä jäätikölle, jonka pinnalla oli nyrkinkokoisista kivistä muodostuvaa sepeliä. Kuumuus oli lämmittänyt kivet, jotka taas saivat jään sulamaan ja koko leiri lainehti vedessä. Aasialaisnaisen helpotus oli silminnähtävä, kun heidän ryhmänsä teltat olivat heti leirin alaosassa. Hän putosi maahan polvilleen heti pysähtymiskäskyn tultua ja oli yhä samassa asennossa, kun tovia myöhemmin kuljin hänen ohitseen.
Olin itsekin aivan loppu, mutta huoli naisesta sai minut astumaan polulta ja taputtamaan häntä olalle:
– Good job! This was super tough for everyone!
Nainen nosti kyyneleiset kasvonsa ja hymyili minulle väsyneen ilahtuneesti. Enempää emme ehtineet puhua, kun valjaisiini kiinnitetty köysi kiristyi ja nykäisi minua jatkamaan eteenpäin.
Camp 2 Peak Lenin
Nestehukkaisina ja uupuneina saimme hädintuskin raahattua varusteet meille osoitettuun paikkaan, mutta nyt edessä oli vielä telttapaikkojen kaivaminen ja telttojen pystytys. Nyt todella ymmärsin, mitä tarkoitetaan sillä, että ylävuoristossa leiriytyminen on raskasta. Kuudelta ihmiseltä kului lähes tunti saada kolme telttapaikkaa kaivettua vetiseen lumeen ja pystytettyä teltat siten, ettei yöllä nouseva tuuli veisi niitä mennessään.
– Hyvää tässä on se, että vettä on riittämiin eikä meidän tarvitse sulattaa sitä. Säästämme voimia ja kaasua, Pablo totesi koettaessaan nostaa teltan pohjaa vesilammikosta kasaamalla kiviä oppaiden telttapaikan pohjaksi.
Totesin ilahtuneena, että vointini oli hyvä. Molemmissa kantapäissä tuntui hikisen sukan tekemä ilkeä rakko, ja olin niin väsynyt, että hädintuskin pystyin kävelemään, mutta korkeudesta muistuttivat vain pieni päänsärky ja ohutta ilmaa haukkova hengitys. Kun lopulta sain kaatua teltan ovesta sisään, lyyhistyin teräväsärmäisten kivien päälle purkamatta varusteita tai riisuutumatta. Maailma pimeni heti.
Puolitoista tuntia myöhemmin raotin silmiäni varovasti. Uskomatonta, että oli vasta iltapäivä! Hitaasti aloin puuhastella telttaa kuntoon, keittää vettä ja valmistella lounasta. Jyrkässä rinteessä sijaitseva leiri kuhisi elämää: telttojen välissä kaikui lukuisia eri kieliä, ja ihmiset hiipparoivat ympäriinsä mitä erikoisimmissa kalsariasuissa kuumuutta lieventääkseen. Yhteistä kaikille oli hidas ja kankea liikkuminen ja zombiemainen olemus. Yhtenä ongelmana oli vaatteiden kuivatus: Frying Pan oli saanut meidät hikoilemaan vaatteemme niin märiksi, että niistä saattoi puristaa vettä. Illalla tulisi pakkasta eli meillä oli enää pari tuntia saada vaatteet kuiviksi.
Yhtäkkiä selkäni takaa kuului iloinen suomenkielinen huikkaus:
– Hei naapuri!
Uskomatta korviani käännyin ympäri ja edessäni seisoi pitkä, punaiseen kiipeilyasuun sonnustautunut mies. Iloisena hän kertoi olevansa kotoisin Virosta ja tunnistaneensa suomenkielen Heikin ja minun keskustelusta. Halasimme kuin vanhat ystävät vuosien erossa olon jälkeen, ja kohtaamisemme riemukkuus suorastaan nauratti: täällä naapurimaan kansalaisuus riitti tekemään meistä ystäviä!
Oppaamme Mike ja Pablo lounasta valmistamassa Camp 2:ssa
Eräs Camp 2:n erikoisuus oli leirin laidalle, jyrkkään rinteeseen syntynyt vessa. Sinne vaellettiin ensin hankalaa polkua syvässä hiekassa. Asioiden toimittaminen tapahtui jyrkässä rinteessä, valuvassa kivikossa kyykistellen tai vaihtoehtoisesti rohkeimmat siirtyivät jyrkänteestä irtautuvan liukkaan kivilipan päälle. Vessa oli ehdottomasti pelottavin (ja siivottomin) koskaan vuorilla näkemäni – enkä edes halunnut ajatella sen ympäristövaikutuksia, sillä näin korkeissa leireissä ei ollut vastuutahoa, joka huolehtisi leirin kunnosta, vaan jokaisen ryhmän omalle vastuulle jäi vastuullinen toiminta. Jo heti ensimmäisenä päivänä sen riskit realisoituivat, kun Heikki ensimmäisellä vessareissullaan päätyi pelastamaan kivillä liukastuneen ja jyrkänteeltä pudonneen miehen.
Auringon laskiessa olosuhteet Camp 2:ssa muuttuivat radikaalisti: lämpötila laski kymmeniä asteita ja lunta satoi jatkuvasti
Viimein auringon laskiessa Pablo saapui teltallemme tiedustelemaan vointiani.
– Olen todella iloinen, sillä kiipesit vahvasti ja vaikka välillä oli todella rankkaa, olit jatkuvasti hyvällä tuulella. Se on merkki siitä, että strategiamme toimii: et ole voimiesi äärirajoilla ja vuoristotautioireidesi tilanne pysyy hallinnassa. Huomenna tehdään nousu kohti Camp 3:sta. Meidän pitää olla tarkkana, jotta pysymme tilanteen herrana, Pablo katseli minua hymyillen ja kääntyi sitten osoittamaan sanansa koko teltan läheisyyteen kerääntyneelle tiimillemme:
– Good job everyone! This was definitely one of the toughest days on this expedition and everyone did really good. But now, rest. Tomorrow we go up again!
Julma vihlonta ohimoilla herätti minut. Hapuilin pimeässä makuupussin sisällä kelloa: 04 aamuyöllä. Kipu oli niin kammottava, että nukahdin takaisin vasta kaksi tuntia myöhemmin otettuani särkylääkettä ja juotuani runsaasti vettä.
Aamulla kalsa tunne kallossa ja turvonneet kasvot muistuttivat aamuyön vihaisesta kivusta. Ankea olo antoi tilaa iloisemmille ajatuksille vasta, kun kiipeilyryhmä oli siirtynyt leirin läheisyyteen jäätikölle harjoittelemaan seuraavassa leirisiirtymässä tarvittavia teknisiä taitoja; nousukahvan käyttöä ja köysilaskeutumista. Hautova kuumuus antoi osviittaa siitä, millaisia lämpötiloja ylempänä jäätiköllä olisi. Hikinen taival oli edessä!
Vaikka päänsäryn jälkimainingit hellittivät jo hiukan otettaan, mielialani ei parantunut. Oppaiden briiffi seuraavana päivänä tapahtuvasta ensimmäisestä Yukhin Peak -huiputuksesta ei tavalliseen tapaan sytyttänyt innostuksen liekkiä, vaan keho tuntui raskaalta ja mielessä leijui omituinen vastentahtoisuus. Hengästyin tänään kovin nopeasti, ja ikävöin tytärtä niin, että sydän oli solmussa. Itsetuntoni tuntui olevan aivan pohjamudissa.
Kaikesta huolimatta mittauksissa tulokseni olivat poikkeuksellisen hyvät huomioiden edellisen päivän nousuvauhtimme: happisaturaationi oli 88 ja leposyke 60 iskua minuutissa. Vaikka siltä olo ei tuntunutkaan, mittareiden perusteella akklimatisaationi eteni erinomaisesti. Mutta mielen menninkäiset eivät jättäneet minua rauhaan ja ne saivat minut käpertymään yhä syvemmälle itseeni.
Illallisella messijurtassa pöytäämme istui hymyilevä jättiläinen; Singaporessa asuva Pavel, joka oli nyt saanut akklimatisaatiorotaatiot loppuun ja valmistautui huiputukseen. Jutustelimme hänen kokemuksistaan ylempänä vuorella ja neljännen leirin pystytyksen onnistumisen todennäköisyyksistä. Oli hyvin epätodennäköistä, että 6200 metrissä sijaitsevan Camp 3:n ja huipun välissä olevalla harjanteella leiriytyminen onnistui. Mutta nelosleiristä huiputtavien onnistumisen todennäköisyys oli merkittävästi suurempi kuin alempaa Camp 3:sta lähtevien. Kuitenkin kaikki huippuharjanteella käyneet painottivat välileiriytymisen onnistumisen harvinaisuutta, sillä olosuhteet harjanteella ovat äärimmäiset.
ABC (Advanced Base Camp) oli viihtyisämpi kuin olin osannut odottaa. Huominen Yukhin Peak -huippu seisoi suoraan leirin takana 5100 metrin korkeudessa. Mutta kun seisoin illan pimeydessä ihailemassa ylläni kirkkaana loistavaa linnunrataa, tunsin jonkin olevan vialla. Päivän ainoa päiväkirjamerkintäni oli hämmentynyt ja lyhyt:
“Olo tuntuu oudolta. Pelottaa, ei erityisesti mikään ja kuitenkin kaikki. Tämä on saatava kuriin.”
PÄIVÄ 9: Yukhin Peak (5134 m) huiputus!
Täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisenäkin yönä, kivun salama halkaisi kalloni niin, että voihkaisin ääneen. Silmät tuntuivat kuin turvonneen umpeen, joten en vain saanut itseäni nousemaan, jotta olisin saanut vettä ja särkylääkettä. Koetin varovasti hapuilla makuupussia auki, mutta sen ulkopinta oli kostea. Olin ilmeisesti kuumeillut ja hikoillut pussin märäksi. Pussin avaaminen tarkoittaisi kylmän ilman hiipimistä iholle, mikä tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Joten painuin takaisin kosteaan pussiini ja käperryin pieneksi sykkyräksi.
Yukhin Peak (5100 m) , huippu on lumisen harjanteen korkein kohta vasemmalla
Jossain vaiheessa uni oli vienyt minut mukanaan. Aamulla oloni oli huomattavasti parempi, ja yön tuskailu oli kuin etäinen uni. Tunsin voimieni palanneen, ja vaikkei harmaa varjo täysin kadonnut mieleni laitamilta, hymyilin nyt aamuaurinkoon, kun nostimme reput selkään ja aloitimme vaelluksen kohti Yukhin Peakia. Tavoitteena oli kiivetä vuoren huipulle 5134 metriin ja yöpyä ensi yö hiukan huipun alapuolella. Näin saisimme ensimmäisen yön yli 5000 metrissä.
Vaellus alkoi siksakina nopeasti jyrkkenevää hiekkarinnepolkua. Ilma oli aikaisesta kellonajasta huolimatta reilusti yli 20 asteen. Selässä kannoimme noin 20 kiloa eli saman verran kuormaa kuin seuraavalle rotaatiolle lähdettäessä kantaisimme. Alkumatka sujui mainosti, vaikka jyrkäksi kivikoksi ja valuttavaksi hiekaksi muuttunut rinne ottivat nopeasti luulot pois kiipeilijöistä. Askeleeni kulki vakaasti ja rennosti ja nautin liikkeellä olosta.
Eräs vuorivaelluksen ominaispiirteistä on odottaminen, johon kuluu runsaasti aikaa. Odotetaan kehon sopeutumista ohueen ilmaan, sääikkunaa, omaa kiipeilyvuoroa reittien teknisissä kohdissa ja milloin mitäkin. Parhaimmillaan odottaminen on tehokas osuus kiipeämistä, sillä se tarjoaa lepoa ja mahdollisuuden ladata myös henkisiä akkuja. Mutta kun mieli on huonossa paikassa, odottamisen tarjoama tyhjiö antaa pelkojen ja huolten peikoille areenan mellastaa. Siksi oli aivan ihanaa päästä taas liikkeelle ja kuuntelin onnellisena kenkien rahinaa kiveä vasten.
Rinne jyrkkeni edelleen. Yksi askel muutti kaiken: nostin jalkani kiven päälle huomaamatta aavistuksenomaista hiekkakerrosta sen pinnalla. Siirtäessäni painon eteen ja ponnistaessani kiven päälle, kenkäni lipesi hiekalla. Liukastuksen seurauksena putosin kolmisenkymmentä senttiä kiven viereen, päädyin napakasti jaloilleni ja tasapainotin itseni nopeasti kiipeilysauvoilla. Kukaan ei edes huomannut pientä liukastusta.
Yukhinin valuttava hiekkarinne
Mutta jysähtäessäni maahan hampaani kolahtivat yhteen, ja jostain syystä tuo pieni kolhaisu vapautti saman päänsäryn, joka oli vainonnut minua edellisinä öinä. Otin särkylääkettä, piilouduin aurinkolasien taakse ja jatkoin matkaa nyt ohimolta toiselle risteilevien vihlaisujen tahtiin.
Ylittäessämme 4700 korkeusmetriä alkoi minulle tuttu vatsaoireilu. Olin odottanut sitä jo aiemmin, sillä yleensä se saapuu seurakseni jo ennen 4500 metriä. Akklimatisaatio oli siis onnistunut normaalia paremmin, mutta nyt oltiin selvästi ylitetty nousunopeusrajani.
Puolisen tuntia myöhemmin rinne jatkui loputtomana ja jatkuvasti jyrkempänä, kun jouduin myöntämään Pablolle, että olin ongelmissa. Argentiinalainen katsoi minua tutkivasti ja sanoi sitten:
– Asetu taakseni ja katso vain kantapäitäni. Pysy rytmissä ja älä pysähdy.
Tein työtä käskettyä. Pablo lähti liikkeelle, ja kiinnitin katseeni tiukasti hänen kantapäihinsä. Hain täsmälleen saman askelmitan ja aloin hengittää sen tahtiin. Hitaasti mutta tasaisesti etenimme rinnettä pitkin, ja löysin tasaisen rytmin, jota olisin voinut jatkaa loputtomiin. Muu ryhmä kiipesi aina välillä ohitsemme, mutta heidän pysähtyessään tauolle, kaakersimme tasaisen verkkaisesti ohi. Kaksi kertaa jouduin seisahtumaan oksennuksen noustessa suuhun.
– Älä oksenna. Menetät nestettä. Niele, jos suinkin pystyt, Pablo komensi napakasti ja taas tein työtä käskettyä ja nielin.
Noin kello 14, täysin kiipeilyaikataulussa iskimme hakut lumisen huippuharjanteen reunaan, ja varovasti kapealla jäälipalla nousimme viimeiset kymmenet metrit Yukhin Peakin huipulle 5100 metriin. Ensimmäinen huiputus oli onnistunut!
Yukhin Peakin huipulla
Olin suorastaan halkeamaisillani ilosta ja onnistumisen ylpeydestä. Olin osannut odottaa hankaluuksia, sillä 4000–5000 metrin keskivaihe on selvästi akklimatisaatiolleni haastava korkeus. Mutta olin tiennyt odottaa sitä ja selvinnyt siitä voittajana, ainakin jollain tavalla!
Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä laskeutuessamme hiukan huipun alapuolelle kohtaan, jossa oli tarkoitus leiriytyä, Pablo saapui viereeni. Hän polvistui, otti aurinkolasit silmiltään ja katsoi minua pitkään ennen kuin puhui:
– Seurasin sinua kiivetessäsi. Olet hyvin vahva; pärjäsit kuorman kanssa, et kompastellut ja pysyit hyvin vauhdissa mukana. Mutta sinulla on selkeät vuoristotaudin oireet. Täällä yöpyminen olisi liian aggressiivinen lähestyminen akklimatisaatioosi. Haluan, että sinä ja minä lähdemme alas.
Tuijotin Pabloa uskomatta korviani. Mutta minähän pääsin perille! Tein kaiken mitä käskettiin; nieleskelin jumalauta oksennuksenikin! Jäisinkö nyt muista jälkeen sopeutumisessani, jos en jäisi tänne? Vai oliko peli minun osaltani pelattu?
Kesti hetken ymmärtää, että mies on oikeassa. Pettymyksen kyynel taisi valua esiin aurinkolasin reunan alta, sillä mies tarttui rukkasen verhoamaan käteeni ja puristi sitä ystävällisesti.
Oppaan sana on laki, ja vaikka olin tikahtua huipulla leiriytymisen menettämisestä, nielin pettymykseni ja vaadin kiipeilypariani Heikkiä jäämään. Yö huippuharjanteella olisi hänelle upea kokemus ja vahvistaisi hänen akklimatisaatiotaan.
Niin autoimme harjanteelle jääviä pystyttämään teltat ja sitten lähdimme Pablon kanssa paluumatkalle. Matka sujui joutuisasti, sillä vain liuimme kengillä suurimman osan matkaa polveen ulottuvassa hiekassa kiviä väistellen. Saavuttuamme viimeisen leiriä edeltävän rinteen yläpäähän, istuimme juomatauolle ja pullautin suustani mielessä pyörineen ajatuksen:
– Muistan, kuinka muutama päivä sitten sanoit, että olet odottanut 25 vuotta päästäksesi tänne. Olen kauhean pahoillani, että vein sinulta mahdollisuuden kokea yö Yukhin Peakin huipulla.
Näkymä Yukhin Peakin huipulta
Pablo kääntyi katsomaan minua, hymyili lempeästi ja taputti käsivarttani:
– Vuorivaelluksen idea ja tärkein tavoite ei ole huiputus. Tavoite on olla täällä; elää ja kokea luonto ja vuori jokaisena päivänä sellaisena kuin se tulee. Huippu sitten tulee, jos se tulee, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka hieno tämä matka on. En haluaisi olla missään muualla kuin juuri täällä, tässä hetkessä, sinun kanssasi, kun käymme tätä keskustelua.
Vaivalloisesti nielin kurkkuuni nousseen palan, vilkaisin vaivihkaa Yukhin Peakin huipulle, jonka tuntumassa saatoin erottaa telttamme pieninä väriläiskinä. Sitten hymyilin Pablolle ja myönsin, että minulla taisi olla vielä paljon opittavaa. Hän pukkasi minua hymyillen olkapäähän ja niin me jatkoimme matkaa.
Leiriin saavuttuamme peseydyin ja kaaduin sitten hetkeksi nukkumaan. Herätessäni päänsärky oli laimentunut tasaiseksi jomotukseksi ja vatsa rauhoittunut lainehtivaksi mereksi. Päivällisellä jurtassa oli hiljaista, sillä paikalla olimme vain minä ja Pablo sekä pari muuta, sveitsiläisen kiipeilyryhmän jäsentä, jotka olivat niinikään joutuneet palaamaan alas nukkumaan. Tuijotin tuoksuvaa ruokavuorta kulhossani ja yritin keksiä keinon saada sen nieltyä, kun Pablo avasi keskustelun:
– Olen miettinyt parin päivän aikaisia oireitasi ja yöllisiä päänsärkyjä. Kuten aiemmin sanoin, oireiden kokonaiskuva on lievä vuoristotauti. Jos olisimme jääneet huipulle yöksi, luultavasti yön aikana oireesi olisivat vahvistuneet niin, että huomenna olisimme pakotettuja palaamaan base campiin. Teimme oikean päätöksen.
Opas katseli minua harmaan hiuspörrönsä alta ja pysyi hiljaa, kunnes vastasin myöntävästi. Sitten hän jatkoi:
– Sinun akklimatisoitumisesi selvästi vaatii perinteisempää climb high and sleep low -lähestymistä. Et ole ollenkaan ainoa, olen tavannut monia kaltaisiasi kiipeilijöitä. Ehdotan, että aloitat Diamoxin heti. Jos aloitat sen nyt, voit jatkaa nousua. Jos odotamme oireiden voimistumista, olemme luultavasti vuorokauden sisällä tilanteessa, jossa joudumme keskeyttämään.
Miljoona ajatusta sinkoili mielessäni. Aloittaisin siis vuoristotautilääkityksen nyt – mitä jos oireet vahvistuisivat silti? Olin nyt menettänyt yön yli 5000 metrissä eli olisin pahasti takamatkalla muuhun ryhmään nähden, kun nousisimme Camp 2:een 5300 metriin. Kestäisikö kehoni sellaista nousua?
Mutta Pablo oli oikeassa: joko aloittaisin lääkityksen nyt tai Peak Lenin olisi osaltani ohitse.
