Category: pelot

Vuorten kummitukset – Peak Leninin suurin haaste

Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).

Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.

Ajatusten kanssa Kaukasuksella

Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.

Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.

Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.

Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.

Khumbu-jäätikön laidalla vuorten huippuja tähyämässä, Nepalissa

Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.

Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?

Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.

Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.

Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).

Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.

Helpottunut Kathmandussa

Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.

Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.

Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.

Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.

Huiputus on siis alkanut.

“Onko vuorikiipeily vaarallista?” – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat

Vuorikiipeilijöitä sanotaan rohkeiksi. Lapsesta asti olen halunnut olla rohkea, aina ja kaikessa.

Parikymppisenä Kalifornian reissulla olin uimassa syrjäisellä uimarannalla, kun jouduin merivirtauksen imaisemana veden alle. Mielessäni on edelleen kirkkaana muisto siitä, kuinka vesi riepotteli kroppaani kuin tahdotonta räsynukkea. Pyörivä virtaus paiskasi minut vasten hiekkapohjaa kerta toisensa jälkeen, kunnes en enää tiennyt, missä suunnassa vedenpinta oli. Kehoni muistaa edelleen, miltä tuntui, kun ilma hakkautui ulos keuhkoista ja tilalle tulvi merivettä. Iho hiertyi vereslihalle pohjan hiekkaa vasten. Jokaisella pyöräytyksellä yritin tarrata pohjaan kiinni, mutta siellä ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Vain loputtomasti hiekkaa. Lopulta annoin periksi.

Kummallista on, etten muista paniikin tunnetta. Sen sijaan muistan oudon rauhallisuuden, joka täytti mieleni. Tuntui kuin aikaa olisi kulunut paljon, vaikka todellisuudessa luultavasti puhutaan pienestä hetkestä. Elämä ei vilistänyt silmissä, mutta mielessä kävivät sisarukset ja vanhemmat, jotka olivat toisella puolella maailmaa tietämättä, että meri oli ottamassa minusta voiton. Mutta en ollut peloissani. Ajatukseni olivat enemmänkin toteavia ja muistan ajatelleeni:
– Ai näin tämä päättyy. Aika jännä, että piti tulla maailman toiselle puolelle kuolemaan.

Virtauksen voimakkuus oli yllättänyt myös mukanani olleen kalifornialaisen ystäväni. Hän on tottunut virtauksiin ja tietää, kuinka tuossa tilanteessa pitää toimia. Niinpä hetken kamppailtuaan hän pääsi pintaan. Huomattuaan, ettei minua näkynyt, lähti hän etsimään. Onneksi vesi ei ollut kovin syvää, ja hän sai raahattua minut rannalle.

Seuraava sekava muistikuvani on siitä, kun oksensin rannalla merivettä ja minua sattui joka paikkaan. Silmät, suu, korvat ja nenä olivat täynnä suolaa ja hiekkaa. Haavoja kirveli, mustelmia jomotti ja kesti hyvän tovin ennen kuin hengitys kulki taas.

Selvisin ilman suurempia fyysisiä vauroita, mutta veteen en mennyt vuosikausiin.

Tyttäreni, peloton vesipeto kesällä 2015

Kunnes lapseni syntyi. Hän on aina rakastanut vedessä leikkimistä ja uimista, ja olen tehnyt parhaani, ettei hän huomaisi pelkoani. Mutta jo hyvin pienestä asti hän sanoi aina uimarannalle mennessämme:
– Äiti ei ui.

Tytön ollessa kaksivuotias, olimme ystäväperheen mökillä. Lapset leikkivät rantavedessä traktorin sisäkumien kanssa muutamien aikuisten vahtiessa heitä. Itse istuin hieman kauempana hiekalla juomassa kahvia. Vaikka vahtivuoro oli muualla, tottumuksesta toinen silmäni oli kiinni lapsissa.

Tytär keekoili traktorinrenkaan sisällä, kun eräs lapsista vahingossa pukkasi kumin syvemmälle veteen. Kun jalat eivät enää ylttäneet pohjaan, tyttö parahti. Vettä oli vain ehkä puoli metriä, mutta uimataidottomalle pikkutytölle se oli liikaa ja hän molskahti pinnan alle.

En ajatellut mitään. Ennen kuin kukaan rannassa seisseistä ehti liikahtaa, loikkasin pystyyn ja juoksin vaatteet päällä järveen. Hätäännykseni oli niin suuri, että viimeiset minua ja tytärtä erottaneet metrit ylitin loikkaamalla vatsalleni veteen. Olin itse veden alla, kun tartuin tyttöön kiinni ja nostin hänet pintaan. Rannalla tuli itku. Meiltä molemmilta.

Tapahtuman jälkeen tajusin, etten voisi vältellä vettä lopun elämääni. Aloin totutella siihen; kahlailla rantavedessä aina silloin, kun tyttö oli uimassa. Pikkuhiljaa uskaltauduin uima-altaaseen. Mutta aina vaan avovedet, myös järvet, aiheuttivat paniikinomaisen reaktion. Muutaman kerran olen kokeillut järvessä uimista varovasti, mutta aina tilanne on päättynyt hätääntymiseen. Olen ulkomaanmatkalla kahlannut polviani myöten mereen ja istunut sitten pohjaan todistaakseni, että pystyn siihen. Pari vuotta sitten pääsin Barcelonassa uimaan olympialaisissa käytettyyn altaaseen ja en halunnut jättää sitä kokematta. Uin yhden kerran kisa-altaan päästä päähän. Tunsin, kuinka uimataitoni oli ruostunut ja vaikka kaakeloidussa altaassa vesi ei niin hirvittänyt, sydämen syke jyskytti jatkuvasti korvissa ja olo oli hermostunut.

Talvella 2015 valmistauduin ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuuni, ja minua neuvottiin, että valmistautumiseen kuuluu myös omien henkisten rajojen koettelu. Toinen asia oli, että kehoa tulisi karaista kylmiin olosuhteisiin. Tovin välttelin edessä olevaa ilmiselvää haastetta: olisiko kylmää inhoavalle ja vettä pelkäävälle mitään parempaa ja pahempaa tapaa karaistua ja testata henkisiä voimavaroja kuin avantouinti?

Ystäväni tiesi tarinani ja päätti auttaa minua. Niinpä hän lähti mukaani ja niin menin ensimmäistä kertaa elämässäni avantoon (koko stoorin voit lukea täältä: Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily ). Se oli kamalaa, ja vannoin, etten tekisi sitä enää koskaan.

Vellihousu matkalla avannolle

Olin väärässä.
Viime syksynä avantouintia harrastava ystäväni raahasi minut julkiselle rantasaunalle puoliväkisin. Kolmesti kävimme löylyssä ja sitten laskeuduimme metallisia portaita peräkanaa viileään järveen. Jäin portaiden päähän ja puristin kaidetta rystyset valkoisina. Ystäväni seisoi edessäni reisiä myöten järvessä, kasvot minuun päin ja näki ilmeestäni, miltä minusta tuntui. Hän ei sanonut mitään ja antoi minun käydä oman sisäisen kamppailuni. Niin minä kohtasin pelkoni, astuin rappusten viimeisen askelman… ja kyykistyin rantaveteen.

Ensilumen sataessa olin käynyt saunalla ja järvessä kymmenisen kertaa ja kerran uinutkin ihan oikeasti. Ihan hiukan, muutaman metrin vain. Se oli yhtä kamalaa kuin ennenkin, mutta menin veteen vielä uudestaan. Ja seuraavalla viikolla ehdotin itse “lätäkkö-reissua”.

Niinpä kun tallustelimme peräkanaa lumista polkua saunalle ja pidin normaalia hermostunutta jäpätystäni veteen menemisestä, saunakaverini kääntyi katsomaan minua hymyillen:
– Alkaa olla muuten aika näennäistä tuo vastustelusi, kun tänäänkin itse halusit tänne.

Totta. Muutaman kuukauden jälkeen ostin jopa kausikortin saunalle. Vaikka edelleenkään en tykkää uimisesta. Enkä tykkää vedestä ja aina tulen luultavasti avovesiä vierastamaan. Mutta jokin minua vetää saunalle. Vaikka vuorikiipeilyn näkökulmasta karaistuminen ja henkisen kantin testaus on taas ajankohtaista, lajitreeni ei ole se, mikä minua avantoon houkuttelee. Ehkä se on vapaus, sillä enää pelkoni ei kahlitse minua.

Peloista

Unessa lunta oli kaikkialla. Olin jumissa vyötäröä myöten hangessa ja pystyin vain vaivoin liikuttamaan ylävartaloa. Haparoin valjaitani. Köyden toinen pää oli lumen alla. Oli hiljaista lukuunottamatta vaatteiden kahinaa ja lumen sihahtelua, kun kauhoin sitä sivuun. Olin yksin. Oli kuuma ja kylmä yhtä aikaa, tukahduttavaa.

Ponkaisin henkeäni haukkoen istumaan aamuyön hämärässä. Hetken kuluttua sain tempaistua itseni unimaailmasta takaisin omaan vuoteeseeni. 
Lähtöön on aikaa kolme viikkoa. Olen innoissani. Jännittynyt. Välillä pelottaakin vähän.

Janiina Ojanen

Minua ei huoleta fyysinen kuntoni tai henkinen kanttini. Olen tehnyt parhaani. En ole huolissani tiimistäni: minulla on oppaana huippuammattilainen Pette ja kiipeilypariini Lakuun luotan täysin. Valmistelut on tehty ja varusteet hankittu.  

Minua mietityttävät asiat, joihin en voi vaikuttaa. Mielessä ovat tottakai käyneet sääolosuhteet, railot, putoilevat kivet, lumivyöryt ja muut sen sellaiset. Akklimatisoitumisen epäonnistumisen ja vuoristotaudin mahdollisuus: entä jos kroppa ilmoittaa 3500 metrissä, että matka jää tähän? On ihan luonnollista (ja tervettä) miettiä riskejä ja oman kontrollin ulottumattomissa olevia tekijöitä, vaikka päävastuu turvallisuudesta on Pettellä ja vaikka Mont Blancilla käy vuosittain paljon kiipeilijöitä. Tiedän, ei se mikään K2 ole.

Mutta kyse on muustakin kuin turvallisuudesta tai huiputuksesta. Minä en pelkää tai huolehdi huiputuksen epäonnistumista. Pää riittää tai ei. Voimat riittävät tai eivät. Tulen joka tapauksessa vuorelta voittajana. Kunhan vaan saan koettaa, mihin pystyn. Mutta jos esimerkiksi sääolosuhteet estävät huiputukseen lähtemisen, se voi ottaa aika tiukille. Miten pettymyksen tunteet ylitetään, jos ei saa edes yrittää suoritusta, johon on valmistautunut melkein vuoden?

Minua huolettaa tyttäreni. Hänelläkin on elokuussa oma vuorensa: hän menee elämänsä ensimmäiselle partioleirille ja nukkuu kolme yötä metsässä. Se on pisin aika, jonka hän on ollut lähiperheestä erossa. Lähtöni Mont Blancille tapahtuu partioleirin aikana. Siitä syystä alunperin hiukan puntaroin tytön leirille lähtöä. Hän raivostui ja vastasi “oletko varma” -kysymyksiini kipakasti: 
– Tietenkin haluan! Tää on just se syy, miksi mä alunperin partioon halusinkin! Jos et anna mun mennä, en puhu sulle enää ikinä!
Pieni vuorenvalloittajani. 
Olen päättänyt olla kertomatta tytölle tarkkaa lähtöpäivääni etukäteen. Siten hän voi mahdollisimman rauhassa valmistautua omaan jännittävään hetkeensä. Isänsä kertoo sitten minun olevan reissussa, kun leiri on ohi. Olen myös jutellut leirille lähtevien aikuisten kanssa ja he ovat tietoisia tästä “erikoistilanteesta”. 
Vanha kansa sanoo: “Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää.” Totta, pyörittelemällä huolia liikaa mielessään yleensä vain kadottaa mittasuhteet. Niinpä en istuskele mietiskelemässä tulevaa, en murehdi käsi poskella tai tee mentaaliharjoitteita. En vietä unettomia öitä pohtien riskejä ja läheiseni eivät, ainakaan minun mielestäni, joudu kuuntelemaan toistuvasti Mont Blanciin liittyviä analyyseja tai suunnitelmia. (Ainakaan vielä.)

Mutta minua jännittää, pelottaakin välillä, ja niin kuuluukin olla. Eihän se muuten olisi haaste ja itsensä ylittäminen. Monet muut ovat tehneet tämän ennen minua, ja maailmassa on suurempiakin haasteita. Mutta tämä on minun vuoreni, minun unelmani.

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi. Se on sitä, että ei anna pelon lamaannuttaa itseään.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén