Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).
Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.
Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.
Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.
Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.
Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.
Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.
Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?
Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.
Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.
Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).
Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.
Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.
Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.
Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.
Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.
Huiputus on siis alkanut.
