Category: salitreeni Page 1 of 4

Kymmenen viikkoa lähtöön – miltä näyttää Ushba-treeni?

– Arrrg!

Polte vatsalihaksissa, molempien pohkeiden yhtäaikainen kramppaus ja silmiin valuva, kirvelevä hikivirta puskevat suustani ulos murinan, kun uupuneena pusken yli 20 kiloa itseäni painavampaa metallikelkkaa viimeisen metrin ja lysähdän sitten polvilleni huohottamaan. Palkintokin saapuu samantien. Endorfiinit tuovat muassaan onnen aallot ja mielikuvan maalista; uhkaavien pirunsarvien lailla taivaanrannan leikkaavasta tuplahuippuisesta vuoresta.

Siitä on pian kaksi vuotta, kun viimeksi oikeasti näin Kaukasuksen vuoristossa, Georgian ja Venäjän rajalla sijaitsevan Mount Ushban. Seisoin tuolloin Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin, huipulla, jonne olimme kiivenneet pohjoispuolen karua ja raskasta reittiä. Se oli toinen yritykseni Elbrusilla. Sen pohjoisreitille Ushba ei näy ennen huippuharjannetta, joten Kaukasuksen Matterhorn -lempinimeä kantava vuori oli kuin voitonmerkki. Nähdessäni sen tietäisin olevani niin lähellä Elbrusin huippua, että vaikka konttaisin perille.

Kun sitten noustavaa ei enää ollut, pysähdyin katsomaan edessäni leviävää teräväsärmäistä vuoristoa ja katseeni etsi Usbhan kuin rakastetun väkijoukosta; nopeasti ja kaivaten. Se oli yhtä kaunis kuin edelliselläkin kerralla.
Kun tuli aika lähteä Elbrusin huipulta alas, vilkaisin vielä kerran olkani yli Ushbaa ennen kuin se katosi harjanteen taakse ja hymyilin hiukan haikeana mutta tyytyväisenä tietäen, että minulla oli syy palata Kaukasukselle.

Vuorikiipeily on kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle hyvä koulu, sillä siinä todella pelataan “pitkää peliä”. Ensimmäisen kohtaamiseni Ushban kanssa ei nimittäin ollut edellä kuvattu vuoden 2019 hetki, vaan ensi kerran iskin silmäni vuoreen vuonna 2016, ensimmäisellä Elbrus-yritykselläni (tarina täällä: Elbrus high way ja base camp). Tuolloin oppaamme Victor totesi suorasanaisesti, etteivät taitoni vielä riittäisi pahamaineisen kaunottaren valloitusyritykseen – eikä Elbrusin huiputuskaan onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Elbrusin kuitenkin huiputin kaksi vuotta myöhemmin (tarina alkaa täällä: Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle).

Ushbaa olen odottanut viisi pitkää vuotta. Odottanut ja harjoitellut.

Ushba, kuva: Alex

Viime syksynä Matterhornin traverse-huiputuksen (kiipesimme vuoren yli Italiasta Sveitsiin) jälkeen lopulta sekä minä että kiipeilyparini Heikki uskoimme olevamme valmiita Ushballe. Italialainen luotto-oppaamme Fabrizio tutki vuorta reittikuvausten ja satelliittikuvien avulla ja arveli meidän pärjäävän siellä. Georgiasta löytyi venäläinen vuoriopas Alex, joka tutkittuaan kiipeily-cv:mme ja haastateltuaan meitä lupautui opastamaan Ushballe.

Ushba on vähemmän tunnettu, ja esimerkiksi suomalaisten kiipeilijöiden joukosta en ole onnistunut paikantamaan kuin pari vuorella käynyttä. Kenelläkään ei ole juuri hyvää sanaa sanottavana vuoren olosuhteista. Kumpikin taho, joiden kanssa juttelin, suositteli valitsemaan jonkin toisen vuoren. Mutta olen odottanut puoli vuosikymmentä ja aion yrittää.

Kun edessä on suuri haaste, valmistautumisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Tämän treenikauden olemme kiipeilyparini Heikin kanssa harjoitelleet Steve Housen ja Scott Johnstonin Training for the New Alpinism -metodilla. Se on monin tavoin erilaista siihen nähden, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta nautin sen systemaattisuudesta.

Nyt kun harjoituskaudesta on käynnissä viimeinen kolmannes, olemme siirtyneet yleiskunto- ja kestävyysvaiheesta tavoitekohtaiseen harjoitusvaiheeseen eli treenin sisältö painottuu maksimikestävyyteen, joka on tärkeää Ushballa. Hikinen tamppaus isoissa kengissä rappusissa on siis tullut tutuksi, samoin pitkät, matalan sykkeen kestävyyslenkit pyörällä ja juosten. Joogasta on tullut keskivartalon voiman ja liikkuvuuden ylläpidon korvaamaton väline. Uusi menetelmä tuntuu sopivan minulle, sillä loukkaantumisia on ollut huomattavasti aiempia vuosia vähemmän.

Hikistä rappuspunnerrusta, kun viisaammat ovat jäätelöllä tai uimarannalla

Kestävyystreeni on välillä aika puuduttavaa ja oikean syketason ylläpitäminen laskee tekemisen tempoa alemmas kuin kilpailuhenkiselle olisi mieluisaa. Siksipä viikottainen maksimivoimatreeni on muodostunut ihan suosikkitreenikseni: kerran viikossa, tunnin ajan saa vetää täysillä!

Tällainen on tämänhetkinen ohjelmani:

Alkulämmöt otan crosstrainerilla ja yhdellä kierroksella harjoitusohjelman Killer Core -treenin itselleni vaikeimpia liikkeitä: vatsalihaksiin kayak-soutu 16 kg kahvakuulan kanssa, kokonaisvaltaisen kammottava “2 point / 3 point” (teen sen yhdistelmänä molempia eli ensin jokainen raaja vuorollaan ylös ja sitten ristikkäiset käsi ja jalka yhtä aikaa ilmaan), Hitlerin koira (kammottava, mutta hyvin kuvaava nimi!) tai super-push ja keskivartalon lihakset koetukselle laittava Crane Pose -jooga-asana (tunnetaan myös Crow-nimellä).

Lämmittelyn jälkeen tehdään vain neljää kokonaisvaltaista liikettä kolme kierrosta, vähillä toistoilla, 80–90 % maksimivastuksesta. Settien välissä tulisi olla 5 minuutin tauko (tosin harvoin maltan odottaa näin kauan, joten teemme Heikin kanssa vuorotellen).

Boksille nousu painojen kanssa, minulla tällä hetkellä painoa 60 kg.

Vinopenkki käsipainoilla, tällä hetkellä minulle 17,5 kg painot (mistä olen aika ylpeä – minulla on ollut yläselän kanssa haasteita, joiden vuoksi tämä ole ole ollut helppoa)

Lankutus 10 kilon lisäpaino selän päällä

Kelkan työntö 3 x 30 metriä, minulla painoa 90 kg

Kelkka itsessään painaa 45 kiloa, lisäksi lastataan toinen saman verran levypainoina, matkana 15 metrin rata edestakaisin kolmesti.

Treeni kestää reilun tunnin ja sen jälkeen koko kroppa on ihanan kamalasti uuvuksissa.

Viimeksi tosin keksimme vielä lisätä treenin perään 3 x 60 sek käsikävelyn juoksumatolla.


Tämä on ollut pisin taukoni kiipeilystä, Matterhornin ja Ushban välissä on kokonainen vuosi. Pitkien odotuskuukausien aikana on välillä tuntunut kuin tavoite olisi vain etäinen uni, ja treeni on ollut kuin mekaanista toistoa (vaikka kyllä nautin urheilusta).
Mutta nyt ilmassa on taas uudenlaista sähköä ja ihon alla muurahaisia. Lähtöön on kymmenen viikkoa!

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen “valmentaja” ja “vuorikiipeily” heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.
Janiina Ojanen Tapio Kamppi
Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa “no, kehu nyt” -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

“Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.
Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.
Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on “mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä”. Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka.”

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

“Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.
Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.
Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)
Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 
Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa.”

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

“Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.
Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut “vuorenvalloituskunnossa”. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!”

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

“Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.
Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.
Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!”

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Kiitos.

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti “kreisiperheeksi”.  Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan “Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen” -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.

Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: “Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu.”

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: “Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa.”

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: “terapialenkeillä” kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: “No, kehu nyt.”

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että “eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria”. Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Page 1 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén