Joskus vuoret saapuvat omituisiin hetkiin odottamattomalla tavalla. Eilen astuin ulos kotiovesta kello 04.45 aamuyöllä. Olin lähdössä työmatkalle aikaisella aamulennolla, – mutta ei eksytä siihen, se ei ole tarinan kannalta relevanttia.

Ulkona oli pilkkopimeää ja kymmenisen pakkasta. Ei siis mikään hyytävä pakkasyö, mutta liian lyhyestä unesta tahmea kehoni hytisi vuorettoman villakangastakkini sisällä. Ohutpohjaiset Converse-tennarit lipsuen liukastelin pihan halki ja kirosin sisälle unohtuneita hansikkaita: jos nyt kaatuisin, kämmenet olisivat taatusti verillä.

Sitten se tuli: vastentahtoisuuden kouraisu vatsanpohjassa. Koko kehoni pyysi palaamaan sänkyyn ja unohtamaan tällaiset järjettömän aikaiset lähdöt ja kylmän ulkomaailman. Edessä oleva pitkä työpäivä lukuisine tapaamisineen tuntui neljän tunnin yöunien jälkeen kammottavalta ajatukselta. (Jos olet tavannut minut, tiedät, että olen puhelias ja hyppään varsin auliisti uusiin tilanteisiin. Jos tunnet minut hyvin, tiedät, että olen ekstrovertiksi olosuhteiden pakosta muovautunut introvertti, jolle nuo tilanteet, joihin itseni jatkuvasti haastan, ovat aika uuvuttavia ja eivät ollenkaan helppoja.)

Mutta kaiken nihkeyden keskellä minut täytti omituinen lämpö ja tuttuuden tunne. Kesti hetken ymmärtää, mistä oli kyse: täsmälleen tuo sama vastenmielisyyden aalto velloo vatsassani vuorilla, kun huippupäivän yönä seison leirissä täysissä varusteissa valmiina lähtöön. Minua alkoi naurattaa. Vaikka edellä kuvasin, ettei työedustus ole minulle helppoa, – ei se nyt kuitenkaan läheskään huiputukseen verrattava ponnistus ole.

Miksi kehoni heitti arkiseen hetkeen tunteen, jonka koen yleensä vain vuorilla? Johtuiko se väsymyksestä, vuorokauden ajasta – tai ehkä kylmyyden hiipimisestä vaatteiden läpi iholle?

Pimeän taksin lämpöisellä takapenkille hymyilin mustalle yötaivaalle. Tuo tuttuakin tutumpi möyrintä vatsanpohjassa oli tuonut mieleeni lukuisia öitä, joina olen seissyt vuorimajan tai teltan edessä, haistanut jäätikön tuoksun, tuntenut repun raskauden harteilla ja ohuen ilman synnyttämän paineen rintalastan kohdalla – se tunne, ettei syväkään henkäys ihan täytä keuhkoja.

Kesti monta vuotta oppia rakastamaan tuota hetkeä: Mitä tahansa voi tapahtua. Varmaksi tietää vain se, että edessä on raskaita tunteja, jotka haastavat kehon ja mielen äärimmilleen.

Mutta samalla nuo tunnit ovat vapautus, ihana oikeutus olla täysin ja sataprosenttisesti tässä hetkessä.

Tiesitkö, että olemassa on termi “epämukava totuus”, joka tarkoittaa tietoisuutta siitä, että isossa kuvassa olet mitätön. Edes historiamme suurmiehillä ei ole merkitystä universumin mittakaavassa, elämämme on lyhyempi kuin muurahaisen hengenveto (vetääköhän muurahainen henkeä?). Olemme pienempiä ja merkityksettömämpiä kuin yksittäiset hiekanjyvät Saharan autiomaassa.

Ihminen on tarkoitustaan etsivä olento, ja niinpä merkityksettömyyden oivallus on meille ahdistavaa. Se saa toiset masentumaan, jotkut kääntymään uskonnon tai vaikkapa pullon puoleen. Kieltäydymme uskomasta sitä todeksi. Ehkä joku muu on merkityksetön, mutta kyllä MINULLA on väliä.

Mutta minusta se on ihanaa! Vuoren harjanteella olen hiekanjyvänen tuulessa. Koko maailma on jalkojeni juuressa, muttei se tarvitse minua mihinkään. Olen vapaa. Ja silloin minut täyttää rauha.

Liukastellessani pihan halki kohti parkkipaikan laidalla odottavaa taksia en tuntenut rauhaa. Olin väsynyt, ehkä vähän ärtynyt ja aavistuksen stressaantunut edessä olevan päivän tiukasta aikataulusta. Ja juuri siinä hetkessä, kun sitä ehkä eniten tarvitsin, palasivat vuoret vatsanpohjaani muistuttamaan, että olen vapaa.

Eikä hymy ole sulanut kasvoiltani vieläkään, sillä Kilimanjarolle lähtöön aikaa kuukausi.