Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Mount Everest Base Camp vaellus

Päivä 11: Gorakshep – Namche Bazaar

Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.

Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”

Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua.
Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.

Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.

Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!

Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea

Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.

Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.

Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.

Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat

Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.

Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…

Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!

Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:

– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.

Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.

Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!

Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.

Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?

Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin

Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla

Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.

Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman.
Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.

Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.

Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.

Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.

Hyvästit Hillary Bridgelle

Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.

Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:

– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!

Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:

– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.

Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!

Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.

Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.

Väsyneet mutta onnelliset takaisin Luklassa

Previous

Huippupäivä: Mount Everest Base Camp

Next

Jännitysnäytelmä metsässä – Vuorenvalloitus 2022 loppuhuipennus

1 Comment

  1. Anonymous

    jestas, mikä loppuhuipennus, iha ku elokuvis, uskomatonta! Onneks reissu ohi taas kerran t. Leena

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén