Category: euroopan korkein vuori

Matka kohti Mount Elbrusia alkaa!

Upotin kasvot tyttären hiuksiin ja yritin huomaamattomasti nuuhkia mansikkashampoon tuoksuisista hiuksista mahdollisimman suuren varaston tuleville päiville. Tytärtä eivät enää nykyään äidin vuoriseikkailut jännitä, mikä on huojentavaa. Silti minulle eron hetki ei ole yhtään helpompi. Tälläkään kertaa en pienen selän kadottua näköpiiristä välttynyt kyyneliltä ja ne maistuivat yhtä kitkeriltä kuin edellisinäkin vuosina.
Mutta annoin niille luvan tulla, ja hetken kuluttua tuntui kuin raikas tuulahdus olisi pyyhkäissyt lohduttavasti poskeani. Olisin voinut vaikka vannoa sen tuoksuneen vuori-ilmalta, mutta avatessani silmät olin yhä eteisessä.

Matkavalmisteluiden viimeiset päivät ovat olleet uskomattoman hektisiä. Kuin koko maailma pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Olen tuskin ehtinyt nukkua. Vaikka arjen kiire tuntuu valuvan aivan lähtöä edeltäviin hetkiin asti, on ihanaa huomata, että väistämättömästi tuttu tunne alkaa vyöryä esiin.

Toissayönä istuimme kiipeilyparini Heikin kanssa keskellä eteisen lattiaa valtavan varustekasan keskellä ja ihmettelimme, kuinka saisimme ne mahtumaan laukkuihin. Pakkaustohinan keskellä tunsin syvää iloa noiden tuttujen esineiden näkemisestä. Silitin hakun terää, oikaisin kierteellä olevat valjaat, kiedoin remmit melkein hellästi jäärautojen rungon ympärille.

– Be safe! toivottivat työkaverit seuraavana päivänä työpäivän päättyessä, kun astelin ulos toimistolta. Rappukäytävässä minun oli pakko päästää pieni ilon äännähdys, koska tunsin lähtötunnelman alkavan virrata vereeni.

Vielä illalla tuli tieto, että Aeroflot on perunut lentomme, ja lähtöaika meni uusiksi. Tuntuu kuin kiipeilyreissuihin liittyisi olennaisesti se, että suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja jopa lentoaikataulut noudattavat tuota sääntöä. Suorastaan kotoisaa.

Hämärtyvässä alkukesän illassa istuin kaikessa rauhassa tekemättä mitään.
Minä rakastan tätä hetkeä. On aika jättää hetkeksi kaikki. Lähteä vuorille.

Sininen hetki Monte Rosalla 2015

Viisi päivää Elbrusille lähtöön – ollaanko valmiina?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Elbrusille
Elbrusin olosuhteita varten kasvojen suojaukseen suositellaan
hankittavaksi muutakin kuin korkea kaulus

Tätini kysyi viikonloppuna perhejuhlissa, pääsenkö ensi viikon lauantaina serkkuni valmistujaisiin. Jäin miettimään kuumeisesti, mitä ensi lauantaina tapahtuisi. Tuntui, että jotain pitäisi muistaa. Hetken kuluttua tätini ilme muuttui hiukan kiusaantuneeksi, ja tajusin, että olin unohtunut tuijottamaan häntä mitäännäkemättömin silmin kaivellessani mieleni syövereitä.
Samalla hetkellä tajusin, että kyllä minulla todellakin on jotain erityistä ohjelmaa tulevana lauantaina: Elbrus-seikkailu alkaa!

Älä käsitä väärin, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta kevät on lentänyt ohitse niin nopeasti, että tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että lähtöön on aikaa vain muutama päivä.

Tässä lyhyt yhteenveto matkaohjelmastamme:
Lauantaina ennämme Helsingistä Moskovan kautta Mineralnye Vodyyn ja jatkamme sieltä matkaa autoilla Baksan laakson halki Elbrusin alueelle Terskolin kylään. Seuraavana päivänä aloitamme akklimatisoitumisen kiipeämällä Cheget-vuorella noin 3000 metriin. Kolmantena päivänä nousemme Elbrusille perusleiriimme tynnyrimajoille 3800 metriin, mistä seuraavien päivien aikana teemme harjoitus- ja akklimatisoitumisnousuja Diesel-majalle ja Pastukhov-kiville. Pari päivää akklimatisoidutaan, valmistaudutaan ja harjoitellaan kiipeilytekniikoita. Kuudentena päivänä on ensimmäinen mahdollisuus yrittää Elbrusin huiputusta eli nousta Euroopan mantereen korkeimmalle huipulle 5642 metriin. Vuori on tunnettu nopeista olosuhdevaihteluista, joten meille on varattu pari vaihtoehtoista huiputusyrityspäivää.

Tällä kertaa en voi kertoa tarinaa samalla, parin päivän viiveen tahdilla kuin aiemmin olen tehnyt. Emme käy välillä alhaalla laaksossa, eli en pääse yhteyksien ääreen, vaan olemme lähes koko ajan “offlinessa”. Se on ihanaa hektisen kevään jälkeen ja antaa myös mahdollisuuden käyttää jokainen hetki nauttimiseen. Ja lupaan, että se pieni musta vihko, joka on aiemmillakin reissulla kulkenut mukana muistiinpanoja varten, tulee olemaan takkini rintataskussa nytkin.
Palattuamme vuorireissusta paluu arkeen on välitön, ja lähden suoraan työmatkalle toiselle puolelle maailmaa. Mutta lupaan tehdä parhaani, jotta saisin kuulumiset tänne mahdollisimman nopeasti. Halutessasi saada pientä ennakkotietoa voit käydä kurkistamassa Facebook-profiiliani: sinne laitan julkisina päivityksinä kuvia ja lyhyempiä päivityksiä matkan etenemisestä aina, kun se on mahdollista.

Mutta takaisin Elbrusille:
Teknisesti edessä oleva suoritus ei ole vaikea, sillä reittimme Elbrusin huipulle on vaelluskiipeämistä. Mutta aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että kun nousee yli 4000 metriin, mikään ei enää ole helppoa, ja vaikeusaste kasvaa nopeasti. Pahoinvointi, krampit ja päänsärky ovat erittäin tavallisia seuralaisia, ja nukkuminen voi olla hyvin hankalaa. Liikkuminen on hidasta ja uuvuttavaa. Varsinkin tämän reissusuunnitelman mukaisella, suhteellisen lyhyellä akklimatisoitumisajalla kiipeäminen voi olla erittäin raskasta. Korkealla ollessa leposyke pyörii helposti 90 iskun tienoilla ja pelkkä kävely nostaa sen nopeasti lähelle 120 iskua minuutissa.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Vaikka kiipeilyyn ei liity vaikeita teknisiä osuuksia, huippupäivän pituus on kunnioitettavat 1800 vertikaalimetriä ja huiputusyrityksen kesto saattaa olla 16 tuntia. Energiaa kuluu valtavalla tahdilla, mutta syöminen ei yleensä pahoinvoinnin vuoksi minua juuri houkuta. Nesteytys on äärimmäisen tärkeää. Se on yksi niistä harvoista asioista, joilla luultavasti voi vaikuttaa vuoristotaudin syntymiseen ehkäisevästi (täällä lisää vuoristotaudista: Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä). Samaan aikaan kaikki mukana oleva neste kannetaan itse, ja kuorman minimoimiseksi pitkään huippupäivään voi varautua noin kahdella litralla juotavaa.

Elbrus on tunnettu, paitsi jumalaisen kauniista auringonnousuista, myös hankalista olosuhteista. Vuorella on erittäin kylmää ja tuulista. Myrskyt nousevat nopeasti ja ovat vaarallisia. Jokainen kiipeilykokemus on yksilöllinen, mutta kaikki lähteet muistuttavat, että Elbrusilla olosuhteiden vaikutusta ei missään nimessä tule väheksyä.

Takkitestausta kotioloissa
– kyllä, huiputustuuletus onnistuu!

Olosuhteita ajatellen olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päivittäneet varusteitamme Kaukasuksen ja muiden tulevien kiipeilysuunnitelmiemme vaatimustasoon. Tärkein yksittäinen varuste ovat tietenkin kiipeilykengät. Jykevillä (ja painavilla) Baruntseillani pitäisi pärjätä jopa 7000–8000 korkeusmetriin. The North Facen paksu toppatakki saapui Jenkeistä monen mutkan kautta ja myös kasvojen suojaus on nyt optimoitu, kuten tekstin alussa oleva kuvakin osoittaa.

Olen niin innoissani! Lähestyvä seikkailu saa sydämen sykkimään ja veren kuplimaan ilosta.

Rinnallani on paras kiipeilypari, mitä kuvitella saattaa, ja olemme yhdessä viettäneet lukemattoman määrän tunteja käyden läpi kiipeilyyn liittyviä asioita ja ajatuksia. Vaikka treenaus ei ole nyt kevään aikana onnistunut ihan toivotulla intensiteetillä, uskon olevani riittävässä kunnossa. Sanotaan, että vaikka kiipeily on fyysisesti erittäin vaativa laji, 70 % suorituksesta tehdään pään sisällä. Mieleni on valmis ja olo malttamaton.

Olen niin kaivannut vuorille; sitä yhtäaikaista suuruuden ja pienuuden tunnetta, hiljaisuutta ja syvää rauhaa, joka syntyy, kun kuulet vain jäärautojen ja hakun rouheen jäätikön pinnassa ja oman huohotuksesi. Sitä henkistä taistelua oman itsen kanssa, kun huippuharjanteella jokaisella askeleella teet uudelleen päätöksen jatkaa, vaikka keho anelee armoa ja ajatukset vaativat lopettamaan. Sitä uskomatonta hetkeä, kun saavut perille ja hetkeksi pysähdyt kaiken yläpuolelle tuntemaan syvää kiitollisuutta vuorta, maailmaa ja elämää kohtaan. Ja iloa, jonka koet, kun huomaat taas, että seikkailu ei lopu koskaan, jos niin itse valitsemme. Jokainen huippu on vain yksi askel, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Pian mennään taas, ystävät!

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosalla 2015

Kolme viikkoa Elbrusille lähtöön – tilannekatsaus

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta  pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)

Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän.  Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska “ei voi sattua, kun ei tule verta” -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check

Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme  olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

Mountain is calling and I must go.

Oletko valmis?

Olen vähän levoton sielu. Ollut kai aina. Mieleni lepää liikkeessä. Oven karmit ovat aina sentin liian kapeat.

Olen löytänyt paikan, jossa tie ei koskaan ole liian lyhyt. Kaikki muu jää kauas. Vain sillä hetkellä on merkitystä. Se on rauhoittavaa. Vapaus.

Aamu Dôme du Goûterilla (4304 m),
 taustalla Bionnassayn kapea harjanne

Joko voidaan taas mennä?

Huh! Kuin olisin istunut teippi suun edessä. Kirjoittaminen on tapani analysoida asioita, painaa ne muistiin ja elää uudelleen. Kun kirjoitan, puhun reissukumppanilleni – eli sinulle – ja näen asiat elokuvana pääni sisällä. Kirjoittaminen on tärkeä osa seikkailua. Eli jos en kirjoita, myös seikkailu on tauolla.

Viime vuonna meni pari kuukautta Monte Rosaa sulatellessa. Tietoisesti keskityin muihin asioihin. Samaan aikaan minussa kypsyi ymmärrys. Viikkojen kuluessa oivalsin, että jokin oli muuttunut, luultavasti pysyvästi, ja tulisin aina kaipaamaan vuorille.

Olin suunnitellut, että tänäkin syksynä olisin hetken ajattelematta vuoria tai niille kiipeämistä. Tekisin ihan muuta.

Mutta eihän siitä mitään tullut.
Ensimmäisen viikon Mont Blancilta paluun jälkeen asetuin takaisin arkeen, pidin taukoa treenistä ja lepäsin. Huolsin kiipeilyvarusteet ja haikeutta tuntien pakkasin ne kaappiin.

Seuraavalla viikolla aloin treenailla kevyesti. Tuntui hyvältä päästä taas liikkumaan, ja Mont Blancilla telotun varpaan tulehduskin taipui antibiooteilla. Yritin keskittyä muuhun, mutta yhä uudelleen löysin itseni selaamasta nettiä ja tutkimasta vuoria.
Ennen kiipeilykohteen päättämistä koko maailma on avoin. Se on mahtava tunne. Mutta samalla tavoitteen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta, kuin muurahaisia ihon alla.

Niin minä surffasin vuoria, salaa itseltäni muka. Se oli jännittävää ja synnytti ihanan ripauksen syyllisyyttä. Kuin olisi vahingossa päätynyt ikkunaostoksille verkkokauppaan. Tiedät varmaan sen tunteen, kun keräät digitaaliseen ostoskoriin asioita tietäen, ettet voi ostaa niitä. Ainakaan kaikkia. Ainakaan kerralla. Mutta et voi mieltäsi malttaa ja laitat ne koriin, ihan vaan huvin vuoksi. Ja viime hetkellä, juuri ennen kuin olet päättänyt elää kuukauden kaurapuurolla ja ryhtymässä syöttämään luottokortin tietoja, ryhdistäydyt ja suljet selaimen.

Tovin kuluttua totesin, että tämähän on naurettavaa. Päätin, etten enää estäisi itseäni katselemasta. Hitto soikoon, minähän olen aikuinen. Ajattelin, että jos vaan ihan pikkuisen ideoisin…

Ensin kuitenkin piti käydä se tärkein keskustelu.
Koska halusin olla varma, että kuulisin ja kuuntelisin maailmani tärkeintä ihmistä kunnolla, puhuimme tyttäreni kanssa vuorista ja kiipeämisestäni useampaan otteeseen:

Noin viikko Mont Blancilta palaamiseni jälkeen kävimme ensimmäisen juttutuokion. Kun kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos jatkaisin kiipeämistä, tyttö ilmoitti, että senkus jatkat. 9-vuotiaan suoruudella hän totesi, ettei ollut reissuni aikana edes muistanut minun olevan kiipeämässä muulloin kuin silloin, kun soitin hänelle kuulumisia.

Palasin asiaan muutamaa päivää myöhemmin, ja hän totesi, että “johan minä sanoin, että joo”. Kuulemma seuraavan kerran lupaa tarvitsee kysyä vuonna 2020. Hän totesi, ettei juurikaan mieti kiipeämistäni, eikä se vaivaa häntä. Uskon tyttären sanoihin, mutta tiedän myös, että matkan varrella tulee aina kysymyksiä ja välillä myös huolestumisen hetkiä. Niin sovimme, että asioista jutellaan aina, kun yhtään siltä tuntuu. Ja että heti pitää kysyä äidiltä, jos ja kun jokin mietityttää.

Niin saatoin aloittaa suunnittelun.

Ajatusteni syövereihin tuijotellessani ymmärsin, ettei sattumanvarainen vuoren valinta toisensa jälkeen olisi minulle oikea tapa. Tarvitsen uuden tavoitteen: suunnitelman ja haasteen, johon sitoutua ja jota kohti pinnistellä. Filosofian tekemiselle, syitä ja seurauksia.

Minä en tavoittele korkeimpia huippuja. En halua kiivetä vaarallisimpia vuoria. Mutta mitä minä haluan?
Listasin vuoret, joita olin kartoitukseni lomassa kahlannut. Kirjasin syitä, miksi niille halusin. Yritin selvittää, miksi juuri ne valikoituivat.

Nyt minä taidan sen tietää. Olen jo melkein varma. Kuva mielessäni on kuin hiukan lainehtiva veden pinta. Haluan tuijottaa sitä vielä hetken ennen kuin kerron, mitä näen. Koska ääneen sanottuna asiat muuttuvat todeksi.

Pitkätkin matkat kuljetaan askel kerrallaan, ja minä tiedän, mistä omani aloitan. Alppien korkeimman ja toiseksi korkeimman vuoren olen kiivennyt. Nytkin kohteeni valitsi minut, ei toisinpäin. Sattumien seurauksena katseeni kääntyi Venäjän suuntaan vuoreen, jota en ollut listalleni alunperin kirjannut. Nyt päätös on tehty ja matkajärjestelyt alkaneet.

Ensi kesäkuussa minä tavoittelen Euroopan mantereen korkeinta huippua, Etelä-Venäjän Kabardi-Balkariassa, Kaukasuksen vuoristossa sijaitsevaa Elbrusia (5642 m).

Lähtöön on aikaa kahdeksan kuukautta, joten valmistautuminen alkaa heti. Hurraa! Tuletko mukaan?

Siellä se on. Elbrus.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén