Tag: Alpit Page 1 of 3

Vuorikiipeilymetrien uusi tuhatluku – kiintopiste Peak Lenin

On December 18, 2022

In Aasia, alpit, Etelä-Amerikka, Matterhorn, Ojos del Salado, Peak Lenin, valmistautuminen, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.

Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)

Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle

Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.

Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.

Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.

Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.

6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla

Kyllähän se miettimään pistää.

Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.

Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?

Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.

Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.

Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla!
Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.

Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.

Kaksikymmentäkahdeksan viikkoa ei ole paljon.

Peak Lenin – kuva: internetin yleiset lähteet

Musertava tavoite – Vuorenvalloitus 2021

By Janiina

On October 18, 2020

In alpit, alppikiipeily, Eiger, eurooppa, kaukasus, Ushba

Olin kynsin ja hampain takertunut ajatukseen Denalin kohtaamisesta 2021. Mutta lopulta oli uskottava, että vaikka kuinka ensi vuoden kalenteria rukkasi, ei sinne mitenkään päin sopinut kuukauden reissu Alaskaan.

Niinpä laskeutuessamme Matterhornin huipulta, avautui keskustelu seuraavasta kiipeilyhaasteesta. Oppaamme Fabrizio ja Enrico innostuivat heittelemään mitä erilaisimpia ehdotuksia, joita me sitten Heikin kanssa pyörittelimme.

Lopulta idea yksinkertaisuudessaan oli selkeä: Olen kiivennyt Alppien korkeimman huipun Mont Blancin kahdesti. Nyt laskeuduimme parhaillaan Matterhornilla. Kolmesta Alppien klassikkohuipusta vielä kohtaamatta on vuorikiipeilijöiden legendaarinen Eiger.

Mont Blancia ja Matterhornia matalampi, tekninen Eiger (3970 m) on tullut kuuluisaksi erityisesti pahamaineisesta pohjoisseinämästään, jonka selvittäminen on monen kiipeilijän uran huippuhetki. Vaikka pienen kiipeilytiimimme taidot eivät pohjoisseinämälle vielä riittäisi, Fabrizion mukaan huipulle vievä traverse-reitti olisi kunnon harjoittelulla tehtävissä. Tunsin tutun kutinan vatsanpohjassani ja näin Heikin silmien syttyvän. Mieletöntä, kuin klassikkohuippujen myötä Alppien ympyrä sulkeutuisi!

Matterhornin laskeutumisen ja seuraavan kiipeilyhaasteen tunnelmia

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki – ei läheskään:
Muutama viikko Alpeilta paluun jälkeen eksyimme Heikin kanssa katsomaan kiipeilyvideoita YouTubessa. Yhtäkkiä ehdotettujen videoiden listalla näkyi tuttu nimi.

Ensimmäisellä, epäonnisella Elbrus-reissullamme (2018), jonka tavoitteena oli Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Euroopan mantereen korkeimman huipun huiputus eteläistä reittiä, kirjoitin näin:
“Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.” (koko teksti täällä: Elbrus high-way ja basecamp)

Myöhemmin samalla reissulla oppaamme Viktor kertoi kiivenneensä Ushballe (tekstissä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen).

Syksyllä 2019 näin Ushban pirullisen kaksoissarven uudelleen kiivetessämme Elbrusille uudelleen, haastavampaa ja villimpää pohjoisreittiä (ja tällä kertaa mentiin huipulle asti). Enkä saanut silmiäni irti Ushbasta. Se on maaginen! Tuolloin päätin saman kuin vuotta aiemmin: kiipeäisin sen vielä…kunhan vaan aika olisi oikea.

Nyt sitten siinä kotisohvalla huomaamattamme olimme ajautuneet tuijottamaan Ushba-videon toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme tutkia sen kiipeämisen haastavuutta. Teknisesti riittävät ovat taidot opittavissa vuoden aikana. Mutta suurin haaste taitaa olla muualla: vuori on erittäin syrjäinen ja kuuluisa arvaamattomista ja kammottavan huonoista sääolosuhteista, joiden ansioista huiputuksen onnistuminen on harvinaista. Lisäksi oman hankaluutensa aiheuttaa sijainti Venäjän ja Georgian rajalla. Sijainti ja olosuhteet yhdistettynä tekniseen haasteeseen, ja vaatimustaso alkaakin olla melkoinen. Monet Ushballa kiivenneet kuvailevat olosuhteita vielä jälkikäteenkin värähtäen.

Yksi asia johti toiseen. Lähetimme kiipeilytaitomme parhaiten tuntevalle Fabriziolle “Uskotko, että pystyisimme tähän?” -kysymyksen. Parin hytisyttävän odottelupäivän jälkeen luotto-oppaamme oli tehnyt taustatutkimuksen ja vastasi hämmästyttävän tarkalla reittianalyysillä. Tuomio oli, että tiukalla harjoittelulla se olisi teknisesti mahdollinen – mutta Fabriziokin totesi, että olosuhteet olivat epävakaat ja hankalat, ja ne vaikeuttaisivat kiipeämistä.

Fabriziota myötäileviä lausumia antoivat haastattelemani harvat kiipeilijät, jotka ovat vuorella olleet.

Asiat etenivät kuin itsestään, ja Georgian puolelta löytyi suositeltu ja luotettavalta vaikuttava palveluntarjoaja Alex, jolle toimitimme kiipeily-cv:mme ja listan kysymyksiä. Pitkän keskustelun jälkeen ensi vuoden toinen kohteemme lukittiin Kaukasuksen erämaahan.

Jännityksen käärmeet kiemurtelevat vatsani pohjalla. Niskan kuntoutus ja treeniohjelman suunnittelu ovat nyt kriittisiä, jotta pääsemme aloittamaan valmistautumisen kahteen vaativaan haasteeseen.

Miksi sitä tuleekin aina valinneeksi kohteet, joiden kanssa ei taatusti pääse helpolla? Ehkäpä siihen parhaiten vastaavat tulevan Ushba-oppaamme Alexin kiipeilyohjelma-ehdotuksen ensimmäiset rivit:

“Here She is, The Queen of Caucasus, majestic, inaccessible, willful and proud mountain – Ushba. Ascent of Mount Ushba is difficult both technically and psychologically, the mountain gets on the climber, tries to break him down, to force him to give up before the Summit. It is impossible to tell, what the climber feels standing on the top, among the curling clouds, there, where two worlds are merging the reality and the eternity”.

Mitä tulee täydellisen jälkeen? – Matterhornin opit

By Janiina

On September 20, 2020

In alpit, eurooppa, Matterhorn, Matterhorn

Matterhornilta laskeutumista seuraavana yönä nukuin 11 tuntia – se on minulle harvinaista kuin yksisarvisen näkeminen. Aamulla peilistä katsovat kasvot olivat turvoksissa ja auringon polttamat, huulet halkeilleet ja poskien iho karhea. Mutta pulleiden luomien takaa pilkottavat silmät loistivat syvää onnea.

Sääret, käsivarret ja kylki olivat mustelmilla, jalat majan lainasandaaleissa verisillä rakoilla ja kantapäistä näkyvissä oli vähemmän ihoa kuin Compeedia. Sydän kuitenkin tanssi ilosta ja lihakset vastasivat edelleen komentoihin. Kotimatka sujui reipasta vauhtia, ja oppaat kiusoittelivatkin, että tahdista päätellen voisimme oikeastaan kiivetä takaisin samaa reittiä!

Olin ollut huolissani fyysisestä kestävyydestäni edellistä vuotta kevyemmän treenikauden jälkeen. Ainahan minä siitä puhun ja toki aina voisi olla vahvempi ja kestävämpi, mutta kehoni oli jaksanut tämänkertaisen puristuksen hienosti. Samalla olin huomannut kiven- ja reitinlukutaitojeni parantuneen – myös tekniset kykyni olin ehkä aliarvioinut.

Väsymyksen hetki rinteessä
kuva: Fabrizio

Jotta ei menisi omakehun puolelle, totean, että kehityskohteita on runsaasti: Cardio-treeniä tarvitaan lisää. Teknistä taitoa sekä kivi- että jääkiipeilyyn pitää haalia enemmän tulevia tavoitteita ajatellen. Railopelastus ja köysitekniikka vaativat paneutumista. Varsinkin väsyessäni minusta tulee tiimin tukemisessa heikompi kuin haluaisin olla: pitäisi jatkuvasti muistaa auttaa köyden kanssa, automaattisesti klipsaista karabiinisolki toisen turvaksi ja niin edelleen.

Osittain edelliseen liittyvät myös toisenlaisen pelisilmän ja yhteistyön opit: Tällä reissulla olin viettänyt vielä normaaliakin suuremman osan aikaa hyvin lyhyessä köysistössä, milloin Fabrizion kanssa kahden, milloin hänen ja Heikin välissä. Kun usean ihmisen hakut ja jääraudat viuhuvat lyhyillä etäisyyksillä toisistaan ja lyhyt köysi pakottaa synkronoimaan lähes jokaisen liikkeen, ei voi enää vain keskittyä omaan suoritukseen. Yksilölaji muuttuu intensiiviseksi ryhmätyöksi ja tiimi on kuin yksi eläin, joka raajoja kukin kiipeilijä edustaa. Teknisen osaamisen ja kestävyyden ohella yhteistyökyky ja tiimin muiden jäsenten tuntemus ratkaisee, onko lopputulos kävelemään opetteleva Bambi vai vuoren seinämällä itsevarmana tanssiva gaselli.
Siinäkin paranemme jatkuvasti. Tiimikavereiden syvästä tuntemuksesta kertonee ainakin se, että Fabrizio tunnusti vasta paluumatkalla gondola-hississä Italiaan, että hän oli vahingossa ostanut väärää kahvia, ja mukana olleet purut eivät sisältäneet pisaraakaan kofeiinia.

Vaikka paluusta Cerviniaan on tänään jo pari kuukautta, voin yhä selkeästi muistaa ihoni alla kuplineen voitonriemun, kun astelimme “luuseri-kahvilaan”. Kahvila sai tuon epävirallisen nimityksen, kun istuimme siellä ensimmäisen Matterhorn-yrityksen jälkeen nuolemassa haavojamme ja vannoimme palaavamme onnistuneen huiputuksen jälkeen. Kylän parhaista cappuccinoista huolimatta emme olleet uskaltaneet mennä kahvilaan ennen vuorelle lähtöä, ettei penkkeihin lähes vuotta aiemmin valutettu epäonni tarttuisi uudelleen. Nyt kahvi samassa pöydässä maistui vieläkin paremmalta kuin muistin!

Myöhemmin lähtöpäivän aamuna seisoin kylän laidalla ja tuijotin kaunista vuorta, joka oli kauan ollut suuri tavoite. Nyt saatoin silmilläni seurata reittiä, jonka olin kulkenut sen huipulle. Se on outo, uskomaton tunne, kun sydän on yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Uudet unelmat odottavat toteuttamistaan. Aiemmin jo nimesinkin Denalin ensi vuoden tavoitteeksi, mutta uusi kurkistus päivitettyyn kalenteriin paljasti, ettei kuukaudeksi Alaskaan karkaaminen kertakaikkiaan onnistu vielä ensi kesänä. Onneksi pienen pettymyksen jälkeen mieli tokeni nopeasti, sillä kiipeily ei ole kaikki-kerralla -laji, vaan vuosien mittaan nopeastikin muuttuviin suunnitelmiin on saanut tottua.

Seuraava askel, joka on nyt oppaan varausvahvistusta vailla päätetty, löytyi samalla tavalla kuin Matterhornkin. Se on vuori, jota olen toiselta vuorelta haikeasti tuijottanut ja oppaalta kysynyt, voisinko sen kiivetä. Ja saanut saman vastauksen kuin Matterhornista aikanaan: “Kannattaa jatkaa harjoittelua.” Jos olet pidempään seikkailujamme seurannut, saatat ehkä arvata, mistä on kyse. Mutta lisää siitä ensi kerralla.

Matterhorn
kuvalähde: internetin yleiset lähteet, jos tunnet kuvaajan, linkkaa nimi ja lisään lähteen

Nimittäin vaikka edessä on upeita seikkailuja, Matterhorn tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista. Syitä siihen olen yrittänyt etsiä, mutta lopulta ehkä kyseessä on tapa, jolla tuo vuori on olemassa. Omien sanojen puutteessa lainaan tässä hiukan toisen ajatuksia, nimittäin kiipeilijä Gaston Rébuffat on osuvasti antanut muodon kunnioitukselle, jota maailma tuntee Tobleronen muodonkin innoittanutta vuorta kohtaan.

Rébuffat kirjoittaa kirjassaan “Men and the Matterhorn”, että kun lasta pyydetään piirtämään vuori, hän luontaisesti piirtää Matterhornin – esikuvaa tuntematta ja koskaan tuota nimeä kuulematta – lapsikin tietää, mikä on täydellisen vuoren muoto.

Edelleen Rébuffat toteaa, että ei ole koskaan kuullut (enkä minä liioin) jonkun sanovan, että Matterhorn muistuttaisi jotain toista vuorta. Toisinpäin kylläkin – esimerkiksi Ama Dablamia sanotaan Himalajan ja Ushbaa Kaukasuksen Matterhorniksi. Tämä ei kerro toisten vuorten haastavuudesta verrattuna Matterhorniin. Vain sen, että Matterhorn ei muistuta toisia vuoria. Se on yksi ja ainoa. Siinä taitaa yksi harvoista asioista, josta on samaa mieltä koko (kiipeily)maailma.

Muun muassa noista syistä tulen palaamaan yhä uudelleen hetkiin noilla rinteillä – olenhan nyt saanut kiivetä täydellisen vuoren. Kiitos, kun olit mukana askelia siivittämässä – lähdethän kanssani seuraavaankin seikkailuun?

Tyttäreni joistakin vuosia sitten piirtämä kuva minusta vuoren huipulla (huomaathan, että takkikin on oikean värinen).

p.s. Alle liitän otteen Rébuffat’n kirjasta, josta voit lukea nuo ajatukset kuten kirjailija on ne tarkoittanut (tosin tässä on kyseessä englanninnos):

“I was born by the sea, and up to the age of twelve I had never been outside my native Province; and yet, without being aware of it, I knew the Matterhorn. I did not know it by name, but I knew it. When, by chance, someone in my family uttered the word ‘peak’, and my small child’s imagination created the corresponding picture, I saw a pyramid, beautiful as an arrow of stone, pointing towards the sky. At school, at the very outset, when the master was teaching us how to hold a pencil and to amuse us, would say, ‘Now, draw a house, a tree, a flower, a boat, a mountain,’ all of us without knowing or intending it, would draw Matterhorns. Later, in the Alps, in the Himalayas, in the Rockies, on the Hoggar, I have been up countless valleys to discover mountains of all shapes and heights, but have never come across any like the Matterhorn I have questioned climbers of all countries who have visited even more of the world’s mountains than I have. They have never seen a mountain to compare with the Matterhorn either. Moreover, on reflection, no one arriving at Zermatt or coming up from Châtillon to Breuil has ever exclaimed on seeing the Matterhorn for the first time, ‘It looks like such and such a mountain’, even a mountain wearing the halo of the Himalayas. Besides, this statement does not ring true, it is so clearly impossible. Conversely, on approaching other peaks, how many times have we said, spontaneously and with a peculiar joy, ‘Seen from here it looks like the Matterhorn’, or “Seen from there, that curve of the ridge, that profile of the wall reminds one of the Matterhorn.’ No, the Matterhorn can resemble no other peak – it is the model; similarly, no other peak really resembles the Matterhorn; the mould has been broken, there are not even any copies. The Matterhorn is unique!”

Gaston Rébuffat (Men and the Matterhorn)

Me teimme sen! – laskeutuminen Matterhorn Traversella

By Janiina

On September 11, 2020

In alpit, alppikiipeily, italian normal route, kalliokiipeily, Matterhorn, vuorenvalloitus

Näkymä Matterhornin huipulta on Sveitsin puolelle täysin erilainen kuin Italiaan. Matka alas kohti Zermattia alkaa jyrkähköllä lumisella rinteellä, jota seuraa loputtomalta vaikuttava jono kivipilareita. Hörnli Route laskeutuu kiemurrellen noita kivipilareita pitkin. Välillä reitti on suhteellisen helppoa polkua, mutta suuri osa reitistä on hidasta alaskiipeämistä ja poikkisuuntaisia traverseja.

Näkymä Matterhornin Italian huipulta Sveitsin huipulle. Harmillisesti en Hörnli Hutilla tunnistanut kuvassa olevaa kiipeilyparia – olisin voinut antaa heille aika hienon kuvan heidän huippuhetkestään.

Arviolta 80 % kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Syitä lienee monia, mutta useimmissa onnettomuuksissa läsnä ovat uupumuksesta johtuneet virheet tai virhearviot. Takana on valtava nousuponnistus, ja usein huippuhetken endorfiiniryöppy auttaa vain alkuun. Tunnelatauksen väistyessä jäljelle jää helposti vain väsymys ja ehkä jopa kiireen tunne päästä alas – ja nuo kaksi ovat todella riskialtis yhdistelmä. Vaellushuipuilla paluumatkaa helpottaa se, että vaikka maasto olisi hyvinkin vaikeaa, usein laskeutuminen onnistuu huomattavasti nousua nopeammin. Monesti vaellusreiteillä laskeutumiseen aikaa varataankin noin puolet nousuajasta. Teknisemmillä reiteillä tilanne onkin toinen: laskeutuminen ottaa yhtä paljon, joskus jopa enemmän, aikaa kuin nousu.

Nyt meillä oli huiputuksen jälkeen edessä noin viiden tunnin laskeutuminen 3260 metrissä sijaitsevalle Hörnli Hut -majalle. Alustava suunnitelma oli, että lepäisimme majalla hetken ja laskeutuisimme sitten vielä reilun tunnin matkan alempana sijaitsevan hissiaseman viereiselle majalle. Siellä sitten nukkuisimme yön ja aamulla nousisimme hisseillä Matterhornin viereisen matalamman Klein Matterhorn -vuoren kautta takaisin Italian puolelle. Suunnitelman loppupää oli vielä epävarma, sillä covid-tilanteesta johtuen oli epäselvää, oliko hissiaseman maja auki. Päivän viimeiseen Italiaan menevään gondolaan emme ehtisi. Mutta vuorilla aina suunnitelmat elävät, ja Hörnli Hutilla voisimme saapumisajan ja tiimin väsymystason perusteella tarkentaa jatkosuunnitelmia.

Aamuvarhaisen nousuhetki Lion Ridgellä
kuva: Fabrizio

Laskeutuminen alkoi jyrkän lumirinteen vauhdikkaalla köysilaskeutumisella. Alaspäin liikkuminen rasittaa lihaksia hiukan eri tavalla kuin nousu, joten ensimmäinen tunti meni suhteellisen mukavasti upottavassa lumessakin, kun jättää monituntisen suorituksen “peruskolotukset ja -hapotukset” huomiotta.

Siirtyessämme lumelta kivikkoon huomasin, kuinka lihakseni alkoivat pikkuhiljaa jäykistyä ja askeleiden tarkkuus kärsiä. Myös sääolosuhde muuttui totaalisesti Sveitsin puolelle siirtyessämme; vihlovan kylmä tuuli muuttui tukahduttavasti hautovaksi kuumuudeksi ja pistäviksi auringonsäteiksi. Vaikka olin yrittänyt olla säästeliäs veden suhteen, oli pulloni pohjalla enää vain pari desiä vettä.

Janon lisäksi vatsassa kolotti nälkä. Aamuöinen aamiainenkin oli ollut alppikiipeilylle tyypillinen eli kuivia keksejä, Nutellaa, hilloa, Nutellaa ja vielä kerran Nutellaa. Jostain syystä koskaan ei tahdo mielessä pysyä pakatessa se, että tahmainen suklaasotku aamuyöllä, korkeuden pahoinvoinnin ollessa jatkuvasti läsnä, on minusta kertakaikkiaan kuvottavaa. Vaikka olin parhaani mukaan leikkinyt mielikuvalla höyryävästä puurosta ja väkisin nieleskellyt ruskealla tahmalla pinnoitettuja vanerin makuisia keksejä, ne energiat oli käytetty jo kauan sitten.

Kun olimme kiivenneet yli kahdeksan tuntia, suurin unelmani oli pala ruisleipää ja lasillinen vettä. Hien virratessa nestehukan aiheuttama päänsärky vihloi silmieni takana. Se sai oloni ärtyisäksi ja minut entistäkin varovaisemmaksi ja hitaammaksi. Kivet kolisivat jaloissamme, ja karhea hiekka kivien välissä pöllysi. Kurkku oli karhea ja rohiseva. Kiipeilyhanskojeni nahkaosat olivat kuluneet miltei puhki köysien ja kivien hiertämisessä, kämmenet olivat rakoilla ja niska auringonpolttama; hiki pyyhki mennessään aurinkorasvan aina parin minuutin kuluttua sen levittämisestä.

Jokaisen kivipilarin takana oli aina uusi. Alaspäin kiivettäessä asiakas kiipeää edellä ja varmistava opas tulee perässä. Tämä tekee tietysti oman haasteensa suoritukseen, sillä vaikka opas antaa ohjeita etenemiseen, askelpaikkoja ja reitin pieniä mutkitteluita koskevia valintoja tekee aiempaa enemmän edellä kulkeva asiakas. Väsyessäni tuntuu, että kykyni lukea kiveä heikkenee ja samalla on vähän kuin syvyysnäkö heikkenisi. Reitit sulavat kallion poimuihin, ja kivien särmät ovat aiempaa terävämpiä ja korkeampia. Väsyneet, hapottavat lihakset vievät askelista tarkkuuden, mikä muuttaa minut kömpelöksi kuin vaippaikäinen lapsi rappusissa.

Pian laskeutumaan lähtemisen jälkeen näkyviin tullut Hörnli Hut pysyi aina vaan kaukana. Fabrizion kanssa huomautimme aina silloin tällöin toisillemme pienistä rohkaisevista merkeistä, joista saattoi huomata majan lähestyvän:

– Pystyn erottamaan majan ikkunat.

– Pihalla näkyy ihminen.

En ollut ainoa, jonka tahti hidastui. Lopulta myös oppaat totesivat olevansa väsyneitä ja kuivasti naureskelimme kivipilariston “Päiväni murmelina” -efektiä. Fabriziokin oli jo tovin ollut suorastaan kiukkuisen tuntuinen verrattuna normaaliin hyväntuulisuuteensa. Oppaan kärsivällisyys tuntui lyhenevän samaa tahtia kuin minun kykyni löytää helpoin reitti alas kivikon halki heikkeni. Kurkkuni oli kuiva kuin Atacaman autiomaa, ja painoin pääni kumaraan välttääkseni auringonsäteitä, jotka vihloivat silmiäni kuin tuliset miekat. Fabrizion terävinä haukahtavat komennot saivat minut pysymään hiljaa ja keskittymään vain käsillä olevaan tehtävään.

Jossain vaiheessa toiseksi viimeistä laskeutumistuntia mainitsin päänsärkyni.

– Miksi et sanonut mitään!?
Enrico huudahti ja kaivoi repustaan CocaCola -pullon.

Merenpinnan tasolla inhoan Cokista, mutta nyt lähes kuumaksi lämmennyt sokeri-kofeiini-cocktail oli parasta, mitä saatoin kuvitella. Kaivoin repusta särkylääkkeen, huuhtelin sen alas ruskealla tahmealla taikajuomalla ja ojensin pullon sitten Heikille. Hän normaalisti inhoaa limsoja vielä minuakin enemmän, mutta nyt hän tuijotti pulloa silmät loistaen kuin pikkupojalla jouluaamuna.

Tunnelma tiimissä kohosi samaa tahtia kun limsapullo kiersi kädestä käteen. Lähtiessämme laskeutumaan seuraavan kivipilarin kylkeä, Fabrizio kertoi hiukan anteeksipyytävästi kärsineensä itsekin kovasta tuulen ja kuumuuden aiheuttamasta päänsärystä. Lähetin oppaalle ystävällisen “No worries” -kommentin saatteleman hymyn ja – noloa myöntää, mutta näin se on – tunsin pienen tyytyväisyyden aallon. Jos oppaatkin olivat väsyneitä, tarkoitti se, että minunkin oli ihan ok tuntea päivän paino saappaissani.

Fabrizio ja minä laskeutumassa Hörnli Routella, varsin lähellä majaa
Kuva: Enrico

Lopulta noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen, kivipilarijonon loppupää näkyi, ja sveitsiläiseen tyyliin upea, vuorimajojen mittakaavassa supermoderni Hörnli Hut -maja oli edessämme.

Liekö sitten häämöttävä loppusuora, mutta toiseksi viimeinen köysilaskeutuminen meni oikein kunnolla mönkään. Laskeutumislinjallani oli valtava kivilohkare, jonka alla piilotteli syvä halkeama. Ylhäällä Fabrizio, jolla ei ollut reitilleni näköyhteyttä, syötti varsin nopeasti köyttä, jonka varassa laskeuduin vauhdikkaasti kohti teräväreunaista halkeamaa. Yritykseni väistää halkeama synnyttikin heiluriliikkeen, jonka seurauksena paiskauduin kallioon ensin halkeaman vasemmalle puolelle – kuului vain rysähdys ja älähdykseni, kun sääreni kolahti seinään. Seuraavaksi sinkouduin kuin metronomi vasten oikeanpuoleista kallionreunaa. Koetin ottaa vastaan jalalla, mutta vauhti oli liian kova ja osumiskulmani sen verran huono, etten saanut kunnollista jalansijaa, vaan nilkkani vääntyi ikävästi jäädessään kehoni ja kallion väliin.

Huudahdus katkesi ähkäisyyn, kun kivi iski keuhkot tyhjiksi, hetken silmissä vilisi tähtiä, ja pahimmasta toettuani minun piti käsin koskettaen tarkistaa raajojeni tilanne ennen kuin tiesin olevani kunnossa ja sain kähistyksi karhean “I’m ok”:n ylhäällä huolestuneena huhuilevalle Fabriziolle.

Hyvä opetus tarkkaavaisuudesta loppuun asti. Myöhemmin tarkistaessani jäljet, vasen sääri oli mustelmilla ja oikea nilkka turvoksissa, mutta selvisin rytinästä mustelmilla ja pienellä nilkan venähdyksellä. Ei siis toinenkaan Matterhorn-reissu mennyt ihan ilman kolinoita. Mutta onneksi olimme enää lyhyen matkan päässä Hörnli Hutilta.

Kello 16.30 laskin reppuni terassille 11,5 tuntia Carrel Hutilta lähdön jälkeen. Huumaantuneen halaus- ja onnittelukierroksen jälkeen hetken ajan koko pieni seurueemme istui hotellimaisen majan terassilla hiukan äimistyneinä. Olimme likaisia, hikisiä, väsyneitä, mustelmilla – ja niin onnellisia. Tuijotin yläpuolellemme kaartuvaa Matterhornia typertyneenä saattamatta uskoa, että olin juuri tullut sieltä.

Ennen suihkua -selfie, kun takana on 11,5 tuntia kiipeilyä – hien mukana pois valunut aurinkorasva olisi saattanut olla tarpeen

Joku taikoi repustaan yksittäispakatut Margarita-cocktailit, jotka olivat matkanneet muassamme yli vuoren. Huipullakin olimme nimittäin todenneet, ettei tequila maistunut kenellekään. Ja jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin! Nimittäin nyt, kun lorotimme drinkit termospullojemme mukeihin ja ilosta energisoituneina skoolasimme menestyksellemme, tunsin jo parin kulauksen jälkeen alkoholin kihahtavan halki nestehukkaisten solujeni kohisten. Cocktailit huipulla ovat siis teoriassa hauska, mutta ainakin minun kohdallani käytännössä jopa vaarallinen, ajatus.

Lopulta päädyimme jäämään yöksi Hörnli Hutille. Palkitsimme itsemme tyyriillä suihkupoleteilla, joita vastaan sai kaksi minuuttia kapeaa vesinoroa wc:n takakulmassa olevassa kopissa – olipa kuinka hieno maja tahansa, vuorella oltiin siis kuitenkin! Juuri ja juuri ehdin pestä hiukset wc:n käsienpesuvaahdolla ja pyyhkiä pahimmat hiekat auringon kuivattamalta iholtani ennen kuin vesinoro muuttui pisaroiksi ja ehtyi sitten kokonaan.

Kiipeilyreittimme pienoismallin kautta esiteltynä – aika päheä reissu, vaikka itse sanonkin 🙂

Illallinen oli yhtä taistelua nukahtamista vastaan nimittäin. Istahtaessamme päivän hämärtyessä päivällispöytään näin toisen traversea kiipeämään lähteneen seurueen kompuroivan terassille aivan lopen uupuneina. Näky oli huojentava, sillä olin jo ehtinyt levottomasti vilkuilla tyhjänä ammottavan rinnepolun suuntaan. Kolme tiimiä lähti traversea yrittämään. Kaksi oli nyt maalissa. Kolmatta tiimiä emme Hörnlillä nähneet, joten saatoimme vain olettaa, että he eivät olleet ehtineet huipulle turn-around -aikaan mennessä ja olivat joutuneet palaamaan Carrel Hutin kautta. Fabrizio totesikin meidän kiivenneen omista tuntemuksistamme huolimatta nopeasti ja vahvasti:

– Väsyneitä olemme toki kaikki. Mutta sietääkin olla: me teimme sen – Matterhorn Traversen!

Viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävelin vielä pimenevään iltaan terassille. Vuori on Hörnli Hutin suunnasta kerrassaan tyrmäävän upea näky, kolossaalinen pyramidi, joka nyt loputtomana katosi huipun ympärille kertyneiden uhkaavien pilvien sisään. Väsymyksen ja raukean ilon laineiden joukossa pisaroi surumielisyyden sävy. On vain yksi Matterhorn. Olinko vain väsynyt, vai oliko viiden vuoden odotuksen jälkeen unelman saavuttaminen haikeaa?

Viimeinen harjanne ennen Italian puoleista huippua
kuva: Fabrizio

Tuplahuiputus ja tiukkoja tilanteita Breithorn Half Traversella

By Janiina

On August 15, 2020

In alpit, alppikiipeily, breithorn, Breithorn, Breithorn Centrale, Breithorn Traverse, eurooppa, Western Breithorn

Hapuilin sammuksiin jossain makuupussin uumenissa pirisevää herätystä. Kirkas näyttö heläytti näkyviin numerot “04.00” ja sujautin paljaat varpaani lattialla odottaviin kylmiin tossuihin. Varmistin, että pirahdukseen havahtunut kiipeilyparini ei ollut vaipumassa takaisin unen syövereihin ja varovasti taputin myös viereisellä punkalla kuorsaavan oppaamme käsivartta. Fabrizio avasi silmänsä, kurkisti kelloaan ja kuiskasi karhealla äänellä:

– I still have 25 minutes.

Tasan puoli tuntia myöhemmin opas istui täydessä kiipeilyvalmiudessa aamiaisella. Olen viiden vuoden ajan hionut omaa kiipeilyreissujen lähtörutiiniani ja pitänyt nykyistä 30 minuuttia jopa kohtuullisen hyvänä. Mutta miten ihminen pääsee viidessä minuutissa unesta lähtökuntoon varusteet pakattuina?

Varjosta valoon, vasemmalla Black Rock, oikealla aurinko pilkistää Polluxin takaa
kuva: Farbrizio

Yöllinen pakkanen oli jäädyttänyt loskaiseksi eilisen iltapäivän kuumuudessa sulaneen lumen. Niinpä ensimmäinen nousu, jota olin etukäteen kauhistellut, tuntuikin nyt odotettua kevyemmältä. Tasaisesti tamppasimme jäätikön yli kohti yläpuolellamme siintävää vuoriharjannetta. Tällä puolella vuorijonoa olimme vielä yön sinessä, mutta taivas harjanteen takana vaaleni nopeasti, ja pian auringon säteiden kärjet alkoivat pilkistellä kivireunuksen yli. Vuorten silhuetit tummuivat mustiksi, ja aamutuulen heleä viileys sai jo henkäyksiinsä lämmön pisaroita. Päivästä tulisi kuuma.

Tuolla alueella Italian ja Sveitsin raja kulkee neljän vierekkäisen vuoren muodostamaa huippuharjannetta pitkin. Siinä tämän päivän tehtävä: Breithorn Traverse – tosin emme kiipeäisi ihan koko viiden huipun harjannetta, sillä voimia pitäisi säästää Matterhornia varten.

Kahden tunnin jäätikkötamppauksen jälkeen astuimme vuorijonon laitimmasen, Black Rock -nimisen vuoren juurella varjosta aurinkoon. Näissä korkeuksissa mittasuhteita on aina hiukan vaikea hahmottaa, ja harjanteelle nouseva jääseinä ei näyttänyt kovinkaan haastavalta.
Nopeasti sain havaita, että arvioni oli väärä. Hidas siksak pitkin hopeisena aamuauringossa välkehtivää, nopeasti jyrkkenevää rinnettä sai akillesjänteeni pingottumaan tuskaiseen mittaan ja sytyttivät pohkeeni tuleen. Varmasti myös eilinen pitkä marssi ja Pollux-huiputus tuntuivat lihaksissa, epäilemättä 4000 korkeusmetrin vähähappinen ilma teki tehtävänsä myös. Hiki valui kypärän alta silmiin kirvelevinä puroina ja huohottavat keuhkoni pullistuivat äärimmilleen niin, että minun oli pidennettävä kiipeilyrepun rintaremmiä. Siihen mennessä kun olimme harjanteen reunamalle, olin jo ehtinyt epäillä omaa jaksamistani päivän ohjelman kanssa – ja päivä oli vasta alkamassa!

Huippuharjanne on seikkailijan unelma; vain pieni kapea polku noin metrin levyisellä jääkaistaleella. Italian puolella harjanteelle nouseva seinä on juuri kiipeämämme hopeinen jääkilpi ja sen alapuolella laaja jäätikkötasanko. Sveitsin puolella odottaa lähes pystysuora seinä aina alas laaksoon asti.
Reittimme pitkin harjannetta saattoi nähdä lähes koko matkan aina läntiseen päähän Western Breithornille asti: 4000 metrin tietämillä taivasta vasten törröttävä terävä reuna, jonka keskivaiheilla oli valtava kalliolouhikko, joka nousi harjanteen ylle kuin julma vartiotorni.

Istuimme tauolla harjanteen alkupäässä valmistautumassa koetukseen, ja Fabrizio antoi viime hetken neuvon kiipeilyä varten:

– Tiedättehän, mitä pitää tehdä, jos tässä harjanteella toinen teistä putoaa tuonne Sveitsin puolelle?
…toinen hyppää sitten Italiaan!

Virnisteltyämme mielikuvalle Fabrizio vakavoitui ja nosti ilmaan välissämme lyhyenä kulkevan köyden:

– Tasan tämän verran on aikaa harkita ja tehdä oikea päätös, jos jotain tapahtuu. Pysykää jatkuvasti tarkkoina ja huolellisina.

Kuva Fabriziosta muutaman metrin pituisen köydenpätkän kanssa kävi mielessäni useampaan otteeseen aamupäivän aikana. Mitään tällaista en nimittäin koskaan aiemmin ollut kiivennyt. Kiviharjanne oli upea, vaikea – monin tavoin hengästyttävä. Se puski meidät taitojemme rajoille – ynnätään yhtälöön, että olimme vasta toista päivää näissä korkeuksissa ja varustereppu yöpymistavaroineen selässä. Avonaisia, pystysuoria seiniä, kapeita “savupiippuja” eli kivikouruja korkeiden paasien välissä ja negatiivisiksi kääntyviä seinämiä sekä puolen metrin levyisiä harjanteita, joissa oli molemmin puolin satojen metrien pudotus.

Ongelma kerrallaan ratkoimme reittiä, ote otteen perään matka eteni. Hiki virtasi, kämmenet hiertyivät rakoille ja keskustelu tyrehtyi, kun kiipesimme punertavan ja harmaan sävyillä leikittelevää louhikkoa pitkin kohti taivasta. Pari kertaa tunsin huolen värähdyksen, kun en heti nähnyt reittiä ja opaskin oli näköetäisyyden ulottumattomissa rakentamassa varmistusta. Mutta pysähdys, syvä henkäisy ja oli kuin kivi olisi vastannut hiljaiseen pyyntöön, ja reitti piirtyi silmissäni kallion karheaan pintaan. Syvä keskittyminen toi rauhan tunteen, vaikka huohotin vuoroin ponnistuksesta ja jännityksestä. Mieli pysyi koossa, ja tein nousuja, joihin en olisi uskonut pystyväni. Yhtäkkiä kaikki oli kohdillaan. Kuntosalilla tuttu kankeuden tunne katosi, ja jalka nousi helposti vyötäröä huomattavasti korkeammille otteille. Sormet löysivät pitävän otteen pienistäkin pykämistä. Vapaus ja onni virtasi kivestä minuun vahvana.

Louhikon korkein pilari oli vaikea. Varsinkin viimeiset köydenmitat. Yhtäkkiä yllätyksekseni huomasin osaavani käyttää painonsiirtoa uudella tavalla. Myös raajat vastasivat komentoihin: vipusin itseni seuraavalle hyllylle leveästä haara-asennosta käyttämällä vain toista kyynärpäätä vipuna. Melkein ehdin jo juhlia onnistumista, mutta sitten edessä oli pilarin huiputuksen viimeinen haaste: negatiivinen nousu ja sen yläreunassa hylly. Nousua olisi vain muutama metri, mutta ongelma oli ahtaus: seisoin tiukasti ylitseni kaartuvaa seinää vasten nojaten pienellä hyllyllä vaikeassa asennossa, pää yläpuolellani olevan kiven reunan alla. Reppu painoi, oli niin kuuma, kypärä jäi kiinni kiven reunaan, enkä vain nähnyt, miten tästä mentäisiin. Ylhäällä oli pari pientä pykämää sormille, mutta olin neuvoton: mihin jalat laittaisin sileällä kivellä? Miten kaivaisin tästä kolosta itseni ulos ja ylös? Todellakinko nyt menisin reppu selässä sormenpäiden varassa selkä alaspäin seinälle?

– Fabrizio, onko neuvoja?

Hetkeen opas ei vastannut, ja olin jo aikeissa toistaa kysymyksen, kun hän lopulta huusi:

– Ei siinä ole jalkaotteita. Sinun pitää vain vetää itsesi ylös. Siinä ylhäällä on pari pientä otetta.

Ei helvetti. Olen maailman surkein leukojen vetäjä. Ja nyt se pitäisi tehdä sormenpäiden varassa? Miten hinaisin itseni ja varusteet neljässä tonnissa hyllylle, jonne en edes nähnyt, koska olin sen alla jumissa. Hetken epävarmuus otti valtaa, mutta joku viisas on sanonut, että “pakko on paras muusa.” Niinpä sysäsin ajatukset syrjään, keskityin ja vain päätin tehdä sen. Kun lähdin liikkeelle, Fabrizio huusi:

– Pystyt kyllä. Jos autan sinua ylös köydellä?

– Älä.

Ja se meni, ensimmäisellä yrityksellä. Ilman apua ja kun tovin kuluttua punnersin täristen seisomaan kivihyllylle, Fabrizio riemuitsi ja hakkasi minua hartioihin:

– Great job! Sinä teit sen. En auttanut yhtään! Tosi hieno veto!

Isokokoisemmalle ja painavammalle Heikille sama reitti ei onnistunut: hän ei edes mahtunut koloon, josta olin ponnistellut ylöspäin. Niinpä Fabrizio siirsi hänet eri köyteen, ja hieman kauempaa löytyi toinen reitti, jossa hän mahtui toimimaan ja nostikin itsensä melkein helpon näköisesti ylös.

Tasatessamme kivipilarin päällä hengitystä Fabrizio totesi pahoitellen, että hän oli aiemmin reitillä tehnyt virhearvion ja johdattanut meidät tasoamme selkeästi vaikeammalle reitille:

– Olen pahoillani. Huomasin erehdykseni jo vähän aiemmin, mutta siitä kohdasta paluu olisi ollut vaikea tehdä, ja kiipesitte molemmat niin hyvin. Totta puhuakseni, en muistanut, että siellä olisi noin vaikea kohta, mutta suoriuduitte siitäkin todella hienosti!

Ilo ja ylpeys poreilivat mielessäni ja sama tunne heijastui kiipeilyparini silmissä. Välillä treenatessa tuntuu, että osaaminen kehittyy kovin hitaasti, ja siksi tämänkaltaiset hetket tuntuvat vahvasti uudelle tasolle nousemiselta.

Mutta matka ei ollut vielä ollenkaan ohi. Hetken kuluttua olimme uuden haasteen edessä: Olin parhaillaan tekemässä pidempää, haastavaa sivusuuntaista siirtymää sileää kallioseinää pitkin, ja Heikki seisoi lähtötasanteella odottamassa, kun kaksi taaksemme ilmestynyttä kiipeilijää ei malttanut odottaa vuoroaan vaan lähti ohittamaan meitä kiiveten Heikin yli seinälle. Yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa Heikki oli kiipeilijöiden välissä eikä voinut liikkua etenemiseni tahdissa. Niinpä köysi välillämme kiristyi, ja minä puolestani jouduin pysähtymään keskelle sileää kallioseinämää. Yritin liimata sormenpäät ja varpaat seinän pieniin ulkonemiin, mutta odotus venyi ja oloni muuttui nopeasti tuskaiseksi.

Seinämän loppupäässä Fabrizio näki ahdinkoni, mutta ei sen aiheuttanutta tilannetta. Todennäköisesti hän luuli rohkeuteni pettäneen sileällä, paljaalla seinällä, ja kerta toisensa jälkeen komensi minua liikkumaan:

– Janiina, you have to move! You cannot stop there!

Mutta kiristävä köysi varmisti, etten päässyt senttiäkään eteenpäin. Käsivarteni, hartiani ja pohkeeni olivat polttelivat epämukavassa asennossa. Yritin huutaen kertoa Fabriziolle tilanteesta ja välittää hänen viestejään kireän köyden toisessa päässä kulman takana olevalle Heikille, joka odotti kiipeilijöiden ohitusta. Koetin painoa siirtämällä helpottaa oloani, mutta liikkumavaraa ei ollut.

Melkein itkin helpotuksesta, kun lopulta kiipeilijät saivat ohituksen tehtyä, köysi löystyi, ja sain jatkaa matkaa. Arvokas läksy siitä, kuinka jokainen tilanne köysistössä ja reitillä vaikuttaa kaikkiin samalla seinällä olijoihin.

Breithorn Centralen (4160 m) huiputus 20.7.2020 klo 11.30

Kivikko-osuus päättyi, ja edessä oli nyt taivallus kaunista lumiharjannetta Breithorn Centralen huipulle (4160 m). Päivän ensimmäinen huippuhetki koitti kello 11.30.
Huippujuhlat jäivät kyllä hiukan vaisuiksi – äskeinen tilanne seinällä tuntui imeneen voimavarani ja lysähdin vain istumaan hankeen ja haroin taskuistani syötävää. Maisema oli kuitenkin edelleen yhtä häikäisevän kaunis, ja tunsin hiljaisen tyytyväisyyden valuvan pinnistyksen kipeyttämiin lihaksiini; en ollut pudonnut vaan kestin odotuksen.

Pienen lepohetken jälkeen lähdimme rinnettä alas ja kohti vielä viimeistä nousevaa harjannetta kohti Western Breithornin huippua. Loppumatka olisi vain tasainen, helppo tamppaus ensin Centralelta alas satulaan ja jälleen ylös viereisen vuoren, Western Breithornin huipulle.

Matka ei ollut pitkä, mutta ruuhka todella pääsi yllättämään. Toki tiesimme, että yhtenä helpoimmista ja lähestyttävimmistä nelitonnisista läntinen Breithorn on todella suosittu kohde sekä aloittelevien kiipeilijöiden että Check-the-box -elämysturistien keskuudessa. Aamupäivän villien louhikkokokemusten jälkeen tilanne todella muuttui odottamatta, ja yhtäkkiä huomasin marssivani jonossa ruuhkaiselle huipulle.

Mutta huippu on aina yhtä motivoiva. Vaikka lähtiessämme Centralelta alaspäin vuorten väliseen notkelmaan, olin ollut aika väsynyt, taas jostain lihaksien sopukoista löytyi lisävoimia ja jäisen rinteen nousu meni lopulta yllättävän kevyesti. Ihmisen keho on kyllä ihmeellinen!

Western Breithorn (4165 m) 20.7.2020 klo 12.55,
taustalla aamun aikana kiivetty huippujono, louhikko jää piiloon Breithorn Centralen taakse

Saavuimme Western Breithornin huipulle klo 12.55 (korkeus 4165 m). Yhtäkkiä suoniini virtasi villi ilo aamupäivän harjanneseikkailusta ja tästä etuoikeutuksesta nauttia ympärilläni rakastamani vuoret: Matterhorn, Mont Blanc sekä monet muut Alppien kauniit vuoret. Jos Centralen huiputushetki oli ollut vaisumpi, nyt äidyimme villiin tanssiin ja juhlimme yhtä elämämme hienoimmista aamupäivistä.

Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme vuorelta ja taivaltaisimme jäätikön poikki Rifugio Guide del Cervino -majalle (3480 m), jonne jäisimme vielä yhdeksi yöksi ottamaan “ilon irti ohuesta yläilmasta” ennen paluuta laakseen lepäämään Matterhornia varten.

Vaellus takaisin kuumassa auringonpaahteessa sujui yllättävän mukavasti, vaikka jalat tuntuivatkin tervaisilta ja jäärautojen kärkipiikit tuntuivat normaalia helpommin tarttuvan kiinni vähän kaikkeen, milloin lumikokkareisiin, milloin omiin housunpuntteihini. Heikin raskaasta askelluksesta päätellen en ollut ainoa väsynyt. Vesi oli taas loppu, ja olimme jälleen eläneet koko päivän aamuyöllä syödyn, kuivasta leivästä koostuvan aamiaisen jälkeen vain sokerisilla välipaloilla.

Kun viimein maja ilmestyi näköpiiriin, tuntui että olisin valmis kaatumaan suorilta sänkyyn, eikä mikään saisi minua enää virkistymään. Mutta kun se, mitä Heikki sanoi seuraavaksi, iskostui tajuntaani, olin yhtäkkiä hyvin hereillä:

– Huomasitko, että me nousimme laaksosta tänne ja kiipesimme kolme yli 4000 metrin huippua alle 24 tunnissa. Aika kova veto!

Totta. Kova veto, vaikka itse sanonkin. Viimein aloin uskoa Fabrizion sanoja ja alkoi tuntua, ettei traverse yli Matterhornin huipun olisikaan ihan mahdoton tehtävä! Kohtahan se nähtäisiin..