Me teimme sen! – laskeutuminen Matterhorn Traversella

Näkymä Matterhornin huipulta on Sveitsin puolelle täysin erilainen kuin Italiaan. Matka alas kohti Zermattia alkaa jyrkähköllä lumisella rinteellä, jota seuraa loputtomalta vaikuttava jono kivipilareita. Hörnli Route laskeutuu kiemurrellen noita kivipilareita pitkin. Välillä reitti on suhteellisen helppoa polkua, mutta suuri osa reitistä on hidasta alaskiipeämistä ja poikkisuuntaisia traverseja.

Arviolta 80 % kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Syitä lienee monia, mutta useimmissa onnettomuuksissa läsnä ovat uupumuksesta johtuneet virheet tai virhearviot. Takana on valtava nousuponnistus, ja usein huippuhetken endorfiiniryöppy auttaa vain alkuun. Tunnelatauksen väistyessä jäljelle jää helposti vain väsymys ja ehkä jopa kiireen tunne päästä alas – ja nuo kaksi ovat todella riskialtis yhdistelmä. Vaellushuipuilla paluumatkaa helpottaa se, että vaikka maasto olisi hyvinkin vaikeaa, usein laskeutuminen onnistuu huomattavasti nousua nopeammin. Monesti vaellusreiteillä laskeutumiseen aikaa varataankin noin puolet nousuajasta. Teknisemmillä reiteillä tilanne onkin toinen: laskeutuminen ottaa yhtä paljon, joskus jopa enemmän, aikaa kuin nousu.

Nyt meillä oli huiputuksen jälkeen edessä noin viiden tunnin laskeutuminen 3260 metrissä sijaitsevalle Hörnli Hut -majalle. Alustava suunnitelma oli, että lepäisimme majalla hetken ja laskeutuisimme sitten vielä reilun tunnin matkan alempana sijaitsevan hissiaseman viereiselle majalle. Siellä sitten nukkuisimme yön ja aamulla nousisimme hisseillä Matterhornin viereisen matalamman Klein Matterhorn -vuoren kautta takaisin Italian puolelle. Suunnitelman loppupää oli vielä epävarma, sillä covid-tilanteesta johtuen oli epäselvää, oliko hissiaseman maja auki. Päivän viimeiseen Italiaan menevään gondolaan emme ehtisi. Mutta vuorilla aina suunnitelmat elävät, ja Hörnli Hutilla voisimme saapumisajan ja tiimin väsymystason perusteella tarkentaa jatkosuunnitelmia.

Laskeutuminen alkoi jyrkän lumirinteen vauhdikkaalla köysilaskeutumisella. Alaspäin liikkuminen rasittaa lihaksia hiukan eri tavalla kuin nousu, joten ensimmäinen tunti meni suhteellisen mukavasti upottavassa lumessakin, kun jättää monituntisen suorituksen “peruskolotukset ja -hapotukset” huomiotta.

Siirtyessämme lumelta kivikkoon huomasin, kuinka lihakseni alkoivat pikkuhiljaa jäykistyä ja askeleiden tarkkuus kärsiä. Myös sääolosuhde muuttui totaalisesti Sveitsin puolelle siirtyessämme; vihlovan kylmä tuuli muuttui tukahduttavasti hautovaksi kuumuudeksi ja pistäviksi auringonsäteiksi. Vaikka olin yrittänyt olla säästeliäs veden suhteen, oli pulloni pohjalla enää vain pari desiä vettä.

Janon lisäksi vatsassa kolotti nälkä. Aamuöinen aamiainenkin oli ollut alppikiipeilylle tyypillinen eli kuivia keksejä, Nutellaa, hilloa, Nutellaa ja vielä kerran Nutellaa. Jostain syystä koskaan ei tahdo mielessä pysyä pakatessa se, että tahmainen suklaasotku aamuyöllä, korkeuden pahoinvoinnin ollessa jatkuvasti läsnä, on minusta kertakaikkiaan kuvottavaa. Vaikka olin parhaani mukaan leikkinyt mielikuvalla höyryävästä puurosta ja väkisin nieleskellyt ruskealla tahmalla pinnoitettuja vanerin makuisia keksejä, ne energiat oli käytetty jo kauan sitten.

Kun olimme kiivenneet yli kahdeksan tuntia, suurin unelmani oli pala ruisleipää ja lasillinen vettä. Hien virratessa nestehukan aiheuttama päänsärky vihloi silmieni takana. Se sai oloni ärtyisäksi ja minut entistäkin varovaisemmaksi ja hitaammaksi. Kivet kolisivat jaloissamme, ja karhea hiekka kivien välissä pöllysi. Kurkku oli karhea ja rohiseva. Kiipeilyhanskojeni nahkaosat olivat kuluneet miltei puhki köysien ja kivien hiertämisessä, kämmenet olivat rakoilla ja niska auringonpolttama; hiki pyyhki mennessään aurinkorasvan aina parin minuutin kuluttua sen levittämisestä.

Jokaisen kivipilarin takana oli aina uusi. Alaspäin kiivettäessä asiakas kiipeää edellä ja varmistava opas tulee perässä. Tämä tekee tietysti oman haasteensa suoritukseen, sillä vaikka opas antaa ohjeita etenemiseen, askelpaikkoja ja reitin pieniä mutkitteluita koskevia valintoja tekee aiempaa enemmän edellä kulkeva asiakas. Väsyessäni tuntuu, että kykyni lukea kiveä heikkenee ja samalla on vähän kuin syvyysnäkö heikkenisi. Reitit sulavat kallion poimuihin, ja kivien särmät ovat aiempaa terävämpiä ja korkeampia. Väsyneet, hapottavat lihakset vievät askelista tarkkuuden, mikä muuttaa minut kömpelöksi kuin vaippaikäinen lapsi rappusissa.

Pian laskeutumaan lähtemisen jälkeen näkyviin tullut Hörnli Hut pysyi aina vaan kaukana. Fabrizion kanssa huomautimme aina silloin tällöin toisillemme pienistä rohkaisevista merkeistä, joista saattoi huomata majan lähestyvän:

– Pystyn erottamaan majan ikkunat.

– Pihalla näkyy ihminen.

En ollut ainoa, jonka tahti hidastui. Lopulta myös oppaat totesivat olevansa väsyneitä ja kuivasti naureskelimme kivipilariston “Päiväni murmelina” -efektiä. Fabriziokin oli jo tovin ollut suorastaan kiukkuisen tuntuinen verrattuna normaaliin hyväntuulisuuteensa. Oppaan kärsivällisyys tuntui lyhenevän samaa tahtia kuin minun kykyni löytää helpoin reitti alas kivikon halki heikkeni. Kurkkuni oli kuiva kuin Atacaman autiomaa, ja painoin pääni kumaraan välttääkseni auringonsäteitä, jotka vihloivat silmiäni kuin tuliset miekat. Fabrizion terävinä haukahtavat komennot saivat minut pysymään hiljaa ja keskittymään vain käsillä olevaan tehtävään.

Jossain vaiheessa toiseksi viimeistä laskeutumistuntia mainitsin päänsärkyni.

– Miksi et sanonut mitään!?
Enrico huudahti ja kaivoi repustaan CocaCola -pullon.

Merenpinnan tasolla inhoan Cokista, mutta nyt lähes kuumaksi lämmennyt sokeri-kofeiini-cocktail oli parasta, mitä saatoin kuvitella. Kaivoin repusta särkylääkkeen, huuhtelin sen alas ruskealla tahmealla taikajuomalla ja ojensin pullon sitten Heikille. Hän normaalisti inhoaa limsoja vielä minuakin enemmän, mutta nyt hän tuijotti pulloa silmät loistaen kuin pikkupojalla jouluaamuna.

Tunnelma tiimissä kohosi samaa tahtia kun limsapullo kiersi kädestä käteen. Lähtiessämme laskeutumaan seuraavan kivipilarin kylkeä, Fabrizio kertoi hiukan anteeksipyytävästi kärsineensä itsekin kovasta tuulen ja kuumuuden aiheuttamasta päänsärystä. Lähetin oppaalle ystävällisen “No worries” -kommentin saatteleman hymyn ja – noloa myöntää, mutta näin se on – tunsin pienen tyytyväisyyden aallon. Jos oppaatkin olivat väsyneitä, tarkoitti se, että minunkin oli ihan ok tuntea päivän paino saappaissani.

Lopulta noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen, kivipilarijonon loppupää näkyi, ja sveitsiläiseen tyyliin upea, vuorimajojen mittakaavassa supermoderni Hörnli Hut -maja oli edessämme.

Liekö sitten häämöttävä loppusuora, mutta toiseksi viimeinen köysilaskeutuminen meni oikein kunnolla mönkään. Laskeutumislinjallani oli valtava kivilohkare, jonka alla piilotteli syvä halkeama. Ylhäällä Fabrizio, jolla ei ollut reitilleni näköyhteyttä, syötti varsin nopeasti köyttä, jonka varassa laskeuduin vauhdikkaasti kohti teräväreunaista halkeamaa. Yritykseni väistää halkeama synnyttikin heiluriliikkeen, jonka seurauksena paiskauduin kallioon ensin halkeaman vasemmalle puolelle – kuului vain rysähdys ja älähdykseni, kun sääreni kolahti seinään. Seuraavaksi sinkouduin kuin metronomi vasten oikeanpuoleista kallionreunaa. Koetin ottaa vastaan jalalla, mutta vauhti oli liian kova ja osumiskulmani sen verran huono, etten saanut kunnollista jalansijaa, vaan nilkkani vääntyi ikävästi jäädessään kehoni ja kallion väliin.

Huudahdus katkesi ähkäisyyn, kun kivi iski keuhkot tyhjiksi, hetken silmissä vilisi tähtiä, ja pahimmasta toettuani minun piti käsin koskettaen tarkistaa raajojeni tilanne ennen kuin tiesin olevani kunnossa ja sain kähistyksi karhean “I’m ok”:n ylhäällä huolestuneena huhuilevalle Fabriziolle.

Hyvä opetus tarkkaavaisuudesta loppuun asti. Myöhemmin tarkistaessani jäljet, vasen sääri oli mustelmilla ja oikea nilkka turvoksissa, mutta selvisin rytinästä mustelmilla ja pienellä nilkan venähdyksellä. Ei siis toinenkaan Matterhorn-reissu mennyt ihan ilman kolinoita. Mutta onneksi olimme enää lyhyen matkan päässä Hörnli Hutilta.

Kello 16.30 laskin reppuni terassille 11,5 tuntia Carrel Hutilta lähdön jälkeen. Huumaantuneen halaus- ja onnittelukierroksen jälkeen hetken ajan koko pieni seurueemme istui hotellimaisen majan terassilla hiukan äimistyneinä. Olimme likaisia, hikisiä, väsyneitä, mustelmilla – ja niin onnellisia. Tuijotin yläpuolellemme kaartuvaa Matterhornia typertyneenä saattamatta uskoa, että olin juuri tullut sieltä.

Joku taikoi repustaan yksittäispakatut Margarita-cocktailit, jotka olivat matkanneet muassamme yli vuoren. Huipullakin olimme nimittäin todenneet, ettei tequila maistunut kenellekään. Ja jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin! Nimittäin nyt, kun lorotimme drinkit termospullojemme mukeihin ja ilosta energisoituneina skoolasimme menestyksellemme, tunsin jo parin kulauksen jälkeen alkoholin kihahtavan halki nestehukkaisten solujeni kohisten. Cocktailit huipulla ovat siis teoriassa hauska, mutta ainakin minun kohdallani käytännössä jopa vaarallinen, ajatus.

Lopulta päädyimme jäämään yöksi Hörnli Hutille. Palkitsimme itsemme tyyriillä suihkupoleteilla, joita vastaan sai kaksi minuuttia kapeaa vesinoroa wc:n takakulmassa olevassa kopissa – olipa kuinka hieno maja tahansa, vuorella oltiin siis kuitenkin! Juuri ja juuri ehdin pestä hiukset wc:n käsienpesuvaahdolla ja pyyhkiä pahimmat hiekat auringon kuivattamalta iholtani ennen kuin vesinoro muuttui pisaroiksi ja ehtyi sitten kokonaan.

Illallinen oli yhtä taistelua nukahtamista vastaan nimittäin. Istahtaessamme päivän hämärtyessä päivällispöytään näin toisen traversea kiipeämään lähteneen seurueen kompuroivan terassille aivan lopen uupuneina. Näky oli huojentava, sillä olin jo ehtinyt levottomasti vilkuilla tyhjänä ammottavan rinnepolun suuntaan. Kolme tiimiä lähti traversea yrittämään. Kaksi oli nyt maalissa. Kolmatta tiimiä emme Hörnlillä nähneet, joten saatoimme vain olettaa, että he eivät olleet ehtineet huipulle turn-around -aikaan mennessä ja olivat joutuneet palaamaan Carrel Hutin kautta. Fabrizio totesikin meidän kiivenneen omista tuntemuksistamme huolimatta nopeasti ja vahvasti:

– Väsyneitä olemme toki kaikki. Mutta sietääkin olla: me teimme sen – Matterhorn Traversen!

Viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävelin vielä pimenevään iltaan terassille. Vuori on Hörnli Hutin suunnasta kerrassaan tyrmäävän upea näky, kolossaalinen pyramidi, joka nyt loputtomana katosi huipun ympärille kertyneiden uhkaavien pilvien sisään. Väsymyksen ja raukean ilon laineiden joukossa pisaroi surumielisyyden sävy. On vain yksi Matterhorn. Olinko vain väsynyt, vai oliko viiden vuoden odotuksen jälkeen unelman saavuttaminen haikeaa?