Category: Dolomiitit Page 1 of 3

In Cima d'Ambrizzola, Croda da Lago, Dolomiitit, kalliokiipeily, mixed-kiipeily, Rifugio Croda da Lago, sähköavusteinen polkupyörä, sähköpyörä, trädikiipeily, traditionaalinen kalliokiipeily

Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni taisi koskettaa reisiäni, jotka muistuttelivat edellisen päivän vauhdikkaasta menosta Cima Grandella. Heti ensimmäisen ajatuksen kintereillä säntäsi riemastus onnistumisesta muassaan kuplivan iloinen jännitys tämän päivän haasteista. Vähän virnistytti sekin, että olimme tohinoissamme unohtaneet kysyä oppaaltamme Fabriziolta, minne oikeastaan olimme menossa. Mutta ehkäpä se kertoo jotain kiipeilyparini Heikin ja minun luottamuksesta opastamme kohtaan: hän tuntee rajamme ja tietää halumme oppia uutta ja tarttua aina suurempiin haasteisiin. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: tänään päästäisiin pystysuorille seinille!

Rutistusta seinällä
kuva: Heikki

Tässä kohtaa pitää hiukan taustoittaa: Pari kuukautta sitten kolautin oikean jalan (kyllä vaan, taas se sama jalka) kipeästi kiipeilyseinällä. Siitä lähtien oikea peukalovarvas ja vaivaisenluu ovat olleet kipeinä ja välillä turvoksissa, paikoitellen niin kipeinä, että olen viikkokausien ajan suosinut varvastossuja jalkineina. Epäilin jo varpaassa olevan hiusmurtuma, mutta nilkan hermovauriota tutkittaessa jalka magneettikuvattiin. Koko jalan magneettikuvaa tutkiskellut lääkäri ei maininnut varpaasta mitään, joten oletan varvasvaivan olevan vain tulehtunut jänne tai jokin muu vastaava. Treenitauko ei tässä vaiheessa ole vaihtoehto, joten olen vain yrittänyt antaa varpaalle mahdollisimman paljon lepoa treenien ulkopuolella ja yrittänyt muistaa kylmähoitaa sitä iltaisin.
Kerron tämän siksi, että vaikka olen pystynyt suhteellisen normaalisti urheilemaan, kapeat kengät, erityisesti kiipeilykengät, ovat olleet varsin ikävät jalassa.

Innostuksen joukossa oli siis hiven huolta, kun nyt valmistautuessani päivän haasteisiin Dolomiiteilla tungin jo valmiiksi kipeät jalkateräni vaelluskenkiin ja pakkasin kiipeilytossut reppuun.

Ennen seinälle pääsyä olisi kuitenkin edessä useamman tunnin mittainen lähestymisvaihe, jonka ensimmäisen osuuden olimme päättäneet hoitaa hiukan epätavallisella keinolla. Aamupalan jälkeen Fabrizio nappasi meidät kyytiin, ja ajoimme Cortinan pyörävuokraamon eteen. En ole koskaan ajanut sähköavusteisella polkupyörällä, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Naureskelin hiukan hermostuneena, että pois turhat tasamaaharjoitukset ja suoraan vuoriteille vaan!

Sähköpyörillä lähestyminen
kuva: Fabrizio

Sähköpyörän rungossa oleva pieni sähkömoottori avustaa vain silloin, kun pyörän polkimia polkee. Kyseessä ei siis ole mopomainen ajoneuvo; sähköpyörä lisää polkemisesta syntyvää voimaa vain sen verran, että “ebike” luokitellaan liikenteessäkin ihan tavalliseksi pyöräksi. Kuitenkin meille ero oli merkittävä: ilman tuota lisäbuustia tuhannen vertikaalimetrin lähestymisnousu vuoristotietä pitkin tavallisella polkupyörällä olisi aika rankka operaatio.
Mutta lisävääntöä tai ei, vapaamatkalaiseksi tässä ei pääsisi, sen tulisimme pian huomaamaan.

Olen toki pyöräillyt jonkin verran, onhan se osa treeniohjelmaakin. Mutta moottorilla varustetulla kaksipyöräisellä ajamiseni rajoittuvat yhteen kertaan, jolloin 16-vuotiaana sain kokeilla kesätyöpaikan skootteria. Matka kesti noin 45 sekuntia ja se meni jotakuinkin näin: ensin varovainen ja hutera aloitus, sitten “tämähän on helppoa” -henkinen kaasutus, jota seurannut holtiton “kaasu pohjassa” -kurvailu päättyi isoon ojaan, jossa oli melkein metrin verran vettä. Noustessani ojasta näin esimieheni katseesta, että motoristin urani oli tullut päätökseen.
Rakastan vauhtia; nopeat autot, moottoripyörät, vuoristoradat ja niin edelleen, ovat lempipaikkojani, mutta aina matkustajapaikalta. En vain koskaan ole päässyt oppimaan nopeasti liikkuvien ajoneuvojen hallitsemista.

Niinpä tarvitsin muutaman haparoivan testauksen Cortinan kapeilla, aamuruuhkaisilla kaduilla. Alkuun hutera menoni saikin ehkä virnistelyitä osakseen, mutta ymmärtäväisesti paikalliset autokuskit antoivat tilaa, ja pian olin valmis lähtöön. Saimmepa vielä ennen lähtöä kepposteltua köyttä lainaamaan lähteneen Fabrizion kustannuksella: ajatus oli kaupasta soittaa hänelle ja kysyä tarvitseeko hän evästä. Miehen vastatessa puhelimeen, vakavoitin ääneni:

– Hei kuule, Heikki testasi fillaria ja on nyt ambulanssissa.

Ensin linjalla oli hetken ihan hiljaista. Sitten kuului epäröivä “Are you kidding me..?”, jota seurasi muutaman sekunnin päästä voimakkaampi “Yes, you are kidding me” ja röhönauru.
Myöhemmin Fabrizio paljasti, ettei syy jekkuni paljastumiseen ollutkaan huono valehtelutaitoni:

– In Cortina, there’s NOOOO way, you get an ambulance in less than an hour!

Ennen lähtöä tyhjensimme repuista aivan kaiken epäolennaisen Fabrizion autoon. Opas arveli, että ensimmäinen lähestymisosuus Rifugio Croda da Lago -majalle ottaisi pyörillä noin tunnin, ja matka majalta huipulle ja takaisin veisi noin viisi tuntia. Hän arveli, ettemme tarvitsisi eväitä, vain muutaman suklaapatukan ja hiukan vettä. Oman tiheän tankkaustarpeeni ja helposti romahtavan verensokerini tuntien kuitenkin nappasin mukaan useamman Ritter Sportin ja pari myslipatukkaa (mistä tulisin myöhemmin olemaan todella kiitollinen). Niiden lisäksi repussa oli vain kiipeilytekniset varusteet (kypärät, valjaat, karabiinit, nauhalenkit, brusik-narut ja niin edelleen), lämpöisemmät hanskat, takki, pari puffia, otsalamppu (josta en luovu yhdelläkään reissulla) ja pari muuta pikku tipelhööriä, joita pidin välttämättöminä. Matka saattoi alkaa.

Croda da Lago ja korkein huippu Cima d’Ambrizzola
kuva: Heikki

Ensin fillaroimme halki kauniin, vihreän laakson alati lämpenevässä aamuauringossa. Kukat tuoksuivat, puut havisivat kevyessä tuulessa, ja sydämeni lauloi renkaiden alla rahisevan hiekan luomaan melodiaan. Hetken kuluttua saavuimme lehtimetsän laitaan ja jatkoimme serpentiiniksi muuttuvaa jyrkästi ylös rinnettä kiemurtelevaa tietä auringonvalon maalatessa varjojen mosaiikkia kuluneen tien pintaan. Hiljalleen lehtipuiden raikas tuoksu muuttui Suomesta tutuksi auringonvalossa lämmeneen havun mattamaiseksi aromiksi, ja tiehen alkoi ilmestyä kuoppia ja koloja. Lauleskelin polkiessani ja ihastelin pyörän boost-vaihteen tehoa jyrkässä ylämäessä.

Tuntia myöhemmin lauluni oli tauonnut. Kuten sanottua, pyörän moottori tukee polkemista, mutta ei tee koko työtä puolestasi, ja ylämäki oli armottoman jyrkkä ja loputtoman pitkä. Olimme siirtynyt kuoppaiselle, kiviselle kinttupolulle, jossa upottavan hiekan joukossa puunjuuret ja isot kivenmurikat vuorottelivat. Pyörän hallinta oli muuttunut vaikeaksi, ja kun jouduin kerran pysähtymään, ei mäkilähtö möykyräisessä maastossa ollutkaan enää helppoa. Tavallista painavamman pyörän työntäminen 45 asteen ylämäkeen kuumaksi helteeksi muuttuneessa säässä imi mehut totaalisesti. Ärtyisästi soimasin itseäni:

– Seuraavan kerran, kun joku ehdottaa, että mennäänkö ajamaan pyörillä ylämäkeen yli tunniksi ENNEN vuorikiipeilyn aloittamista, sano vain “ei”.

Taas kuitenkin työ lopulta palkitsi tekijänsä, ja noin puoli tuntia myöhemmin saavuimme vuorimajan pihaan. 2046 metrin korkeudessa sijaitseva Rifugio Croda da Lago oli rakennettu ehkäpä kauneimmalle näkemälläni vuoriniitylle: sinne saavuttiin autoilta kiellettyä kuoppaista hiekkatietä, jota reunusti kukkea kesäinen niitty. Perinteisen näköinen italialainen vuorimaja sijaitsi kirkaan ja jääkylmän lammen rannalla. Havupuut keinuivat lempeästi puhtaan lammen rannoilla, ja lintujen viserrys sekoittui majaa pitävän pariskunnan pienen suklaasilmäisen vauvan sirkutukseen. Kaiken kauneuden yllä kaartuivat Croda da Lago -vuorijonon huiput kuin suojaten tätä pientä paratiisia.

Vasta edellisellä viikolla avatulla majalla oli vielä hiljaista, ja Fabrizio muistuttikin, että kauneudestaan huolimatta reitti on muutenkin paljon hiljaisempi kuin monet muut alueen reitit:
– Mieti edellisen reilun tunnin kiipeämistä jalkaisin. Se vie monta tuntia, että pääsee edes tänne, mistä kiipeäminen vasta alkaa!

Huokaisin ja yritin olla miettimättä hikistä selkääni sekä jo nyt pakottavia jalkateriäni ja hapottavia reisilihaksiani. Kiinnitimme pyörät majan pihan aitaan ja istuimme juomaan maailman parhaimmalta maistuvat cappuccinot ennen liikkeelle lähtöä. Kaunista kesäpäivää ihastellessamme majaa pyörittävän nuoren perheen isäntä näytti meille lumisia valokuvia edelliseltä viikolta ja kertoi, että takatalvi oli vaikuttanut tänne suuresti; vielä viikko sitten heidän saapuessaan tiellä oli ollut 70 cm lunta ja jäätä, ja perhe oli joutunut kaivamaan lapioilla reitin majalle. Tarina tuntui aivan uskomattomalta, kun istuimme siinä vihreän kukkakedon laidalla nauttimassa kuuman auringon suukoista poskillamme – mutta kertoo samalla siitä, kuinka suuria ja nopeita olosuhteiden muutokset ovat, kun noustaan merenpinnasta ylöspäin.

kuva: Fabrizio

Jälleen kehon palautuminen yllätti minut. Jo hetken istumisen jälkeen oloni oli latautunut ja olin valmis astumaan pienelle, lammen rannasta lähtevälle polulle, kohti kaukana yläpuolellamme taivasta vasten piirtyvää Cima d’Ambrizzola -huippua (2715 m). Kohde olisi eilistä Cima Grandea hiukan matalampi, mutta vaatisi vielä enemmän teknistä kiipeämistä: huipun saavuttaminen edellyttäisi useiden seinäreittien sarjaa.

Kohti huippua lähtevä polku kiemurteli ensin lammen rantaa ja sukelsi sitten matalaan, tukahduttavan kuumaan havupensaikkoon. Sen jälkeen edessä oli taas jyrkkä, valuva hiekkainen kivikenttä, jossa jokaista kahta askelta vasten valuin aina ainakin yhden taaksepäin. Aurinko paahtoi kuumasti, ja saapuessamme ensimmäisen köysistöä vaativan kivikon alareunaan, olimme hiestä märkiä.
Seuraavan parin tunnin ajan matkamme kulki pois pensaikoista, yli heinikkoisen kentän korkeammalle, missä paljas kivikko alkoi vuorotella upottavien sohjoisten lumikenttien kanssa.

Onnellisen selfie

Taas pari tuntia kului hikisen vaelluksen parissa tiukassa ylämäessä. Olin hiukan huolissani vauhdistamme, sillä Fabrizion ennusteaika seinille saapumiselle oli jo täyttynyt, mutta matka ei tuntunut päättyvän. Muutaman kerran olimme menneet reitiltä sivuun ja joutuneet palaamaan taaksepäin, mutta en voinut olla miettimättä, olimmeko paljonkin hitaampia kuin Fabrizio oli ennustanut. Onneksi kiipeilyparini Heikki taisi taas lukea ajatukseni ja muistutti minua muutaman kerran oman tahdin ylläpidosta. Muuten olisin luultavasti omien mietteideni huolestuttamana uuvuttanut itseni yrittämällä kiristää tahtia liikaa.

Lopulta polku nousi pystysuoran seinän juurelle. Lähdimme kulkemaan traversea eli poikkisuuntaista reittiä seinämän yli oikealle kiipeilykohdalle. Kun kulman takaa aukeni näkymä kalliokiipeilyvaiheen ensimmäisen reitin lähtöpisteelle, henkäisin syvään. Ilahtumisesta ja ehkä vähän pelosta. Siinä se oli, lähes suora seinä kohti pilviä, täällä reilusti yli 2000 metrin korkeudessa!

Hiukan epävakain sormin vaihdoin kiipeilytossut jalkaani ja muistutin itseäni siitä, että olin tehnyt tätä ennenkin, sekä sisällä että ulkona – vaikkakaan en tällaisessa paikassa. Heikille kerta oli ensimmäinen ulkoseinillä. Hänen kasvoiltaan oli vaikea tulkita, mitä vakavien silmien takana tapahtui, mutta oli kuin hänen silmiensä väri olisi tummunut pari astetta – niin keskittynyt ja intensiivinen miehen kiveä pyyhkivä katse oli.

Fabrizio kiipesi edeltä ja rakensi mennessään varmistukset ensimmäiselle reitille. Seisoimme Heikin kanssa hiljaisina odottamassa, ja Heikki varmisti Fabrizion kiipeämistä köyden avulla. Puhe oli tauonnut, ja molemmat olimme hyvin keskittyneitä. Kuin vuoren ilmakin olisi pysähtynyt seuraamaan odottavaa tunnelmaamme. Kun oppaamme oli ylhäällä ja varmistukset valmiina, kuului kutsuhuuto:
– Janiiiinaaaaa! You can climb!

kuva: Heikki

Vedin syvään hetkeä, huutaen vahvistin Fabriziolle olevani tulossa ja varmistin, ettei Heikki nousisi ennen kuin olisin ylhäällä. Täällä oli paljon irtokiveä, ja kivi tuntui murenevankin helposti. Jos putoaisin itse tai pudottaisin jotain, seuraukset alla kiipeävälle voisivat olla ikävät. Ainakin alkuun olisi hyvä pitää mieluummin hiukan liikaa väliä kuin kiirehtiä nousurytmin kanssa.

Sitten olin valmis. Hengitin syvään ja asetin tossun kärjen kiveä vasten. Kuin kone olisi käynnistynyt. Tunnustelevat sormeni löysivät koloja seinästä, tossujen kärjet imeytyivät pieniin kohoumiin ja koloihin, katseeni pyyhki reittiä yläpuolellani jatkuvasti suunnitellen seuraavia liikkeitä. Kaikki muut ajatukset katosivat. Oli vain minä ja lämmin kivi käteni alla.

Jossain reitin puolivälin tietämillä havahduin, pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Täällä olin, keskellä pystysuoraa sileää seinää! Ympärillä oli sininen taivas, edessäni kivessä kulki ainoa polkuni eteenpäin ja alapuolella tuhansia metrejä matkaa alas.
Rakastan kiipeämistä ja vuoria, ja tunnen usein suuria ilon purskahduksia matkalla. Mutta suoranaista addrenaliiniryöppyä en ole aiemmin tunnistanut. Minulle kiipeämisestä syntyvä ilo on erilaista; vakaampaa, syvempää ja rauhallisempaa. Mutta nyt, siinä seinällä ollessani, musta lintu lensi ohitseni ja yhtäkkiä veri ryöpsähti suoniini eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
Minun oli henkäistävä muutama kerta syvään, niin voimakas tunne oli. Äänessäni oli kyyneliä, riemua, vähän uhmaa ja jotain, mitä en edes itse tunnistanut, kun huusin alla vuoroaan odottavalle Heikille:

– Katso nyt! Voitko uskoa, missä minä olen?! Tämä ei voi olla totta!

Onnistuneen reitin iloa
kuva: Fabrizio

En kuullut Heikin vastausta, niin paljon veri kohisi korvissani. Tunsin sormieni alkavan täristä, ja hetken ajan suuri tunneryöppy muuttui joksikin pelkoa muistuttavaksi. Se velloi sisälläni niin, että maailma tuntui keinuvan, ja kaiversin sormenpääni niin syvälle kiven uurteisiin kuin taisin. Ajatukset kiersivät päätöntä kehää: “Hitto, missä olen. Nyt on tosi kyseessä. Tämä on oikeaa.”

Hetken odottelin sisäisen myrskyn laantumista ja tasasin hengitystäni. Sitten jatkoin matkaa. Ajatukset asettuivat, mutta oloni oli hiukan epävakaa, ja kehoon tärinä jäi vielä hyväksi toviksi. Vapisevin sormin ja tutisevin säärin kiipesin ylöspäin. Alkureitin rentous oli poissa, ja epävarmuus täytti mielen: tuntui vaikealta löytää tarpeeksi luotettavia otteita ja “kokosylihalauksella” yritin imeytyä kiveen kiinni ollakseni turvassa.

Pääsin reitin viimeisen lipan yli, nousin hiukan tutiseville jaloilleni. Hiukan suupielet vapisten hymyilin kurkistaessani lipan yli ja antaessani Heikille luvan nousta. Heikin kiivetessä annoin katseeni kiertää kauniissa Dolomiittien maisemassa ja hengitin rauhassa. Hiljalleen asiat asettuivat kohdilleen, veren kohina vaimeni, ja polvien tutina rauhoittui. Tunsin hetkellisesti maanpinnasta irronneiden siimojeni kiinnittyvän jälleen, ja olin taas kotonani vuorilla, turvassa.

Seuraavilla reiteillä pelko oli poissa. Itseluottamus kasvoi, ja uskalsin yhä rohkeammin etsiä itselleni sopivia reittejä sen sijaan, että orjallisesti yritin muistaa, mihin kohtiin olin nähnyt ensimmäisenä kiipeävän Fabrizion asettavan vakaat raajansa. Niin taitavan oppaamme työskentelyn seuraamisesta tuli nautittavaa katseltavaa. Yritin omaksua siitä mahdollisimman paljon ja ymmärtää, miksi hän valitsi kulloisenkin liikkeen.

Trust me, I know what I’m doing… right? – varmistan Fabriziota
kuva: Heikki

Omaksuimme rennon mutta ripeän rytmin. Fabrizio varmisti aina minut ensimmäisenä ja lähti sitten rakentamaan seuraavaa reittiä, minun jäädessä varmistamaan Heikkiä. Kiipesimme vahvasti. Vain kerran jouduin yrittämään reittiä kahdesti jouduttuani luovuttamaan tiukassa kivikuilussa, ja kerran Heikki pudottautui köyden varaan lepäämään. Emme puhuneet paljon, vain pakolliset ohjeistukset ja viestit sekä iloiset onnittelut reittien lopussa. Kaikki olivat keskittyneitä ja rauhallisia. Kiipeilyn ilo virtasi välillämme kulkevaa köyttä pitkin. Aurinko lämmitti kalliota, ja silloin tällöin tuuli pyyhkäisi hikikarpalot otsalta. Voi sitä onnea!

Reitit muuttuivat vaativammiksi ja kiipeämämme massiivisen kalliopilarin leveys kapeni jatkuvasti. Kuitenkin minulle tuli täysin yllätyksenä, kun yhden reitin jälkeen nousin Fabrizion rinnalle seisomaan, näin hänen iloisen hymynsä ja tajusin, että seinää ei enää ollut. Huippu oli vain muutaman kivisen askelman päässä. Huikkasin Heikille ilo äänestäni pursuen:
– Se on täällä! Huippu! Se on ihan tuossa!

Nelisenkymmentä metriä alempana Heikki väläytti minulle levän hymyn ja lähti kiipeämään. Tovin kuluttua hän ilmestyi kallioreunan yli, tarttui käteeni ja yhdessä kävelimme viimeiset metrit huipulle.

Jokainen huippu on omalla tavallaan ihmeellinen ja hieno saavutus. Mutta tässä hetkessä oli jotain erityistä. Nyt kahden huipun “mittavalla” Dolomiitti-kokemuksellani saatan sanoa, että tuossa vuoristossa on jotain ainutlaatuista, jonka tiedän saavan minut palaamaan sinne vielä uudelleen ja uudelleen.

Cima d’Ambrizziola huiputus 14.6.2019 noin klo 14
kuva: Fabrizio

Huiputusjuhlan keskellä oivalsin, että kello oli jo paljon. Nyt oli jo selvää, ettemme ehtisi takaisin Cortinaan seitsemäksi pyöriä palauttamaan. Nyt tavoite oli ehtiä riittävän nopeasti sen verran alas, että saisimme soitettua pyörävuokraamoon ja kerrottua viivästyksestä. Fabrizio olikin heti huipulle saavuttuamme alkanut valmistella laskeutumista.

Koko tiimi huipulla

Ensimmäinen laskeutumisosuus oli erityisen jännittävä. Laskeutuisimme köydessä vuoren toiselta puolelta, huipun ja sen vieressä olevan pienemmän huipun väliseen kapeaan satulaan. Satulasta kiivettäisiin pienemmälle huipulle ja matka jatkuisi sen yli edelleen alaspäin.
Laskeutumisreittimme kohdalta vuoren seinä oli negatiivinen (eli yläosa alaosaa ulompana, jolloin seinämää ja laskeutumispaikkaa ei voi nähdä ylhäältä).
En tiedä, miten muut asian kokevat, mutta ainakin minun kohdallani ensimmäisenä laskeutumaan lähteminen on aika jännittävää, kuin sukellus tuntemattomaan. Toisena tullessa, vaikka reittiä ei tietäisikään, osaa jo tähdätä suurinpiirtein samoille seuduille kuin minne toinen on päätynyt. Lieneekö johtunut samansuuntaisista ajatuksista vai muusta, mutta ensimmäisenä alas lähtevällä Heikillä oli sen verran vakava ilme, että luulen häntä jännittäneen yhtä paljon kuin minua. Pienen haparoinnin jälkeen hän kuitenkin pääsi turvallisesti satulaan.
Oma laskeutumiseni meni melkein loppuun asti hyvin, mutta aivan viimeisillä metreillä köysi heilahti odottamattomasti vasemmalle ja sinkautti minut kylki edellä seinää vasten. Törmäyksen jälkeen sain tilanteen hallintaan, mutta ilman Heikin satulasta minua tarkkailevia silmiä olisi tasanteelle törmäyksessä pudonnut kiipeilytossuni jäänyt huomaamatta.

Minä laskeutumassa huipulta
kuva: Heikki

Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen rutiini löytyi jälleen nopeasti. Seuraavat puolisentoista tuntia laskeuduimme 40 metriä pitkien köysien avulla köydenmitta kerrallaan. Lunta oli reitillä paljon, ja laskeutumiset olivat paikoitellen sen verran haastavia, että vaativat täydellisen keskittymisemme.

Aurinko oli kaartanut vuorijonon länsipuolelle, eli ilta lähestyi. Monen tunnin keskittymisen jälkeen sain taas huomata, kuinka tärkeää on toimia tiiminä, sillä väsymys saa tarkimmankin herpaantumaan. Kerran köyden toinen pää juuttui matkalle siten, että Fabrizio joutui kiipeämään parisenkymmentä metriä takaisin ylös saadakseen sen irti. Kerran huomasin Fabrizion kiinnittävän laskeutumista varmistavan karabiinin väärin, vain yhteen köyteen kahden sijaan. Tässä tuli ehkä päivän tärkein oppi: kukaan ei ole erehtymätön. On tärkeää, että kaikki ottavat vastuuta ryhmästä ja uskaltavat kysyä ja tarkistaa myös oppaan tekemistä.

Minä laskeutumassa,
kuva: Heikki

Kello oli noin kahdeksan illalla, kun saavuimme lopulta Rifugio Croda da Lagon pihaan. Pihalla seisoi kaksi miestä, jotka tähyilivät kohti huippua, jolla olimme muutamia tunteja aiemmin seisoneet. Toinen miehistä kysyi:
– Olitteko tuolla?

Kun kerroin meidän olleen, miehet onnittelivat ja kertoivat seuranneensa etenemistämme. Tuntui yhtä aikaa pikkuisen ylpeältä ja jopa hiukan nololta. Kuin kiipeilykokemus olisi niin henkilökohtainen, että tuntui oudolta, että joku oli katsellut meitä. Samalla kuitenkin, kun katsoin kaukana yläpuolellamme kohoavaa huippua, tunsin ylpeyden tiimimme onnistumisesta puristavan rintaani niin, että melkein hengästytti.

Sitten olikin edessä minulle päivän kamala osuus, nimittäin vuorenrinnetien laskeutuminen sähköpyörillä. Kuten sanottua, nopeasti liikkuvien ajoneuvojen käsittely – varsinkin epävakaassa maastossa ja jyrkässä, kilometrien mittaisessa alamäessä – on minulle vierasta ja jopa pelottavaa. Niinpä kun miehet sujahtivat matkaan töyssyistä rinnepolkua riemusta kiljahdellen, minä seurasin perässä vauhtia, joka saa etanat siirtymään ohituskaistalle. Kroppa kankeana ja hammasta purren koetin seisoa polkimilla ja viedä pyllyä kauas taakse säilyttääkseni oikean painopisteen ja hyvän ajoasennon.

Renkaat luistivat ja lipsahtelivat. Suustani pääsi pieniä älähdyksiä ja kiukkuisesti pyyhin hihalla silmäkulmiani: liekö kyseessä ollut tuulen iskemä vai joku muu vesi silmissä – tosin joku voisi argumentoida, ettei tuossa vauhdissa tuuli kyllä vaikuta mihinkään.
Pyörän jarrut ulisivat, kun hitaasti hivuttauduin rinnettä alas. Miehet suhahtelivat ohitseni ja pysähtyivät aina välillä odottamaan minua. Minut niin hyvin tunteva Heikki pysytteli suurimman osan ajasta läheisyydessäni, mutta antoi minulle tilaa ähertää. Hän tietää, että tuollaisissa tilanteissa haluan selvitä itse, mutta hänen läheisyytensä rohkaisee ja antaa voimaa jatkaa.

Fabriziolla sen sijaan kesti tovi oivaltaa, etten ollut vitsaillut, kun varoitin etukäteen, että alastulo olisi minulle kammottavaa. Polun varressa minua odottava oppaamme taisi vasta nyt oivaltaa, että olin oikeasti ulkona mukavuusalueeltani. Toki mies oli tottunut siihen, etten ole arimmasta päästä, joten hänen äänessään oli aitoa hämmästystä, kun hän kysyi ohittaessani hänet:
– Sinua taitaa oikeasti pelottaa?

Hetkeä myöhemmin tie vaihtui tasaisemmaksi. Töyssyt jäivät taakse, mutta rinne oli todella jyrkkä ja tie kiemurteli serpentiininä. Miehet syöksähtelivät ohitseni jopa 50 kilometrin tuntivauhdilla. Minä taas hammasta purren ja jarrut punaisena vonkuen rullasin rinnettä alas jupattaen raivoissani itselleni.

Eräässä mutkassa Fabrizio seisoi rennosti pyörään nojaten (hän oli varmaan odottanut minua jo hyvän tovin) ja huuteli virnistäen:
– You are having fun!
Tunnelmiani kuvasti täydellisesti vastaukseni (pahoittelut kielenkäytöstä), joka jäi hetkeksi kajahtelemaan vuorenseinämistä:
– Fuck this shiiiiitttt!

Selvisin siitäkin. Kaaduin kahdesti jyrkissä mutkissa, kun en saanut vauhtia pysymään tarpeeksi alhaalla ja ajolinjavalinta meni vikaan. Luisuin kyljelläni pitkin asfalttia, kolhin kyynärpääni ja sain satulan ja ohjaustangon vinkkeliin, mutta hammasta purren pääsin kuin pääsinkin alas.

Kello oli kymmenen illalla ja kylä pimentynyt, kun pääsimme alas. Hikinen ja uupunut, mutta onnistumisesta hilpeä seurueemme kokoontui ainoaan vielä auki olevaan pizzeriaan naureskelemaan “viiden tunnin päivällemme” ja ahmimaan pizzaa sellaisella vauhdilla, että naapuripöydissä jäätiin lumoutuneena tuijottamaan. Fabrizio totesi heti alkuun virhearvionsa ja antoi sitten palautteen, jota olemme odottaneet:
– Siitä on todella kauan, kun olen ollut Croda da Lagolla viimeksi, ja muistin lähestymisen ja reitin todella väärin. Ne olivatkin todella paljon pidempiä ja raskaampia, ja 5-tuntinen kiipeilypäivämme päätyikin kestämään kaksitoista tuntia. Reitti oli myös vaikeampi kuin muistin. Mutta selvisitte hienosti!
Olette kokemukseenne nähden taitavia ja varmoja ilmavissa ja vaikeissakin paikoissa. Vahvuutenne ja heikkoutenne ovat todella erilaisia, mutta molemmat olette vahvoja ja kestäviä – ja mikä tärkeintä tarkkaavaisia ja virkeitä loppuun asti. Takana on kaksi pitkää päivää ja edelleen kumpikin näyttää siltä, että voisitte kiivetä vieläkin lisää. Olette molemmat valmiita Matterhornille – nyt vaan toivotaan, että olosuhteet ovat puolellamme!

Lähtölupa on saatu.

Minä halaan Dolomiitteja
kuva: Fabrizio

“STOOOOP! There’s no more rope!” – Täydellinen Cima Grande

By Janiina

On June 20, 2019

In blogi, Cima Grande, Cortina, Dolomiitit, harjoittelu, italia, kalliokiipeily, kiipeily, seinäkiipeily, Tre Cime di Lavaredo, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Pienen majatalon toisessa kerroksessa sijaitseva huone oli raskailla puusälekaihtimilla pimennetty, ja avatessani silmät kesti hetken ymmärtää, missä olin. Myöhästyneiden lentojen vuoksi olimme saapuneet Cortina d’Ampezzo -vuoristokylään (Italian Dolomiiteille) vasta myöhään edellisenä iltana.

Onnellinen tauolla Cima Grandella

Matkapäivän aamuherätys oli ollut kello 04 yöllä. Iltakymmeneen mennessä olin kahden myöhästelleen lennon, reilun parin tunnin automatkan ja muun matkustamiseen liittyvän perushäslingin jälkeen unen tarpeessa. Kun olimme lopulta saaneet hätistelyä majatalon pitäjät päästämään meidät sisään (majatalon vastaanotto oli sulkeutunut jo tunteja aiemmin) ja raahattua suuret laukkumme huoneeseen, olin kaatunut sänkyyn, vajonnut pehmeän pimeyden hellään syleilyyn ja nukkunut unia näkemättä, kunnes ärhäkkä herätyskello pakotti minut avaamaan tahmeat luomeni.
 
Vaikka havahduin aamuun tokkuraisena, jo parin sekunnin kuluttua poukkosin pystyyn kuin säikähtänyt eläin. Muutaman hetken päästä kylpyhuoneen peilistä minua tuijotti pörröpäinen olento silmät täynnä jännitystä: tänään oli päivä, jota olin odottanut!
Maaliskuun jääkiipeilyreissusta alkaen olimme kiipeilyparini Heikin kanssa motivoineet itseämme ja toisiamme treenaamaan lähettelemällä toisillemme netistä löytynyttä kuvaa Tre Cime di Lavaredo -vuoriryhmästä (kuva löytyykin ensimmäisenä edellisen Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat -tekstini alusta). Tänään pyrkisimme kohti tuon kuuluisan vuoriryhmän korkeinta huippua, Cima Grandea.
 

Yleensä olen kuvannut vuoritavoitteidemme haastavuutta kertomalla tavoitellun huipun korkeuden ja ajan, joka kestää päästä laaksosta huipulle. Mutta tällä kertaa suurin haaste ei olisikaan korkeus ja vähähappisen ilman vaikutus suorituskykyyn. Cima Grande kohoaa ”vain” 2999 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huipulle ja takaisin päästäisiin (ainakin toivottavasti) alppinistien tyyliin “light and fast” saman päivän aikana.

Mutta haastetta ei päivästä tulisi puuttumaan.

Tämä vuori ei ollut valikoitunut kohteeksi sattumalta. Sen maasto muistuttaa paljolti syyskuun alun tavoitteemme Matterhornin maastoa, joka vaatii teknisempää kiipeämistä kuin yksikään aikaisempi kohteemme. Saavuttaaksemme tarvittavan osaamisen ja varmuuden, olemme treenanneet seinäkiipeily-guru Axel Lindforsin ohjauksessa.
Tänään nähtäisiin, oliko puolen vuoden harjoitusjakso kiipeilyseinillä tuottanut riittävästi tulosta. Kyseessä eivät olleet pelkästään tekniset taidot, vaan myös kestävyys: Vaikka olisimme matalammalla, ja huiputuspäivän vertikaalimetrien määrä olisi pienempi kuin vaelluskiivettävillä vuorilla, tämän tyyppisen kiipeilyn monimuotoisuus rasittaisi tavoilla, joista meillä ei ollut vielä kunnon kokemusta: luvassa oli kalliokiipeilyä kivikoissa ja seinillä, täyttä neliraajatyöskentelyä siis!
 
Jännittyneissä tunnelmissa nautitun aamupalan jälkeen kolistelimme varusteidemme kanssa aulaan, ja innoissani säntäsin tervehtimään vastaanottotiskiin nojailevaa vuoristo-opastamme Fabriziota. Pörröpäinen, kaitakasvoinen italialaismies on kiivennyt kanssamme sekä Dolomiittien jääseiniä (tarina täällä: Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla) että Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin talviolosuhteissa (ja se tarina alkaa tästä: Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen). Vaikka pienen, puheliaan italiaanon organisointikyvyt eivät ehkä aina ole ihan huippuluokkaa, vuorenrinteellä hän on vahva ammattilainen, joka aidosti pyrkii varmistamaan kiipeilijälle hienon kokemuksen (mikä ei aina ole ihan itsestäänselvyys).
 
Iloisten tervehdysten jälkeen kiipesimme varusteinemme Fabrizion pakettiautoon, joka oli huonosta ennusteesta huolimatta saatu korjattua maaliskuussa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen: rinteessä pysäköitynä olleen auton käsijarru oli pettänyt ja auto päätynyt jokeen, – onneksi ihmisiä ei ollut ollut sisällä! Vielä pakollinen Ritter Sport -suklaatankkaus kyläkaupassa (olen kehittänyt niihin vakavahkon addiktion, mutta pidän kiinni säännöstä, että niitä saa syödä vain vuorilla), ja olimme valmiina päivän haasteisiin!
 

Reitti Greyskullin pääkallolinnaan?

Suden torahampaita muistuttava Tre Cime di Lavaredo –vuoriryhmä kohosi pian tunnistettavana horisontissa. Olin kai jotenkin kuvitellut niiden olevan pienempiä, koska metrimääräinen korkeus olisi alle 3000 metriä. Niin sitä ihmisen ajatus vääristyy, kun pyörittelee vuorien korkeuksia numeroina mielessään: voin vakuuttaa, että kyllä kolmen kilometrin korkuinen vuori on melkoisen vaikuttava näky!

Lähestyimme vuoriryhmää etelästä; Cima Grande seisoi ylväänä aamupilviin kietoutunutta taivasta vasten. Kävellessämme autolta mutaista tietä pienelle vuoristokappelille, jonka pihasta reittimme alkaisi, annoin näiden ainutlaatuisten vuorten kauneuden vyöryä ylitseni kaikkein aistien kautta. Entisen merenpohjan koralleista muodostuneen kiven huokoisuus on kuin luotu kiipeilyyn: ruskean, punaisen ja keltaisen sävyissä leikittelevät kerrokset kutsuivat ujuttamaan sormet ja kiipeilytossujen kärjet kuin niitä varten syntyneisiin halkeamiin ja koloihin, jotka peittävät kiveä kaikkialla. Ilmassa leijui karheapintaisen kiven, matalien varpukasvien ja hiekkaisen mullan kitkerähkö tuoksusinfonia, ja tuuli vihelsi syöksyessään torahammasmaisten vuorten rinteisiin syntyneistä halkeamista ja kuruista.
Huhtikuussa satanut runsas lumi näkyi vielä pieninä tilkkuina matalillakin rinteillä. Fabrizio kertoi, että vaikka vuorten eteläpuoli oli jo suhteellisen hyvässä kiipeilykunnossa, pohjoinen puoli oli vielä lumen vallassa:

– Muutoinkin olemme aikaisessa: tämä on ihan kiipeilykauden ensimmäisiä päiviä eli luultavasti vuorella ei lisäksemme ole kovinkaan montaa ihmistä. Koska ihmiset eivät ole vielä kuluttaneet polkuja, reitti on monesta kohtaa ‘dirty’ (tällä termillä Fabrizio viittasi lumen mukana poluille kasautuneisiin irtokiviin ja siihen, etteivät reitit ole vielä talven jälkeen ehtineet hioutua kiipeilijöiden tossujen ja saappaiden alla).

Vuorikappelin kulmalle asti marssimme turistijonon jatkona, mutta onneksi tieltä ulos astuessamme saimme jatkaa matkaa yksin. Ensimmäinen rinne muistutti hiukan Suomen Lapin kivikkoista maastoa; kenkien alla sinnikkäästi valuvaa isokivistä hiekkaa, jota varpukasvien ja heinien mättäät täplittivät. Pian edessä oli Cima Granden ja viereisen Cima Piccolan välinen rotko, joka oli vielä lumen ja sumun vallassa ja näytti niin pahaenteiseltä, että Heikki nimesi sen reitiksi Castle Grayskulliin (muistat kai He-Manin arkkivihollisen, Skeletorin hurjan pää kallolinnan?).

Tästä sitten ylöspäin

Varsin viattomaksi rotko kuitenkin osoittautui, mutta sitten alkoikin hikinen työ. Jyrkät kivikkoseinät kuljettivat meitä halki eteläisen rinteen ja aina välillä reitille ilmestyi ahdas pystysuora kivikuilu (englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ‘chimney’ eli savupiipuiksi), jota kiipesimme ylös painamalla kädet ja jalat vastakkaisille seinille ja etsien niistä halkeamia ja ulkokkeita, joiden avulla ponnistaa ylöspäin.

Tänään kiipesimme kevyillä vaelluskengillä. Sulavasta lumesta ja jäästä liukkaat kalliot saivat minut monta kertaa kaipaamaan kotiin jättämiäni näihin olosuhteisiin sopivia La Sportivan Trango -kiipeilykenkiä. Erityisen tiukassa kivikuilussa muistelin ponnistelun kitkeryyden maku suussani, kuinka olin vielä viime hetkellä ennen lähtöä punninnut Trangoja käsissäni, mutta laskenut ne sitten vaatehuoneen nurkkaan. Erityisesti nuo kapeat kivikuilut olisivat kaivanneet tukevampaa jalkinetta. Lumisuuden vuoksi myös seinäkiipeilytossut oli tällä kertaa jätetty autoon, vaikkakin heti ensimmäisellä rotkolla kohtasimme portugalilaisen mieskaksikon, jotka nilkat lumesta sinertävinä kiipesivät hangessa kumipohjatossuilla.

Kenkäpohdintoja käydessäni oivalsin jotain, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta ilahdutti minua suuresti: olen kotiutunut kovapohjaisiin kiipeilykenkiin niin, että kaikki muu tuntui väärältä näihin olosuhteisiin. Sitä ei ehkä kokeneempi kiipeilijä muista, mutta alkuun ainakin minun oli haastavaa tottua kiipeilykenkien kovaan runkoon ja aina haaveilin vaelluskenkien joustavasta pohjasta. Nyt tunsin hassua ylpeyttä siitä, että kaipasin juuri kiipeilykengän ominaisuuksia…ihan kuin tuo ajatus jotenkin vahvistaisi ajatusta itsestäni kiipeilijänä.

Heikki seinällä

Muutenkin huomasin suhtautuvani teknisempiin reitteihin eri tavalla kuin aiemmin vuorilla liikkuessani. Axelin komento ja tuntikausien rimpuilu Salmisaaren seinillä on tainnut tuoda oppia kehon käytöstä! Suurimman osan ajasta muistin, että minulla on neljä raajaa, joista kaksi työntää ylöspäin ja kaksi pitää kiinni seinässä. Toinen asia, jonka oivalsin muuttuneen, oli luottamus otteisiin. Pienemmätkin otteet; kuopat ja kohoumat, riittivät sitomaan minut seinään. Jos aiemmin rauhallinen olo oli syntynyt, kun vähintään kaksi raajaa oli vahvasti kiinni, nyt yksikin kunnon ote riitti siihen, että sain tarpeeksi itseluottamusta mennäkseni tiukastakin kohdasta eteenpäin. Voi kuinka palkitsevia pieniä kehitysaskelia!

Parissa kivikuilussa sain ähertää oikein todenteolla. Kapeat, kosteat kiviseinät luistivat kumisten kengänpohjien alla, sormet eivät löytäneet kunnon otteita ja mahduin tuskin liikkumaan kahden kiven välisessä ahtaassa kolossa reppuni kanssa. Pingotin raajojen lihakset tiukoiksi ja naulasin kädet ja jalat vasten kummankin puolen kiviseinää niin lujasti, että pääni sisällä kuvittelin työntäväni kenkäni läpi kalliosta. Sitten purin hampaat yhteen ja hitaasti hilasin itseäni ylös kapeaa kivitunnelia. Housun puntti repesi kivenkulmaan, ja varjoisan kallion koloissa piileksivä jää hyydytti sormet tunnottomiksi. Mutta sentti sentiltä nousin ylöspäin, ja saatan kuvitella, millaisen voitonriemun ylhäällä minua varmistava Fabrizio näki kasvoillani.

Fabrizio kivikuilussa

Voi luoja, kuinka hauskaa se oli! Olin hiestä märkä ja puhkuin innosta ja ponnistuksesta tiukemmissa paikoissa. Jokaisen kiven takana, jokaisen polun mutkassa, kivikuilun yläpäässä aukeni maisema, joka sai hihkumaan onnesta. Enkä tainnut olla ainoa, jonka keho rutisi liitoksissaan täällä olemisen riemua. Saapuessamme erityisen kauniille tasanteelle, jonka alla alkukesän raikas Italia avautui jalkojemme juureen, saatoin nähdä Heikin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Ihanaa!

Etenimme vauhdikkaasti malttamatta edes pysähtyä Fabrizion ehdottaessa taukoa. Osin se varmasti johtui innostuksesta, mutta kiipeilyn rytmikin tuntui hyvältä. Varmistusten ja ankkureiden rakentaminen vei aina juuri sopivasti aikaa, että ehdin kerätä voimia köydenmittaisten reittien välissä, joten uupumaan ei ehtinyt. Vasta noin 20–30 minuuttia ennen Cima Granden huippua, istahdimme lounastauolle vuoren ympäri kiertävän kehäpolun varteen. Koskaan ei ole kuiva patonki maistunut niin hyvältä!

Sitten yhtäkkiä se oli siinä, kuin yllättäen olimme saapuneet perille auringossa kylpevälle Cima Granden huipulle!
Huiputusjuhlinnan jälkeen heittäydyimme toviksi köllimään lämpimille kallioille ja hetken verran maailmassa kaikki oli kohdillaan. Allamme kauniit vehreät laaksot ja lämpimissä väreissä säkenöivät, melkein pehmoisilta näyttävät vuoret, yllämme huikaisevan sininen, tuuleton taivas, jolla muutamat pilvenhahtuvat leijuivat – ja aurinko, kuinka suurena se hehkuikaan yläpuolellamme! Mikä täydellinen palkinto mahtavasta noususta!

Huiputusjuhlissa Cima Grandella Heikki (vas), minä ja Fabrizio

Paluumatkalla realisoitui jälleen uusi ulottuvuus: vaelluskiivetessä paluumatkaan yleensä lasketaan puolet ylösmenoajasta. Mutta tällä kertaa nopeaa reittiä takaisin ei olisi. Toki osa köysireiteistä laskeuduttiin vauhdikkaasti rinnettä alas, joko itse varmistaen tai Fabrizion varmistamana. Mutta tuolloinkin laskeutumisiin valmistautuminen ankkureiden rakentamisineen otti paljon aikaa. Ja lopulta varsin suuri osa paluumatkasta oli kuitenkin tarkkaa ja vakaajalkaisuutta vaativaa kiipeämistä alaspäin. Kun takana oli jo vauhdikas nousurutistus, sai olla entistä tarkempi siitä, mihin jalkansa asetti, vaikka oloni ei ollutkaan väsynyt.

Nimet vieraskirjaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu!

Olen toki laskeutunut köydellä ennenkin. Mutta taas ympäristö nosti haastavuustasoa merkittävästi. Kukin laskeutuminen oli noin 40 metriä pitkä. Köysilaskeutumisessa kiipeilijä ensin ikäänkuin “istuu” köyden varaan ja tämän jälkeen liikkuu takaperin alaspäin kävellen tai hyppien. Köysilaskeutumisessa pystysuorassa kulkeva seinä muodostaa alustan, jota vasten kiipeilijä asettaa jalkansa laskeutuessaan, ja uudella seinällä ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavan kalliohyllyn alla odottaa. Silloin kun laskeutuu itseään varmistaen, myös vauhdin määrittäminen tapahtuu omatoimisesti. Näin laskeutuminen on helpompi pitää hallittuna.
Mutta välillä toimimme niin, että Fabrizio varmisti laskeutumisen ylhäältä käsin, syötti köyttä tasaista vauhtia, ja meidän tehtävänä oli vain pysytellä liikkeessä mukana. Kuulostaa helpommalta kuin se lopulta on, varsinkin kun etenet selkä edellä tietämättä tarkalleen, mitä edessä on. Muutaman kerran kävi niin, että kallioseinä muuttui olennaisesti tai köysi keinautti minut ennakoimattomasti odottamattomaan suuntaan. Silloin en keinahtanutkaan vasten kalliota tyylikkäästi, vaan jysähdin seinää vasten kylki edellä tai lipsahdin odottamattomaan kuoppaan pystysuorassa seinässä. Tasapainon järkkymisen myötä kehonhallintani kärsi ja samaan aikaan tapahtuneesta tietämätön opas laski lisää köyttä kymmenien metrien päässä yläpuolellani. Usein vielä negatiivinen seinämä (eli seinämän yläosa on ulompana ja laskeutumiskohta jää näin näkymättömiin kivisen “lipan alle”), blokkaa tehokkaasti äänet, joten huutaminen on turhaa ja omalle vastuulle jää tilanteen korjaaminen vauhdissa.
Lopputuloksena tuollaisesta tilanteesta voi olla hiukan hallitsematon laskeutuminen – ja tietenkin mustelmia. Pian kuitenkin opin seuraamaan rennosti köyden suuntaa vastustelematta ja sain huomata, että tässäkin harjoitus tekee – jos ei nyt vielä mestaria – niin ainakin paremmaksi!

Tavoitteemme oli laskeutua uutta reittiä alas. Tällöin ensimmäisenä laskeutuvan tulisi aina löytää seuraavat kiinteät ankkuripaikat kalliosta. Mutta valitettavasti vuorotellen laskeutuessamme, Heikki ja minä emme ehkä olleet ihan harjaantuneimpia mahdollisia bongaamaan ankkuripaikkoja. Siksi useampaan otteeseen tulimme huomaamattamme laskeutuneeksi aivan köyden loppuun asti. Varma liukumavaran loppumisen merkki oli italialaisella aksentilla yläpuolelta karjuttu:

– Jaaaaniiiinaaaaa! STOOOOP! There’s no more rope!

Siinä sitten, riippumatta millaisessa kohdassa oli, sai pontevasti koettaa etsiä seuraavaa ankkuria, jotta matka voisi jatkua. Varsin usein saimme huomata liukuneemme liian alas ja että ankkurin saavuttaminen edellytti takaisin ylöspäin kiipeämistä. Harjoiteltavaa tälläkin sektorilla siis on, mutta olimme energisiä ja hyväntuulisia, eikä pieni lisäjumppa haitannut menoa.

Lopulta kolmisen tuntia huipulta lähdön jälkeen astelin vuoristokappelin pihaan ilta-auringon säteiden pyyhkiessä hiekkatietä, vain kohdatakseni odottamattoman ja häikäisevän näyn: pölyistä vuoristotietä kohti kappelia käveli kuvankaunis japanilaisnainen. Hänen eebenpuun mustat hiuksensa hulmusivat kevyessä tuulessa ja syliin koottu puhtaanvalkoisen hääpuvun laahus säkenöi ilta-auringossa. Naisen takana käveli valkoisessa juhlapaidassaan ja mustassa smokissaan tuleva tai tuore aviomies, jonka hymy säkenöi kilpaa auringon kanssa. En voinut olla huudahtamatta:

– Voi kun näytätte hienoilta! Paljon onnea ja rakkautta teille! Saisinko ottaa teistä kuvan?

Naisen vakava ilme ei muuttunut ja hänen kirkon torniin kiinnittynyt katseensa ei väistynyt kohteestaan. Huomasin hänen hiukan ontuvan korkeissa valkoisissa satiinikoroissaan. Kohtalotoveri väärillä jalkineilla vuorelle saapuneelle siis!
Sulhanen hymyili ilahtuneesti. Ilmeisesti tilanne oli kohtuullisen tiukka, sillä parin mukana kulkeva valokuvaaja murahti, ehkäpä hiukan tarkoittamaansa tiukemmalla äänellä:

Vuoripolun morsian

– Kunhan se ei tarkoita, että meidän pitää pysähtyä. Meillä on vielä pitkä matka.

Varovaisesti nappasin pikaisen kuvan ryhmästä uskaltamatta jäädä zoomailemaan, ja naisen ohi kulkiessani koetin rohkaista:
– You look beautiful!

Nainen hymyili, mutta ei kääntänyt katsetta tavoitteestaan, ja puristi pukunsa helmoja tiukasti syliinsä. Käännyin vielä katsomaan hänen jälkeensä ja toivoin, että veristen kantapäiden ja musertuneiden varpaiden hinnalla hankittu hääkuva tuottaisi juuri niitä toivottuja muistoja ja tunteita.
Vilkaisin mutaisia, kolhiintuneita kenkiäni ja hymyilin onnellisena. Trangot olivat ehkä jääneet kotiin, mutta minun muistoni täältä olisivat täydellisiä!

Paluumatkalla Fabrizio antoi Heikille ja minulle palautetta päivästä ja suorituksestamme:
– Olimme todella nopeita! Minulla on ollut ryhmiä, joilla on kulunut kaksinkertainen aika siihen, mitä me käytimme. Nopeus itsessään ei ole tavoite, mutta se kertoo siitä, että olette hyvässä kunnossa ja varmaliikkeisiä. Se on hyvä asia ajatellen Matterhornia!

Kasvojani peittävän pölykerroksen alla punastuin mielihyvästä, ja tunsin itsevarmuuteni nousevan kohisten kohti Matterhornin huipppua. Kehujen lisäksi oppaalla oli myös muuta kerrottavaa:

– Valitettavasti emme voi mennä Monte Cristallolle huomenna. Siellä on vaarallista: lunta on vielä liikaa ja siksi kuumuus tekee reitistä arvaamattoman.
Mutta meillä on useita vaihtoehtoja. Nyt kun näin teidän kiipeävän tänään, tuli mieleeni eräs paikka, jossa en ole ollut pitkään aikaan. Uskoisin teidän pitävän siitä ja haastettakin siinä on. Sitä kiivetään harvemmin, koska lähestyminen on todella pitkä, mutta se olisi juuri sopivasti Cima Grandea haastavampi. Mutta haluatteko kokeilla vaikeampaa?

Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
– Kyllä! Me haluamme oppia lisää!

Fabrizio virnisti ilahtuneesti. Mihinköhän olimme juuri lupautuneet?

Lepotauko Cima Granden huipulla (2999 m), kuvassa Heikki (vas) ja Fabrizio

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

By Janiina

On June 10, 2019

In blogi, Cima Grande, Dolomiitit, elbrus, harjoituspäiväkirja, italia, kalliokiipeily, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, Matterhorn, Monte Cristallo, seinäkiipeily, vuorikiipeily

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet

Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä!

Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!

Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä).

Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut.

Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri.

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita.

Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.

Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä.

Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen, ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!

Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!

Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana.

Olethan valmis, taas mennään!

Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019

p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Helvetin jääputous! – Kuuden viikon rangaistus

By Janiina

On May 5, 2019

In blogi, Cascata dell'Inferno, Dolomiitit, elbrus, euroopan mantereen korkein vuori, harjoittelu, hypercoldai, italia, jääkiipeily, lihastulehdus, Matterhorn, Sottoguda, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Hypercoldai oli viimeinen jääputous, jonka Dolomiittien jääkiipeilyreissulla kiipesin. Jäljellä oli vielä yksi päivä, jolloin sateista ja sumuista säätä uhmaten ajoimme pienellä autokotterollamme ylös vuorta Cascata dell’Inferno -jääputousta tavoittelemaan. Oppaamme Fabrizio suhtautui koko reissuun epäillen, mutta koska kyseessä oli viimeinen päivämme, päätimme yrittää. Yhdestä asiasta Fabrizio oli kuitenkin täysin ehdoton:
– Jos rinteellä on sumua, me emme mene. Emme lähellekään. Sumussa lumivyöryn vaaraa on mahdoton arvioida.

Alueella edellisenä syksynä riehunut myrsky oli kaatanut ison osan Sottogudan ja sen lähikylien puista. Hävitys oli niin massiivinen, että nyt – monta kuukautta myräkän jälkeen – suurimmat ongelmat eli puut teiltä ja rakennusten päältä oli saatu poistettua, mutta muutoin tuho oli edelleen raivaamatta. Fabrizio kertoi, että alueen asukkaat edelleen miettivät, miten raivaus olisi järkevintä tehdä, ja mitä valtavalle puumäärälle tehtäisiin.

Cascata dell’Infernon lähestymisreitti kulki halki pahasti tuhoutuneen metsäalueen. Puolen tunnin lähestymiseen menikin nyt reilusti enemmän aikaa, kun polun marssimisen sijaan kiipeilimme maailmanloppumaisen apeassa maisemassa maasta juurineen tempautuneiden puunrunkojen yli, ali ja lomista. Näkymä oli kouriintuntuva muistutus luonnonvoimien hirmuisuudesta.

Mutta hävityksen keskeltä löytyi myös kauneutta ja toivoa. Maata peittävien havujen lomasta vuoden ensimmäiset pienet siniset kukkaset työnsivät herkkiä terälehtiään kohti taivasta kuin nyt harmaan pilvipeiton takana piilottelevaa kevätaurinkoa esiin anoen. Kun kyykistyin hipaisemaan sormenpäälläni pientä sitkeää terälehteä, saatoin nähdä pontevat muurahaiset raivaustöissä. Hymyilin valtavan neulasen kanssa kamppailevalle muurahaiselle: jos ihminen olikin luonnon voimannäytteestä lamaantunut, oli luontoäiti tapansa mukaan piilottanut kaaokseen lempeän vihjeen elämän sitkeydestä.

Matkan varrella muutamaan otteeseen tunsin Heikin ja Fabrizion katseen kiinnittyvän minuun normaalia pidemmäksi aikaa, vaikka pyrin piilottamaan kyynärvarsissa polttelevan kivun. Tämä oli viimeinen päivämme, ja luvassa oli tekniikkatreeniä helpolla jääseinällä. Mistään hinnasta en halunnut jättää päivää väliin ja yritin salaa hieroa ja ravistella käsivarsiani helpottaakseni kuumilta puukoniskuilta tuntuvia vihlaisuja.
Mutta jos kiipeilyparini ja oppaani jotain huomasivatkin, kumpikaan ei sanonut mitään, ja sain alahuulta purren vaeltaa kohti viimeistä jääseinäämme. Ehkä vain kuvittelin nuo katseet. Tai ehkä se oli oma epäilykseni, joka kummitteli.

Cascata dell’Inferno poikkesi täysin aiemmin kiipeämistämme jääseinistä. Se ei ollut avoimen kalliojyrkänteen sylkäisemä aggressiivisen näköinen jääkiila. Sen sijaan tämä jääputous oli syvällä havumetsän syleilyssä, kahden kalliojyrkänteen väliin syntyneessä uomassa, joka näytti siltä, että siinä saattoi miltei kuvitella kesäisin ryöppyävän kosken. Fabrizio kuitenkin kertoi, ettei putous ollut jäätynyt joki, vaan uoma oli syntynyt ikijään hankauksesta, sillä varjoisalla rinteellä oleva jääputous vain harvoin suli kokonaan kesälläkään.

Ilman täytti voimakas havumetsän tuoksu. Putouksen molemmilla reunoilla puiden oksat roikkuivat jääuoman yllä kuin vihreä katto. Puusta toiseen putouksen yli pyrähteli lintuja, jotka visersivät varhaisen kevään konserttiaan. Uhmakkaasta nimestään huolimatta putouksen maisema oli lempeä; sekoitus havupuiden vihreää samettia, jäisistä puunjuurista pirskahtelevia vesipisaroita ja kallion lomasta ujosti kurkistelevia kevään versoja.

Harmillisesti yleensä pitkälle kevääseen hyvässä kiipeilykunnossa oleva jääputous oli leudon talven jäljiltä yllättävän suurelta osin sulanut, joten kiivettävää ei olisi kuin muutamia kymmeniä metrejä. Se riittäisi tekniikkaharjoitteluun, ajattelin ja yritin piilottaa itseltäni väkisin mielen laitamille hiipineen huojennuksen tunteen. Käteni olivat todella kipeät, ja kipuaaltojen myötä olin huomannut haluttomuuden valuvan kiipeilykenkiini ja muuttavan ne raskaiksi ja puiden juuriin takertuviksi.

Kyllä varmaan arvaatkin, mihin tämä tarina johtaa: eihän kiipeämisestäni tullut mitään. Yhden köydenmitan jälkeen tunnustin tappioni Fabriziolle ja kerroin kyynärvarsikivuista.

– Tervetuloa kerhoon! Tuo on tavallinen vaiva kiipeilijöillä, opas totesi hymyillen osaaottavasti, ja jatkoi:
– Muista, että se on tulehdus. On erittäin tärkeää, että lepuutat käsiä kunnolla. Useamman viikon.

Kasvoni venähtivät pettymyksestä. Varovaisesti koetin tingata oppaan ohjeita vastaan, sillä olin huolissani vähenevästä harjoitusajasta ja pelkäsin, että tähän asti tehty työ menisi hukkaan. Elbrusille ja Matterhornille lähtöön oli enää muutama kuukausi. Eihän tämä nyt niin paha vaiva ollut!

Fabrizion köyden parissa työskentelevät kädet pysähtyivät. Hän kääntyi puoleeni ja naulasi lähes mustat silmänsä tiukasti silmiini ja antoi minulle tiukan ohjeistuksen, jota Heikki myöhemmin virnistellen kutsui “isälliseksi ryöpytykseksi”:
– Suhtaudu siihen vakavasti, ja hoida se kunnolla. Tuo vaiva on siitä hankala, että hetken päästä kipu ei tunnu levossa. Luulet käsien parantuneen ja palaat seinälle. Mutta pienenkin kiipeämisen jälkeen huomaat, että seuraavana päivänä käsivarret ovat entistäkin pahemmassa kunnossa. Eli nyt ainakin kolme viikkoa täyslepoa. Ei käsitreeniä. Etkä myöskään saa kantaa mitään, edes kauppakassia.

Niin minä siirryin sivuun seuraamaan, kuinka miehet kiipesivät seinää edestakaisin rakentaen ja purkaen jääankkureita. Istuin ylhäällä uoman reunalla, söin suklaata, haistelin metsän tuoksuja, katselin lintuja ja lohduttelin itseäni: “Nyt pieni tauko vaan, ja pian kädet ovat taas kunnossa. Enhän minä ole ammattikiipeilijä, ei se minulla viikkokausia kestä.”

Mutta yllätys yllätys: Fabrizio oli oikeassa. Seuraavien päivien ajan kyynärvarsien kipu oli niin kova, että söin särkylääkkeitä kuin näkkileipää.
Pari päivää Suomeen palaamisen jälkeen jatkuva polte alkoi hellittää, ja vihlaisut ilmaantuivat vain, kun koetin tehdä käsilläni jotain. Tällä todella tarkoitan,” kun koetin tehdä melkein mitä vaan”: Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mihin kaikkeen käytät kyynärvarren lihaksia? Kaikki kantaminen, farkun napin sulkeminen, juomalasin kallistaminen, avaimen kääntäminen lukossa, tietokoneella kirjoittaminen – kynällä kirjoittaminen, hitto soikoon! Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka korvaamattomat ja monessa mukana nuo monilla lähes huomaamattomat lihakset ovat.

Pari viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen tapasimme seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin Salmisaaressa boulderoinnin merkeissä. Käsivarsia ei enää särkenyt. Olin varustautunut rannetuilla ja yritin lämmitellä lihakset hyvin. Kyllä minä nyt yhden tunnin pärjäisin.

Mutta boulderointi on armoton laji. Jo muutaman helpon reitin jälkeen kipu palasi. Yritin varovasti hieroa ja ravistella kyynärvarsiani, mutta niiden lihakset olivat täysin voimattomat, ja sormien ote vain ei kertakaikkiaan pitänyt. Nöyryyttävästi jysähdin kerta toisensa jälkeen patjalle selälleni. Kiukku ja yli kahden viikon aikana kasautunut malttamattomuus saivat minut kuitenkin yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen.
Lopulta Axel keskeytti puuhani. Ärtymystä nieleskellen, pää kumarassa otin vastaan jo toisen isällisen puhuttelun, tällä kertaa parikymppiseltä seinäkiipeilyn Suomen mestarilta:

– Ymmärrän hyvin, että olet turhautunut. Mutta usko minua: olen itse tehnyt tuon saman virheen, enkä uskonut ketään. Lopputuloksena oli, että parantuminen kesti kuukausia. Teillä ei ole siihen varaa. Nyt on vielä hyvin aikaa tervehtyä, eikä tehty työ ole mennyt hukkaan. Mutta jos pahennat tilannetta, voi olla, että pilaat itseltäsi mahdollisuuden Elbrusilla ja Matterhornilla!

Tällä kertaa minä uskoin… tai no, osan aikaa kyllä Heikki taisi pitää minut kurissa. Mutta minä lepuutin käsiä viikkokausia. Juoksin ja treenasin kaikkea muuta, mutta kädet jätin rauhaan. Kauppaostokset kannoin repussa, käytin rannetukia töissä ja jopa kotona. Heikin kysyessä käsien vointia, vastasin joka kerta:
– Siinähän ne, raahautuvat mukana…

Viimein, vasta noin kuusi viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen vihlonta oli poissa ja tunsin, että sormeni taas tottelivat. Eikä se tapahtunut yhtään liian aikaisin; nimittäin suuren seikkailumme alkuun on enää reilut kolme kuukautta!
Loppukiri on alkamassa…

Lumivyöryvaara Hypercoldailla

By Janiina

On April 19, 2019

In blogi, Dolomiitit, harjoittelu, hypercoldai, italia, jääkiipeily, jääputous, lumivyöry, matkakertomus, matkapäiväkirja, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

7.3. Luminen päivä ja oppaan analyysi

Heräsin kellon soittoon aamuviiden aikaan oudon vastentahtoisena. Huolimatta edellisestä lepopäivästä, tunsin itseni väsyneeksi ja kyynärvarsia poltteli. Ulkona oli sumuista. Fabrizio oli varoittanut huononevasta säästä. Tämän päivän lähtöaikaa oli aikaistettu, jotta ehtisimme huonon sään edelle. Mutta taisimme olla jo valmiiksi myöhässä, sillä sadepisarat hakkasivat ikkunaan, ja aamunsarasteisen taivaan sävy ankean harmaa.

Hotellin henkilökunta ei ollut vielä saapunut töihin, kun hiivimme pimeään alakertaan. Pyynnöstä meille oli jätetty keitettyjä kananmunia ja termoskannullinen kahvia aamupalaksi. Ruoka sai energiatasot nousemaan, ja särkylääke vaimensi poltetta käsissä.

Lähtöaika koitti, ja Fabrizion hahmo ilmestyi hotellin etuoven taakse tähyilemään hämärään aulaan. Heilautin kättä oppaalle tervehdykseksi ja päästääkseni hänet sisään tartuin reippaasti ovenkahvaan. Edellisiltana saamieni ohjeiden mukaisesti väänsin vanhaa avainta lukossa… ja naps!

Ällistyneenä nostin avaimen puolikkaan lasioven takana sateessa seisovan Fabrizion silmien eteen. Toinen puoli avainta oli tukevasti lukossa, eli olin onnistunut lukitsemaan meidät sisälle!

Tovia ja pientä hässäkkää myöhemmin olimme löytäneet reitin hotellin suksivaraston kautta takapihalle. Olin Fabrizion rauhoittelusta huolimatta kauhuissani sotkusta, jonka tämä aiheuttaisi, ja vaisuna kömmin auton takapenkille.

Ajo jääkiipeilymatkamme pisimmälle, monireittiselle Hypercoldai-nimiselle jääseinälle kului normaalia hiljaisemmissa merkeissä. Minä märehdin katkennutta avainta takapenkillä, ja miehet tähyilivät huolestuneena säätä. Taivaalta tuli nyt raskasta lumen ja veden sekoitusta, joka ei vähentynyt kuin hiukan ajaessamme ylöspäin. Aina positiivinen Fabriziokaan ei tuntunut kovin optimistiselta, kun saavuimme lähestymisreitin parkkipaikalle:
– Kokeillaan. Mutta varoitan, että lähestyminen on pitkä ja raskas. Vaikka pääsisimme ajoissa perille, voi olla, ettemme pääse kovin pitkälle.

Lähestyminen oli täsmälleen kuten Fabrizio oli sen kuvaillut. Navakassa tuulessa tarvoimme kaksi tuntia jyrkkää ylämäkeä tahmeassa, paikoitellen reiteen asti ulottuvassa hangessa. Sade voimistui ja muuttui lumeksi. Väsyneet jalkani löysivät tasaisen vaellusrytmin, mutta vähän väliä kiehuvat lihakset pakottivat pysähtymään. Puuskutin kuin vanha höyryveturi. Kylmästä tuulesta huolimatta olin hiestä märkä. Silmiin valuva hiki ja lumituisku muuttivat näkyvyyden utuiseksi.
Vuoren kuvetta nouseva vaellusreittimme kääntyi lopulta vuoren sisäreunalla olevaan kurumaiseen halkemaan. Nähdessäni, mihin olimme menossa, toivoin hetken, että vuoren sisällä olisi suojaisampaa. Mutta turhaan. Tuuli vihelsi kurun poikki syösten niskaamme loputtomasti lunta.

Kun lopulta saavutin Fabrizion suuren jääseinän juurella, olin ihan poikki. Toivoin kunnon lepotaukoa. Oppaamme oli kuitenkin selkeästi huolissaan säästä ja hoputti jatkamaan. Ja toisaalta, eipä tuossa viimassa olisi tehnytkään mieli piknikiä ryhtyä rakentamaan.
Hörppäsin nopeasti kupin teetä termoksesta, söin suklaapatukan, pukeuduin kiipeilyvarusteisiin ja koetin sijoittaa tähän odottamaan jäävän reppuni kiveä vasten mahdollisimman suojaan lumipyryltä.

Huonosta säästä huolimatta saatoin enemmänkin aavistaa kuin nähdä, että reitti tulisi olemaan hieno. Monesta osareitistä koostuva matkamme kulkisi valtavan jääkurun reunaa, ja varmistuspisteet olisivat pääosin luonnon jääluolissa. Teknisesti reitti olisi La Spada di Damoclea helpompi, mutta huomattavasti pidempi.

Fabrizio paineli vauhdikkaasti edellä liidaten köyden ensimmäiseen jääluolaan ja rakentaen sitten ankkurin varmistaakseen meitä. Näköyhteyttä oppaaseen ei reittien aikana ollut, ja köyteen takertuva lumi vaikeutti köyttä nykien tapahtuvaa viestimistä. Mutta rutiini oli ehtinyt syntyä, ja reitti kerrallaan kiipesimme ylöspäin. Aloitimme Heikin kanssa rinnakkain mutta seinän jyrkentyessä, minä siirryin Heikin eteen ja kiipeisimme osittain samaa linjaa.

Kolmannen reitin alussa kiipesimme välietappina toimineesta jääluolasta lumimyräkkään pitkin jääseinää, jota pitkin solisi vesi: käytännössä miltei konttasin jäisessä purossa hurjassa viimassa. Työntyessäni ylös vetistä seinää kohti lumimyteriä, en voinut olla miettimättä, millaisen vaatimustason tämä asetti varusteidemme veden- ja tuulenpitävyydelle: kumman tahansa ominaisuuden pettäessä kiipeilijän olotila muuttuisi nopeasti erittäin vaikeaksi!

Neljäs reitti kulki avoimen lumikourun seinämää. Lumipyry oli pahentunut entisestään, ja kourun reunoilta oli alkanut valua lunta; aluksi pieninä pöllähdyksinä, mutta hetken kuluttua se alkoi muuttua lumivyöryä muistuttavaksi tasaiseksi valuvaksi massaksi.
Saapuessani reitin päässä olevaan jääluolaan, köysistä pitelevä Fabrizio totesi vakavana:
– Olen pahoillani, mutta tämä päivä on tässä. Kun Heikki on tullut ylös, lähdemme heti alas. Täällä ei ole turvallista.

En ollut yllättynyt, sillä olosuhteet huononivat nopeasti. Jääkourun reunaa kiivetessäni olin tihenevään tahtiin vilkuillut ylöspäin. Nimittäin taivaalta pyryttävän lumen lisäksi kourun reunoilta syöksähteli niskaamme pyörteileviä pöllähdyksiä lunta tihenevään tahtiin. Kourun keskivaiheilla valui jo tasainen lumivirta alas kourun jäistä pintaa.

Nousun edetessä tauot ylhäältä niskaamme satavien lumipöllähdysten välillä olivat lyhentyneet. Siihen mennessä, kun Heikin kasvot ilmestyivät näkyviin jääseinän hyllyn takaa, vajaat kymmenkunta metriä alapuolellani, pöllähdykset olivat muuttuneet tasaiseksi, jatkuvasti vahvistuvaksi lumiputoukseksi, joka liittyi kourun pohjalla nyt laavamaisesti valuvaan valkoiseen virtaan.

Lumiluolan turvapaikassa vilkuilin levottomana lumivirtaa ja luolan suuta lähestyvää Heikkiä. Hän olisi pian täällä, mutta edessä oli vielä paluumatka. Fabrizio oli jo siirtänyt Heikin varmistamisen minulle ja ryhtynyt kiireesti valmistelemaan laskeutumista.

Tuuli ulvoi kovaäänisesti ja otti sointiinsa lisävihellyksen valtavan jääkourun reunoista. Lumi ryöppysi ohitseni nyt lähes katkeamattomana virtana. Luolan kattolipan alta tarkastelin yläpuoleltamme ilmaan valuvaa kuin tanssien tuulessa pyörteilevää lumipilveä. Heikki nousi viimeiset metrit luolaan silmät suorituksen onnistumisesta säihkyen. Hänkin oli oivaltanut tilanteen ja ei hämmästynyt, kun sai Fabriziolta tiukan ohjeistuksen:
– Tankkaa nopeasti teetä ja suklaata. Meidän pitää lähteä alas välittömästi.

Jääluolassa, kallion reunan alla, oli tuulensuojaista ja jopa lämpöisen tuntuista. Suussani makean teen ja suklaan aromit ja veressäni mahtavan nousuelämyksen kutina. Olisi ollut helppo unohtua vain ihailemaan aavemaista ja hiukan pelottavaa näkymää. Pyörteilevä lumi vangitsi huomioni samalla tavalla kuin nuotion liekit. Myös Heikki tuijotti näkymää haltioissaan, ja lausui sitten ääneen kysymyksen, joka oli minunkin mieleni reunoilla leijunut:
– Mikä on lumivyöryn raja?

Fabrizion nopeasti työskentelevät kädet pysähtyivät, hän suoristi selkänsä ja katsoi meihin.

– Kyllä tuo on lumivyöry, tosin pienehkö sellainen. Pääsemme laskeutumaan turvallisesti, kun pysymme seinän reunassa, teemme yhteistyötä ja toimimme ripeästi.

Tässä näkymä jääluolasta:

Oppaamme ohjeisti meidät laskeutumiseen, ja hetkeäkään hukkaamatta lähti matkaan kadoten pian jääseinämän hyllyn taakse. Hetken kuluttua köyttä pitkin tuli merkki, joka kertoi, että oli minun vuoroni. Asettauduin luolan suuaukolle, selkä menosuuntaan päin ja takaparin lähdin astelemaan alaspäin.

Uskomaton hetki! Kuinka voisin kuvailla, miltä tuntuu kulkea köysistössä takaperin ja samalla nähdä, kuinka yläpuolelta lumi ryöppyää lumikourun reunan yli ja jatkaa matkaansa koskena kohti laaksoa? Virtaus oli kevyt, mutta oli helppo aavistaa, millainen voima siinä olisi, jos sen massa kasvaisi.

Jännitys kohisi suonissa samaa tahtia nilkoissani pyörteilevän valkoisen joen kanssa. Yläpuoleltani kourun reunalta satoi jatkuvasti lisää lunta niskaani. Kuitenkin reitilläni kourun laidassa valuva virtaus oli enemmänkin tuulen ja kourun keskivaiheilla kulkevan, isomman virtauksen voimasta pöllyävää vaahtoa – ei mukaansa tempaavaa massaa – joten tunsin tilanteen olevan hallinnassa. Lumen liike kuitenkin tempoi laskeutumisköysiä, ja koska valkoinen joki oli peittänyt alleen jääpinnan, askelissaan sai olla tarkkana, ettei kaatuisi.

Saavutin varsin nopeasti Fabrizion, joka siirsi Heikin varmistamisen minulle ja ryhtyi taas välittömästi valmistelemaan seuraavaa laskeutumista, jossa kulkisimme vetisen jääseinän yli, nyt toiseen suuntaan. Turhia ei puhuttu, vaan työskentelimme tehokkaasti. Heti lumisen Heikin saavutettua meidät ja kytkeydyttyä varmistusankkuriin, Fabrizio yritti vetää varmistusköyden alas, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.

Mutta köysi ei totellutkaan.

Siinä me seisoimme, kaikki kolme kiinni samassa ankkurissa kapealla, avoimella hyllyllä, ja yläpuolelta valui jatkuvasti lunta niskaamme. Tuuli pyörteili ja ulisi ympärillämme, kun Fabrizio tempoi kaikin voimin köyttä, jotta se irtoaisi jääluolan varmistuspisteestä (jääruuvithan viimeinen kiipeilijä, eli Heikki, oli tuonut muassaan).

Mutta köysi oli jumissa.
Fabrizio heittäytyi köyden varaan koko painollaan repäistäkseen sen irti, mutta turhaan. Köysi venyi joustovaransa verran, mutta tempaisi sitten oppaamme takaisin ylös. Koska olimme ahtaasti pienellä jäähyllyllä, Fabrizio paiskautui minua vasten koko painollaan. Onneksi olin varautunut, ja onnistuin väistämään jäärautoja ja pitämään omien rautojen kärjet tiukasti hyllyn reunassa.

Taisto jatkui. Lopulta kaikki kolme temmoimme köyttä irti koko painollamme, mutta turhaan. Olin jo huolissani, joutuisiko oppaamme palaamaan ylös, alati kiihtyvän lumipöyrteilyn joukossa. Mutta sitten Fabrizio kaivoi esiin pienen mekaanisen laitteen (en millään muista, mikä se oli), jonka avulla hän sai vielä vipuvoimaa köyden irrotukseen. Nyt parin yrityksen jälkeen, köysi löystyi! Mikä ikinä sitä olikaan ylhäällä pidellyt, antoi myöden, ja kuin raivokas merikäärme, köysi syöksyi luoksemme halki lumivirran.

Juhlaan ei ollut aikaa, vaan Fabrizio lähti välittömästi seuraavalle etapille. Jyrkän laskeutumismatkan ja oppaamme nopean liikkumisen vuoksi tempauduin voimakkaasti köyden suuntaan. Olin nimittäin köysistössä Fabrizion jälkeen toisena, jolloin hänen painonsa veti minua alaspäin. Vaikka olin tiukasti jääankkurissa kiinni, tartuin ankkuriköyteen ja roikuin köydestä täysin voimin, jotta vetävä paino ei olisi nykäissyt minua pois hyllyltä retkottamaan köysien varaan.

Nyt olimme Heikin kanssa kahdestaan jäähyllyllä. Lumen virratessa nyt katkeamattomana ryöppynä niskaamme jääkourun reunalta ja minun rehkahdellessa köyden nykäisyjen varassa, aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta nauraa.

– Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Voisimme yhtä hyvin viettää lomaa aurinkotuolissa! Mutta me valitsimme tämän! hihitin silmät naurun kyynelissä, taistellessani köydessä laskeutuvan Fabrizion tempoiluja vastaan.

Onnistuimme tallentamaan pienen pätkän tuota hetkeä. Ehkä se olisi kaikessa hölmöydessään parempi jättää kotiarkistoihin. Mutta samaan aikaan minusta se kertoo osuvasti tilanteen absurdiudesta, joten laitan tähän (pahoittelut kiroilustani, Heikkihän sen sijaan imitoi Rocky-elokuvasta tuttua “Adrian!”-huutoa, mikä on tiimimme sisäpiirivitsi):

Hetken kuluttua terävä nykäisy köydestä kertoi, että oli minun vuoroni edestä. Edelleen virnistellen, irrotin kohmeisilla sormillani tempoilevan köyteni ankkurista ja lähdin laskeutumaan.

Lumivirran vaikutus väheni alaspäin edettäessä, ja kaksi viimeistä köydenmittaa sujuivat helposti. Heti alas päästyämme kahlasimme nopeasti paikkaan, jossa varusteemme olivat lumeen hautautuneena. Onneksi kuitenkin paikka oli hyvin merkitty, ja kaikki löytyi pienellä kaivelulla lumen alta.

– Nyt lähtekää vauhdilla alas! Niin nopeasti kuin vain turvallisesti pääsette! hoputti Fabrizio ja päättäväisesti torjui kaiken tarjoamamme avun köysien pakkaamisessa. Vaikka oppaamme oli aiemmin todennut, että suuren lumivyöryn vaaraa täällä ei ollut, oli hänellä selvästi kiire saada meidät mahdollisimman nopeasti alas vuorelta.
Niin me kompuroimme puolijuoksua uupunein koivin alamäkeä reisiin asti upottavassa hangessa.

Hetken kuluttua tottuneesti hangessa harppova Fabrizio saavutti meidät.
Hiljalleen viheltävä tuuli vaimeni, lumipyry asettui leijaileviksi hahtuviksi ja pian edelleen vedeksi. Fabrizion hartiat rentoutuivat. Reilun tunnin jälkeen saavumme laskettelureitin reunaan. Kun vesisateessa rämmimme loppumatkan sohjoista rinnettä alas laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme, tuntuvat aiemmat tunnit oudon etäisiltä.

Vain puoli tuntia myöhemmin istuimme hiihtomajalla edessämme lämmin lautasellinen höyryävää pastaa. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei kuulunut muuta kuin aterinten vauhdikas kilinä. Lapioin ruokaa suuhuni sellaisella intensiteetillä, että mielessä kävi arvaus, kuinkahan pahasta lautasen kiille on ruoansulatukselle.

Syödessäni mietiskelin Fabriziota, joka oli näyttäytynyt minulle tällä reissulla uudessa valossa. Mont Blanc -talvikiipeilyreissun jälkeen pidin hänestä; hyväntuulisuudesta, vahvasta ammattitaidosta yhdistettynä rentoon asenteeseen ja pulppuilevaan nauruun. Mutta myönnettäköön, että hiukan jossain vaiheessa pohdin, mahtaisiko Fabriziosta tarpeen tullen irrota riittävästi auktoriteettia.
Jos tuota olin jossain vaiheessa epäillytkin, nyt jokainen huolen häivä oli poissa ja olin entistä tyytyväisempi siihen, että oppaamme on hauskaa seuraa ja huomioiva ryhmänjäsen. Tiesin nyt, että hän ottaa selkeästi vahvan johtajan roolin ja tiukassa paikassa kuri on sotilaallinen. Se luo turvaa ja tiedän voivani luottaa häneen aina.

Pahimman nälän laannuttua ja lämmön hiivittyä takaisin ihon alle, Heikki nojautui taaksepäin ja kysyi Fabriziolta palautetta suorituksemme. Olimme nyt kolme päivää kiivenneet yhdessä. Oppaamme osaisi jo varmasti sanoa jotain siitä, miten toivottomina tapauksina hän meitä Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmän suhteen piti. Fabrizio silmäili meitä hetken mietteliäänä ja antoi sitten analyysinsa:

– Te olette nopeita, sekä oppimaan että liikkumaan. Tänään teimme kahdessa tunnissa lähestymismatkan. Vain viime viikolla olin täällä ryhmän kanssa, jolta lähestyminen vei kaksinkertaisen ajan. Nopeus ei ole yksiselitteinen asia kiipeilyssä, mutta kertoo tässä tapauksessa siitä, että kumpikin on hyvässä kunnossa. Olette tehneet lujasti töitä ja sen huomaa!

Olette erilaisia vahvuuksiltanne ja heikkouksiltanne, mutta se on luonnollista. Te myös etenette tehokkaasti seinällä. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opeteltavaa, mutta siksihän me olemme täällä!

Ja muistakaa: Matterhorn ei ole jääkiipeilyä eikä reittimme valtavan tekninen. Tämän harjoittelun tarkoitus on Matterhornin näkökulmasta lähinnä ollut lisätä varmuutta ja vahvistaa itseluottamusta ilmavissa paikoissa ja haastavissa tilanteissa. Jää- ja kalliokiipeily ovat monessakin mielessä ongelmanratkaisua, jotka vaativat kylmäpäisyyttä. On hienoa huomata, että toimitte rauhallisesti ja tiiminä myös haastavissa tilanteissa.
Harjoitteluaikaa on vielä hyvin jäljellä, ja kesällähän treenaamme yhdessä kalliokiipeilyä. Kun Elbrusin ja Matterhornin aika koittaa, sanoisin, että suurin uhka onnistumiselle on molempien vuorten haastavat sääolosuhteet. Mutta kyllä te olette valmiita!

Onnellisuus ja ylpeys ryöppysivät halki väsyneen kehoni kuin kohiseva koski. Siinä vuoristomajan kahvilan hälinän keskellä, unohdin märät vaatteet, särkevät käsivarret ja vuotavan nenän. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka olin – salaa jopa itseltäni – epäillyt, olisiko minusta tähän. Huolimatta viime kuukausien aikana tehdystä työstä, edelleen epäilyksen varjot olivat kurkkineet olkapään takaa ja aiemmat epäonnistumiset Elbrusilta ja Kilimanjarolta kummitelleet jossain mieleni laitamilla.
Aina ajatellessani suunnitteilla olevaa Elbrusin pohjoisreitin ja Matterhornin yhdistelmää, ajatuksissani oli kaikunut Fabrizion varovainen “We can try.” -arvio.
Monta mutkaa olisi vielä edessä ja paljon työtä tehtävänä, mutta nyt tiesin, että oppaamme uskoi meidän pystyvän siihen. Miksi siis minäkin en uskoisi? Tiesin poskieni punastuvan, ja käänsin katseeni, kun pikkuisen nolosti tunsin silmieni kyyneltyvän ilosta. Mylläkkä sisälläni taisi näkyä kasvoillani ja luulen, etten ollut yksin, sillä Heikki tarttui käteeni ja puristi sitä, kun Fabrizio päätti analyysinsa:

– You are tough guys. I am happy to climb with you!