– Ei ihme, että urheillessa kylkeen sattuu ja on vaikea hengittää. Sinulla on kaksi murtunutta kylkiluuta, lääkäri totesi kuivasti ja jatkoi:
– Jalkaterän arkuus ja mustuma taas ovat todennäköisimmin aiemmin saamasi kortisonipiikin ja vuorireissulla syntyneiden rasituksen ja hiertymien yhdistelmä.
Suomeen saapuessamme olin ollut hiukan kolhiintunut näiden ressujen tavallisten matkamuistojen, eli raapaleiden, rakkojen ja mustelmien, lisäksi. Auringonpolttamien palorakkulat suun ja sierainten sisäpinnoilla olivat kuitenkin nyt pääosin parantuneet ja niiden aiheuttama turvotus laskenut, tosin nenän sisäpuoli oli edelleen täynnä rupea. Ylävuoristokengät olivat tehneet tuhojaan, ja sääriluideni kohdalla iholla oli edelleen toistakymmentä senttiä pitkät veriset, auki hiertyneet rakot, jotka olin kiipeilyn aikana paikannut hassulla Compeed-jonoilla (note to self, ensi kerralla keinoihoa mukaan). Oikea jalkaterä oli aiemmin keväällä ja kesällä tulehtuneen nivelen alueelta musta ja iho halkeili ikävännäköisesti. Mutta hankalin vaurio oli kylkeni, jonka olin loukannut pudotessani ja iskeytyessäni vuoren seinämään Matterhornilla (tarina täällä: Matterhorn – huippupäivä). Kyljen arkuus tuntui jopa pahentuneen vuorelta paluun jälkeen.
Rakot ja haavat paranisivat itsellään, mutta jalka ja kylki veivät minut lopulta lääkäriin.
Ihan sanatarkasti en selitystä jalan huolestuttavaan ulkonäköön muista, mutta lääkäri selitti tilanteen maallikolle suurinpiirtein näin: kun kortisonia ruiskutetaan kohtaan, jossa luu tulee nopeasti vastaan, kortisoni saattaa levitä myös alueelle jonne se ei kuulu, ja se voi alkaa tuhota ihonalaisia kerroksia. Tämän kudosvaurion seurauksena saattaa syntyä mustuma, ja tässä tapauksessa olin vielä pontevasti hiertänyt jalkaa lähes kolme viikkoa erilaisissa kiipeilykengissä. Kortisoni oli myös syypää ihon ulkoiseen muutokseen. Osittain ihonalainen tuho oli lääkärin mukaan pysyvä, mutta arkuus, väri- ja ihomuutos paranisivat todennäköisesti muutamassa kuukaudessa.
Kylkiluidenkin kanssa lääke oli aika. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että murtumat olivat siistit, joten toimenpiteitä ei tarvittu, ja lääkäri antoi luvan liikkua ja treenata kivun sallimissa rajoissa.
Vastaanotolta lähtiessäni viestitin Fabriziolle ja viimein tunnustin tapahtuneen. Vastaus oli mitä sydämellisin:
” Oh nooo! So sorry! I would have never thought that the fall had such consequences. One more reason why you did really well on the Matterhorn. I wish you a super fast recovery!“
Ainahan vuorilla sattuu kaikenlaista, ja palatessa muistona on pientä mustelmaa ja ruhjetta. Mutta isommista osumista on hyvä ottaa oppia. Onnettomuuksia sattuu eikä niitä kaikkia voi välttää, mutta olemme kiipeilyparini Heikin kanssa ottaneet tavaksi käydä läpi saadut kolhut ja miettiä, voisiko toimimalla jatkossa toisin vähentää saman ongelman uusiutumista.
Ylävuoristokenkien hiertämisongelmaan etsin ratkaisua pitkävartisemmista sukista ja lisäkielistä. Heikillä nimittäin oli aiemmin sama haaste omien G2-kenkiensä kanssa, ja hän sattumalta huomasi toisista La Sportivan kengistä siirretyn irrotettavan lisäkielen suojaavan ihoa rakkoja aiheuttavien saumojen kohdilta.
Aikamoisen metsästyksen jälkeen sain lopulta La Sportivalta Italiasta Suomen maahantuojan yhteystiedot. Maahantuoja tilasi lisäkielet, jotka sitten toimitetaan jälleenmyyjän kautta minulle.
Auringonpolttamiin en äkkiseltään ole täydellistä ratkaisua keksinyt – aurinkorasvan käyttö suun ja nenän sisäpinnoilla kun on hiukan haastavaa! Hankin balaclava-hupun, joka suojaa pään aluetta paremmin ja jossa on hengitysaukko. Nimittäin tavallisen buffin käyttö kasvojen edessä kestää aina juuri sen verran, että materiaali kostuu hengityksestä ja sitten alkaa jäätyä. Luulen kuitenkin, että voimakkaan auringonpaisteen alueilla auringonpolttamien kanssa saadaan vielä kamppailla, eli otan mielelläni kokeneempien vinkkejä vastaan!
Muitakin opetuksia reissulla saatiin:
Elbrusin huippupäivää miettiessäni herää jälleen kysymys tankkauksesta. Minulla on useimmiten nälkä suuren osan huippupäivää.
Tällä kertaa aamuyön ensimmäinen useamman tunnin nousurutistus vei minulta paljon voimia, ja saapuessamme satulaan olin niin uupunut, että horjahtelin. Kuitenkin parinkymmenen minuutin tauko ja runsas sokeritankkaus palauttivat suorituskykyni siinä määrin, että loppupäivän ajan etenin hyvällä tahdilla ja ilman ongelmia. Nopea palautuminen vaikuttaisi siltä, ettei kyse ollut fyysisen kunnon riittämättömyydestä. Samantyyppinen “energiaromahdus” minulla oli ollut kiivetessämme Mont Blancilla talviolosuhteissa (tarina huippupäivästä löytyy täältä: Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas). Se herättää kysymyksiä: enkö osaa tankata kunnolla? Vai onko kyse nousunaikaisesta liian vähäisestä energian saannista?
Seven Summitsin kiivennyt Mike korosti nesteytystä ja sanoi, että ruoan suhteen ennakkotankkaus on tärkeintä, mutta huippupäivänä syöminen on toissijaista juomiseen nähden. Se tuntuisi olevan ristiriidassa kehoni signaalien kanssa. Toisaalta myönnän, että olen huippupäivän aikana aina huolissani vessahädästä ja sen hoitamisen hankaluudesta – nimittäin jos valjaiden irrotus on kielletty tai on hyytävän kylmä, perinteinen tapa hoitaa asia voi olla vaarallinen ja jopa mahdoton (tai jälkimmäisessä tapauksessa ainakin erittäin epämiellyttävä). Edellä mainitusta saattaa seurata se, etten huippupäivinä nesteytä tarpeeksi. Ainakin yhdenlainen ratkaisu tähän löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: naisille on tehty erilaisia apuvälineitä, joilla pissaaminen onnistuu tilanteissa, joissa ei voi irrottautua valjaista ja/tai vaatekerroksien määrä vaikeuttaa vessa-asian hoitamista. Kokeiluun siis tämäkin.
Nopeudesta ja kuormituksesta löytyy edelleen paljon opittavaa. Elbrusilla huippupäivän nousu tehtiin liian nopealla tahdilla. Mike niinikään totesi, että huiputtaessa pidempiä taukoja ei tarvita, jos eteneminen on riittävän rauhallista. Jo noustessamme Lenz Rocksilta satulaan johtavaa rinnettä tahti tuntui todella nopealta. Mutta aikataulupaineen vuoksi yritimme silti parhaamme mukaan vastata oppaiden vauhtivaatimuksiin. Jälkikäteen katsoessani esimerkiksi muutamaa Heikin kuvaamaa videota, näkemykseni liian nopeasta noususta on vahvistunut.
Matterhornillakin nousutempo oli kova. Mutta Matterhorn on kiipeilytavan näkökulmasta ihan erilainen kuin Elbrus: Nousu on teknisempi, ja taukoja syntyy luontaisesti köydenmittojen välissä uusien varmistuksien rakentamisen aikana. Kalliokiipeilyn voimankäyttö on erilaista, ja Elbrusin loputtomaan tasaiseen puurtamiseen verrattuna Matterhorn-suoritus on “lyhyemmistä spurteista koostuva”. Strategiamme Matterhorn-huiputukseen olikin ns. “fast and light”, jonka mukaisesti matkaan otetaan niin vähän varusteita kuin mahdollista ja eteneminen tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Lopulta kuitenkin molempien huippupäivien kesto oli yhtä pitkä – eli riippumatta teknisestä erilaisuudesta, pitkästä kestävyysrutistuksesta oli kyse.
Lentäessämme Venäjältä Italiaan, jalkalihakseni kramppailivat lentojen aikana aika lailla ja muutenkin tuntui, että olin vielä hiukan palautumaton, kun lähdimme toiseen suoritukseen.
Lisäksi Matterhornilla oli ihan puhdasta tyhmyyttä kantaa tuplakuorma vettä majalle. Ihmettelin mukaan otettavan veden suurta määrää – mutta miksi ihmeessä en kysynyt mitään? Taisin pelätä kasvojen menetystä; että Fabrizio pitäisi minua heikkona, jos kysyisin, kuuluuko minun todella kantaa 5,5 litraa vettä ylös. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu naurettavalta. Mutta ehkäpä asiaa selittää osittain tarve lunastaa odotukset – ja toisaalta olin juuri ollut kaksi viikkoa kiipeilyryhmässä, jossa pienikin kyseenalaistus aiheutti pääoppaan suuttumuksen myräkän.
Oli miten oli, tämä oli tärkeä läksy kommunikaation tärkeydestä. Ja siitä, että matka ei tapa vaan vauhti.
Jokaisella vuorella oppii jotain uutta itsestään ja vuoresta. Samaan aikaan joskus tuntuu kuin aina matkan jälkeen listaisi samoja asioita opittavien listalle. Toistanko samoja erheitä yhä uudelleen ja uudelleen? Hidasta on välillä tämä oppiminen, mutta haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen kasvan ohi vaiheesta, jossa kovapäisenä kuin “minä itse” -vaiheinen lapsi uhmakas katse silmissäni ojennan pieniä palorakkulaisia sormiani kohti hellan levyä.
p.s. Vielä on yksi asia, josta haluan sinulle kertoa. Olen nimittäin jättänyt kertomatta jotain, mitä tapahtui Elbrusilla. Lupaan palata tähän ihan lähipäivinä, ja sen jälkeen käännetään katseet tulevaan.
Leave a Reply