Tuntuu kuin edellisestä vuorikiipeilyreissusta olisi tuhat vuotta, vaikka vastahan viime kesänä kuljin Cayamben ja Cotopaxin rinteillä Ecuadorissa! Elokuisen ylikuntodiagnoosin jälkeen syksy kului treenimielessä jäitä poltellen: aluksi ainoat urheilumuodot, jotka pysyivät lääkärin antamissa sykerajoissa, olivat kevyt jooga ja kävely. Tuntui kuin vuorikunto olisi kadonnut kokonaan ja lihakset sulaneet pehmeäksi mössöksi.
Oppaani Leonard ja minä yhtä hymyä Kilimanjarolla, Tansaniassa 2023
Loppuvuodesta sain luvan alkaa taas hiljalleen kasvattaa treenin intensiteettiä mutta varovasti – ja pientä aaltoilua on palautumisessa edelleen. Kovapäisinkin oppii halutessaan. Fyysinen vointini Ecuadorista palatessa oli tila, jota en enää koskaan halua kokea. Niinpä olen nyt edennyt rauhassa askel kerrallaan, vaikka alunperin lääkärille ilmoittamani kuuden kuukauden toipumisraja täyttyi jo aikapäiviä sitten. Kuten viimeksi kirjoitinkin, viimeinen yhdeksän kuukautta on myös opettanut havainnoimaan kokonaiskuormaa ja jättämään tilaa levolle ja kaikenlaiselle muulle, mitä elämässä haluaa touhuta.
Cayambe-lähestymisnousulla, Ecuadorissa 2024
Pitkän alkupuheenvuoron jälkeen itse asiaan: Jo vuoden vaihteessa aloin hapuilla tulevaa vuorisuunnitelmaa. Ihan alunperin olin ajatellut lähteä ensi syksynä Nepaliin hakemaan lisäkokemusta 6500 metrin huitteilta. Toipumisen oltua toivottua hitaampaa ja uuden työkuvion viedessä myös aika paljon kaistaa, aloin pohtia, että ehkä tätä vuotta pitää lähestyä toisella tavalla.
En tiedä, mistä sain ensin Mongolian päähäni, mutta usean viikon pontevan yrittämisen jälkeenkään saanut reissua järjestettyä sillä tavalla, että se olisi sopinut kiipeilylle varattuun aikaikkunaan syyskuussa. Seuraavaksi käänsin katseeni kohti Georgian Kazbekia, mutta lopulta varsinainen idea alkoi kuumailmapallosta. Näin sattumalta vuorikohteita tutkiskellessani kuumailmapallosta käsin otetun kuvan Atlasvuorista – ja olin myyty! Halusin päästä sekä kiipeämään noille vuorille että nähdä kuvan maiseman omin silmin.
Jääkiipeilemässä melkoisessa myräkässä Italian Dolomiiteillä muistaakseni 2020
Atlasvuoret ulottuvat noin 2 500 kilometrin matkalle Luoteis-Afrikassa ja ne Marokkoa, Algeriaa ja Tunisiaa, erottaen Atlantin ja Välimeren rannikon Saharan autiomaasta. Kyseessä on sarja vuorijonoja, joilla on todella ainutlaatuinen luonto. Marokko ei ollut vuorikiipeilylistallani ja muutenkin maa on minulle uusi tuttavuus (vaikka toivematkakohteiden joukossa se kyllä on). Mutta kun aloin lukea Atlasvuorista, kiinnostus todella heräsi – tässä olisi taas luvassa uudenlainen haaste!
Parin päivän pähkäilyn jälkeen lukitsin suunnitelman: syyskuussa lähden siis kiipeämään Atlasvuorten korkeimman huipun Toubkalin (4167 m), joka sijaitsee Marokon Toubkalin kansallispuistossa. Vaikka nelitonninen Toubkal ei puske korkeuslimiittini rajoja, erittäin kuuma ilmasto luultavasti tuo oman mielenkiintonsa projektiin: syyskuussa lämpötila voi nousta päivisin jopa lähelle 50 astetta ja yöllä pudota miinuslukemiin. Melkoinen rasitus- ja sopeutusharjoitus on siis edessä. Ja onhan Afrikan mantereella kiipeäminen aina jännittävää juurikin luonnon erityisyyden vuoksi! Tämä jättää minulle myös mahdollisuuden tehdä jotain muutakin vuorihauskaa, esimerkiksi kesällä, jos suorituskyky kehittyy toivotulla tavalla..
Onpas ihan mahtavaa, kun on taas vuori kiikarissa – lähtöön aikaa melko tarkkaan viisi kuukautta! Joko mennään?
Toubkal, Marokko – seuraavan seikkailun kohde 2025
ps. Kuumailmapalloideakin toteutuu, vaikka ei ihan alkuperäisessä muodossaan – mutta siitä lisää myöhemmin…
Ihminen on ihmeellinen olento, joka kykenee kasvamaan ja kehittymään halki elämänsä. Eläimiin verrattuna meillä on menneisyyden muistamisen taito ja taakka: vaistonvaraisen oppimisen sijasta kykenemme analyyttiseen pohdintaan sekä näkemään syitä ja seurauksia – ainakin teoriassa näin. Toisaalta menneisyyden muistamisen kyky tekee meistä myös itsemme vankeja. Se vääristää kuvaa tulevasta ja ohjaa katseemme ohi tästä hetkestä.
Ihmismieli on hiukan kuin hyvin pienellä tietovarastolla koulutettu tekoäly: Vastaukset itsellemme esittämiimme kysymyksiin ovat vajaavaisen ja usein väärin tulkitun tiedon vinouttamia. Entäpä, kun itsellemme asettama kysymys on huonosti muotoiltu, – miten se vaikuttaa valintoihimme? Tai kun tietomäärä kasvaa ja sen rakenteet muuttuvat ja aika kuluu, osaammeko muuttaa omaa toimintaamme?
Olen huomannut, kuinka hyvää tekee välillä käydä keskustelua itsensä kanssa omien valintojen taustalla olevista uskomuksista. Rakastan vanhaa Five Why’s -menetelmää, joka poistaa huonot kysymykset – jäljelle jää vain yksi: “Miksi?” Teoria perustuu ajatukseen, että kysymällä viidesti “Miksi?” pääsee kiinni käsillä olevan ongelman juurisyyhyn ja sitä ympäröivään syy-seurausketjuun. Hienoa mallissa on myös se, että se toimii Toyota Motor Corporationin kaltaisen yrityksen business-strategia välineenä yhtä lailla kuin yksilön oman elämän arvioinnissa.
Italian vuorten vaikutus – jouluna 2024 Dolomiiteilla
Viime elokuussa tuli kuluneeksi vuosikymmen ensimmäisestä huiputuksestani. Juhlan kunniaksi minulla diagnosoitiin ylikunto. Alamäkeä oli lasketeltu jo pitkä tovi. Lääkäri pisti lepoon ja pysähtyminen antoi aikaa katsoa peiliin.
Sieltä näkyi aika erilainen nainen kuin se, joka kymmenen vuotta sitten lähti leuka päättäväisessä tanassa kohti Mont Blancia. Aluksi vuoret edustivat paikkaa, jossa saatoin tehdä jotain vain itseäni varten. Matkalla olen kuitenkin löytänyt paljon muutakin, uusia ulottuvuuksia itsestäni – ja asioita, joita voin tehdä itseäni varten myös täällä merenpinnan tasolla. Kuitenkin vasta loppukesän pysähdys antoi mahdollisuuden nähdä itsensä ilman jatkuvaa liikettä. Syksyn kuluessa kävinkin itseni kanssa useammankin kierroksen Miksi?-kysymyssarjoja – ja huomasin lopputuloksen tekevän minut onnelliseksi.
Ensimmäisten vuosien voimakas polte päästä korkeammalle on muuttunut onnentunteeksi ja -huokaukseksi, jotka koen vuorten ilmestyessä horisonttiin. Pelkästään lumihuippujen läsnäolo saa minut hyrisemään onnesta, olinpa sitten jääraudoissa, suksilla, rinnepolulla tai vuorimajan parvekkeella.
Älä käsitä väärin – halu huiputtaa ei ole hävinnyt, mutta suhteeni siihen on muuttunut lempeämmäksi. Nyt kun olen arvannut taas hiljalleen nostaa treenien sykerajoja, olen entistä tietoisempi siitä, että kaikessa monipuolisuudessaan ihminen on kuitenkin vain yksi olento, jolla on yksi energiavaranto. Samalla tavalla kuin vuoristotaudin ja akklimatisoitumisen oireet ovat samankaltaiset, on myös harjoittelussa opittava tunnistamaan, milloin on kyse terveestä itsensä haastamisesta ja milloin ollaan menty yli.
Huomaan olevani kiitollinen viime kesän pysähdyksestä. Se on tuonut perspektiiviä muuallekin kuin suhteeseeni tähän omituisen ihanaan harrastukseen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että elämässäni on paljon rakastettavaa. Vuoret ovat asettuneet osaksi maailmani taustakuvaa, ja tiedän niiden olevan siellä silloinkin, kun kuljen kohti muita unelmia.
Ehkä olen viimein sisäistänyt, mitä ensimmäisen huiputusreissuni vuoren, Monte Rosan Dufourspitze-huipulla olevaan metallikylttiin kaiverretut runoilija Senacan sanat; “What you think is the summit is only a step up” tarkoittavat…vai pitäisikö kysyä “Why?”
Opasystäväni Fabrizion kanssa seikkailemassa Dolomiiteilla jouluna 2024
Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.
Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.
Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.
Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!
Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.
Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.
Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan: “Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”
Pöntöt päiväntasaajalla
Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!
Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.
Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!
Kun viimeisen viikon ennen loman alkua on ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin yössä, viikko täysmittaisia unia tekee aivan toiseksi ihmiseksi! Toki vuoristomajan korkeus aina hiukan vaikuttaa unen laatuun, mutta Cayamben huiputuyritystä edeltävänä aamuna mieleni oli pilvissä, leposyke ilahduttavan matalalla ja huolimatta kahdesta kunnon kiipeilypäivästä, lihakset eivät tuntuneet ollenkaan väsyneiltä.
Etsi kuvasta vuoristomaja
– Puppy alert! Whatever you do, don’t let Janiina outside! Tervehti Rene virnistellen saapuessani aamiaiselle. Tuhahdin miehelle virnistellen mutta joskus taidan tosiaan olla aika ennustettava: pian löysin kuin löysinkin itseni vatsallani etupihan nurmikolta tekemässä tuttavuutta talon pihaan saapuneen muutaman viikon ikäisen koiranpennun kanssa. Kehkeytymässä oleva rakkaustarina sai kuitenkin nopean lopun, kun loput oppaat Hugo, Ivan, Pepe ja Maurizio saapuivat ja meidät hätistettiin varusteinemme autoon. Tavoitteena oli saada ryhmä mahdollisimman nopeasti takaisin reiluun 4600 metriin ja tehdä harjoitusnousu pitkin tulevaa huiputusreittiä.
Aloitimme vaelluksen majalle hiukan ylempää kuin edellisenä päivänä. Jälleen satoi vettä, ja koko kaunis vehreä vuori oli muuttunut samean väriseksi. Pilvet riippuivat lähellä rinteitä ja niinäkin hetkinä kun ei satanut, vesi pisaroi ilmassa ja kosteus kietoutui ympärillemme kuin märkä hämähäkinseitti. Joaquin pähkäili muiden oppaiden kanssa poikkeuksellista säätä: tähän vuodenaikaan ei olisi pitänyt sataa ollenkaan, mutta nyt sade valui niskaamme kolmatta päivää. Huolenaiheita se toi kaksin kappalein: huiputusyrityksen onnistuminen oli tietenkin numero yksi. Toinen oli se, että huolimatta sadesuojista ja Gore-Texistä jatkuva korkea kosteus piti varusteemme märkinä. Noustessamme lumirajan yläpuolelle niiden kuivattaminen muuttuisi entistäkin vaikeammaksi. Edellisenä päivänä vuoristomajan tuvan nurkassa kyyhöttävä pieni tulisija oli pysynyt koleudesta huolimatta kylmänä, sillä savupiippu oli ollut tukossa. Jos tukosta ei saataisi avattua, tarkoittaisi se, että joutuisimme lähtemään pakkaseen huiputusyrityksiin märissä varusteissa.
Toisen päivän nousu majalle meni huomattavasti ensimmäistä päivää helpommin ja rivakammin. Asetuimme taloksi majan suureen kalsaan makuutilaan, joka oli täytetty seinästä seinään puisilla punkilla. Punkat olivat niin kapeita, että niihin hädintuskin mahtui ja omani oli myös korkeussuunnassa niin matala, että vaikka kuinka yritin ujuttautua sängylle sivusuuntaisesti, onnistuin jatkuvasti kolauttamaan pääni yläpuolellani majailevan Anhin sängyn pohjalautoihin.
Pienen lounaan jälkeisen lepotuokion aikana tunsin oloni hiukan vastentahtoiseksi iltapäivän nousuun. Huone oli kylmä ja nihkeä, ja yksikerroksiset ikkunalasit huurtuivat ryhmämme saapuessa sisään. Ulkona sade oli muuttunut räntäiseksi lumeksi, ja tuuli tuntui viuhuvan ikkunanpuitteiden läpi suoraan sen vieressä olevaan vuoteeseeni. Paluumatkalla olin onnistunut päästämään vesinoron kuoripuvun alle, ja laskumatkallaan niskasta se oli kastellut teknisen kerrastoni. Minulla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista motivaatiota lähteä ulos sateeseen kastumaan lisää.
Alkuperäinen suunnitelma oli ollut tehdä iltapäivällä tekniikkaharjoituksia Cayamben jäätiköllä, mutta sade oli muuttanut suunnitelmia. Kaikkialla oli loskaa, ja voimakas tuuli ulvoi majan rakenteissa, kun majalle jeepein vierailulle saapuneet turistit seisoivat huuruisten ikkunoiden ääressä tuijottamassa meitä epäuskoisesti: kuka hullu tässä säässä lähtisi rämpimään kivikkoa ylös?
Pienestä mielessä muhineesta vastahankaisuudesta huolimatta nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen olin erinomaisen tyytyväinen, ettei iltapäivän tunteja oltu jätetty passiivisen majalla oleilun varaan. Reipas skrämpläys kivikkoa ylös sai kehon lämpenemään ja hymyilin onnellisena: Nyt todella kiivettiin! Saapuessamme jyrkänteelle, jolta Cayamben jäätikön irvistävä pinta avautui alapuolellemme Anh ja minä emme voineet olla kiljahtamatta ihastuksesta. Luultavasti siis motivaation ylläpito oli harjoitusnousun vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin akklimatisaation parantuminen.
Puolentoista tunnin rauhallisen kiipeämisen jälkeen saavuimme Laguna Verde -järvelle, jonka veden mineraalit olivat värjänneet jäätikköjärville tyypillisen kirkkaan turkoosiksi. Sade oli tauonnut, pilvet väistyivät ja paljastivat huiputusreitin eteemme. Olisin halunnut jäädä tuohon hetkeen koko loppupäiväksi. Yhtäkkiä huippu näytti olevan aivan ulottuvissamme ja jatkuvan oikullinen sääkin vaikutti tällä hetkellä hyvältä.
– Pitäisikö vaan lähteä heti? ehdotukseni sai Jaoquinin kurtistamaan kulmiaan ennen kuin hän katsoi kasvoihini. Kun hän huomasi minun vitsailleen, hän lupasi:
– Mennään vaan, mutta köysistön järjestys ratkotaan uimakilpailulla Laguna Verdessä!
Ivan tähystää lumitilannetta
Majaa kohti palatessamme näin kaukaa pienen vaalean pisteen, joka säntäsi meitä kohti. Koiraystäväni edelliseltä päivältä oli palannut – jotenkin se haistoi tai kuuli meidät jo kaukaa ja sydäntä särkevän suloisesti laukkasi halki koko kivikon, suoraan luokseni riehakkaaseen tervehdykseen heittäytyen. Sää oli muuttunut jälleen sateiseksi ja olennon vaalea karva oli mutainen ja märkä. Lisäkseni myös irlantilainen Donnal oli menettänyt sydämensä sille, ja jotenkin päädyimme muodostamaan salaliiton, joka vietti iltansa salakuljettaen koiralle lämmintä ruokaa keittiöstä.
Kohtaaminen ystävän kanssa (videon kuvasi Amigo)
– Tällä eteisessäkin on kauhean kylmä, mutta ehkä se on tottunut. Ja ainakin se saa juhla-aterian tänään, lohduttelimme toisiamme Donnalin vaimon, Rosien virnistellessä hyväntahtoisesti puuhillemme.
PÄIVÄ 7: MUTAKYLPYJÄ CAYAMBELLA
– Kukaan ei ole päässyt huipulle yli kahteen viikkoon. Sää on ollut aivan mahdoton jo vaikka kuinka kauan, Joaquin myönsi seuraavana päivänä aamiaispöydässä, kun sadepisarat hakkasivat tuvan ikkunoihin. Koko illan oli satanut vettä, ja yöllä vesi oli muuttunut lumeksi. Majalla eilen huiputusikkunaa odottanut ryhmä istui lannistuneen näköisenä nurkassa, ja puheista päätellen suunnitteli alas vuorelta laskeutumista. He eivät selvästi uskoneet sään olevan parantumaan päin. Mutta me emme luopuisi toivosta.
Märän lumen takia tekniikkatreenaaminenkin olisi rajoitettua, mutta luultavasti enemmän pitääkseen yllä hyvää ja toiveikasta mielialaa Joaquin marssitti aamiaisen jälkeen joukon kivikon reunaa ensin ylös, ja sitten jyrkkää kivistä polkua alas jäätikölle. Sinne astuessamme kävi ilmeiseksi, että luvassa oli sotkuinen aamupäivä: taivaalta alkoi ryöpytä jälleen vettä, ja ohuen lumikerroksen alla ei odottanutkaan jää, vaan liukas ja sitkeä muta. Tunnin liukastelun jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme ja likaisina ja märkinä marssimme takaisin majalle, missä meitä kuitenkin odotti iloinen yllätys: tuvan pienen tulipesän hormi oli saatu auki!
Vuorilla pienet ilot ovat ratkaisevia, sekä tekemisen että mielialan näkökulmasta. Olin paluumatkalla miettinyt, että jos me kaikki kymmenen veisimme vetiset ja mutaiset varusteet ennestäänkin kosteaan ja koleaan makuutilaan, olisimme pulassa. Niinpä majalle saapuessamme rakensimme tuvan tulisijan ympärille kuivatuspisteen. Loppupäivän ja alkuillan aikana ennätimme vuoroissa kuivattaa kaikkien vaatteet ja varusteet. Vaikka uuni oli aivan liian pieni lämmittääkseen koko tilan, oli ruokasali kuitenkin ainoa lähes lämpöinen huone. Niin kaikki ahtautuivat mahdollisimman lähelle tulisijaa teemukit kädessä tarinoita vaihtamaan ja kuivuvia varusteita kääntelemään. Majalla oli myös poikkeuksellisen paljon jeepeillä vierailevia turisteja, jotka toivat huoneeseen lisää kosteutta. Onneksi majan isäntäväki oli kuitenkin rajannut tuvan tulisijan puoleisen alueen meidän käyttöömme. Mutta oli siinä hymyissä pitelemistä, kun aina välillä joku vieraista hiipi salaa mudalta ja hieltä tuoksuvan varustekasamme eteen ottamaan valokuvia itsestään likaisten vuorikiipeilyvarusteiden kera.
Lounaan jälkeen kömmin makuupussiini tavoitteenani nukkua päivälliseen asti. Huiputukseen lähdettäisiin klo 23–00 eli seuraavan vuorokauden unet oli kerättävä päivän mittaan. Nukahdin nopeasti ja toiveikkaana, sillä lounaan aikana sää oli näyttänyt parantuneen.
– Me oppaat heräämme kello 23 katsomaan, miltä tilanne näyttää. Jos edelleen sataa, peli on selvä. Jos sade on loppunut, herätämme teidät ja lähdetään. Mutta minun on varoitettava: on satanut päiväkausia ja ylhäällä todennäköisesti on melkoinen lumivyöryvaara. Joudumme siis tämän tästä pysähtymään ja tarkastamaan, onko turvallista jatkaa.
Katselin nuutuneita ja vakavia kasvoja pöydän ympärillä. Ryhmämme oli koko matkan ajan tuntunut olevan erityisen tulvillaan naurua, mutta nyt kukaan hymyillyt. Mutta päätimme, ettei toivosta luovuta – se todella on maailman sitkein tunne!
Minua painoi toinenkin asia, ja vaihdoin pöydän yli katseita Donnalin kanssa. Molemmat olimme piilotelleet lounaspadan sitkeät lihapalat taskuihimme ja palanneet iltapäivän aikana yhä uudelleen etsimään koiraystäväämme. Mutta tuulen noustessa ja talon kattopellit kolistessa kuin olisivat irtoamaisillaan, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Vakuutimme toisillemme, että se oli lähtenyt alas – olihan tämä sen koti. Se osaisi toimia nousevassa myrskyssä ja hakeutua suojaan. Mutta vuori on armoton. Varmuudeksi veimme lihapalat eteiseen, ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävimme ovella kurkkimassa pimenevään iltaan, missä viima nuoli kivien pintoja. Mutta ystävästämme ei näkynyt jälkeäkään.
