– Minä en vaan halua olla hitaampi, vähemmän vahva ja heikoin lenkki! Äläkä sano, että ei tämä ole kilpailu! Niin on tosi helppo sanoa silloin, kun itse on aina se parempi!
Sanat eivät tule ulos suustani, mutta kaikuvat ajatuksissani niin lujaa, että ihan varmasti kiipeilyparini Heikki kuulee ne. Ja vaikka ei kuulisikaan, hän näkee salamat silmissäni ja arvaa kyllä, mistä on kysymys.
Seuraavaksi Salmisaaren kiipeilykeskuksen naisten pukuhuoneen ovi paukahtaa takanani kiinni, ja vain sekuntia myöhemmin – ehdin juuri ja juuri varmistaa, että pukuhuone on tyhjä – kiipeilykengät iskeytyvät seinään.
Aivoni koettavat piipittää kiukuttelun lapsellisuudesta, mutta olen kuin punaista näkevä härkä. Sisuskaluni kiehuvat kilpailuvietin sytyttämässä laavassa. Valkoisen magnesium-jauheen peittämät ruhjeiset käteni tärisevät, ja kiukun teräväreunainen kaulus kuristaa kurkkua. Romahdan penkille istumaan, suljen silmäni, yritän saada hengityksen tasaantumaan ja kiihtyneen sykkeen laskemaan. Häpeän musta tahmainen öljy sekoittuu vihani laavaan, ja kuumuus sisälläni vain kasvaa. Lopeta, komennan itseäni. Mutta tunne on liian vahva.
Puolisen tuntia aiemmin katselin niska kenossa, kuinka kiipeilyparini ponnisteli ärähtäen viimeiset otteet kiipeilyseinän reitistä. Reitti oli meidän tasoomme nähden haastava, ja päästyään ylös Heikki vilkaisi olkansa yli leveästi virnistäen ja ulvahti voiton merkiksi. Hymyilin takaisin ja huikkasin onnittelut. Heikki laskeutui köyden varaan, ja laskin hänet alas. Hän tuli yhä ponnistuksen jäljiltä hiukan tärisevänä luokseni siirtyäkseen vuorostaan varmistamaan minua. Ilo kaikui hänen äänessään:
– Voi kun olenkin tyytyväinen!
Heikki oli kiivennyt koko treenin ajan hyvin, ja päässyt loppuun asti myös edellisellä reitillä, jolla puolestani minä olin jäänyt kamppailemaan ongelmallisessa kohdassa, jossa ulottuvuuteni ei tahtonut millään riittää.
Nyt olisi taas minun vuoroni. Ennen liikkeelle lähtöä seisoin seinän edessä ja kävin mielessäni läpi tapaa, jolla Heikki oli sen haasteet ratkaissut. Saatoin ennakoida pari kohtaa, joissa pituuteni ei riittäisi venymään seuraavaan otteeseen, vaan minun pitäisi ratkaista reitti toisin. Alla minulla oli siis jo yksi päätökseen saattamatta jäänyt reitti ja tunsin suorituspaineen vatsanpohjassani, mutta kieltäydyin huomioimasta sitä. Kukapa niitä nyt laskee… paitsi että minä lasken.
Kyynärvarsien tulehduksesta johtuen olin palannut kiipeilyseinälle vasta edellisellä viikolla, kuuden viikon tauon jälkeen. Ensimmäinen kerta oli ollut ankea; kiipeilyhalli oli minulle uusi, ja jokin seinissä tuntui vieraalta. Kädet hikosivat ja lipsuivat – omat varusteet olivat jääneet kotiin ja luistoa estävää magnesium-jauhetta ei ollut saatavilla. Tunnin olin tempoillut seinällä, kunnes lopulta olin hyväksynyt, ettei vain ollut minun päiväni.
Muutamaa päivää myöhemmin olin palannut seinälle, ja tällä kertaa kaikki oli mennyt loistavasti! Ehkäpä mieleni oli tauon aikana työstänyt kiipeilyvalmentajamme Axelin oppeja! Oli kuin olisin oppinut luottamaan jalkoihini ja hyödyntämään kehon painopisteen siirtämistä uudella tavalla. Viimein myös käsivarteni olivat saaneet pitonsa takaisin, ja kiipeäminen ei ollut tuottanut kipua. Mahtava tunne!
…ja vain pari päivää myöhemmin löydän itseni kiehumasta pukuhuoneen penkiltä. Itsesäälin aallokko imaisee minut syövereihinsä:
Sen ymmärrän ja hyväksyn, että punttisalilla Heikin tangossa on aina enemmän – usein kymmeniä kiloja – rautaa. Olen työskennellyt lujasti erityisesti keskikehon kanssa, sillä uskon voivani kompensoida vähäisempää voimaa kehonhallinnalla ja vahvalla corella. Ottaen huomioon, että olen kymmenen senttiä lyhyempi ja melkein kolmekymmentä kiloa kevyempi kuin parini, ovat erot ihan luonnollisia – onhan minulla huomattavasti vähemmän ylös kuljetettavaa vuorella!
Silti jos tutkin syvimpiä tuntojani, on myönnettävä, että aina joskus salaa pikkuisen kutittelee ärsytysnappulaa, kun toinen joka kerta tekee kaksi toistoa enemmän tai lisää painoa viisi kiloa enemmän.
Lenkkipolulla Heikki on nopeampi, olipa kyseessä juoksu tai pyöräily. Intervallilenkit eivät onnistu yhdessä, sillä hänen vauhtinsa on selkeästi minua kovempi. Pitkillä lenkeillä menemme yhteistä tahtia, mutta silloinkin hän on aina puolitoista askelta edellä. Tavallisesti en siihen kiinnitä huomiota, mutta huonona päivänä se tuntuu kuin hän vain juuri ja juuri malttaisi pysytellä tahdissani.
Olen kerta toisensa jälkeen muistuttanut itseäni fyysisten eroavaisuuksien lisäksi hiukan erilaisesta juoksufilosofiastamme: siinä missä Heikki rakastaa vauhtia, minä keskityn sykkeen alhaalla pitämiseen ja vaivattomuuden tunteeseen. Omilla mittareillani mitattuna olen tehnyt hyvää kehitystä.
“Mutta silti…” kuiskaa pieni ääni korvaani: “…oletko treenannut huonommin? Tarkoittaako tämä sitä, että jäät jälkeen rinteelläkin?”
Kiipeilyseinä on paikka, jossa olen välillä onnistunut olemaan se, joka kiipeää ensin haastavan reitin. Olipa kyse tekniikasta tai kehon taipuisuudesta, aina joskus olen saanut olla se, joka viitoittaa tien.
Myönnän, että ensimmäisenä ylös saapumiseen liittyy häivähdys alkukantaista voitonriemua. Väitän myös, että jokainen kilpailuvietillä varustettu ihminen tuntee saman. Voiko tavoitteellista urheilua olla ilman kilpailuviettiä? Eikö juuri kilpailuvietti tuo muassaan sen, että “tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan haluaa olla aina parempi?
Lopulta kuitenkaan kyse ei ole tiimin sisällä voittamisesta. Kaiken edellä sanomani jälkeen olen yhä valmis vänkäämään, etten aktiivisesti kilpaile kiipeilyparini kanssa. Enkä sellaista haluaisi tuoda osaksi suhdettamme. Ensisijainen haluni on aina olla ‘parempi kuin minä eilen’.
Mutta supersankarien tiimeissäkin eri sankareilla on omat vahvuutensa. Yleensä väkivahva Captain America johtaa joukot voittoon, mutta joskus myös muurahaisen kokoinen Ant-Man on se, joka pelastaa päivän. Joukkueen yhteiseksi hyödyksihän voitto aina tulee, mutta on vain inhimillistä haluta olla välillä se, jonka supervoima kantaa koko joukkuetta. Se tekee tiiminjäsenestä tarpeellisen ja perustellun osan omaa jengiään.
Havahdun Salmisaaren pukuhuoneessa ajatuksistani. Kiukkuni ei ota laantuakseen, ja itsesäälin aallot loiskivat mielessäni niin korkeina, että pisaroita roiskuu poskille asti. Nousen penkiltä ja yritän siistiä kasvoni peilin edessä: minä en ole niitä elokuvien eteerisiä tyttöjä, joiden itkeskely tarkoittaa yksinäistä kyyneltä, joka helmen lailla vierähtää silmäkulmasta. Olen enemmän sitä “puukonviilloiksi turvonneet silmät, pää täynnä räkää, joka valuu turvonneesta nenästä holtittomasti” -tyyppiä. Nolostuttavan mulkoilun ja paiskomisen lisäksi joudun siis paljastamaan vielä lapsellisen tapani käsitellä näitä negatiivisia tunteita.
Taas tiimi kantaa. Ulko-ovella odottava kiipeilyparini ei katso kasvojani yhtään liian kauaa. Hän halaa rautakangenjäykkää kumppaniaan lohduttavasti, mutta ei sano mitään. Kävelemme autolle, ja hän antaa huomaavaisesti minun ottaa aikani, kunnes saan asiani muotoiltua:
– Minä haluan olla hyvä. Yhtä hyvä kuin sinä. Ilman pilkkuja, sivulauseita tai muttia. Noin yksitoista kuukautta vuodesta treenitulokset ovat ainoa mittari, joka meillä on käytettävissä. Käytämme toisiamme ajokoirien jäniksinä; säntäämme toistemme perään, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen. Sillä tavalla me parannamme suorituksiamme jatkuvasti, emmekä jää mukavuusalueelle. Se on vahvuus ja ilo, mutta miten sen voi tehdä ilman että vertailee? Varsinkin, kun on aina se, joka maaliviivalla näkee toisen kantapäät!
Hetken kuuluu vain auton hurina kiitäessämme kevätillassa. Mailleen painuva aurinko heijastuu meren pinnasta. Kiipeilyparini on pitkään hiljaa ennen kuin vastaa:
– Ensinnäkin, minä en koskaan koe olevani heikomman tai hitaamman kanssa. Minusta me täydennämme toisiamme. Ja rehellisesti sanottuna, mielestäni näkemyksesi on tällä hetkellä hiukan itsesäälin värjäämä. Olet usein päässyt reitin ensin, tai vaikkapa tehnyt enemmän vatsalihasharjoituksia. Fyysiset ominaisuudet ovat mitä ovat. Jos minulla on isommat lihakset ja voimalla saatan kompensoida välillä vaikkapa puuttuvaa tekniikkaa, on sinullakin oma salainen aseesi: taistelutahto. Kun minä putoan seinältä vaikealla reitillä, yritän pari kolme kertaa uudelleen, ja luovutan. Mutta sinä jatkat yrittämistä vielä kauan sen jälkeen, kun minä olen tullut jo alas. Katso nytkin itseäsi: olet ihan mustelmilla, koska taistelit loppuun asti. Itse asiassa en ole viitsinyt tätä kysyä, mutta mitä oikein teit siellä ylhäällä, että sait käsiisi tuollaiset ruhjeet?
Katselen sylissäni lepääviä, kieltämättä aika lailla osumia saaneita kouriani. Minua alkaa nolottaa – ja vähän naurattaa. Katkenneet kynnet, rakot ja hiertymät kämmenissä ymmärrän, mutta miten tosiaan olen onnistunut saamaan haavoja myös kämmenselkiin?
Pienen tempoilun jälkeen tsunami sisälläni alkaa asettua. Auringon sukeltaessa taivaanrannan reunan taakse, sisälläni kiehuva laava on asettunut tummaksi mereksi. Se lainehtii jo hiljaa, mutta aalloissa on yhä ripaus tyytymättömyyden hehkua: vaikka kaiken tämän ymmärrän, ikuisen kakkosen paradoksi ei ratkea.
Kun kiipeää yksin, täyttää, ylittää tai alittaa vain omia, itseen kohdistuvia odotuksiaan. Kun kiipeää tiimissä, kohdistaa itseensä odotuksia, paitsi yksilönä, myös tiimin jäsenenä. Nuo odotukset ja haavekuvat paremmasta itsestä ovat juuri se polttoaine, joka saa minut pyrkimään aina ylemmäs, enemmän ja lujemmin.
Vaikka olisimme paras mahdollinen tiimi, jonka näistä nykyisistä yksilöllisistä ominaisuuksistamme saa muodostettua, silti haluaisin olla ja antaa enemmän. Absurdi ajatus, mutta ehkä se on tämän maailman Ant-Manien taakka; ylläpitää uskoa, että maailman pelastamisessa muurahaisellakin on roolinsa.
Olisikohan helpompaa, jos olisin silloin aikanaan innostunut vaikkapa virkkaamisesta? – Tosin tuskin kunnianhimo on lajista kiinni, eli siinä tapauksessa olohuoneen seinä olisi luultavasti täynnä reikiä virkkuukoukun paiskomisesta!
Hairstyles
Hello there, You’ve done a great job. I will definitely digg it and for my part suggest to my friends. I am sure they will be benefited from this website.