Helvetin jääputous! – Kuuden viikon rangaistus

Hypercoldai oli viimeinen jääputous, jonka Dolomiittien jääkiipeilyreissulla kiipesin. Jäljellä oli vielä yksi päivä, jolloin sateista ja sumuista säätä uhmaten ajoimme pienellä autokotterollamme ylös vuorta Cascata dell’Inferno -jääputousta tavoittelemaan. Oppaamme Fabrizio suhtautui koko reissuun epäillen, mutta koska kyseessä oli viimeinen päivämme, päätimme yrittää. Yhdestä asiasta Fabrizio oli kuitenkin täysin ehdoton:
– Jos rinteellä on sumua, me emme mene. Emme lähellekään. Sumussa lumivyöryn vaaraa on mahdoton arvioida.

Alueella edellisenä syksynä riehunut myrsky oli kaatanut ison osan Sottogudan ja sen lähikylien puista. Hävitys oli niin massiivinen, että nyt – monta kuukautta myräkän jälkeen – suurimmat ongelmat eli puut teiltä ja rakennusten päältä oli saatu poistettua, mutta muutoin tuho oli edelleen raivaamatta. Fabrizio kertoi, että alueen asukkaat edelleen miettivät, miten raivaus olisi järkevintä tehdä, ja mitä valtavalle puumäärälle tehtäisiin.

Cascata dell’Infernon lähestymisreitti kulki halki pahasti tuhoutuneen metsäalueen. Puolen tunnin lähestymiseen menikin nyt reilusti enemmän aikaa, kun polun marssimisen sijaan kiipeilimme maailmanloppumaisen apeassa maisemassa maasta juurineen tempautuneiden puunrunkojen yli, ali ja lomista. Näkymä oli kouriintuntuva muistutus luonnonvoimien hirmuisuudesta.

Mutta hävityksen keskeltä löytyi myös kauneutta ja toivoa. Maata peittävien havujen lomasta vuoden ensimmäiset pienet siniset kukkaset työnsivät herkkiä terälehtiään kohti taivasta kuin nyt harmaan pilvipeiton takana piilottelevaa kevätaurinkoa esiin anoen. Kun kyykistyin hipaisemaan sormenpäälläni pientä sitkeää terälehteä, saatoin nähdä pontevat muurahaiset raivaustöissä. Hymyilin valtavan neulasen kanssa kamppailevalle muurahaiselle: jos ihminen olikin luonnon voimannäytteestä lamaantunut, oli luontoäiti tapansa mukaan piilottanut kaaokseen lempeän vihjeen elämän sitkeydestä.

Matkan varrella muutamaan otteeseen tunsin Heikin ja Fabrizion katseen kiinnittyvän minuun normaalia pidemmäksi aikaa, vaikka pyrin piilottamaan kyynärvarsissa polttelevan kivun. Tämä oli viimeinen päivämme, ja luvassa oli tekniikkatreeniä helpolla jääseinällä. Mistään hinnasta en halunnut jättää päivää väliin ja yritin salaa hieroa ja ravistella käsivarsiani helpottaakseni kuumilta puukoniskuilta tuntuvia vihlaisuja.
Mutta jos kiipeilyparini ja oppaani jotain huomasivatkin, kumpikaan ei sanonut mitään, ja sain alahuulta purren vaeltaa kohti viimeistä jääseinäämme. Ehkä vain kuvittelin nuo katseet. Tai ehkä se oli oma epäilykseni, joka kummitteli.

Cascata dell’Inferno poikkesi täysin aiemmin kiipeämistämme jääseinistä. Se ei ollut avoimen kalliojyrkänteen sylkäisemä aggressiivisen näköinen jääkiila. Sen sijaan tämä jääputous oli syvällä havumetsän syleilyssä, kahden kalliojyrkänteen väliin syntyneessä uomassa, joka näytti siltä, että siinä saattoi miltei kuvitella kesäisin ryöppyävän kosken. Fabrizio kuitenkin kertoi, ettei putous ollut jäätynyt joki, vaan uoma oli syntynyt ikijään hankauksesta, sillä varjoisalla rinteellä oleva jääputous vain harvoin suli kokonaan kesälläkään.

Ilman täytti voimakas havumetsän tuoksu. Putouksen molemmilla reunoilla puiden oksat roikkuivat jääuoman yllä kuin vihreä katto. Puusta toiseen putouksen yli pyrähteli lintuja, jotka visersivät varhaisen kevään konserttiaan. Uhmakkaasta nimestään huolimatta putouksen maisema oli lempeä; sekoitus havupuiden vihreää samettia, jäisistä puunjuurista pirskahtelevia vesipisaroita ja kallion lomasta ujosti kurkistelevia kevään versoja.

Harmillisesti yleensä pitkälle kevääseen hyvässä kiipeilykunnossa oleva jääputous oli leudon talven jäljiltä yllättävän suurelta osin sulanut, joten kiivettävää ei olisi kuin muutamia kymmeniä metrejä. Se riittäisi tekniikkaharjoitteluun, ajattelin ja yritin piilottaa itseltäni väkisin mielen laitamille hiipineen huojennuksen tunteen. Käteni olivat todella kipeät, ja kipuaaltojen myötä olin huomannut haluttomuuden valuvan kiipeilykenkiini ja muuttavan ne raskaiksi ja puiden juuriin takertuviksi.

Kyllä varmaan arvaatkin, mihin tämä tarina johtaa: eihän kiipeämisestäni tullut mitään. Yhden köydenmitan jälkeen tunnustin tappioni Fabriziolle ja kerroin kyynärvarsikivuista.

– Tervetuloa kerhoon! Tuo on tavallinen vaiva kiipeilijöillä, opas totesi hymyillen osaaottavasti, ja jatkoi:
– Muista, että se on tulehdus. On erittäin tärkeää, että lepuutat käsiä kunnolla. Useamman viikon.

Kasvoni venähtivät pettymyksestä. Varovaisesti koetin tingata oppaan ohjeita vastaan, sillä olin huolissani vähenevästä harjoitusajasta ja pelkäsin, että tähän asti tehty työ menisi hukkaan. Elbrusille ja Matterhornille lähtöön oli enää muutama kuukausi. Eihän tämä nyt niin paha vaiva ollut!

Fabrizion köyden parissa työskentelevät kädet pysähtyivät. Hän kääntyi puoleeni ja naulasi lähes mustat silmänsä tiukasti silmiini ja antoi minulle tiukan ohjeistuksen, jota Heikki myöhemmin virnistellen kutsui “isälliseksi ryöpytykseksi”:
– Suhtaudu siihen vakavasti, ja hoida se kunnolla. Tuo vaiva on siitä hankala, että hetken päästä kipu ei tunnu levossa. Luulet käsien parantuneen ja palaat seinälle. Mutta pienenkin kiipeämisen jälkeen huomaat, että seuraavana päivänä käsivarret ovat entistäkin pahemmassa kunnossa. Eli nyt ainakin kolme viikkoa täyslepoa. Ei käsitreeniä. Etkä myöskään saa kantaa mitään, edes kauppakassia.

Niin minä siirryin sivuun seuraamaan, kuinka miehet kiipesivät seinää edestakaisin rakentaen ja purkaen jääankkureita. Istuin ylhäällä uoman reunalla, söin suklaata, haistelin metsän tuoksuja, katselin lintuja ja lohduttelin itseäni: “Nyt pieni tauko vaan, ja pian kädet ovat taas kunnossa. Enhän minä ole ammattikiipeilijä, ei se minulla viikkokausia kestä.”

Mutta yllätys yllätys: Fabrizio oli oikeassa. Seuraavien päivien ajan kyynärvarsien kipu oli niin kova, että söin särkylääkkeitä kuin näkkileipää.
Pari päivää Suomeen palaamisen jälkeen jatkuva polte alkoi hellittää, ja vihlaisut ilmaantuivat vain, kun koetin tehdä käsilläni jotain. Tällä todella tarkoitan,” kun koetin tehdä melkein mitä vaan”: Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mihin kaikkeen käytät kyynärvarren lihaksia? Kaikki kantaminen, farkun napin sulkeminen, juomalasin kallistaminen, avaimen kääntäminen lukossa, tietokoneella kirjoittaminen – kynällä kirjoittaminen, hitto soikoon! Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka korvaamattomat ja monessa mukana nuo monilla lähes huomaamattomat lihakset ovat.

Pari viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen tapasimme seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin Salmisaaressa boulderoinnin merkeissä. Käsivarsia ei enää särkenyt. Olin varustautunut rannetuilla ja yritin lämmitellä lihakset hyvin. Kyllä minä nyt yhden tunnin pärjäisin.

Mutta boulderointi on armoton laji. Jo muutaman helpon reitin jälkeen kipu palasi. Yritin varovasti hieroa ja ravistella kyynärvarsiani, mutta niiden lihakset olivat täysin voimattomat, ja sormien ote vain ei kertakaikkiaan pitänyt. Nöyryyttävästi jysähdin kerta toisensa jälkeen patjalle selälleni. Kiukku ja yli kahden viikon aikana kasautunut malttamattomuus saivat minut kuitenkin yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen.
Lopulta Axel keskeytti puuhani. Ärtymystä nieleskellen, pää kumarassa otin vastaan jo toisen isällisen puhuttelun, tällä kertaa parikymppiseltä seinäkiipeilyn Suomen mestarilta:

– Ymmärrän hyvin, että olet turhautunut. Mutta usko minua: olen itse tehnyt tuon saman virheen, enkä uskonut ketään. Lopputuloksena oli, että parantuminen kesti kuukausia. Teillä ei ole siihen varaa. Nyt on vielä hyvin aikaa tervehtyä, eikä tehty työ ole mennyt hukkaan. Mutta jos pahennat tilannetta, voi olla, että pilaat itseltäsi mahdollisuuden Elbrusilla ja Matterhornilla!

Tällä kertaa minä uskoin… tai no, osan aikaa kyllä Heikki taisi pitää minut kurissa. Mutta minä lepuutin käsiä viikkokausia. Juoksin ja treenasin kaikkea muuta, mutta kädet jätin rauhaan. Kauppaostokset kannoin repussa, käytin rannetukia töissä ja jopa kotona. Heikin kysyessä käsien vointia, vastasin joka kerta:
– Siinähän ne, raahautuvat mukana…

Viimein, vasta noin kuusi viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen vihlonta oli poissa ja tunsin, että sormeni taas tottelivat. Eikä se tapahtunut yhtään liian aikaisin; nimittäin suuren seikkailumme alkuun on enää reilut kolme kuukautta!
Loppukiri on alkamassa…

Previous

Lumivyöryvaara Hypercoldailla

Next

Huono häviäjä vai vahva kakkonen?

4 Comments

  1. Anonyymi

    Ai ai ai, ku ihan koskee minuukii täällä. On se vaa uskottava, ku käsketää huilii niit käsii. Muistatko viime keväänä mul oli 4 kk juoksukielto, se oli kova pala lääkärilt, mut tottelin ja tein vaihtoehto harjotuksii, ja se tuotti tulost ja niin miä palasin takas juoksunparii juhannuksena. Toivon, et kädet ei nyt sul rasitu, et toi yks unelma taas toteutuis ja meil ois mitä seurata tääl. Järkevii harkkoi! T. Leena

  2. Näin se menee – tekisi mieli sanoa, että lähes joka asiassa: joko teet kerran kunnolla, tai sitten teet sen kahdesti. Tai vielä useampaan kertaan. Oli kyse sitten nopeasti ohimenevältä vaikuttavan terveysongelman hoitamisesta tai vaikkapa huonekalun pintakäsittelystä (joita teen työkseni).

    Muutaman kerran kun tällaisen käy läpi, niin ehkä asian sitten oppii. Useimmat kantapään kautta. Arvaa vaan, mitä kautta minä olen sen oppinut (tai siis kuvittelen oppineeni). 😉

  3. Kyllä muistan ja toimit kyllä viisaasti! Otinpas sinusta mallia ja sain kädet kuntoon! Ihania kevätlenkkejä (tulin juuri juoksemasta, ja olen ihan keltaisena siitepölystä)!

  4. Niinhän ne sanovat, että oppia ikä kaikki! Olisihan se varmaan tylsää, jos tulisi päivä, kun voisi todeta, että maailma on valmis! 🙂 Mutta kovilla ovat meidän kantapäät..
    Olen nähnyt huonekalupäivityksiäsi Instagramissa, ja kaunista jälkeä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

Discover more from Vuorenvalloitus

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading