Tag: Himalaja

Sairastapauksia, uusia ystäviä ja kuurupiiloa neljässä tonnissa

On September 3, 2022

In Aasia, akklimatisoituminen, basecamp, Himalaja, Mount Everest, Nepali, vaellus, vaelluspäiväkirja

Päivä 7: Deboche, Dingboche – Pheriche (4358 m)

Aamulla uusi tuttavamme Jan oli kertakaikkiaan kurjassa kunnossa. Hän oli ollut jo illalla kalpea ja uupunut, mutta nyt mies oli valkoinen kuin lakana ja pysyi hädintuskin jaloillaan. Takana oli koko yö oksentamista. Jan oli huippukuntoinen sotilas, mutta oppaat olivat muutamaan otteeseen huolestuneena katsoneet yksin valtavan rinkan kanssa vaeltavan miehen perään vuoripoluilla. Hänellä oli paljon kokemusta luonnossa liikkumisesta ja vaativista urheilusuorituksista, mutta nämä korkeudet olivat hänelle uusia – ja niiden vaikutukset voivat olla odottamattomat.

Miehen omasta varustuksesta ei löytynyt apuja rajuihin vatsaoireisiin eikä korkeuteen, joten jälleen kattava ensiapulaukkumme oli hyödyllinen. Olin Janista huolissani ja sairastuneen yksin jättäminen majalle tuntui vaikealta. Mutta olin tehnyt kaiken voitavani ja ennen lähtöämme varmistin vielä, että majatalon pitäjä seuraisi hänen vointiaan.

Tänään nousisimme jälleen uudelleen tuhatluvulle, ja sen sorttinen ohjelma tarkoittaa aina hikistä siirtymää ylämäkeen.

– Jum, jum! (“mennään” nepaliksi, lausutaan “cham cham”), huikkasimme oppaallemme Binodille, joka vastasi virnistäen ja listaten hänelle edellisenä päivänä opettamamme sanoja:

– Mennään! Pole pole! (Jälkimmäinen on swahilia, tarkoittaa “hitaasti” ja Tansaniassa vuorioppaat toistelevat sitä asiakkailleen kuin mantraa.)

Aamu oli ihanan raikas: Yöllä oli satanut valtavasti, ja nyt pilvet olivat viimein tyhjentäneet sammionsa. Ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ilma tuntui kevyeltä. Kylästä lähtevää polkua reunustivat huumaavasti tuoksuvat puut, joiden oksilla lepäsi valtavia naavaviittoja kuin morsiushuntuja, joiden säikeisiin aamukaste oli pujottanut helmensä. Siellä täällä oksien lomasta pilkahti sininen taivas ja aavistus auringosta. Metsä täyttyi lintujen sinfoniasta, ja tienpielen Om Mani Padme Hum -mantralla kuorrutettu kivi tuntui lempeän karhealta sormieni alla.

Polku sukelsi ulos metsästä, ja ylitimme riippusiltaa pitkin kuohuvan joen karulle ja puuttomalle rinteelle. Binod oli huomannut suuren Ama Dablam (6812 m) -fanituksemme, ja tovin vaelluksen jälkeen hän kääntyi ylpeästi osoittamaan alapuolellamme haarautuvaa tietä ja alempana joen ylittävää siltaa: Ama Dablamin base camp -reitin alku.

Se oli vain polku, samanlainen kuin kaikki muutkin, mutten saanut silmiäni irti tuosta väylästä unelmien vuorelle. Ama Dablamia sanotaan Himalajan Matterhorniksi ja maailman kauneimmaksi vuoreksi, ja jo muutaman vuoden ajan minä ja kiipeilyparini Heikki olemme tuijotelleet sitä haikeasti valokuvissa. Nyt saatoin suorastaan tuntea sen läsnäolon, vaikka jälleen esiin lipuneet pilvet olivat peittäneet taivaankannen, ja itse vuorta ei näkynyt. Siinä seisoessani tunsin jälleen kerran, kuinka jokin naksahti kohdilleen ja unelma muuttui tavoitteeksi.

Jatkoimme matkaa, vilkuilin jatkuvasti pilvimuuria toivoen näkeväni edes vilahduksen Ama Dablamista ja mieleni raksutti armottomasti. Ehkä en vielä ensi vuonna pystyisi olemaan yli kuukautta vuorella poissa kotivelvoitteiden ääreltä – mutta vuorenvalloituksessa aikajänteet ovat omanlaisiaan. Vielä minä tuota polkua askellan, vielä minä kiipeän Ama Dablamilla!

Vuorten todellisuus avautui aamupäivän aikana myös toisella tavalla, sillä lyhyin aikavälein vastaamme vaelsi kaksi evakuointiryhmää, jotka laskeutuivat mahdollisimman nopeasti kohti merenpintaa sairastuneet paksuihin toppapukuihin käärittyinä muulien selässä holtittomasti heiluen. Erityisesti jälkimmäisen ryhmän ympärillä leijuva huoli takertui mieleeni: laihan, varmajalkaisen kuormajuhdan selässä huojahteli nuori mies kasvot lähes vihertävinä ja aurinkolasit tiukasti silmiä suojaamassa. Muulin rinnalla harppoi likainen, hikinen ja uupuneen näköinen mies, joka kompuroi kivikossa kapean polun vierellä. Hänen kätensä näytti olevan liimattu pojan pohkeeseen, josta hän piti kiinni kuin elämänlangasta ja kamppaili pysyäkseen muulin tahdissa.
Hän oli sairastuneen pojan isä, jonka itä-eurooppalaisen aksentin hengästys ja huoli muuttivat paksuksi, kun hän kertoi heidän kiirehtivän alas pojan kovien oireiden kestettyä kolme päivää ja tilanteen huonontuessa jatkuvasti. Toivotimme heille turvallista laskeutumista, mutta miehen huolestuneet silmät kulkivat mukanani lopun päivää, ja olen vielä täällä kotonakin ajatuksissani palannut tuohon hetken ja toivonut, että he pääsivät turvallisesti alas.

Olimme saaneet uuden ystävän: edellisestä kylästä pientä ryhmäämme oli seurannut koira. Siinä ei ole mitään tavatonta. Lähes tulkoon jokaisesta kylästä kiipeilyryhmän mukaan liittyi vähintään yksi koira – parhaimmillaan laskin tiimiämme seuraavan kuusi koiraa. Koirat kulkevat ryhmien mukana kylien välillä ja nautiskelevat vaeltajilta saamistaan huomionosoituksista ja makupaloista. Yleensä koirat kulkevat mukana muutaman tunnin, mutta ilmeisesti saapuvat sitten reviirinsä rajalla ja katoavat takaisin kylään, josta lähtivät.

Minulla on taipumus kiintyä salamannopeasti eläimiin (ja lapsiin, ja vanhuksiin, ja kaikkiin apua tarvitseviin), mikä luo omat haasteensa matkustamiseen vähemmän kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Georgiassa päädyimme viettämään kokonaisen iltapäivän ostaen kaupoista makkaroita ja syöttäen niitä paikallisille katukoirille. Olen myös lukuisia kertoja tyhjentänyt koko lompakkoni rahaa anoville, ja Heikki onkin lempeästi alkanut välillä valvoa ja välillä hiukan rajoittaa näitä toimiani. Yritän olla heittäytymättä liiaksi noihin tunteisiin, ja salamarakastumiset välttääkseni olin yrittänyt olla ottamatta kontaktia näihin koiriin. Ne olivat yleensä hyväkuntoisia, joten tähän asti olin onnistunut kohtuullisen hyvin.

Mutta nyt koko päivän rinnallani oli kierrellyt musta-ruskea koira, jonka kauniiden ruskeiden silmien ympärillä oli jo harmaata ja jonka hännänpää oli käpristynyt kippuralle tavalla, joka vihjaisi, että ehkä sille oli joskus tapahtunut jokin onnettomuus. Se oli hölkötellyt lähelläni ja ohittaessamme jonkin toisen kylän rähisevät koirat, se tuntui suorastaan piiloutuvan polulle minun ja edelläni kulkevan Binodin väliin. Myöhemmin istuutuessani tauolle se oli tullut ja asettanut kuononsa polvelleni ja herkeämättä tuijottanut pähkinäpatukkaani, kunnes en enää voinut itselleni mitään ja jaoin välipalani sen kanssa. Peli oli menetetty ja nyt vaelsimme yhdessä – minä ja koira.

Ystäväni pitää erityisen paljon kaurakookoskekseistä

Vatsani kertoi meidän ylittäneen 4000 metrin rajan pyörähtämällä ympäri huojahtaen kuin vanhan pesukoneen linkousohjelman ensimmäinen kierros. Siihen mennessä kun saavuimme Phericheen majataloomme, vatsassa oli käynnissä jo vuorilla tutuksi käynyt jylläys, joka tulisi olemaan säännöllisen epäsäännöllinen seuralaiseni tästä eteenpäin, kunnes paluumatkalla laskeutuisimme kolmen tuhannen metrin puolelle.

Monsuunin aikaan ei kannata lähteä Himalajalle, jos haluaa vain nähdä vuorten huiput, sillä monsuunivaelluksen aikana suuret vuoret piilottelevat pilvimassan takana ja vain satunnaisesti palkitsevat kulkijan näyttäytymällä. Jokainen välähdys huipusta on kuin lottovoitto. Monsuunivaelluksen hienous piileekin siinä, että kun katse ei ole jatkuvasti kiinni huipuissa, ehtii myös katsoa lähelle, ympäristön uskomattoman rikasta ja kaunista luontoa, puhua paikallisten kanssa, jotka eivät ole kiireisiä kiipeilijöiden massasta elantoaan hankkiessaan, ja muutoinkin nauttia sesongin ulkopuolisesta hiljaisuudesta.

Eräs monsuunivaelluksen ominaisuus on jatkuva kosteus. Joka päivä sade saapuu iltapäivällä, ja illat vietetään majatalon tai teetuvan sisätiloissa. Usein sade ehtii alkaa jo ennen perille pääsyä, jolloin kylmään pieneen huoneeseen viedään myös vaellusvarusteet, joiden kosteus sitten takertuu aivan kaikkeen. Kaikkialla, myös sisällä, on kosteaa ja varusteet kuivuvat huonosti. Useissa majataloissa on kielletty niiden tuominen tupaan, joka on ainoa lämmitetty huone, joten kuivattaminen onnistuu harvoin.

Paras tapa kolkoissa ja kosteissa majataloissa pysyä lämpöisenä on kömpiä nahkeaan makuupussiin ja viettää aikaa torkkuen, lukien, pelaten ja jutellen. Tuo toimettomuus on tottumattomalle osin ihanaa (– kuinka usein on näin täydellinen mahdollisuus olla näin pitkään toimettomana?) mutta samalla myös hiukan ahdistavaa, varsinkin jos esimerkiksi kotiin on jäänyt huolia. Sillä vuoret ovat aina myös matka oman mielen syövereihin ja ajatuksiaan ei pääse pakoon.

Olin ottanut ilon irti toimettomista hetkistä ja tehnyt ainakin oman elämäni päiväuniennätyksen; yhtenäkin päivänä nukuin kahdet yli tunnin mittaiset päiväunet ja päälle kymmenen tunnin yöunet! Olin siis tähän mennessä ehtinyt purkaa luultavasti ainakin vuoden univelat, mikä on sikälikin hyvä, että usein näistä korkeuksista ylöspäin nukkuminen alkaa vaikeutua.

Nyt päivällisen jälkeen vietimme iltaa maanitellen Binodia ja Kamalia pelaamaan kanssamme Yatzia, ja jatkoimme Heikin ja minun välistä koko vaelluksen kestävää “yhteispisteet ratkaisevat” -noppaturnausta. Pelin tiimellyksessäkin silmäni hakeutuivat tuon tuosta ikkunaan ja hämärtyvään iltaan, jossa valtaisat saderyöpyt pyyhkivät viereisiä vuorten seinämiä.

Koiraystäväni ei ollut päivän mittaan kääntynyt takaisin, ja sydämeni oli nyt sykkyrällä, kun tiesin sen olevan ulkona. Samaan majataloon majoittunut hollantilainen Hilda pyöritteli silmiään, mutta Binod ja Heikki hymyilivät lämpimästi, kun kävin hakemassa keittiöstä kulhollisen riisilihamuhennosta ja vietin sitten hyvän tovin ulkona hyytävässä sateessa likomärän karvaisen ystäväni kanssa. Kuitenkin ehdotukseeni päästää koira eteiseen tai salakuljettaa se huoneeseemme sadetta pakoon sain sekä Heikiltä että Binodilta lähes isällisen mutta tiukan ein.

Heikin videokooste päivältä, mukana myös koiraystäväni:

Päivä 8: Akklimatisaatiopäivä (4358 m)

Aamulla heti astuessani ulos majatalon ovesta, minua vastassa oli paitsi huikaiseva näkymä läheiselle 6600 metriä ylittävälle Thamserku-vuorelle, myös häntää heiluttava, iloinen otus. Eihän minun sitä olisi pitänyt ruokkia, mutta olin yön aikana päätynyt johtopäätökseen, ettei se ehkä uskaltanut palata läpikulkemamme kylän vihaisten koirien reviirin läpi ilman ihmisten suojaa. Koin myös velvollisuutta hoitaa sitä, sillä olinhan jo ruokkimisen aloittanut. Niinpä aloitin aamuni jakamalla paketillisen kookoskaurakeksejä karvaisen ystäväni kanssa.

Tämän päivän käyttäisimme jälkeen kehojen sopeuttamiseen uuteen tuhatlukuun korkeusmetreissä. Olin jo päivissä ihanasti sekaisin, ja vietimmekin aamun akklimatisaatiovaelluksen ensimmäiset hetket arvaillen viikonpäivää. Tosin nautiskelumme tahattomasti torpedoi ohi kulkeva belgialainen Frank kertomalla, että oli juuri tarkistanut kellostaan, että tänään torstai. Ihmiset ovat erilaisia: jos itse haluan eksyä päivien loputtomaan ketjuun ja vaeltaa vailla tarkkaa tietoa koordinaateista, Frank tuntui olevan vastakohtani.

Alue, jolla nyt olimme, sijaitsee aivan Ama Dablamin vieressä ja nousisimme tänään harjanteelle, josta olisi parhaat maisemat jättiläiskaunottaren valkoisille kyljille. Mutta monsuuni on armoton. Kuvissa ja videoilla olin valehtelematta satoja kertoja nähnyt säkenöiviä kuvia massiivisesta, kimaltavan lumen kuorruttamasta pyramidista, joka halkaisee taivaan silmiäsärkevän sinisen. Nyt edessä oli vain pilvimuuri.

“Kuinka jokin niin valtava voi olla niin lähellä mutta niin näkymätön,” pohdiskelin, kun noustessamme sadepilvet kantapäillämme kylästä harjanteelle.

Nousun aikana teimme lähempää tuttavuutta valtavien jakkien kanssa ja naureskelimme ympärilllämme pyörivien koirien yrityksille paimentaa noita jättiläismäisiä karvakasoja. Frank oppaineen kulki akklimatisaationousulla kanssamme samaa tahtia, ja tunnelman iloisuudesta kertoo se, että tauolla innostuimme porukalla spontaaniin tanssituokioon vuoren rinteellä.

Oli kiinnostava seurata, kuinka suuret vuoret rakentavat oman ilmastonsa. Sää Ama Dablamilla näytti olevan täysin erilainen kuin tällä harjanteella, jossa pilvet pysyttelivät alapuolellamme.

Yhtäkkiä kuitenkin vuoren sää näytti muuttuvan, ja tuulenpuuskat pyyhkivät pilvet pois hetkellisesti Ama Dablamin vasemmalta kyljeltä. Hetken kuluttua se piiloutui jälleen, mutta pian paljasti toisen kylkensä, vain piiloutuakseen hetken kuluttua uudelleen. Jännitys kohosi, kun ilosta hihkuen ehdimme nähdä vilahduksen huippupyramidistakin. Kuin olisin leikkinyt kuurupiiloa seuranani yksi maailman suurimmista vuorista!

Kuurupiiloa jättiläisvuoren kanssa, kuvassa vasemmalla näkyvä ei ole huippu – se on piilossa pilven takana, vaikka sen voi miltei aavistaa

Saapuessamme päivän huippukorkeuteen 4572 metriin, istuuduin kivelle kasvot kohti vuorta ja jäin liikkumattomana ja toiveikkaana tuijottamaan harmaata seinämää edessäni. Tulisipa vain yksi kunnon viiman pyyhkäisy! Mutta lopulta kylästä kannoillamme nousseet sadepilvet vyöryivät ylitsemme, ja Binod komensi meidät paluumatkalle. Ei tänäänkään Ama Dablamia.

Saapuessamme takaisin kylään saimme uutisia Luklasta: olimme olleet todella onnekkaita, sillä koneemme saapumisen jälkeen yhtään lentoa tai edes helikopteria ei ollut päässyt Luklaan tai ulos Luklasta. Koko ilmaliikenne oli siis ollut useita päiviä täysin pysähdyksissä.

Tunnelmani olivat ristiriitaiset. Olin ikionnellinen, ettemme yhä olleet Kathmandussa toiveikkaana joka aamu nojaamassa lentokentän lähtöaulan ulko-oveen. Meillä oli vielä monta päivää jäljellä, – mutta joskus tämä tilanne saattoi jatkua jopa viikkoja. Yritin tukahduttaa jälleen nousevan huoleni paluumatkan onnistumisesta siten, että olisin varmasti kotona tyttären aloittaessa uudessa koulussa vain pari päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Myöhästymiseen ei olisi varaa.

Nyt satoi jälleen. Oli kuin viime päivien aikana kehoni keskilämpötila olisi ollut jatkuvasti normaalia alempana. Kylmä ja märkä olivat kaikkialla: ulkona ilman lämpötila oli sisätiloja korkeampi, mutta runsaan sateen pisarat olivat kuin pieniä hyytäviä nuolia kasvoillani. Sisällä taas kalsa kosteus leijui talojen lämmittämättömistä rakenteista. Näin ylhäällä ei enää ollut puita, joten taloja lämmitettiin todella säästeliäästi eikä pieni ihmismäärämme ollut tarpeeksi, jotta majatalot olisivat ryhtyneet lämmittämään. Lähes kaikki lämpö oli siis oman kehon tuottamaa, ja kun sitten joku ojensi käteeni teekupin, mukista hohkaava lämpö tuntui niin upealta, että olisin juomista mieluummin työntänyt sormet ja varpaan mukiin.

Nyt astuessamme sateesta ruokasaliin, ilahduinkin valtavasti huomatessani, että valtavan tilan keskellä olevasta kamiinasta hehkui lämpöä. Selkeästi kaikilla oli lämpötilan suhteen samanlaisia tuntemuksia, sillä kaikki majatalossa olevat ihmiset henkilökuntaa myöten olivat kerääntyneet lämmönlähteen ympärille tiukaksi sumpuksi. Kuin pimeässä valoon sokeasti pyrkivät yöperhoset, hakeuduimme vaistomaisesti lämpöä kohti kylki kylkeen, tutut ja tuntemattomat.

Kun tervetullut kehoni ulkopuolisen lähteen tuottama pehmoinen lämpö oli valunut kalisevien luideni väliin, kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota omituiseen tuoksuun huoneessa. Ensin luulin sen lähtevän ihmisistä, sillä vuorilla alkeellisissa oloissa ihmisten tuoksusinfoniat ovat välillä melkoiset! Mutta hetken kuluttua oivalsinkin sen tulevan muualta, kamiinasta. Asiaa ihmetellessäni oppaamme Binod kertoi, että tuoksu tulee tummista kokkareista, joita majatalon isäntä säännöllisin väliajoin nosteli metalliämpäristä kamiinan kitaan.
Koska täällä ei ollut puita, lämmityksen polttoaineena käytettiin jakin ulostetta. Vaikka sen saatavuus oli puuta parempi, jokaisella kokkareella oli hintansa: kyläläiset kiertelivät läheisillä vuorilla valtavat korit selässään ja lapioivat niihin löytämänsä valtavat, haisevat läjät. Korien täyttyessä ulosteet tuotiin kylään ja kuivatettiin päivän kuivien tuntien aikana auringossa, esimerkiksi peltikatoilla. Kuivatetut kokkareet poltettiin lämmityksessä – ei siis ihme, että tuvassa leijui jännittävä, myskinen tuoksu.

Sateen yltyessä ulkona edelleen samalla lennolla kanssamme ollut, mutta lyhyemmällä ohjelmalla vaeltava espanjalainen kiipeilyryhmä saapui likomärkinä ovesta sisään. He purkivat varusteensa eteläeurooppaisella suurieleisyydellä kamiinan ympärille ja alkoivat touhuta pontevasti. Hetken kuluttua ymmärsimme, mistä levottomuudessa oli kyse: toinen ryhmän oppaista oli sairastunut.

Se vei ajatukseni Janiin. Häntä ei ollut näkynyt, ja toivoin, että hän olisi päässyt eteenpäin – tai alas, mikäli oireet olivat pahentuneet. Myös Frank mainitsi vatsakivuista. Sairastumisia tuntui olevan nyt kaikkialla – ja huomenna vasta alkaisivat tositoimet, kun nousisimme 5000 metriin.

Ikkunan takana näin taas vilahduksen koirasta pimeässä sateessa, mutta kun ennen nukkumaanmenoa seisoin hyvän tovin majan edustalla ruokakulho kädessä sitä huudellen, se ei enää tullut. Toivoin sydämeni pohjasta sen palanneen kotiin. Täällä kaikkien olentojen terveys ja elämä tuntui olevan paljon ohuemman langan varassa kuin mihin olin tottunut.

ps. Seuraava videokooste kattaakin kaksi päivää, joten laitan sen vasta ensi kerralla.

Kun kohtaat kello kuuden kahdesti päivässä – EBC vaellus jatkuu

By Janiina

On August 26, 2022

In Aasia, basecamp, Himalaja, Mount Everest, Nepali

Päivä 5: Akklimatisoitumispäivä Namche Bazaarissa (3440 m)

Heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, kun aamuviiden korvilla ikkunani alta alkoi kuulua terhakka kieunta. Oloni oli flunssainen ja päänsärkyinen ja kasvoni omituisesti turvoksissa (sen näkee selvästi tekstin lopussa olevasta Heikin videokoosteesta). Mielessä käväisi huoli, oliko edellisen päivän suihku ollut turha, pinnallisista syistä (puhtaiden hiusten toiveesta) otettu riski? Kroppa oli kyllä puhdistunut, mutta oppaan ennakkovaroitusten mukaisesti ylhäällä kylmässä ja kosteassa kehoon oli jäänyt kolea olo, ja hiukseni olivat edelleen aamulla hiukan nihkeät.

Oloni kuitenkin parani, kun astuin seitsemän maissa aamiaiselle majatalon kiiltäväksi lakattuun ruokasaliin. Huoneessa oli lämpimämpää kuin muualla talossa. Tuvan keskellä olevan kamiinan päällä yrttinen suitsuke levitti tuoksuaan, keittiön ratisevasta radiosta soi Oma Mani Padme Hum -mantra, ja ikkunan takana vuorenrinteet olivat vielä kietoutuneet pumpulisiin pilviin kuin aamutakkeihin.

Kuuma inkiväärisitruunatee lämmitti kehoa ja virkisti mieltä. Viereisessä pöydässä istuva belgialainen Frank heittäytyi kanssamme juttusille, ja varsin nopeasti päädyimme puhumaan Lukla-lennoista. Nimittäin kaikilla monsuunin aikaan vuorella vaeltavilla nakertaa takaraivossa huoli paluulentojen kohtalosta. En ollut omaa huoltani vielä ääneen sanonut, mutta Heikki toki tiesi sen: tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Tuona päivänä en suostuisi olemaan missään muualla maailmassa kuin hänen rinnallaan. Vaikka aikatauluumme oli varattu pari varapäivää, olin jo mielessäni ehtinyt soimata itseäni liian tiukasta aikataulusta.

Vuorilla koiria on kaikkialla ja suuri osa niistä on hyväkuntoisia. Ne liittyvät vaeltajien seurueisiin ja saattavat kulkea mukana jopa päiviä ennen kuin palaavat kotiin.

Lentokoneen lisäksi Luklasta Kathmanduun pääsyyn olisi kaksi muutakin vaihtoehtoa: noin päivän vaelluksen päästä Luklasta olevassa kylässä oli mahdollisuus monimutkaiselta vaikuttavan ja useammassa osassa toteutettavan autokuljetuksen järjestämiseen. Toinen vaihtoehto olisi helikopteri – ne kun pääsevät lentämään hankalammissa oloissa kuin lentokoneet. Helikopteri olisi kuitenkin kallis ja järkevään budjettiin pääsy edellyttäisi useamman ihmisen yhteiskyytiä. Hartiani laskeutuvat ainakin pari senttiä alemmas kuullessani, että myös Frank halusi ehdottomasti ajallaan alas ja oli valmis sitoutumaan yhteiseen varasuunnitelmaan.

Nyt huolen hälvetessä saatoin antaa mieleni palata tähän hetkeen. Huoneeseen kuin salaa ilmestynyt pieni sherpatyttö Anjun vastasi hymyyni salin toiselta puolelta. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta käännyimme sanattomasta sopimuksesta tuijottamaan ikkunasta ulos kylää hyväileviä pilviä. Siinä istuessani suitsuke, lakattu puu ja inkiväärisitruunatee sieraimissani ja pehmoisiin sonnustautuneet jättiläisvuoret silmissäni tunsin, kuinka odottamani hetki saapui: sydämeni asettui ja se rauha, jota vuorilta aina etsin, löysi luokseni. Olin täällä, tästä hetkestä ei puuttunut mitään enkä voisi tehdä mitään muuta kuin olla.

Rennon aamupalan jälkeen lähdimme toteuttamaan akklimatisoitumispäivän rattoisaa ohjelmaa. Ensi töiksemme kiipesimme kylän laidalla sijaitsevaan sherpa-museoon perehtymään vuoristokansan kultuuriin. Selkeällä säällä museon pihalta näkyisi Mount Everest, ja hyvän tovin istuinkin ensimmäisenä sherpana Everestin huiputtaneen Tenzing Norgayn kunniaksi pystytetyn patsaan viereisellä vilpoisalla kivimuurilla odottamassa pilvien väistymistä. Lopulta joudun hyväksymään, että Everestillä oli kaikki maailman aika ja minulla ei, kun Binod lempeästi mutta päättäväisesti hätyytti meidät liikkeelle. Edessä olisi päivän ainoa ponnistus: akklimatisaationousu 3880 metriin Mount Everest View Hotelille.

Täällä pientä ja suurta kauneutta on kaikkialla, minne tulet katsoneeksi

Nousu alkoi jyrkkänä kivipolkuna ylös kukkulan rinnettä – täällä ylämäet eivät todellakaan loppuneet kesken. Ähisteltyämme puolisen tuntia ylös rinnettä, vastaan asteli intialainen vaeltaja, joka kuulumisten vaihdon yhteydessä kertoi palanneensa juuri Mount Everestin base campistä. Hän varoitti meitä vaaroista perusleirin lähellä: varsinaisen reitin leiriin oli poikkaissut valtava railo, ja ystävällinen kiipeilijä ohjeisti meitä “kääntymään oikealle punaisen roskiksen kohdalta”. Aika hassulta kuulostava reittiohje ottaen huomioon, että olisimme tuolloin kaukana Himalajan vuorilla yli 5000 metrin korkeudessa!

Matka jatkui, ja huohotimme alati ohenevan ilman entisestään raskauttaman kiipeämisen ponnistuksesta. Nousun aiheuttama ilmanpaineen muutos tuntui myös poksuntana korvissa, ja hetken kuluttua tunsin tutun, 4000 metrin lähestymistä enteilevän pahoinvoinnin pyörähdyksen vatsassani. Tämä oli varma merkki, ettemme enää voineet olla kaukana. Ja toden totta, pian eteemme kohosi ällistyttävän tyylikäs rakennus. Mount Everest View Hotel on alueen majataloihin verrattuna todella luksushotelli!

Pienen aulabaarin terassilta löysimme nuoren saksalaisen soolovaelluksella olevan Janin. Hän niinikään noudatti samaa akklimatisoitumisohjelmaa, ja yhdessä asetuimme juomaan teetä ja vaihtamaan tarinoita.

Hetken kuluttua tarinointimme keskeytti aulaan saapuva huolestunut slovenialainen mies. Hän oli edellisenä päivänä saapunut vaimonsa kanssa hotelliin helikopterilla toiveenaan nähdä Everest, mutta nopea nousu oli tainnut olla liikaa vaimolle, joka kärsi nyt vuoristotaudin oireista. Onneksi olimme Heikin kanssa ottaneet myös päivävaellukselle ensiapulaukun, josta löytyi nyt särkylääkettä, jonka ojensin slovenialaiselle saatesanoina ehdotus hakeutua rivakasti alas, ettei heille syntyisi muitakin harmeja kuin pilviin piiloutuneen Everestin näkemättä jääminen.

Vuoret pysyivät pilvien takana, emmekä saaneet nähdä kuuluisaa näkymää, mutta aloittaessamme matkan alas olimme tyytyväisiä akklimatisaatiopäivän saldoon.

Vielä ehdimme vierailla Namche Bazaarin luostarissa ja tutustua sitä yksin jo seitsemän vuoden ajan ylläpitäneeseen munkkiin sekä oppia häneltä vuoripolkujen varsien kiviin kaiverretun ja maalatun ‘Om Mani Padme Hum’ -mantran, joka ainakin yhden kuulemamme käännöksen mukaan se on rukous, joka toivottaa vaeltajalle turvaa ja onnea.

Kiipeilijä voi käydä myös Namche Bazaarin luostarissa toivomassa onnea matkalleen

Hassua, kuinka nopeasti tyhjillä vuoristopoluilla syntyy tuttavuuksia! Vain pari vaelluspäivää takanamme vietimme jo iltaa majatalon ruokasalissa yhdessä belgialaisen Frankin ja hollantilaisen, osan matkaa kanssamme samaa reittiä vaeltavan Hilda-opettajan kanssa. Ja jos vuoret eivät riitä kulkijoita yhdistämään, noppapelit sen tekevät taatusti ja pian käynnissä olikin monikansallinen matopeliturnaus!

Päivä 6: Namche Bazaar – Thyangboche/Tengboche luostari (3867 m)– Debuche

Onnistuneen akklimatisoitumispäivän jälkeisenä aamuna heräsin kuuden korvilla viereisestä rakennuksesta kuuluvaan lasten oppituntiin. Kuinka aikaisin nämä lapset oikein menevät kouluun?

Oloni oli huomattavasti edellistä päivää parempi. Heikillä puolestaan oli ollut haastavampi yö ja tänä aamuna vuorostaan hän oli vaisumpi astuessamme monsuunin vetistämään ulkoilmaan ja nostaessamme reput selkään. Onneksi aamupäivän reitti oli helppoa laskeutumista mukavakulkuista rinnepolkua pitkin. Toki mielessä kävi, että laskeutuminen väistämättä tarkoittaa sitä, että kaikki tämä on vielä noustava (ja vielä pari sataa nousumetriä päälle)!

Polku laskeutui ensin kosteaan metsään ja sieltä vuorten väliseen solaan. Solassa ylitimme pienen joen ja kuljimme läpi kansallispuiston tarkistuspisteestä. Noilla tarkistuspisteillä realisoituu Himalajan todellisuus. Nimittäin tarkistuspisteen seiniltä löytyy useita kadonneeksi ilmoitettujen vaeltajien ja kiipeilijöiden kuvia sekä kansallispuiston säännöt, joissa muistutetaan, että kyseessä on armoton erämaa. Säännöt kieltävät yksin vaeltamisen ja niissä suositellaan vahvasti ammattioppaan ottamista. Moni arvelee merkittyjen polkujen olevan turvallisia, mutta harva tulee ajatelleeksi, kuinka eristyksissä Himalajalla on. Entäpä kun sää muuttuu vaaralliseksi, tapahtuu onnettomuus, eksyt tai vaikkapa sairastut? Kaikki edellä mainitut vaihtoehdot ovat erittäin mahdollisia.
Katselin kasvoja sään kuluttamissa vihjeitä kadonneista rakkaista anovissa kylteissä, ja sydämeni pohjasta toivoin omaisten saavan tietää, mitä oli tapahtunut.

Sade pisaroi niskaamme puiden lehdiltä, ja katselin niiden lomasta harmaana muurina pysyvää taivasta. Tämä reissu totisesti vaati erilaista asennoitumista. Tiesin etukäteen, ettei monsuuniolosuhteissa näkyvissä ole jatkuvaa vuoripanoraamaa ja aikaakin oli monta päivää, mutta siitä huolimatta tunsin pienen kärsimättömyyden pistoksen: Tulkaa jo esiin vuoret ja näyttäkää, että olette oikeasti olemassa!

Jos olin nousua odottanut, tässä se nyt tuli! Lounaan jälkeen polku kääntyi tiukkaan ylämäkeen, ja koko loppumatkan Thyangbochen luostarille kiipesimme kireästi kiemurtelevaa serpentiiniä pysähtyen aina välillä huohottamaan. Muutaman kerran teki mieli jäädä pidemmäksikin aikaa istuskelemaan, mutta ohitsemme porhaltavat sherpat valtaisine kuormineen saivat minut jaloilleni. Suorastaan noloa puhista pikkuisen päivärepun kanssa, kun minua puolet pienemmät pyyhälsivät ohitse puhelinkopin kokoisine kantamuksineen!

Saavuimme kuuluisalle munkkiluostarille kaatosateessa. Täällä siunataan Everestille kiipeävät ja täällä sherpat pyytävät anteeksi jumalilta ennen kuin lähtevät niiden rauhaa häiritsemään. Kävimme Heikin kanssa kurkistamassa suljetun oloisen luostarin sisäpihalle, mutta ketään ei näkynyt, joten halusimme pysyä kohteliaina ja etenemättä sisätiloihin palasimme ulos, missä Binod odotteli meitä.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä Thyangbochessa, mutta juuri nyt kylä oli suljettu. Syy tähän olivat uskonnolliset seremoniat, joiden vuoksi kylässä oli tulenteko täysin kielletty. Näissä korkeuksissa ilman tulta asuminen olisi täysin mahdotonta, ja jopa kylän asukkaat olivat lähteneet joko naapurikyliin tai asuivat läheisillä vuorenrinteillä teltoissa. Meille omituisinta tässä oli, että kylä pysyisi suljettuna syyskuun 10. päivään asti. Asukkaat siis joutuvat keskellä kosteinta monsuunia lähtemään kodeistaan alkeellisiin telttoihin asumaan lähes kahdeksi kuukaudeksi!

Jatkoimme matkaa seuraavaan, Debuche-kylään. Matkalla oppaamme Binod myönsi, ettei ollut aivan varma, olisiko Debuchessa yhtään majataloa auki. Liukastellessamme yli 600 vertikaalimetrin nousu pohkeissa painaen mutaista vuoripolkua luostarilta kohti laaksoa, toivoin todella, ettemme joutuisi vaeltamaan 1,5 tuntia seuraavaan kylään.

Huoneita yritetään pitää kuivina muun muassa jättämällä märät kengät kolealle käytävälle. Huone ei pysy kuivana, eivätkä kengätkään kuivu kylmällä kostealla kivellä.

Riemumme oli suuri, kun ensisilmäyksellä suljetulta näyttävä majatalo olikin auki ja huojentuneena kolistelimme märkine varusteinemme sen koleaan, kosteaan huoneeseen. Kuten edellisinäkin päivinä, heti majatalolle saapumisen jälkeen kaadun lopen uupuneena karulle vuoteelle ja nukun kuin tukki jopa parin tunnin ajan. Olen merenpinnan tasollakin huono nukkuja ja yleensä neljäntuhannen metrin lähestyessä nukkumatti alkaa todella piilotella minulta. Miten ihmeessä tämä oli mahdollista?

Matkan ensimmäinen kuva Ama Dablamista ei ole kummoinen, ja paljastaa vain pienen pätkän vuoren alarinnettä – mutta se riittää todisteeksi, että vuoret todella ovat siellä!

Heräillessäni ja sängyllä torkkuessani satuin vilkaisemaan huoneen ikkunasta ja hypähdin pystyyn kuin salaman iskemänä: silmieni edessä pilviin repesi pieni aukko. Nyt sain palkinnon kärsivällisyydestä, sillä aukosta näkyi pieni pala Himalajan Matterhorniksi kutsuttua, monien mielestä maailman kauneinta vuorta, Ama Dablamia! Ei se toki läheskään kokonaan meille näyttäytynyt, mutta pienikin vilaus sen kyljistä vahvisti, että se todella on lähellä. Nyt jaksaisin taas odottaa kärsivällisesti!

Majataloon saapuivat myös Hilda sekä hiukan kalpeaksi käynyt Jan. Kaatosateen valuessa talon peltikattoa kiedoimme sormemme lämpöisten teemukien ympärille huojentuneena siitä, että olimme ehtineet pahinta sadetta pakoon. Ama Dablam pyöri kaikkien puheissa ja jopa oppaat olivat innostuneita sen näkemisestä.
Naureskelen kurkistelimme kelloa ja mietimme, että joko kahdeksan maissa illalla kehtaisi mennä nukkumaan. Osin toki luomia painoi päivän vaellus, mutta hämmästyttävän luontevasti olimme siirtyneet vuorikansan vuorokausirytmiin, jossa kello kuusi kohdataan valppaana kahdesti päivässä!

Heikin tekemä koostevideo päiviltä –päivänumerot näköjään laskemme joka kerta eri tavalla – koeta pysyä kyydissä 😀

Matka sinne, missä lapset leikkivät pilvien yläpuolella

By Janiina

On August 21, 2022

In Aasia, basecamp, Himalaja, Mount Everest

Päivä 3: Kathmandu–Lukla (2800 m)– Phakding (2652 m), toinen yritys

Herätyskello pirahti neljältä aamuyöllä sateenropinan keskellä… voi ei, sade! Edellisen aamun toisinto suoritettiin hiljaisuuden vallassa, ja myös meitä noutamaan saapunut Santosh oli silminnähden jännittynyt Lukla-lennon onnistumisesta. Ajaessamme halki vielä unisena torkkuvan Kathmandun, vilkuilin harmaan pilvimuurin taakse kätkeytynyttä taivasta ja mieleen nousi hiljattain Luklan kentällä tapahtunut lento-onnettomuus. Santosh kertoi, että nyt vain yksi lentoyhtiö operoi lentoja Luklaan, sillä liikenne vuoristokylään on vähäistä ja riskit ovat suuret:

– It’s all about luck with flying to Lukla. Just like everything in life.

Virnistimme Heikin kanssa toisillemme; oma elämänfilosofiani rakentuu hiukan toisenlaiselle ajatukselle – enkä kyllä mieluusti jättäisi lentojen turvallisuuttakaan tuurin varaan.

Odotimme vesisateessa lentoaseman ulkopuolella lähtöhallin ovien avautumista, ja Santosh antoi meille vielä viime hetken ohjeensa vuoristopoluille:
– Silloilla päästäkää aina eläimet ensin – uskokaa minua, ette halua olla riippusillalla samaan aikaan pahantuulisen muulin tai jakkihärän kanssa! Kapeilla poluilla väistäkää eläimiä polun sisäreunan puolelle. Katsokaa, mihin astutte: joka vuosi ihmisiä loukkaantuu tai jopa kuolee, kun he ottaessaan selfietä astuvat takaperin polulta rotkoon.

Lähtöhallissa oli näin varhain vain Luklaan lentäviä; lisäksemme viisi muuta länkkäriä vaellusvaatteissa, pari vuoristo-opasta sekä muutama paikallinen. Hetken näytti, että edellinen päivä toistuisi, sillä lentomme portti pysyi hiljaisena huolestuttavan pitkään. Mutta reilun tunnin kuluttua odotus palkittiin ja pölyiselle ruudulle portin yläpuolella ilmestyi “boarding”-sana. Me matkustajat säntäsimme kilvan kohti auennutta porttia kuin kaikki olisimme ajattelleet samaa: “nopeasti nyt ennen kuin sää jälleen muuttuu!”

Luklaan matkaavien ryhmä ei täyttänyt edes puolilleen lentokenttäbussia, jolla meidät kuljetettiin kentän toiseen päähän, missä pieni potkurikone odotti matkustajiaan. Ahtauduimme sisään ja löysin paikkani matkustamon etummaisesta rivistä, niin läheltä ohuen kangasverhon takana istuvia lentäjää ja perämiestä, että saatoin kuulla jokaisen heidän sanansa ja haistaa lentäjän partaveden tuoksun. Ilmeisesti myös he vaistosivat läsnäoloni, sillä hetken kuluttua lentäjä kääntyi katsomaan minua mustien Aviator-lasiensa läpi ja suu tiukkana viivana veti kangasverhon tiukemmin kiinni estäen näkyvyyteni koneen mittaristoihin ja laitteistoihin.

Miltei purskahdin nauruun, kun nainen täydessä lentoemännän uniformussa ja korkokengissä pusertui vaellusvarusteisten matkustajien halki koruttoman ja pehmusteettoman matkustamon etuosaan – päätyen käytännössä syliini – ja yritti säilyttää kampauksensa päälle tyylikkäästi kiinnitetyn päähineen sekä arvokkuutensa survoessaan itsensä ahtaan koneen penkkien väliin ja yrittäessään kaksinkerroin kumartuneena huutaa kännistyneiden moottorien jyrinän yli lentoyhtiön tervetulotoivotuksia ja lennon turvaohjeistusta.

Hengitin vapaasti vasta, kun noin 40 minuutin lennosta oli yli puolet takana ja alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, ettei meitä käännytettäisi enää takaisin (sekin on aivan tavallista näillä sääherkillä lennoilla). Koneen sisämeteli oli niin kova, että keskusteluyritykset olivat turhia, ja niiden sijaan keskityin tuijottamaan häikäistyneenä sadepilvien yläpuolelle nousevia vuoria. Jopa Mount Everest vilahti näköpiirissämme, ja silmäkulmiani alkoi kutitella – aloin pikkuhiljaa todella sisäistää, missä olin!

Varsin odottamatta kaukana vuoren rinteellä näkyi pikkuinen läntti, joka lähemmäs lentäessämme paljastui Luklan kentäksi. Yksi maailman lyhimmistä kiitoradoista (vain 527 m) näytti ilmasta käsin huolestuttavalta, ja viereisen vuoren seinämä vaikutti olevan aivan liian lähellä minikiitoradan päätä. Mutta lukemattomien toistojen tuomalla varmuudella lentäjä laskeutui kentälle vaivattomasti ja jarrutti niin sulavasti, että mieleen tulee monta paljon töyssyisempää laskeutumista vuosien varrelta.

Sateesta raskas ilma vyöryi kasvoilleni ja ihoni nousi kananlihalle, kun astuin pienestä koneesta muutaman portaan kiitoradalle. Nappasimme maahan kasatut laukkumme ja tuskin ennätimme poistua kiitoradalta, kun kone oli jälleen ilmassa. Sääikkunan avautuessa lentojen kanssa ei todellakaan turhia aikailla!

Trekkitiimi vasemmalta oikealle: minä, Heikki, Kamal ja Binod

Meitä vastaan riensi kaksi miestä, vaellustiimimme loput jäsenet. Toinen miehistä, oppaamme Binod, oli minua hiukan pidempi, tumma ja pyöreäkasvoinen, joka oli ruumiinrakenteeltaan jotain minun ja Heikin välimaastosta. Toinen miehistä näytti ensisilmäyksellä lähes pikkupojalta, jonka hoikka ja siroluinen ulottui minua hädintuskin olkapäähän. Sain aktiivisesti pidätellä kulmakarvojani pomppaamasta hiusrajaan, kun Binod esitteli lapsukaisen (joka paljastui samanikäiseksi kuin Binod) kantajaksemme Kamaliksi. Huono omatunto aaltoili ylitseni ja olin näkevinäni samanlaiset ajatukset Heikin kasvoilla: miten ikinä voisimme lastata yli 25 kiloa tavaroitamme nuoren miehen kaidoille hartioille?

Ennen kuin ehdin asiaa pidemmälle pohtia, Binod nappasi laukkuni olkapäälleen ja ohjasi meidät kentän vieressä sijaitsevaan majataloon. Hyöryävän kahvikupin ja jakkijuustomunakkaan ääressä hoidimme sitten tarkemmat esittäytymiset ja kävimme läpi vaellusohjelmaa. Iältään kahdenkymmenen jälkimmäiselle puolikkaalle osuva Binod puhui hyvää englantia. Kamal sen sijaan tyytyi usein vain nyökkäilemään, vaikkakin tuntui kohtuullisen hyvin ymmärtävän ja puhuvankin hiukan englantia. Toisin kuin monet vuorille lentävät oppaat, he olivat vuorien vakinaisia asukkaita. Tyylikkäästi pukeutunut Kamal on kotoisin alempana olevasta kylästä, kun taas Binod asuu vaimonsa ja 11-kuisen tyttärensä kanssa Namche Bazaarissa, vuorenseinämälle kiinnittyneessä eläväisessä sherpa-kylässä, jonne vaellusreittimme johtaisi parin päivän kuluttua.

Oppaamme oli saapumisestamme innoissaan; olisimme hänelle ensimmäiset opastettavat todella pitkään aikaan. Korona-ajat olivat rokottaneet elämää ankarasti myös täällä, ja Binod olikin pitkään opastamisen sijasta tehnyt töitä kunnostaen ja rakentaen vuoristopolkujen kiveyksiä. Se on raskasta käsityötä, sillä olipa kyse tien hiekkapohjan rakentamisesta, kivetyskivien keruusta ja muotoilusta tai paikalleen kiinnittämisestä – kaikki tehdään käsityönä ilman koneita.

Ilma oli sadepisaroista tiheä, kun aterian jälkeen astelimme pihalle aloittaaksemme ensimmäisen vaelluspäivän Phakding-nimiseen kylään. Jos mielessä alkuun olikin kantajamme raameja koskeva häkellys, se katosi nopeasti, kun seurasin, kuinka Kamal nopeasti ja tehokkaasti köytti laukkumme yhteen, nosti paketin selkäänsä otsalle vedetyn köyden avulla ja säntäsi matkaan kuin lastina olisi höyheniä.

Ihailimme rukousrullaa pienen paikallisen ystäväni kanssa

Vaikka kello oli vasta vähän, hädin tuskin yhdeksän aamulla, ensimmäinen vaelluspäivä olisi oikeastaan vain reilun kolmen tunnin kävely vuoren rinteellä polveilevaa polkua Phakding-nimiseen kylään. Syy oli selvä: olimme lennon aikana pompanneet merenpinnan tasolta lähes 3000 metrin korkeuteen, joten oli enemmän kuin aiheellista antaa keholle aikaa sopeutua muutokseen.

Parin minuutin kävelyn jälkeen saavuimme Luklan reunassa sijaitsevalle portille. Sen toiselta puolen alkoi metsäisellä rinteellä ylös ja alas polveileva, vesiputousten ja kivenjärkäleiden väleissä kiemurteleva, kosteasta säästä tumma ja mutainen polku yhä syvemmälle vuorien syliin. Taivas oli harmaa, mutta ilma lämmin, ja vaatteeni olivat hien ja ilmassa leijuvien sadepisaroiden kostuttamat jo ennen kuin astuin portista seikkailua lupaavalle polulle.

Kuinka ihmeelliset nuo ensimmäiset vaellustunnit olivatkaan! Kaikki näkemäni oli riehaannuttavan uutta ja erityistä: vihreä, elämää pursuileva metsä ympärillämme, yllemme pilviin katoavat vuorenseinämät, muulijonot riippusilloilla, rukousliput, Om mani padme hum -mantralla kuorrutetut kivet ja värikkäät temppelit sekä iloisesti vilkuttavat lapset Namaste-tervehdyksineen. Binod hymyili innokkaille huudahduksilleni ja kerta toisensa jälkeen pysähtyi kärsivällisesti odottamaan, kun valokuvasin näitä hänelle arkisia ihmeitä. Saatoin tuskin uskoa, että kaikki tämä oli oikeasti olemassa eikä elänyt ainoastaan elokuvien lavasteissa!

Iltapäivän varhaisina tunteina saavuimme Phakdingin kylään ja sujahdimme polun reunassa sijaitsevaan majataloon. Oppaamme muistutti, että näin kiipeily- ja vaellussesongin ulkopuolella kussakin kylässä olisi vain yksi tai pari majataloa auki. Valikoima ja palvelut olisivat hyvin rajalliset. Varoituksen mukaisesti valmistautuneelle monisivuinen ruokalista oli yllätys – paikallisten ruokien lisäksi listalla oli hampurilaisia, pitsaa, pastaa ja vaikka mitä. Lihasta ja maitotuotteista tiesimme jo kieltäytyä, mutta kestäisi pari päivää oivaltaa, miksi välillä ruoan valmistus kesti tolkuttoman kauan: oikeasti keittiöissä oli vain muutamia paikallisia ruokatarvikkeita ja jos tilasit jotain muuta, “Ei ole” -vastauksen sijasta kokki lähti ensin etsimään muualta kylästä ruokatarvikkeita. Jos siis mielit saada ruokaa järkevällä odotusajalla, kannatti tilata hyvin yksinkertaista ruokaa: nuudelia, riisiä ja kasviksia.

Päivän työosuus oli tehty, ja vietimme raukean iltapäivän ja illan syöden, torkkuen ja kylää tutkien. Teimmepä erikoisen vierailunkin: avoinna olevaa teetupaa etsiessämme putkahdimme vahingossa keskelle erään perheen olohuonetta kyselemään teetä. Taas paikallinen palvelukulttuuri häkellytti: sen sijaan, että perheen kielitaidoton äiti olisi hätyyttänyt meidät ulos, hän viittoi meidät peremmälle ja selvitettyään käsiviittomin, mitä olimme vailla, hän paineli keittiöönsä ja pisti pannun tulille. En ole varma, mitä saamamme juoma oli, mutta se maistui aivan kammottavalta! En kuitenkaan halunnut väheksyä toisen vaivannäköä, joten pidin kasvoni kurissa ja pakotin itseni nielemään omituisen hapokkaan ja limaiselta kielellä tuntuvan harmaan nesteen – ja jätimme vielä kunnon tipinkin iloisesti hymyilevälle naiselle.

Heikki teki reissun ajalta aivan uskomattoman hienot koostevideot jokaiselta päivältä. Tässä päivä 1:

Päivä 4: Phakding (2652 m) – Namche Bazaar (3440 m)

Kuuden korvilla aamulla havahduin herätyskelloon oivaltaakseni, että pieni huoneemme oli likomärkä. Olin heräillyt muutamaan otteeseen yöllä sateeseen ja rottien rapinaan ja nyt oloni oli pitkästä lepoajasta huolimatta nuutunut. Maanrajassa sijaitseva huoneemme tuntui imevän ulkoa sateesta ja mutaisesta maasta niin paljon kosteutta, että makuupussiani myöten kaikki oli ei vain kosteaa, vaan ihan rehellisen märkää. Monsuunivaelluksen ominaispiirteet olivat siis heti ensimmäisenä vuoriaamuna vastassa!

Seitsemän korvilla laukut oli pakattu, ja astelimme Heikin kanssa ruokasaliin aamiaiselle nauttimaan hunajaa ja pulleita pannukakkuja. Siellä huonetta kehystävien pöytien penkeillä istui muitakin: hollantilainen opettajatar Hilda ja belgialainen Frank oppaineen. Kanssamme samalla reitillä oli yhteensä vain kahdeksan vaeltajaa; itsemme, Frankin ja Hildan lisäksi kolmihenkinen espanjalaisseurue sekä soolona vaeltava saksalainen nuori sotilas Jan, jonka kanssa olimme jutustelleet jo Luklan kentällä. Vaikka olimme erillisiä seurueita, auki olevat teetuvat olivat harvassa ja vaellusrytmi oli kaikilla samankaltainen, joten päätyisimme viettämään varsin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa ja meistä muodostuisi pieni vuoripolkuyhteisö matkamme ajaksi.

Sivumennen sanoen se on yksi vuorireissujen anteja: vuoret tuovat yhteen hyvin erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa ja haastavissa oloissa tuttuuden ja yhteisöllisyyden tunne syntyy usein varsin nopeasti: yhteinen tavoite sitoo ja irrallaan arjen rooleista oleminen vapauttaa keskustelun. Nytkin vielä tuntemattomien ihmisten kanssa luvassa oli paljon keskusteluita sekä Yatzy-turnauksia.

Aamiaisen jälkeen nostimme kantamukset selkään ja aloitimme matkan kohti Namche Bazaaria. Nousisimme tänään jo uudelle tuhatluvulle, 3440 metriin, mikä on varsin nopea nousu, ja Binod varoittelikin edessä olevan raskas päivä. Vaellustahtimme oli erittäin maltillinen, ja puolen tunnin välein Binod tarjosi mahdollisuutta levätä. Toistaiseksi nopea nousu korkealle ei tuntunut kehossani, mutta päätin ottaa ilon irti rauhallisesta tahdista ja jättää kiireen taakse. Edessä oli pitkä vaellus eikä kiirehtimisestä olisi hyötyä – päinvastoin liian kovatempoinen eteneminen tekisi huonoa kehon sopeutumiselle ohueen ilmaan.

Ihana huomata oppivansa pikkuhiljaa fiksummaksi: vielä muutama vuosi sitten olisin sännännyt matkaan osin innosta ja osin tarpeesta todistaa oppaalle kyvykkyyteni. Nyt keskityin kauniisiin maisemiin, tekemään tuttavuutta jatkuvasti vaeltajien ympärillä pörräävien koirien kanssa, ja yritin hahmotella mielessäni, kuinka kuvailisin sinulle ilmassa leijuvaa sateen, talojen lämmikkeenä poltetun katajan ja rehevän vuoristometsän huumaavaa, ilman paksuntavaa tuoksua.

Reittimme myötäili valkoisen, kuohuvan Dudh Koshi – joen rantaa. Se on Nepalin korkeimmalla sijaitseva joki ja saa “maitojoki”-nimityksensä saven harmaaksi värjäämästä vedestään. Kosken kohina sekä tiheästi vastaantulevien kuormamuulien kaulakellojen helinä ja eläimiä eteenpäin patistavien muulimiesten karheat haukahdukset loivat päivämme äänimaiseman.

Ehkä olin hiukan väärässä ja korkeus vaikutti minuun sittenkin, tai ehkä se oli arjen stressin vapautuminen vuoristoilmaan, mutta iloisesta mielestä huolimatta olin väsynyt. Edellisenä päivänä olin epätyypillisesti itselleni nukkunut suuren osan iltapäivää ja nyt olin lounaspysähdykseen mennessä aivan nukahtamisen partaalla, vaikka aamupäivän vaellusreitti oli lähinnä tasaista ja jopa hiukan laskevaa. Olipa syy mikä tahansa, istuessani teetupaan odottamaan lounasta, nukahdin penkille istualleni. Ilmeisesti tämä ei ole kovinkaan epätavallista ja havahtuessani nolostuneena ympärilleni vilkuillen, sain vain lempeitä virnistyksiä sekä oppaaltamme että majatalon emännältä.

Lounaan jälkeen ruoan ja inkiväärisitruunateen vahvistamana aloitimme iltapäivän haastavan osuuden. Olimme aamupäivän aikana laskeutuneet 2500 vertikaalimetrin tienoille ja jyrkkään nousuun kääntyvä polku veisi meidät lähes kilometrin korkeammalle. Melkoisen tiukka nousu olisi siis edessä!

Ensi silmäys Hillary Bridgelle – sillan alapuolella vanhempi Hillary Bridge, joka poistettiin käytöstä vuosia sitten.

Jos lounas virkisti, todella veren sai kuplimaan eteemme ilmestyvä, rukouslippuihin kiedottu legendaarinen Hillary Bridge – riippusilta. Jos olet katsonut yhtään dokumenttia tai elokuvaa Mount Everestistä, olet varmasti nähnyt tuon kuuluisan sillan, joka ylittää valtavan vuoristojoen kuohuvan haaran. Minulle tuon sillan ylittäminen oli tunteikasta ja tein sen hitaasti askel kerrallaan antaen sormieni lipua siltaan vyötetettyjen lukuisten värikkäiden rukouslippujen ja valkoisten jumalille lahjoitettujen liinojen lomassa kuin imien niistä itseeni edellä menneiden tarinoita.

Sillan jälkeen alkoi tiukka ylämäki, ja seuraavat 2–3 tuntia punnersimme hautovassa kuumuudessa ylös jyrkkää rinnepolkua. Ponnistelu palkittiin ja päivän vaelluksen reilun kuuden hikisen tunnin jälkeen saavuimme Namche Bazariin.

Korkealla kalliorinteellä jyrkänteen partaalla riippuva sherpakylä sai hengen salpautumaan. Värikkäät talot ovat asettautuneet amfiteatterimaiseen kaareen vuoren rinnettä mukaillen ja niiden välissä kiemurtelevat kapeat, kiviset portaat, joiden varret olivat täynnä (nyt sesongin ulkopuolella suljettuja) kauppoja ja teetupia valmiina palvelemaan energiaa etsiviä kiipeilijöitä. Jono suuria rukousrullia pyörii koristeellisten katosten alla kylän halki virtaavan joen veden voimalla ja veden kohinen yllä ilmassa kaikuvat lasten iloiset äänet, koirien haukku ja kiviä vasten kolahtelevat työmiesten hakut.

Ehkäpä häkellyttävintä kylässä oli sen sijainti vuorenjyrkänteen reunalla, kuin se hetkenä minä hyvänsä saattaisi valua vuorten väliseen rotkoon. Olimme lähes 3,5 kilometrin korkeudessa, joten alapuolellamme rotkossa leijui pilviä ja vesiputoukset piirsivät kuvioitaan vastapäisen jättiläisvuoren rinteille.

Tiimi saapuu Namche Bazaariin, Binodin kotikylään

Kipusimme kylän yläreunassa sijaitsevaan majataloon, jossa asuisimme seuraavat kaksi yötä sopeuttaen kehojamme uudelle korkeuden tuhatluvulle. Majatalon kiiltäväksi lakatulla puulla sisustetussa ruokasalissa istui pieni tyttö: pyöreäkasvoinen, tummatukkainen ja sirorakenteinen. Istuessamme lounastamaan huomasin, ettei tyttö saanut silmiään irti meistä, vaikka joka kerta katseiden kohdatessa hän käänsi ujosti tummat silmänsä pöydän pintaan. Hymyilin tytölle, esittäydyin ja kysyin hänen nimeään. Tyttö hymyili takaisin ja kirkkaalla äänellä, kauniilla englanninkielellä vastasi:

– My name is Anjun Sherpa.

Olen varmasti romantisoinut sherpoja aika paljon mielessäni, sillä olen lukenut lukuisia kirjoja ja katsonut paljon elokuvia ja dokumentteja heistä. Sherpat ovat alunperin Itä-Tiibetistä Nepaliin muuttanut vuoristokansa, etninen ryhmä. Tänä päivänä he ovat kuuluisia siitä, että monet heistä työskentelevät Himalajalla vuorioppaina ja kantajina auttaen länsimaisia kiipeilijöitä saavuttamaan vuoritavoitteensa. Vaikka ennen länsimaisen vuorikiipeilyn saapumista alueelle sherpat eivät kiivenneet vuorille vaan elättivät itsensä maanviljelyllä ja karjalla, he ovat tänä päivänä tunnettuja rohkeudestaan, kiipeilytaidoistaan ja ahkeruudestaan. Ei liene yhtään kaupallista kiipeilyryhmää, joka ei saisi kiittää sherpoja onnistumisestaan, ja traagisen moni sherpa on jopa menettänyt henkensä pyrkiessään turvaamaan asiakkaidensa matkan vuorelle ja takaisin.

Ammatti ja uskonto luovat sherpoille melkoisen ristiriidan: he uskovat korkeiden vuorien huippujen olevan jumalten koteja, ja vuorelle kiipeäminen on jumalten häiritsemistä, josta voi seurata kova rangaistus. Me länkkärit näemme vuorten huiput urheilutavoitteena ja itsemme haastamisena ja alueen temppeleissä järjestettävissä kiipeilijöiden siunausseremonioissa toivomme huiputuksen onnistumisessa. Sherpoille sen sijaan seremoniat ovat keino pyytää anteeksi jumalilta vuorien ja jumalten rauhan rikkomista. Usko asuu vahvana sherpojen joukossa, ja heistä tuskin kukaan suostuu kiipeämään vuorelle ilman tuota katuvaista seremoniaa, jonka toivotaan takaavan jumalten (jopa kuolemaan johtavalta) vihalta.

Nyt tavatessani (tietääkseni) ensimmäisen sherpan, suorastaan ujostelin tuon pienen tytön edessä. Majatalon seinille kiinnitetyistä valokuvista ja kunniakirjoista päättelin, että tytön isoisä oli ilmeisen vaikutusvaltainen sherpa, jolla näytti olevan melkoisia saavutuksia sekä vuorilla että niiden ulkopuolella. Vaikka tyttö ei pidempään keskusteluun antautunut (ehkäpä enempää yhteistä kieltä ei ollut), kohdatessamme seuraavina päivinä molemminpuolinen ujous oli murtunut ja hymyilimme toistemme silmiin liittäen kätemme sydämen eteen Namaste-tervehdykseen.

Namchessa voisimme viimeisen kerran käydä suihkussa. Sen jälkeen olisimme niin korkealla, että oppaamme mukaan sairastumisen riski olisi liian suuri. Tartuin tilaisuuteen välittömästi ja kylmästä hyristen peseydyin hotellin takapihalle rakennetussa kopissa, jonne lisämaksusta tuotiin hitusen lämmintä vettä. Edelleen vesi oli vilpoisaa, mutta nyt sentään sillä sai saippuan huuhdottua pois, toisin kuin vuoristopurojen kylmällä vedellä.

Namchen suihkukoppi, kuten majatalojen seinät kaikkialla vaellusreitin varrella, ovat täynnä laminoituja paperikylttejä, joissa annetaan mitä omituisimpia kieltoja ja käskyjä huteralla englannilla:

Suihkun hinta on per henkilö, vaikka useampi ihminen menisi yhtä aikaa koppiin.
Ethän pese vaatteitasi, jalkojasi tai kiipeilyvarusteitasi juomavedenottopisteissä.
Tulenteko ja trangioiden käyttö majatalon huoneissa kielletty.

…ja vaikka mitä muuta, joista tulee väkisin mieleen, että millainen hulabaloo täällä mahtaisi olla sesonkiaikana? Jälleen tunsin itseni etuoikeutetuksi, kun sain nauttia vuorten rauhasta hiljaisena ajankohtana.

Illan lähestyessä katselin pienen huoneemme ikkunasta, kuinka majatalon vieressä sijaitsevan koulun pihalla pikkulapset leikkivät ja kirmailivat iloisesti sumukiehkuroiden keskellä, kun hämärtyvän illan turvin pilvet kylän alapuolella nousivat kietoen kylän kosteaan syleilyynsä. Miten erilainen onkaan maailma näille lapsille, jotka viettävät päivänsä leikkien pilvien yllä?

Heikin tekemä koostevideo päivältä 2:

Tervetuloa miljoonien jumalten ja tuhansien tarinoiden Kathmanduun!

By Janiina

On August 14, 2022

In Aasia, basecamp, Himalaja, Mount Everest, Nepali

PÄIVÄ 1: Helsinki–Delhi–Kathmandu

“Dhanyabād,” vastasin kömpelösti lentoemännän tervetulotoivotukseen, kun uuden maailman lämpimän tunkkaiset tuoksut löyhähtivät kasvoilleni koneen oviaukolla. Vuosien ajan olen odottanut pääsyä Himalajan vuoristoon ja Nepaliin – ja odotellessani olen rauhoittanut haikailevaa sydäntäni katsomalla vähintäänkin satoja tunteja elokuvia ja dokumentteja, joissa vuorikiipeilijät ja seikkailijat saapuvat tälle samaiselle lentokentälle, nostavat vedenkestävät varustesäkkinsä nuhjaantuneelta matkatavararulettihihnalta ja imeytyvät sitten Kathmandun vilinään. Nyt kaikki tuntui yhtä aikaa uudelta ja oudosti tutulta. Kuin palaisin kotiin, vaikka en ole koskaan aiemmin käynyt täällä.

Takana oli vaiheikas matka. Ensimmäinen lento Helsingistä Delhiin sujui rattoisasti – tosin tekisi kyllä mieleni päästä jutulle lentojen ateriat suunnittelevan Finnairin keittiömestarin kanssa ja kysyä häneltä, kenen mielestä on hyvä idea sulkea suuri ryhmä ihmisiä pieneen tilaan, minimoida mahdollisuudet liikkua ja sen jälkeen tarjoilla pääasiallisesti pavuista ja kukkakaalista koostuva ateria?

Kiipeilyparini Heikki ja minä valitsimme lennot Delhin kautta pidemmillä välilaskuajoilla toiveenamme ehtiä käydä tutustumassa Delhiin lentojen välissä. Ajatus osoittautui täydellisen toteutuskelvottomaksi, sillä laskeuduttuamme meidät ohjattiin suoraan pieneen, kansainvälisten lentojen transfer-halliin. Käytännössä se oli huone, jonka yhdellä seinustalla oli lentoyhtiöiden palvelutiski ja toisella muutama karuja tuoleja sekä vesipulloautomaatti.

Ensimmäisen tunnin jonotimme opasteettomalle tiskille, jonka takana touhusi pontevasti parisenkymmentä virkailijaa. Aina virkailijan luokse päästessämme kulloinenkin asiakaspalvelija totesi meidän olevan väärässä jonossa, ohjasi viereiseen ja näin päädyimme aina uuden jonon hännille.

Muutaman jonotuskierroksen jälkeen totuus alkoi paljastua, sillä virkailijat tekivät saman jonosta toiseen siirron lähes jokaiselle huoneessa olevalle. Aina välillä joku hermostui pompotteluun ja alkoi rähistä virkailijoille vaatien palvelua. Suuttumuksesta seurasi joka kerta sama teatraalinen tilanne: puolisenkymmentä muuta asiakaspalvelijaa kokoontuu turhautunutta asiakasta palvelevan henkilön selän taakse ja he ryhtyivät yhdessä tutkimaan tilannetta asiakaspalvelijan tietokoneen näytöltä.
Hetken kuluttua soitettiin paikalle esimies, joka noin 10 minuutin odottelun jälkeen saapui tiskille kertomaan asiakkaalle ikävät uutiset: tästä huoneesta pääsi pois vasta kolme tuntia ennen lentoa, jolloin lennon henkilökunta saapuisi paikalle. Vaikka meilläkin oli tarkastuskortit jo valmiina ja matkatavarat ohjautuneet Suomesta suoraan Kathmanduun, emme pääsisi eteenpäin. Lentokentän palvelut kuten ravintolat ja nukkumiseen tarkoitettu lounge, olivat suoraan tiskin takana, mutta olisimme jumissa tässä tunkkaisessa huoneessa seitsemän tunnin ajan.

Epäuskoisena silmäilin ympärilleni: vessa sentään löytyi, mutta ainoa ruoan ja juoman lähde oli nurkassa könöttävä vesiautomaatti. Lähempi tutkiskeli osoitti, että automaatti toimi ainoastaan Intian rupioille (joita harvalla kansainvälisellä läpilennolla olevalla on mukanaan).
Onneksi olimme toiveikkaana varautuneet mahdolliseen Delhi-visiittiin ja taskussa oli muutaman vuoden takaisen Intia-työreissun jäljiltä jääneet rupiat, joilla saimme automaatista kaksi vesipulloa ja pikkuruisen sipsipussin. Niine hyvinemme asetuimme huoneen takanurkkaan, Heikki ritarillisesti päästi minut vapaaseen tuoliin ja asettui itse tuolin viereen lattialle. Seuraavat seitsemän tuntia sitten vietimme noilla sijoillamme torkkuen ja itseämme asiakaspalvelutiskin säännöllisillä draamakohtauksilla viihdyttäen – ja todeten, että tämä olisi viimeinen kerta, kun lentäisimme Intian kautta. Tuskin viitsin edes muistaa, että paluumatkalla välilasku olisi samassa paikassa ja odotus olisi 12 tuntia.

Delhin lentokentän välilaskun ainoa järkevä ajanviettotapa oli yrittää nukkua ihmismassan velloessa ympärillä

Myös Kathmandun kentällä koimme kuumottavia hetkiä, kun Heikki yllättäen jumittui passitarkastukseen. Itse kuljin läpi saapumisporteista ja turvatarkastuksesta ja vasta edettyäni jonkin matkaa huomasin, ettei Heikki seurannutkaan. Kokosin laukkuvuoremme natiseviin kärryihin ja asetuin matkatavara-aulan ovien lähistölle odottamaan. Minuutit matelivat, eikä Heikkiä näkynyt. Lentokentän wifi-verkko ei tietenkään toiminut ja tekstiviestini ei saanut vastausta.

Juuri kun päätin odotella vielä 10 minuuttia ja mennä sitten ulkopuolelle etsimään meitä noutamaan tulleen palveluntarjoajamme (Amazing Nepal Trek) edustajan avuksi selvittämään tilannetta, Heikki pöllähti vierelleni. Sotkun taustalla oli lentolippujen oston ja itse matkan välissä tilattu uusi passi – eli Heikin passinumero ei siis täsmännyt lentoyhtiön dokumentaation kanssa. Sinällään yksinkertaisesti ratkaistava tilanne, mutta oli kestänyt toista tuntia, että Heikille oli kerrottu, mistä ylipäätään oli kysymys.
Kaikenlaista reissatessa sattuu mutta mielenkiintoiseksi tämän tilanteen tekee se, että pääsimme siis Suomesta Delhi-pompun kautta Nepaliin asti ilman, että kukaan huomasi, ettei Heikin passinumero täsmännyt lentolippuihin – vaikka erityisesti Intiassa dokumenttejamme tarkistettiin moneen otteeseen suuren porukan voimin.

Mutta viimein olimme perillä Kathmandussa! Lentoaseman ovista aukeava ihmisten, mopojen ja taksien vilinä oli hetkellisesti häkellyttävä, kuin ärsykkeiden vellova meri. Astuessamme ulos asemarakennuksesta valtaisa massa saapuvia matkustajia hakemassa olevia palveluntarjoajien edustajia vyöryi ylitsemme nimikylttejä heilutellen ja nimiä huudellen. Jos tämä on monsuunikauden vastaanotto, odotan jännityksellä, miltä sesongin aikana noista ovista ulos astuminen tuntuu!

Kuin ihmeen kaupalla kyytimme löytyi, ja saimme kaulaamme tuoksuvat oransseista kukista punotut tervetuliais-leit. Laukkumme puserrettiin pikkuruisen auton peräkonttiin, me taitoimme (paikallisiin verrattuina) viikinkimittaiset vartalomme sen takapenkin ulottuvuuksiin sopiviksi ja huristimme ruuhkaisen kaupungin halki Thamelin kaupunginosaan, jossa viihtyisä hotellimme (Hotel Blue Horizon) sijaitsi.

Liimasin kasvoni pienen auton harmaaraitaiseen ikkunaan ja annoin Kathmandun vyöryä ylitseni. Ihanaa, olin viimein täällä! Tuoksuista raskaassa ilmassa pakokaasun ja lämpöisen ilmanalan viemärin tuoksut sekoittuivat kaduilla vaeltavien eläinten ja hikisen ihmismassan aromeihin. Nelikaistaisella tiellä autojen moottorit jyrisivät, torvia käytettiin jatkuvan keskustelun välineenä ja liikenteen epätahtista sinfoniaa täydensi tiuhan ihmismeren tasainen joiku.
Pääkadun varsi ja sen liikkeet näyttivät tutunomaisilta. Ehkä se johtuu siitä, että eri puolilla maailmaa kehittyvien maiden kaupunkimaisema on usein varsin samankaltainen: matalia betonitaloja eri elinkaaren vaiheissa rakennusvaiheesta romahdukseen. Niiden jokainen kolo täytetty pienillä kaupoilla, joiden olemassa olosta viestitään kirkasväristen kylttien ja lippujen loputtomalla merellä. Huomioni kiinnittyi siihen, että monista paikoista erottuen ainakin isomman väylän varsien liikkeet näyttivät puhtailta, ja myyntiartikkelit oli aseteltu siististi esille. Toki myöhemmin tulisin huomaamaan, että siisteysaste laski nopeasti pienemmille kujille siirryttäessä.

Thamelin kaupunginosassa sijaitsevan hotellimme aulassa seisoi aavistuksen liian suuressa puvussa minua päätä lyhyempi mies, joka oli niin laiha, että hetken pelkäsin kehon taittuvan kahtia miehen tarttuessa laukkuuni. Hän kuitenkin vaivattomasti nakkasi varustesäkkini olalleen, tarttui minua molemmista käsistä lämpimästi hymyillen ja esitteli itsensä: Santosh, jonka kanssa olimme menneiden kuukausien aikana sopineet matkajärjestelyistä. Sydämellisen vastaanoton ja huoneeseen asettumisen jälkeen istuimme alas käymään reissuohjelmaa läpi.

Seuraavana aamuna nousisimme varhain ja aloittaisimme matkan kohti Tenzing-Hillary -lentokenttää Luklassa – se olisi Everestin perusleirivaelluksemme virallinen lähtöpiste. Luklan kylä sijaitsee Himalajan vuorten sylissä, lähes 3000 metrin korkeudessa ja erityisesti näin monsuunikaudella sen piskuinen lentokenttä on altis jatkuville ja nopeille säävaihteluille. Vaikka viime päivinä sää oli suosinut lentäjiä, Santosh oli silminnähden jännittynyt ja totesikin, että hänen suurin huolensa oli saada meidät Luklaan – sen jälkeen olisimme kylässä meitä odottavan Binod-oppaan hyvissä käsissä ja kaksiviikkoinen vaellussuunnitelma saattaisi alkaa.

Briefin jälkeen vietimme lopun päivää tutkien Kathmandun lämmössä huokuvia kujia, tehden viime hetken ostoksia ja pakkaillen: kaupunkivaatteet jäisivät hotelliin säilöön ja muutoinkin teimme vielä tiukan varustetarkistuksen, sillä pieniin, Luklaan lentäviin potkurikoneisiin matkustajakohtainen matkatavaroiden painoraja oli 15 kg per henkilö.

Pitkän matkustuksen jälkeen tervetuloillallisella Santoshin kanssa istui poikkeuksellisen vaisuja vuorille lähtijöitä. Hän ehkä arveli meidän jännittävän lentoja, mutta totuus oli, että kamppailin pysyäkseni hereillä. Hädin tuskin pääsin huoneeseen, kun jo kaaduin sänkyyn ja annoin unen imaista minut mustaan, tarinattomaan syliinsä.

PÄIVÄ 2: Kathmandussa

Kathmandun lentokentän kotimaanterminaalin seinäkellon naksahtaessa kymmenen kohdille, jännittyneeksi muuttunut odotus päättyi pettymykseen, kun suttuiselle lentotietoja aulassa istuvalle väelle tiedottavalle näytölle, Lukla-sanan perään, ilmestyi Cancelled-teksti.

Olimme nousseet aamuvarhaisella, ahtautuneet jälleen tavaroinemme pikkuruiseen autoon ja ajaneet heräilevän kaupungin halki lentokentälle. Siellä tavaramme oli punnittu, liput leimattu ja meidät ohjattu naapurihuoneessa sijaitsevan lähtöportin eteen odottamaan kahdeksantoista muun koneeseen mahtuvan vuorimatkaajan joukkoon.

Monsuunikaudella Luklaan lentää kolme lentoa päivässä, ja hiukan huono-onnisesti olimme nyt päivän viimeisellä lennolla. Sääolot ovat yleensä parhaimmillaan varhain aamulla, ja päivän kaksi ensimmäistä lentoa olivatkin päässeet lähtemään suhteellisen ajallaan. Mutta nyt boardaus-aikamme tuli ja meni ilman, että portilla tapahtui mitään. Minuuttien madellessa eteenpäin ympärillä kaikunut puheensorina vaimeni ja tuntui kuin koko aula olisi yhteisvoimin koettanut ajatuksen voimalla saada Boarding-tekstiä ilmestymään pölyiselle näytölle.

Lopulta, noin tuntia aiotun lähtöajan jälkeen peruutusteksti välähti näkyviin aiheuttaen kollektiivisen, pettyneen uloshengityksen penkeillä istuvissa. Nostimme reput selkään ja astelimme takaisin lähtöselvitysaulaan, missä Santosh seisoi pahoitteleva ilme kasvoillaan:

– Huomenna uusi yritys! Teen kaikkeni, että saan teidät huomenna aikaisemmalle lennolle.

Hymyilin ystävällisen miehen tummiin silmiin, yritin peittää pettymykseni ja nielaisin kysymyksen: “Mitäs jos ei huomennakaan onnistu?” Nimittäin monsuunien aikana välillä Lukla-lennot peruuntuvat jopa viikkojen ajan. Minun huolestumiseni vain aiheuttaisi lisäpaineita Santoshille, joka oli viestinyt säähän ja lentoihin liittyvistä riskeistä selkeästi ennakkoon ja tekisi varmasti kaikkensa, jotta pääsisimme vuorille niin pian kuin mahdollista.

Palasimme takaisin hotellille, vaihdoimme vaellusvarusteet keveisiin sortseihin ja t-paitoihin ja ison kahvikupillisen jälkeen lähdimme tutkimaan värikästä Kathmandua:
Ruuhkaisuudesta huolimatta matalista taloista ja kapeista kujista saattaa saada jopa hiukan kylämäisen vaikutelman, ja onkin helppo unohtaa, minkä kokoisesta kaupungista on kyse: Nepalin pääkaupungissa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä.
Kaupungin kapeat kujat ovat kuoppaisia, ja niiden sekavana tempova liikenne saa ensimmäisinä päivinä kaupungilla kulkevan hengähtelemään hermostuksesta. Autot, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat sekä niiden välissä puikkelehtivat koirat, kissat ja paikoitellen härät ja muulit sulautuvat kaaokseksi, ja pelkkä kadun ylittäminen tuntuu alkuun aivan mahdottomalta. Mutta kun annat kaupungin virran rytmin imaista sinut mukaansa ja astut tielle riittävällä määrätietoisuudella, väylät aukenevat, mopot väistävät ja autot antavat tilaa.

Kuoppaisia ja paikoin mutaisia kujia reunustavat loputtomat harmaiden, matalien betonirakennusten rivit. Talot ovat kaikki hiukan eri rakennusvaiheissa, ja ne nojautuvat yllesi seinät valtaisien värikkäiden mainoskylttien ja -lippujen kuormittamina siten, että taivas on vain ohut kaistale paljon kauempana yläpuolellasi kuin talojen korkeus antaisi olettaa. Pienet puodit ja muovituoliset ravintolat on pakattu tiukasti kylki kylkeen – turistialueilla ne ovat siistejä ja valikoimissa toistuvat vuorikiipeilyvarusteet sekä buddhalaiset matkamuistoaarteet – mutta vain yhtä kujaa syvemmällä löydät itsesi matalien pöytien päälle lämpimään kasattujen päättömien kanojen ja kalojen ylitsevyöryvästä hajujen merestä.

Kathmandu-sana tarkoittaa puista temppeliä

Aistit tästä yltäkylläisyydesta turpeina seikkailimme kujien halki Durbarin aukiolle. Aukion laidoilla on kymmenittäin temppeleitä sekä vanhoja kuninkaallisia rakennuksia. Kathmandun Durbar-aukio on yksi merkittävimpiä jäänteitä Nepalin kuningaskuntahistoriasta ja se onkin suojeltu Unescon maailmanperintökohteena. Vuoden 2015 valtavassa maanjäristyksessä suuri osa temppeleistä ja rakennuksista sortui tai vahingoittui, ja vaurioita korjataan edelleen jatkuvasti käynnissä olevilla korjaustöillä, joille ei näy loppua lähivuosinakaan.

Durbar-aukio antaa mahdollisuuden sukeltaa hindulaisuuden ja buddhalaisuuden syövereihin ainakin sen verran, että ymmärrät, kuinka vähän ymmärrät: tiesitkö, että hindulaisuuteen kuuluu yli 33 miljoonaa jumalaa?
Yleensä nautin paikallisen kulttuurin tutkimisesta omin neuvoin, mutta nyt olin tyytyväinen päätöksestämme ottaa aukiolle virallinen opas, joka hukutti meidät kiehtoviin tarinoihin, johdatti meidät pieniin, hiukan piilossa oleviin temppeleihin ja kiinnitti huomiomme loputtomiin yksityiskohtiin, jotka olisivat muuten kadonneet ärsyketulvaan. Voisin puhua kokemastamme loputtomasti, mutta jos yhden asian haluaisin nostaa esiin aiheena, joka jäi keskusteluihimme koko loppumatkan ajaksi, olisi se Elävä Jumalatar Kumari.

Sekä hindujen että buddhalaisten palvoma Elävä Jumalatar Kumari on nuori neitsyt – tyttö, valintahetkellään yleensä 3–5-vuotias lapsi, jonka sukulinja johtaa Buddhaan. Valituksi julistetulla Kumarilla uskotaan olevan Jumalatar Kalin ja Talejun voimat.

Kulloisenkin Kumarin valintaprosessi on monimutkainen; mittavat testit läpäisevältä lapselta edellytetään tietynlaisia sekä ulkoisia että henkisiä ominaisuuksia. Muun muassa hänen tulee ulkonäöltään vastata täydellisesti 32 Kumarille määriteltyä kauneusihannetta (esimerkiksi hänelle tulee olla “silmäripset kuin lehmällä” ja kehossa ei saa olla minkäänlaisia luomia tai syntymämerkkejä). Hänen henkisiä ominaisuuksiaan testataan muun muassa siten, että jumalatarkandidaatti joutuu seuraamaan eläinten uhrausmenoja. Jos lapsi joutuu näkemästään pois tolaltaan, hän ei ole Kumariksi soveltuva.

Nykyinen Kumari Trishna Shakya on tällä hetkellä 7-vuotias

Valituksi tultuaan tyttö muuttaa perheensä luota Durbarin aukiolla sijaitsevaan temppeliin, jossa hän asuu huolenpitäjiensä kanssa seuraavat vuodet. Kumari pukeutuu aina punaiseen, eivätkä hänen jalkansa saa koskettaa maata (eli hänet kannetaan joka paikkaan). Hän poistuu aukiolta vain muutaman kerran vuodessa seremoniallisissa menoissa. Päivisin tyttö opiskelee, mutta opintojen päätteeksi saattaa joskus näyttäytyä temppelinsä ikkunassa katsomassa ulos. Jumalallisen voiman maanpäällisenä edustajana hän elää hyvin eristettyä elämää ja on tekemisissä ainoastaan huolenpitäjiensä ja munkkien kanssa.

Kulloinenkin Kumari on asemassaan ensimmäisiin kuukautisiinsa asti. Tämän jälkeen hänet palautetaan perheensä luo, ja hän palaa normaaliin elämään. Kumarin perhe saa osakseen arvostusta, ja tytön taloudellinen tulevaisuus turvataan valtion toimesta. Aiemmin Kumareihin liittyi uskomus, että hänen puolisonsa kokisi kammottavan ja aikaisen kuoleman, mikä vaikeutti merkittävästi entisten elävien jumalattarien sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Nyttemmin tuota myyttiä on pyritty purkamaan – mutta mitä mahtavatkaan nuo eristysvuodet tehdä herkässä kasvuvaiheessa oleville tytöille?
Näitä asioita pohtiessa on hurjan tärkeää muistaa, että jokaisella kulttuurilla on omat ominaispiirteensä, joita ulkopuolisen on vaikea hahmottaa. Mutta kyllä näin länsimaisena äitinä sydäntäni vihloi, kun tähyilin temppelin ikkunaan nähdäkseni vilauksen Trishna Shakyasta, tämänhetkisestä Kumarista, joka tuli valituksi tehtäväänsä vuonna 2017 ollessaan 3-vuotias.

Durbar-aukion lisäksi kiipesimme 365 askelmaa kukkulalle Swayambhunath-temppeliin, jota kutsutaan Monkey Temple -nimellä kukkalalla vilisevien apinoiden vuoksi. Vaikka temppeli oli ehdottomasti kaunis ja vierailun arvoinen, tämä oli ainoa paikka koko Nepali-matkallamme, jossa koimme epämiellyttävää turistirysä-tunnelmaa aggressiivisine myyntimiehineen – jopa temppelialueen apinat olivat niin ärhäköitä, että menetin yhdelle vesipulloni ja toista jouduin ihan tosissani pakenemaan. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, mutten usko ensi kerralla palaavani sinne uudelleen.

Yritän säästellä osan tarinoista myöhemmäksi, jotta en eksy saivartelemaan ja pysymme varsinaisessa tarinassa, mutta muistutathan minua, että kerron joskus Monkey Templen maitohuijauksesta!

Vaikka aamulla lennon peruuntuminen harmitti, illalliselle istuutuessamme totesin, että päivä oli oikeastaan ihana tutustumismatka nepalilaisuuteen ja ihana irtautuminen taakse jääneestä arjesta. Ottamalla päivät opit mukaan Himalajan vuoripoluille, toivottavasti ymmärtäisin paremmin näkemääni ja kohtaamaani elämää ja ehkä osaisin pitää silmäni auki kaikkialta pursuaville yksityiskohdille.

Puhelimeni napsahtaessa hotellin wifiin sen näytölle kilahti innostava tieto: Santosh oli saanut meidät seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle Luklaan!

Vapisivatko sormeni aavistuksen, kun suljin täydessä lähtövalmiudessa olevan laukkuni ja asetin sen sängynpäätyyn odottamaan aamuyön herätystä?

Voihan kirkkovene! – Sulkavan Suursoudut lähestyvät

By Janiina

On July 5, 2022

In Aasia, Himalaja, Mount Everest

Perjantaina illalla katsotaan, mihin riittää ruuti lihaksissa ja kestävyys kankuissa!

Viime lokakuussa päädyin hetken mielijohteesta ilmoittautumaan mukaan ensikertalaisten kirkkovenesoutujoukkueeseen Sulkavan Suursoutuihin. Soutureitti on 60 kilometriä, johon kuluu yleensä ensikertalaisilta 5–7 tuntia. Soudamme kahdella veneellä, 14 soutajaa ja perämies kummassakin.

Joukkueemme on värikäs porukka, jonka muita jäseniä yhdistää Rynkeby-pyöräilytausta. Porukassa oli viime syksynä syntynyt ex tempore -idea soutuihin osallistumisesta – käsittääkseni kukaan heistäkään ei ole aiemmin kirkkovenettä soutanut. Kun toiseen kisaveneeseen jäi joitakin vapaita paikkoja, kiiruhdin asiasta mitään ymmärtämättä ilmoittamaan minut ja kiipeilyparini Heikin mukaan – se kuulosti todella hauskalta ja hyvältä kestävyystreeniltä! Heikille muistin asiasta mainita vasta myöhemmin, mutta onneksi hän on aina yhtä innostunut uusista hulluista ideoista, joten tiesin hänen vastauksensa jo etukäteen.

Talvikaudella aloitettiin harjoittelu sisäsoudulla. Aikataulujen salliessa liityin joukkueen yhteistreeneihin, mutta varsin usein toteutin harjoittelua kuntosalin soutulaitteella itsekseni. Oikeasta soututekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, mutta onneksi Heikki on yliopistoaikoinaan Englannissa soutanut kilpaa (pienemmillä veneillä tosin) ja hänen valvovan silmän alla yritin saada perustekniikan edes jotakuinkin kuntoon. Kuinka yhden liikeradan voikin tehdä niin monin eri tavoin väärin?

Ulkoharjoittelukausi alkoi toukokuussa. Joukkueella on ollut soututreenit kerran viikossa, mutta koska harjoituskäytössä oli vain yksi vene ja kisoihin osallistuu kaksi veneellistä, jokainen on saanut osallistua joka toinen viikko ulkosoutuharjoituksiin. Omat aikataulut ovat olleet tuttuun tapaan melko vauhdikkaat, joten päädyin ehtimään mukaan ulkosoutuihin vain kolmesti.

Ulkosoututreenit, minä kolmannessa airoparissa vasemmalla (kuvan otti joku joukkuekolleegoista)

Totta puhuakseni ulkotreenit kyllä opettivat sen, että kirkkovenesoutu on aivan oma lajinsa, jonka tekniikan oppiminen ottaa enemmän kuin kolme kertaa. Samassa tahdissa pysyminen on yllättävän vaikeaa, soutuasentoon tottumattoman niska ja selkä kääntyvät helposti pienessä tilassa tuskaisen vinoon, takapuoli on tuskainen ja kämmenissä komeilee vesikelloja jo tunnin jälkeen. Taukojen pitäminen airopari kerrallaan on oma taitonsa sekin, ja vessa-asiatkin vähän mietityttävät.

Jännittävää on nähdä joukkueen sisäisen dynamiikan kehitys soudun aikana. Tunnin soututreeneissä vielä kolinat ja törmäilyt kuitataan huumorilla, mutta pakko myöntää, että odotan mielenkiinnolla, kuinka 14 kilpailuhenkistä kestävyyslajeille tyypillisen jääräpäistä ensikertalaissoutajaa toimii yhdessä vaikkapa viiden tunnin kohdalla.

Minulle tämän kaltainen ryhmäsuoritus on aika uusi kokemus. Vaikka vuoria kiivetään tiimissä, koen kiipeilyn mitä suurimmassa määrin yksilölajiksi; yhdessä ja toisia auttaen mennään, mutta lopulta jokainen vastaa omasta huiputuksestaan.

Jo ennen kiipeilyä olen päätynyt harrastamaan yksilölajeja (kuten juoksu, ratsastus, kamppailulajit ja niin edelleen), sillä viihdyn itsenäisen tekemisen parissa. Ja myönnetään: olen aika kilpailuhenkinen. Häviö tai vaikkapa keskeyttäminen missä tahansa on minulle tiukka paikka, vaikka olenkin siinä tullut paremmaksi vuosien mittaan. Jos et usko, haastan sinut vaikkapa pelaamaan kanssani erän Monopolya – kärsin tappion hymyillen, mutta sivusilmällä saatat nähdä välähdyksen silmissäni ja kuulla hiljaisen takahampaiden kirskunnan…

Ehkä noista syistä olen päätynyt tekemään asioita, joissa onnistuminen tai epäonnistuminen on vain itsestäni kiinni. Muistutankin itselleni, että nyt souduissa ei olla lähdössä voittamaan, vaan hakemaan uudenlaista hauskaa kokemusta yhdessä hyvien tyyppien kanssa!

Soutujen jälkeen on kaksi viikkoa aikaa parannella ruvet kämmenistä ja kolotukset takapuolesta. Olen yrittänyt monta kertaa miettiä, miltä tuntuu nousta Nepalin koneeseen ja aloittaa matka kohti maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin perusleiriä. Lukuisia kertoja olen vuosien aikana innosta tutisevin polvin astellut lennoille kohti erilaisia vuoria, mutta tässä on jotain erilaista. Olen saanut kiivetä Euroopassa, Atacaman autiomaassa, Afrikassa, Kaukasuksella ja jopa Japanissa – toinen toistaan upeammissa paikoissa, mutta Himalaja on aina ollut “sitten joskus” -osastoa.

Kun minulta kysytään, miksi en ole aiemmin päätynyt Himalajalle, totean yleensä, etten ole valinnut vuoriani vaan ne valitsevat minut. Toinen puoli asiaa on, että monet kiipeilijät sanovat, että kun on kerran käynyt Himalajalla, sinne haluaa aina takaisin. Tavallaan olen halunnut kiertää muita paikkoja ja rakastua niihin, jotta en jäisi Himalaja-koukkuun vaan tietäisin, kuinka upeita vuoria on muuallakin.

Rappusissa on taas paineltu tuttuun tapaan

Viimeinen vuosi on elämässäni ollut kuin Khumbun jatkuvasti liikkuva jäätikkö, ja kiipeilysuunnitelmat ovat muuttuneet monta kertaa. Kiellän olevani fatalisti, mutta silti tuntuu pikkuisen kohtalolta, että juuri nyt, kaiken tämän jälkeen, päädyimme Nepaliin. Tätä sitkeästi mieleni vieressä leijuvaa ajatusta vahvisti hiljattain lukemani uutinen, että Everestin Basecamp tullaan siirtämään ensi vuonna uuteen paikkaan alemmas nykyisen leiripaikan muututtua vaaralliseksi. Tulemme siis olemaan viimeisten joukossa, jotka pääsemme vaeltamaan tuonne alkuperäiseen perusleiriin!

Minulle edessä oleva matka on kuin eräänlainen pyhiinvaellus. Koko kiipeilyharrastukseni alkoi Everestistä (lue se tarina täältä: Kuinka kaikki alkoi?), mutten oikein koskaan ole päässyt varmuuteen siitä, onko se minulle “vain” inspiraation lähde tutkia maailman vuoria vai haluanko yrittää kiivetä korkeimman itse. Kuten sanottu, vuoreni ovat aina valinneet minut. Menen siis kysymään vuorelta.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Airot tanaan – kohta soudetaan!