Kun kohtaat kello kuuden kahdesti päivässä – EBC vaellus jatkuu

Päivä 5: Akklimatisoitumispäivä Namche Bazaarissa (3440 m)

Heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, kun aamuviiden korvilla ikkunani alta alkoi kuulua terhakka kieunta. Oloni oli flunssainen ja päänsärkyinen ja kasvoni omituisesti turvoksissa (sen näkee selvästi tekstin lopussa olevasta Heikin videokoosteesta). Mielessä käväisi huoli, oliko edellisen päivän suihku ollut turha, pinnallisista syistä (puhtaiden hiusten toiveesta) otettu riski? Kroppa oli kyllä puhdistunut, mutta oppaan ennakkovaroitusten mukaisesti ylhäällä kylmässä ja kosteassa kehoon oli jäänyt kolea olo, ja hiukseni olivat edelleen aamulla hiukan nihkeät.

Oma Mani Padme Hum -mantra kivissä

Oloni kuitenkin parani, kun astuin seitsemän maissa aamiaiselle majatalon kiiltäväksi lakattuun ruokasaliin. Huoneessa oli lämpimämpää kuin muualla talossa. Tuvan keskellä olevan kamiinan päällä yrttinen suitsuke levitti tuoksuaan, keittiön ratisevasta radiosta soi Oma Mani Padme Hum -mantra, ja ikkunan takana vuorenrinteet olivat vielä kietoutuneet pumpulisiin pilviin kuin aamutakkeihin.

Kuuma inkiväärisitruunatee lämmitti kehoa ja virkisti mieltä. Viereisessä pöydässä istuva belgialainen Frank heittäytyi kanssamme juttusille, ja varsin nopeasti päädyimme puhumaan Lukla-lennoista. Nimittäin kaikilla monsuunin aikaan vuorella vaeltavilla nakertaa takaraivossa huoli paluulentojen kohtalosta. En ollut omaa huoltani vielä ääneen sanonut, mutta Heikki toki tiesi sen: tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Tuona päivänä en suostuisi olemaan missään muualla maailmassa kuin hänen rinnallaan. Vaikka aikatauluumme oli varattu pari varapäivää, olin jo mielessäni ehtinyt soimata itseäni liian tiukasta aikataulusta.

Vuorilla koiria on kaikkialla ja suuri osa niistä on hyväkuntoisia. Ne liittyvät vaeltajien seurueisiin ja saattavat kulkea mukana jopa päiviä ennen kuin palaavat kotiin.

Lentokoneen lisäksi Luklasta Kathmanduun pääsyyn olisi kaksi muutakin vaihtoehtoa: noin päivän vaelluksen päästä Luklasta olevassa kylässä oli mahdollisuus monimutkaiselta vaikuttavan ja useammassa osassa toteutettavan autokuljetuksen järjestämiseen. Toinen vaihtoehto olisi helikopteri – ne kun pääsevät lentämään hankalammissa oloissa kuin lentokoneet. Helikopteri olisi kuitenkin kallis ja järkevään budjettiin pääsy edellyttäisi useamman ihmisen yhteiskyytiä. Hartiani laskeutuvat ainakin pari senttiä alemmas kuullessani, että myös Frank halusi ehdottomasti ajallaan alas ja oli valmis sitoutumaan yhteiseen varasuunnitelmaan.

Nyt huolen hälvetessä saatoin antaa mieleni palata tähän hetkeen. Huoneeseen kuin salaa ilmestynyt pieni sherpatyttö Anjun vastasi hymyyni salin toiselta puolelta. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta käännyimme sanattomasta sopimuksesta tuijottamaan ikkunasta ulos kylää hyväileviä pilviä. Siinä istuessani suitsuke, lakattu puu ja inkiväärisitruunatee sieraimissani ja pehmoisiin sonnustautuneet jättiläisvuoret silmissäni tunsin, kuinka odottamani hetki saapui: sydämeni asettui ja se rauha, jota vuorilta aina etsin, löysi luokseni. Olin täällä, tästä hetkestä ei puuttunut mitään enkä voisi tehdä mitään muuta kuin olla.

Rennon aamupalan jälkeen lähdimme toteuttamaan akklimatisoitumispäivän rattoisaa ohjelmaa. Ensi töiksemme kiipesimme kylän laidalla sijaitsevaan sherpa-museoon perehtymään vuoristokansan kultuuriin. Selkeällä säällä museon pihalta näkyisi Mount Everest, ja hyvän tovin istuinkin ensimmäisenä sherpana Everestin huiputtaneen Tenzing Norgayn kunniaksi pystytetyn patsaan viereisellä vilpoisalla kivimuurilla odottamassa pilvien väistymistä. Lopulta joudun hyväksymään, että Everestillä oli kaikki maailman aika ja minulla ei, kun Binod lempeästi mutta päättäväisesti hätyytti meidät liikkeelle. Edessä olisi päivän ainoa ponnistus: akklimatisaationousu 3880 metriin Mount Everest View Hotelille.

Täällä pientä ja suurta kauneutta on kaikkialla, minne tulet katsoneeksi

Nousu alkoi jyrkkänä kivipolkuna ylös kukkulan rinnettä – täällä ylämäet eivät todellakaan loppuneet kesken. Ähisteltyämme puolisen tuntia ylös rinnettä, vastaan asteli intialainen vaeltaja, joka kuulumisten vaihdon yhteydessä kertoi palanneensa juuri Mount Everestin base campistä. Hän varoitti meitä vaaroista perusleirin lähellä: varsinaisen reitin leiriin oli poikkaissut valtava railo, ja ystävällinen kiipeilijä ohjeisti meitä “kääntymään oikealle punaisen roskiksen kohdalta”. Aika hassulta kuulostava reittiohje ottaen huomioon, että olisimme tuolloin kaukana Himalajan vuorilla yli 5000 metrin korkeudessa!

Matka jatkui, ja huohotimme alati ohenevan ilman entisestään raskauttaman kiipeämisen ponnistuksesta. Nousun aiheuttama ilmanpaineen muutos tuntui myös poksuntana korvissa, ja hetken kuluttua tunsin tutun, 4000 metrin lähestymistä enteilevän pahoinvoinnin pyörähdyksen vatsassani. Tämä oli varma merkki, ettemme enää voineet olla kaukana. Ja toden totta, pian eteemme kohosi ällistyttävän tyylikäs rakennus. Mount Everest View Hotel on alueen majataloihin verrattuna todella luksushotelli!

Pienen aulabaarin terassilta löysimme nuoren saksalaisen soolovaelluksella olevan Janin. Hän niinikään noudatti samaa akklimatisoitumisohjelmaa, ja yhdessä asetuimme juomaan teetä ja vaihtamaan tarinoita.

Hetken kuluttua tarinointimme keskeytti aulaan saapuva huolestunut slovenialainen mies. Hän oli edellisenä päivänä saapunut vaimonsa kanssa hotelliin helikopterilla toiveenaan nähdä Everest, mutta nopea nousu oli tainnut olla liikaa vaimolle, joka kärsi nyt vuoristotaudin oireista. Onneksi olimme Heikin kanssa ottaneet myös päivävaellukselle ensiapulaukun, josta löytyi nyt särkylääkettä, jonka ojensin slovenialaiselle saatesanoina ehdotus hakeutua rivakasti alas, ettei heille syntyisi muitakin harmeja kuin pilviin piiloutuneen Everestin näkemättä jääminen.

Vuoret pysyivät pilvien takana, emmekä saaneet nähdä kuuluisaa näkymää, mutta aloittaessamme matkan alas olimme tyytyväisiä akklimatisaatiopäivän saldoon.

Vielä ehdimme vierailla Namche Bazaarin luostarissa ja tutustua sitä yksin jo seitsemän vuoden ajan ylläpitäneeseen munkkiin sekä oppia häneltä vuoripolkujen varsien kiviin kaiverretun ja maalatun ‘Om Mani Padme Hum’ -mantran, joka ainakin yhden kuulemamme käännöksen mukaan se on rukous, joka toivottaa vaeltajalle turvaa ja onnea.

Kiipeilijä voi käydä myös Namche Bazaarin luostarissa toivomassa onnea matkalleen

Hassua, kuinka nopeasti tyhjillä vuoristopoluilla syntyy tuttavuuksia! Vain pari vaelluspäivää takanamme vietimme jo iltaa majatalon ruokasalissa yhdessä belgialaisen Frankin ja hollantilaisen, osan matkaa kanssamme samaa reittiä vaeltavan Hilda-opettajan kanssa. Ja jos vuoret eivät riitä kulkijoita yhdistämään, noppapelit sen tekevät taatusti ja pian käynnissä olikin monikansallinen matopeliturnaus!

Päivä 6: Namche Bazaar – Thyangboche/Tengboche luostari (3867 m)– Debuche

Onnistuneen akklimatisoitumispäivän jälkeisenä aamuna heräsin kuuden korvilla viereisestä rakennuksesta kuuluvaan lasten oppituntiin. Kuinka aikaisin nämä lapset oikein menevät kouluun?

Oloni oli huomattavasti edellistä päivää parempi. Heikillä puolestaan oli ollut haastavampi yö ja tänä aamuna vuorostaan hän oli vaisumpi astuessamme monsuunin vetistämään ulkoilmaan ja nostaessamme reput selkään. Onneksi aamupäivän reitti oli helppoa laskeutumista mukavakulkuista rinnepolkua pitkin. Toki mielessä kävi, että laskeutuminen väistämättä tarkoittaa sitä, että kaikki tämä on vielä noustava (ja vielä pari sataa nousumetriä päälle)!

Polku laskeutui ensin kosteaan metsään ja sieltä vuorten väliseen solaan. Solassa ylitimme pienen joen ja kuljimme läpi kansallispuiston tarkistuspisteestä. Noilla tarkistuspisteillä realisoituu Himalajan todellisuus. Nimittäin tarkistuspisteen seiniltä löytyy useita kadonneeksi ilmoitettujen vaeltajien ja kiipeilijöiden kuvia sekä kansallispuiston säännöt, joissa muistutetaan, että kyseessä on armoton erämaa. Säännöt kieltävät yksin vaeltamisen ja niissä suositellaan vahvasti ammattioppaan ottamista. Moni arvelee merkittyjen polkujen olevan turvallisia, mutta harva tulee ajatelleeksi, kuinka eristyksissä Himalajalla on. Entäpä kun sää muuttuu vaaralliseksi, tapahtuu onnettomuus, eksyt tai vaikkapa sairastut? Kaikki edellä mainitut vaihtoehdot ovat erittäin mahdollisia.
Katselin kasvoja sään kuluttamissa vihjeitä kadonneista rakkaista anovissa kylteissä, ja sydämeni pohjasta toivoin omaisten saavan tietää, mitä oli tapahtunut.

Sade pisaroi niskaamme puiden lehdiltä, ja katselin niiden lomasta harmaana muurina pysyvää taivasta. Tämä reissu totisesti vaati erilaista asennoitumista. Tiesin etukäteen, ettei monsuuniolosuhteissa näkyvissä ole jatkuvaa vuoripanoraamaa ja aikaakin oli monta päivää, mutta siitä huolimatta tunsin pienen kärsimättömyyden pistoksen: Tulkaa jo esiin vuoret ja näyttäkää, että olette oikeasti olemassa!

Jos olin nousua odottanut, tässä se nyt tuli! Lounaan jälkeen polku kääntyi tiukkaan ylämäkeen, ja koko loppumatkan Thyangbochen luostarille kiipesimme kireästi kiemurtelevaa serpentiiniä pysähtyen aina välillä huohottamaan. Muutaman kerran teki mieli jäädä pidemmäksikin aikaa istuskelemaan, mutta ohitsemme porhaltavat sherpat valtaisine kuormineen saivat minut jaloilleni. Suorastaan noloa puhista pikkuisen päivärepun kanssa, kun minua puolet pienemmät pyyhälsivät ohitse puhelinkopin kokoisine kantamuksineen!

Saavuimme kuuluisalle munkkiluostarille kaatosateessa. Täällä siunataan Everestille kiipeävät ja täällä sherpat pyytävät anteeksi jumalilta ennen kuin lähtevät niiden rauhaa häiritsemään. Kävimme Heikin kanssa kurkistamassa suljetun oloisen luostarin sisäpihalle, mutta ketään ei näkynyt, joten halusimme pysyä kohteliaina ja etenemättä sisätiloihin palasimme ulos, missä Binod odotteli meitä.

Luostarin portilla kaatosateessa

Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä Thyangbochessa, mutta juuri nyt kylä oli suljettu. Syy tähän olivat uskonnolliset seremoniat, joiden vuoksi kylässä oli tulenteko täysin kielletty. Näissä korkeuksissa ilman tulta asuminen olisi täysin mahdotonta, ja jopa kylän asukkaat olivat lähteneet joko naapurikyliin tai asuivat läheisillä vuorenrinteillä teltoissa. Meille omituisinta tässä oli, että kylä pysyisi suljettuna syyskuun 10. päivään asti. Asukkaat siis joutuvat keskellä kosteinta monsuunia lähtemään kodeistaan alkeellisiin telttoihin asumaan lähes kahdeksi kuukaudeksi!

Jatkoimme matkaa seuraavaan, Debuche-kylään. Matkalla oppaamme Binod myönsi, ettei ollut aivan varma, olisiko Debuchessa yhtään majataloa auki. Liukastellessamme yli 600 vertikaalimetrin nousu pohkeissa painaen mutaista vuoripolkua luostarilta kohti laaksoa, toivoin todella, ettemme joutuisi vaeltamaan 1,5 tuntia seuraavaan kylään.

Huoneita yritetään pitää kuivina muun muassa jättämällä märät kengät kolealle käytävälle. Huone ei pysy kuivana, eivätkä kengätkään kuivu kylmällä kostealla kivellä.

Riemumme oli suuri, kun ensisilmäyksellä suljetulta näyttävä majatalo olikin auki ja huojentuneena kolistelimme märkine varusteinemme sen koleaan, kosteaan huoneeseen. Kuten edellisinäkin päivinä, heti majatalolle saapumisen jälkeen kaadun lopen uupuneena karulle vuoteelle ja nukun kuin tukki jopa parin tunnin ajan. Olen merenpinnan tasollakin huono nukkuja ja yleensä neljäntuhannen metrin lähestyessä nukkumatti alkaa todella piilotella minulta. Miten ihmeessä tämä oli mahdollista?

Matkan ensimmäinen kuva Ama Dablamista ei ole kummoinen, ja paljastaa vain pienen pätkän vuoren alarinnettä – mutta se riittää todisteeksi, että vuoret todella ovat siellä!

Heräillessäni ja sängyllä torkkuessani satuin vilkaisemaan huoneen ikkunasta ja hypähdin pystyyn kuin salaman iskemänä: silmieni edessä pilviin repesi pieni aukko. Nyt sain palkinnon kärsivällisyydestä, sillä aukosta näkyi pieni pala Himalajan Matterhorniksi kutsuttua, monien mielestä maailman kauneinta vuorta, Ama Dablamia! Ei se toki läheskään kokonaan meille näyttäytynyt, mutta pienikin vilaus sen kyljistä vahvisti, että se todella on lähellä. Nyt jaksaisin taas odottaa kärsivällisesti!

Jan, Binod ja Heikki tutkivat karttaa

Majataloon saapuivat myös Hilda sekä hiukan kalpeaksi käynyt Jan. Kaatosateen valuessa talon peltikattoa kiedoimme sormemme lämpöisten teemukien ympärille huojentuneena siitä, että olimme ehtineet pahinta sadetta pakoon. Ama Dablam pyöri kaikkien puheissa ja jopa oppaat olivat innostuneita sen näkemisestä.
Naureskelen kurkistelimme kelloa ja mietimme, että joko kahdeksan maissa illalla kehtaisi mennä nukkumaan. Osin toki luomia painoi päivän vaellus, mutta hämmästyttävän luontevasti olimme siirtyneet vuorikansan vuorokausirytmiin, jossa kello kuusi kohdataan valppaana kahdesti päivässä!

Heikin tekemä koostevideo päiviltä –päivänumerot näköjään laskemme joka kerta eri tavalla – koeta pysyä kyydissä 😀

Previous

Matka sinne, missä lapset leikkivät pilvien yläpuolella

Next

Sairastapauksia, uusia ystäviä ja kuurupiiloa neljässä tonnissa

2 Comments

  1. Anonymous

    ihan eri näköinen ihminen videoissa kuin fb profkuvassa 😀
    Miksi ette samaan syssyyn kiivenneet huipulle? Näittekö huippua?
    Jotenkin lajina mietitytää mitä kaikkea tuhoa vuorille ja rinteille tulee kun ihmiset siellä parveilevat, jätettä valtavat määrät :///// Ei ihan eettisin laji. Mutta bisneksenä iso.

    • Janiina

      Vuorilla ei paljon meikkailla, eikä usein peseydytä pitkiin aikoihin. Itselläni vielä korkeus pistää kasvot aina ihan turvoksiin, joten välillä on todellakin eri näköinen ihminen ylhäällä kuin merenpinnan tasolla otetuissa huolitelluissa kuvissa – ja hyvä niin!
      En pidä asiaa ihan niin mustavalkoisena, myös vuorikiipeilyä voi harrastaa vastuullisesti ja ympäristöä arvostaen. Samalla vuorikiipeilijät ovat näillä syrjäseuduilla ihmisten toimeentulon kivijalka. Asioilla on aina monta puolta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén