Category: jäätikkö Page 1 of 2

In auringonnousu, blogi, elbrus, fuji, jäätikkö, janiina ojanen, japani, kiipeily, matkapäiväkirja, matkustaminen, mont blanc, mount elbrus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017

Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

Pysy ruodussa vuorilla! – elämää vuoristossa

By Janiina

On March 9, 2016

In alpit, alppikiipeily, garstelet, jäätikkö, janiina ojanen, mantova, mont blanc, monte rosa, pette halme, railo, vincent-pyramide, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorikiipeily Vincent-Pyramide, Janiina Ojanen

Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä
Kuva: M.Laukkanen

Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen. Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.

Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.

Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.

Mantovan majalla
Kuva: M.Laukkanen

Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.

Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.

Vuorenvalloitus, harjoitusnousu, Vincent-Pyramide, Janiina Ojanen

Matkalla jäätikölle
Kuva: M. Laukkanen

Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.

Janiina Ojanen ja Pette Halme vuorikiipeilemässä

Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita
Kuva: M.Laukkanen

Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.

Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.

Miksi sisälläni polttelee?

By Janiina

On February 24, 2016

In google, jäätikkö, janiina ojanen, kiipeilyreissu, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, video, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

– Tuotko mulle sitten taas tuliaisen vuorelta? kysyi tyttäreni muutama ilta sitten, kun peittelin häntä unille.

– Tottakai tuon, lupasin ja muistutin, etten voisi tuoda kiveä ihan huipulta, kuten toin Monte Rosalta. Mont Blancin huippu on lumen ja jäätikön peitossa, toisin kuin Monte Rosa, jonka korkein kohta on terävä, punakivinen piikki, jonne mahtuu vain muutama ihminen kerrallaan.
Mietimme yhdessä, mahtavatko noiden vuorien nimet olla tulleet huippujen väreistä: punainen ja valkoinen vuori. Tytär siirtyi pohdiskelemaan viime elokuussa kiipeilyreissulta hänelle tuomaani kiveä, jota hän säilyttää jossain kätkössään:
– Se on oudon värinen. Semmoinen hassun punainen ja se tuntuu vähän lämpöiseltä. Se on tosi hieno. Mutta silti mä en aio kiivetä koskaan millekään vuorelle.

– Ei sun tarvitsekaan kiivetä, jos et halua. Jokainen voi elämässään tehdä sellaisia juttuja, joista itse unelmoi. Hyvää yötä rakas.

Ties kuinka monennen kerran etsin YouTubesta Googlen tekemän videon, jossa eri syistä vuorille kiipeävät ihmiset kertovat, kuinka he kokevat Mont Blancin. Tässä se myös sinulle:

Katsoessani videota tunnen tutun muljahduksen vatsanpohjassa. Mietin, katoaako se, kun olen toteuttanut alkuperäisen unelman, joka ei viime kesänä sääolosuhteiden vuoksi onnistunut. Vai onko sen jälkeen edessä seuraava vuori? Mistä minuun hiipi syksyllä se rauhaton olo, joka helpotti vasta kun lähtöpäätös oli tehty? Miksi vuoren huippu toistui unissani, kunnes matka oli varattu?

Mistä palava halu palata vuorille tulee; onko se sisäänrakennettu tarve toteuttaa asetettu tavoite? Siitä olen jo varma, että kohdallani kyse ei ole urheilusuorituksesta, vaikka huiputus on itsensä ylittäminen ja suuri ponnistus. Syntyykö polte tarpeesta kohdata luonnon uskomaton kauneus ja voima uudelleen?

Vai onko se jotain muuta? Jotain jonka lämmön tyttäreni tunsi puristaessaan Monte Rosan huipulta kantamani pienen kiven nyrkkinsä sisään? Mikä ihana ajatus. Jäädään hetkeksi siihen.

p.s. Jos haluat tietää, miksi elokuussa 2015 jouduimme vaihtamaan kiipeilykohteen Mont Blancista Monte Rosaan aivan viime hetkellä, syy löytyy täältä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Huolestuttavia uutisia Mont Blancilta

By Janiina

On July 20, 2015

In alppikiipeily, Gouter, jäätikkö, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, riski, vaara, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus

Viikonlopun aikana sain viestejä usealta kiipeilijältä. Gouterin reitti Mont Blancilla on jouduttu sulkemaan. Chamonet.com-sivuston tiedotteen mukaan vuorella on ollut normaalia lämpimämpää, mikä on aiheuttanut sen, että lumi sulaa nopeasti. Tästä johtuen putoilevien kivien, jään ja lumen vaara on normaalia suurempi. Viime viikon torstaina reitin vaarallisimmassa kohdassa menehtyi kiipeilijä ja lauantaina reitti suljettiin. Myös Gouterin vuoristomaja tiedottaa olosuhdemuutoksista www-sivuillaan ja Facebookissaan.

Laitoin sähköpostia oppaallemme Pettelle ja pyysin hänen arviotaan tilanteesta. Pette vastasi, että Keski- ja Etelä-Euroopan ennätyskuuman kesän johdosta vuorilla lumet todellakin ovat sulaneet nopeasti. Gouterin reitillä on putoilee tällä hetkellä kiviä koko ajan.

Pette kertoi, että edellisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun reitti suljettiin, se oli suljettuna joitakin päiviä. Kymmenisen vuotta sitten reitti oli suljettuna kolmisen viikkoa johtuen ennätyskuumasta kesästä. Oppaamme seuraa pitkän aikajänteen ennusteita silmä kovana ja pitää meitä ajan tasalla tilanteesta.

Säätiloille ei voi mitään. Yritän olla huolestumatta liikaa. Muutenkin on nyt paljon mielessä. Aikaa on vielä pari viikkoa, ja olosuhteet ehtivät muuttua. Sen verran on taikauskoinen olo, etten halua ryhtyä asiaa enempää tässä spekuloimaan, mutta kyllä toiveita erilaisille säiden valtiaille on lähetetty runsain mitoin.

Pitäkää peukkuja ja toivokaa nopeasti kylmiä kelejä Keski-Eurooppaan ja lumisateita Blancille!

Muuten, jos kiinnostaa perehtyä Mont Blancin sääolosuhteisiin reaaliajassa, tsekkaa tämä linkki.

Jäämeren syvyyksistä Mont Blancin huipulle

By Janiina

On June 14, 2015

In canon, gopro, jäämeri, jäätikkö, kamera, kuvauskalusto, marko laukkanen, mont blanc, valokuvaaminen, valokuvaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viime aikoina me Vuorenvalloitus-tiimin jäsenet olemme treenanneet ja valmistautuneet lähestyvään koitokseen itsenäisesti omilla tahoillamme. Halusin kuulla, miten kiipeilyparini Lakun valmistautuminen etenee. Siinä missä minä punnerran itseäni huiputuskuntoon, valmiiksi kovakuntoisen Lakun suurimmat haasteet liittyvät kuvausteknisten haasteiden ratkomiseen. Siispä laitoin hänelle viestiä ja pyysin hiukan avaamaan kuvaamiseen ja kalustoon liittyviä haasteita. Näin hän minulle kirjoitteli:

“Olen kantanut kameraa sukeltaessani Jäämeren ja Atlantin syvyyksissä ja sodanomaisissa olosuhteissa Afganistanissa. Suomen erämaissa kesällä ja talvella. Silti huomaan jännittäväni kuvaamista vuorella. Onnistunko taltioimaan reissun kuvakertomuksen muotoon? Miten saan pidettyä kaluston toimintakuntoisena ja valmiina koko huiputuksen ajan? Kestääkö kuntoni ja pystynkö keskittymään kuvaamiseen?

Olen yrittänyt etsiä netistä vastauksia kysymyksiini, yllätyksekseni en ole löytänyt niitä. Tietoa on yllättävän vähän, tai sitten etsin vääristä paikoista.

Haastava projekti on edessä kuvauksenkin näkökulmasta: Kuvaamisen on tapahduttava nopeasti ja pääosin liikkeessä. En voi jarruttaa etenemistämme, en käydä sommittelemaan ja ohjaamaan ihmisiä. Tauot on erittäin lyhyitä, ja minun itsenikin pitäisi levätä. Huipulla on aikaa vain noin 20 minuuttia.
Juuri tämä on dokumentaristisen kuvaamisen suola: hetket on aitoja. Ja kun hetken menettää, sitä ei takaisin saa.

Suurin haaste on kameran kuljettaminen kiivetessä. Kameran pitäisi olla nopeasti ja helposti saatavilla, mutta se ei saa häiritä kiipeämistä. Kameran pitää olla lähellä kehoa, jotta se ei pääse hakkautumaan esimerkiksi kiviä vasten. Tiedän kokemuksesta, että akut hyytyvät pakkasessa nopeasti ja vaihtoakut on pidettävä lähellä kehoa. Kameran rungon ja optiikan pitäisi olla hyvin säältä suojattu jo valmistajan toimesta.

Kameran kuljettamiseen vuorella en ole löytänyt valmista ratkaisua. Tähän mennessä mielestäni paras vaihtoehto on kuljettaa kamera rinnalla kiikarivaljaissa, joihin on liitetty erikseen tehty suojakotelo. Tällöin kamera on nopeasti käytettävissä. Onko kellään ideoita?

Kamerani on kookas ja painava: Canon 1 DX. Optiikaksi olen suunnittellut ottavani Canon EF 14mm f/2.8L II USM:n ja Canon EF 24-70mm f/2.8L II USM:n. Valitsin ne, jotta kameran ominaisuudet riittäisivät myös ääriolosuhteissa.

Kuvauskalustosta tulee ylimääräistä painoa 4–5 kiloa. Se on noihin olosuhteisiin paljon, moni kun punnitsee omia kantamuksiaan grammojen tarkkuudella. Kaiken lisäksi olen luvannut kantaa vielä Janiinankin reppuselässä, jos tarve vaatii…(tässä kohtaa nauran huutonaurua) Tosin siihen tuskin on tarvetta; hän on ehkä yksi päättäväisimmistä ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Saattaa siis olla niin, että hän saa kantaa minua, kun aika tulee.

GoPro-kamerat tulevat kiinni kypärään sekä minulle että Janiinalle. Onneksi on paikan päällä muutama päivä aikaa treenata yhteisiä askelmerkkejä. Nuo päivät antavat minulle myös aikaa saada kuvausasiat kuntoon ennen varsinaista huiputusta. On varmasti asioita mitä en osaa ottaa vielä huomioon ja jotka selviävät vasta paikan päällä.

Tämän kaiken takia rakastan tätä hommaa: valmistautumista, haasteita, ongelmanratkaisua, yllätyksiä, itsensä haastamista ja ylittämistä!

Jos jollakulla teistä on kokemuksia vastaavista olosuhteista, niin otan innolla vastaan kaikki tarinat ja vinkit!

Laku”