Category: laku

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: “Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!”

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: “Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää.” Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
…mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Vaarallisuuskilpailu: Valkoinen Leidi vs. Vuorenvalloittaja

“Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?” Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.

Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä…) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.

Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.

Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?

Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.

Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.

Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.

Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.

Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.

“…ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot,” naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).

Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?

Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.

Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?

P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245

Kuinka se alkoikaan…

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.
Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”
Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus


Ajankohta:
Elokuu 2015


Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto. 


Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche  eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat  vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä. 

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään? 

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.

 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén