Viimeinen etappi ennen huippupäivää salpaa hengen –monsuunivaellus Mount Everest Base Campiin

Päivä 9: Pheriche (4358 m) – Lobuche (4950 m)

Seuraavana aamuna aurinko paistoi suorastaan kuumasti, kun astelimme rauhalliseen tahtiin loivaa ylämäkeä Pherichestä kohti Lobuchea. Ensimmäisten tuntien aikana tarkoituksemme oli vaeltaa kapean solan, jossa Pherichen kylä sijaitsee, päätyyn ja nousta sitten harjanteen yli ja sitten yhdelle matkamme odotetuimmista välietapeista: Mount Everest Memorialille. Muistopaikalta reitti jatkuisi jyrkempänä nousuna kohti piskuista Lobuchen kylää, joka sijaitsee vain hieman alle 5000 metrissä. Se olisi lähestymisemme loppu ja viimeinen välietappi ennen muutaman talon Gorakshep-kylää, josta huomisen aikana tehtäisiin myös viimeinen puristus Mount Everestin Base Campiin!

Pherichen laakso ja Ama Dablamin huippu näkyvissä – viimeinkin!

Pherichen majatalosta ulos astuessamme olin löytänyt illalla koiralle jättämäni ruokakulhon koskemattomana, ja olin myös huojentunut sen kotiinpaluusta. Keveiltä tuntuvat askeleeni rahisivat auringon lämmittämällä hiekkapolulla, ja nautiskellen annoin katseeni pyyhkiä matalan, yrttiseltä tuoksuvan varvikon välissä kimmeltävää vuoristopuroa, jonka lorinasta saattoi lähes kuulla, kuinka kylmää sen jäätiköltä soliseva vesi oli. Taivas yllämme oli virkistävän sininen, ja tyyni ilma tuntui lämpöiseltä kasvoillani.

Täällä ilo syntyy pienistä yksityiskohdista: Vuorilla en pidä aurinkorasvasta: korkeakertoimiset rasvat tekevät entisestäänkin nahkean ja likaisen ihon pinnasta tukkoisen tuntuisen ja riippumatta siitä, kuinka varovasti sitä levitän, rasva päätyy aina hien mukana valuvissa noroissa kirvelemään silmiäni. Tänään kuitenkin aurinkorasvan tarve (ensimmäistä kertaa tällä vaelluksella) korosti päivän ihanuutta ja tuntui suorastaan luksukselta.

Yhtäkkiä katseeni tavoitti jotain oranssia polun laidalla ja niin pian kuin aivoni ehtivät toteuttaa tunnistustehtävän, huudahdin ilosta: se oli Jan kirkkaassa vaellustakissaan!

Iloisen jälleennäkemisen aikana Jan kertoi saaneensa vatsaoireensa antamiemme lääkkeiden avulla kuriin. Hän oli vuorokauden ajan kerännyt voimia ja tasannut nestehukkaa, ja eilisen lepopäivämme aikana noussut sitten hiljalleen Phericheen.

– Tunnen itseni edelleen heikoksi, mutten ole valmis luovuttamaan. Päätin, että yritän nousta hitaasti Lobucheen. Päätän siellä, riittävätkö voimat viimeiseen puristukseen, hän kertasi suunnitelmaansa.

Laakson pohjukasta käännyimme kiviseen kuruun, jonka rinne vei meitä jyrkemmin ylös. Normaalisti hyvin tuulinen kuru oli nyt tyyni, ja edelleen ohenevaan ilmaan jyrkkenevä polku sai minut huohottamaan. Panin kuitenkin merkille, että pysähtyessäni hengitys tasaantui nopeasti, eli kehoni tuntui sopeutuvan hyvin 5000 korkeusmetriä kohden.

Kuru taittui harjanteeksi, jonka karheassa, lyhyessä heinikossa myskintuoksuiset jakkilaumat laidunsivat. Laskeuduimme harjanteen takana kohisevan, Everestiltä saapuvan joen ylittävälle huteran oloiselle laudankappaleista rakennetulle sillalle – ja yhtäkkiä olimmekin lounaspaikaksi valitun teetuvan pihalla. Aamun nousu oli mennyt korkeuteen nähden todella rivakasti!

Aurinkoenergialiesi

Espanjalaisten käännyttyä takaisin Pherichestä ja Hildan oppaineen reitin johdettua toiseen solaan, Mount Everest Base Camp -polulla olivat lisäksemme enää Frank ja Jan. Olimme puolivahingossa muodostaneet pienen yhteisön, ja vaikka vaelsimme kukin omaa tahtiamme, kohdatessamme majoilla hakeuduimme samaan pöytään sen sijaan, että olisimme ensimmäisten päivien tapaan hajaantuneet ympäri salia. Se loi kotoisan tunteen, ja olinkin huomannut alkaneeni aina uuteen kylään saapuessamme etsiä katseellani tuttuja hahmoja.

Lounaan aikana aurinko oli paennut pilvien taa, ja tuttuakin tutummaksi tulleessa monsuunisateessa aloitimme tiukan kivikkonousun Mount Everest Memorialille. Tästä rinteestä Binod oli varoitellut meitä, mutta nousu sujui huomattavasti odotettua helpommin ja odottamattoman nopeasti Mount Everest Memorialin rukousliput liehuivat edessämme.

Mount Everest Memorialin portilla

Olen joskus vuosia sitten käynyt Pariisissa laskemassa ruusun Jim Morrisonin haudalle, mutta muutoin en ole niitä ihmisiä, jotka hakeutuvat hautausmaille. Tutkin mieluiten elämää ja rakkaat ihmiset kuljetan mukanani sydämessä.

Mount Everestin muistopaikka on kuitenkin erityinen: se sijaitsee lähes 5000 metrin korkeudessa harjanteen laella, yhdellä kauneimmista vaelluksen aikana näkemistämme paikoista, suoraan vastapäätä Cholatse-vuorta (6440 m). Memorialin alueelle on pystytetty valtaisa määrä muistomerkkejä näillä vuorilla henkensä menettäneiden muistoksi. Usein vuorille kuolleiden ruumiita ei löydetä tai niiden kuljettaminen alas olisi liian vaikeaa ja vaarallista, ja siksi menehtyneet jäävät vuorille. Joskus myös omaiset päättävät, tai uhri on itse toivonut, että ruumis jätetään tänne, ja esimerkiksi tiputetaan railoon. Kuulostaa ehkä karulta, mutta onhan tämä lopulta ympäristö, jota menehtynyt on rakastanut ja jonne on itse riskit tietäen hakeutunut. Mount Everest Memorialin kivirakennelmat ovat mielestäni kaunis tapa luoda paikka, jossa nuo lukuisat tarinat elävät edelleen muistolaattojen haikeissa teksteissä ja rukouslippujen lomassa puhaltavassa Himalajan tuulessa.

Noustessani kiviset askelmat pilven sylissä lepäävän muistopaikan portille tunsin, kuinka liikutus puristi kurkkuni kasaan. Varovasti kuin lupaa pyytäen astuin portista sisään. Oppaamme Binod ja kantajamme Kamal suhtautuivat paikkaan hyvin arkisesti, mutta minulle kokemus oli hyvin erilainen ja henkeni lähes salpautui paikan yllä leijuvasta tunnelmasta:

Himalajan tuuli pyyhki karuja muistomerkkejä ja asetti mukanaan kuljettamansa sadepisarat niiden harmaille pinnoille kuin kyyneleet poskille, jotka kostuessaan tummuivat taivaan surun alla. Osa muistomerkeistä oli symmetrisiä ja näyttäviä rakennelmia, osa vain karkeita kivilohkarekasoja – mutta laatat niiden kyljissä välittivät samaa kaipuuta, kunnoitusta ja rakkautta. Tuulessa tempovat lukemattomat värikkäät rukouslippusiimat vihelsivät haikeaa laulua.

Hitaasti laskin reppuni maahan ja nopeasti hoidin “vuoritaukoprotokollan” (eli aina pysähdyttäessä, riippumatta siitä missä ollaan, ensimmäisenä lämpö, nesteytys ja energiatankkaus – vasta tämän jälkeen tehdään mitään muuta). Sitten hitain askelin irtaannuin ryhmästä ja lähdin vaeltelemaan antaen itselleni luvan myötäelää kivien kylkiin kirjatuissa tarinoissa. silloin tällöin nostin pienen kiven muistomerkkikummulle osoituksena lähettämästäni ajatuksesta Rob Hallille, Scott Fisherille ja monille muille enemmän ja vähemmän tunnetuille vuorten rakastajille.

Olin aavistanut tämän paikan puhuttelevan minua, mutta tunneryöppy oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Se muistutti minua myös korkeudesta, jolla olimme: nimittäin itkeminen ei tuntunut onnistuvan, vaan liikutus pakkautui kurkkuuni kuristavaksi palloksi ja silmissä tuntui outo kivistys kyynelkanavien yrittäessä pusertaa helmiä poskilleni. Mutta omituisesti mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka pinnistin saadakseni kivistävien kyynelkanavien paineen hellittämään.

Rob Hallin muistomerkki

Tovin kuluttua matka jatkui kevyenä nousuna, kunnes saavuimme pikkuruiseen Lobuchen kylään. Oloni oli todella vahva ottaen huomioon, että olimme korkeammalla kuin Alppien korkeimmat huiput. Tyytyväisen mieleni kruunasi majatalo tuottama yllätys: ulkoa suljetulta ja tyhjältä näyttävän rakennuksen pimeässä ruokasalissa oli lämmin. Mikä uskomaton vaikutus olikaan tuolla jakinkakan tuoksuisella aallolla, joka vyöryi vastaan, kun avasimme pienen oven hämärään huoneeseen!

Ulkona kevyt ropina muuttui ryöppyäväksi sadesuihkuksi ja pysyimme illan tiukasti kamiinan lähietäisyydellä tankaten ja keräten voimia huomenna edessä olevaan ponnistukseen. Ajanvietettä toi jo pari iltaa sitten aloitettu Binodin ja Kamalin Yatzy-opetus – erityisesti hiljaiselta vaikuttava kantajamme Kamal tempautui noppapelin tiimellykseen suorastaan hurmaavalla tavalla.

Huippupyramidi, jonka näkemistä olin odottanut laskentatavasta riippuen joko viikon tai vuosia.

Vaelluskollegamme Jan näytti hyvin kalpealta, mutta aikoi silti yrittää aamulla Everest Base Campiin. Myös Frank valitteli pahoinvointia, ja hiljaa mielessäni olin huojentunut omasta tilanteestani: vain pieni päänsärky, epämukava muljahtelu vatsassa sekä hengästys ja raajojen raskaus liian nopeiden liikkeiden jälkeen paljastivat, että olimme nyt vahvasti ohuen ilman puolella.

Tunnelma pienessä tuvassa kamiinan ympärillä oli jännittynyt. Huomenna olisi kauan odotettu tämän Vuorenvalloituksen huippupäivä: matka Gorakshepin kautta tämän matkan Mount Everest Base Campiin!

Heikin videokooste akklimatisoitumispäivästä Pherichessä ja matkasta Lobucheen:

Previous

Sairastapauksia, uusia ystäviä ja kuurupiiloa neljässä tonnissa

Next

Huippupäivä: Mount Everest Base Camp

1 Comment

  1. Lotta

    Näistä sun seikkailuista on niin kiva lukea! Odotan jo jännityksellä seuraavaa osaa. (Ja selaan kalenteria, että milloin pystyisi itse lähtemään EBC vaellukselle.) Kiitos, kun jaat näitä tarinoita. 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: