Peak Lenin oli valtavan hieno ja arvokas kokemus, ja minulle jonkinlainen käännekohta. Nyt ymmärrän paremmin, mitä kehoni tarvitsee, jotta se saavuttaa 6000–7000 metrin korkeuden suorituskyvyn. Lukuisat keskustelut oppaamme Pablon kanssa pyyhkivät pois huolen, etten ehkä pystyisi. Opas saattoi kolmenkymmenen vuoden kokemuksella vähintäänkin sadoista kiipeilijöistä todeta, että on nähnyt kaltaisiani kiipeilijöitä ennenkin. Siinä missä alppikorkeuksissa pärjään aggressiivisellakin nousutahdilla, korkeammilla vuorilla tarvitsen konservatiivisemman lähestymisen eli enemmän aikaa ja climb high & sleep low -strategian kehon sopeuttamiseen.
Kirgisiasta paluun jälkeen totesin tarvitsevani harjoitusta oikean nousustrategian löytämiseksi ennen Ama Dablam -tyyppistä suurta ja teknistä vuorta. Niinpä takahampaita kiristellen peruin ensi vuodelle varatun Ama Dablam -nousun. “Tämä ei ole peruutus, vaan lykkäys,” toistelin itselleni, mutta myönnettävä on, että kalkki tuntui karvaalta. Taas kerran vuoret ottavat naisesta mittaa, ja suurin matka tehdään pään sisällä, – mutta periksi en aio antaa.
Tiedän kuitenkin, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Parin lähivuoden tavoitteeksi asetan muutaman 6000-metrisen vuoren kiipeämisen. Huippukorkeuteni on tällä hetkellä 6200 metriä, ja tuota rajaa aion työntää asteittain ylöspäin ja oppia samalla, kuinka kehoni toimii ja mitä se vaatii. Olen jo katsellut muutamaa kiinnostavaa huippua Nepalissa ja Etelä-Amerikassa. Niiden joukosta löytyy varmasti sydämen vievä kohde ensi vuodelle!
Syksyn kuukaudet ovat kuluneet toisenlaisen haasteen parissa. Tuntuu yhä aivan uskomattomalta, että lapsuuden unelma on toteutumassa, ja minulla todella on kustannussopimus Suuri huiputus -teokselleni! Kuten vuoriunelmatkaan, tämäkään ei toteudu helposti vaan viime kuukausien ajan olen käyttänyt jokaisen vapaahetken ja viikonlopun käsikirjoituksen hiomiseen.
Kaiken keskellä minua on piinannut tunne, että jotain puuttuu. Osittain se on johtunut varmasti siitä, että kirjan kirjoittaminen on palauttanut minut vuorille, joilla olen aiemmin kiivennyt. Osin varmasti syynä oli Peak Leninin nousun ennenaikainen katkeaminen kolmosleiriin. Mutta pian Peak Leniniltä paluun jälkeen alkoi tuntua aivan mahdottomalta ajatukselta, että seuraava vuorireissu tapahtuisi vasta vuoden kuluttua. Aikani pyörin ajatuksen kanssa kuin tulisilla hiilillä.
Elokuun lopun aurinkoisena iltapäivänä ajoin kohti kustantajani Gummerruksen toimistoa matkalla tapaamaan kirjani tuottajaa. Jostain syystä koko aamun ajatukseni olivat olleet Afrikassa, Tansaniassa. Olen haaveillut sinne paluusta aina siitä lähtien, kun huiputin Mount Merun ja kiipesin Kilimanjarolla vuonna 2018 (tarina alkaa täältä: Puhuiko Attenborough totta?). Tuolloin Mount Merun huiputuksen jälkeen sain ruokamyrkytyksen Moshi-kylässä ja vaikka onnistuin pöpön kourissa kiipeämään Kilimanjaron yläleiriin asti, lopullinen huiputus jäi tekemättä. Vannoin palaavani, mutta teknisempien vuorten ollessa kiinnostuksen kohteina, päädyin ajattelemaan, että palaan Kilimanjarolle “sitten joskus, kun teknisemmät vuoret eivät ole enää mahdollisia”. Kuitenkin jostain syystä ikävä Tansaniaan ja Kilimanjarolle on ollut hyvin läsnä nämä vuodet. Tuossa maassa ja vuoressa on jotain hyvin erityistä.
Värikäs Moshin kylä ja Kilimanjaro pyörivät nytkin ajatuksissani, kun kurvailin Helsingin katuja kohti Gummerruksen toimistoa. Yhtäkkiä radiosta alkoi soida Toto-yhtyeen Africa-biisi, ja palaset vain jotenkin loksahtivat kohdilleen. Miltei myöhästyin tapaamisesta, kun istuin rakennuksen edessä parkkipaikalla googlettamassa kiivaasti. Tytär lähtisi isänsä kanssa joululomalla reissuun. Lomapäivät töistä olivat Peak Lenin -reissun myötä vähissä, mutta joulun pyhät mahdollistaisivat poissaolon minimoinnin. Yksitellen palaset loksahtelivat kohdilleen…
Ja niin siinä sitten kävi, että jouluaattona, kun muut istuutuvat aaton herkkupöytään, minä astun lentokoneeseen. Olen suorastaan riehakkaan onnellinen kertoessani sinulle, että Vuorenvalloitus 2023 saa jatko-osan, ja minä palaan Kilimanjarolle:
Seuraavana aamuna kello seitsemän maissa olimme jälleen varusteet selässä valmiina kohtaamaan kakkosleiristä Peak Leninin harjanteelle nousevan seinämän. Klassinen climb high & sleep low -malli tuntui sopivan minulle, joten kolmosleirissä yöpymisen sijasta Pablo ehdotti, että palaisimme kakkosleiriin käytyämme kolmosessa. Olin huolissani, riittäisikö “leirikosketus” akklimatisoitumiselleni, mutta olin yhtä mieltä Pablon kanssa, etten voinut ottaa turhia riskejä – vuoristotaudin oireeni olivat jo huolestuttavan rajalla.
– Jos olisimme täällä omalla porukalla emmekä sidottuja ryhmän aikatauluun, veisin sinut nyt Advanced Base Campiin lepäämään pariksi päiväksi. Sitten palaisimme tänne ja jatkaisimme siitä, mihin jäimme. Mutta nyt meidän on puskettava hiukan tiukemmalla tahdilla ja toivottava, että kestät sen, Pablo oli pohdiskellut aamuteetä hörppiessämme.
Tunsin palautuneeni odottamattoman hyvin ja ensimmäinen rinnehirviö menikin huomattavasti odotustani helpommin, kun taas näin monien muiden samalla rytmillä kiipeävien kamppailevan ensimmäisessä nousussa toden teolla.
Harjanteelle noustessamme saatoin vain ällistellä käsittämätöntä säätilaa. Jo leirissä auringon noustessa lämpötila kipusi nopeasti 35 asteeseen, yläjäätiköllä hankiheijasteen voimistamana se nousi vielä Pablon arvion mukaan 10–15 astetta. Illan ja yön aikana oli jälleen satanut lunta ja hiestä märkinä kahlasimme tahmeassa hangessä. Kiipeilyparini Heikin keho ylikuumenee herkästi ja nyt saunamainen lämpötila söi selvästi hänen voimiaan.
Matka kuitenkin eteni ja pari tuntia lähdön jälkeen ohitimme rauhallisesti tampaten oedellisen päivän taukopaikan. Tunsin hetkellistä voitonriemua: minä pystyin jatkamaan helposti matkaa – eli akklimatisoituminen eteni!
Loivemman nousun jälkeen saavutimme Camp 3:een johtavan lumiseinän, joka oli yhtä jyrkkä kuin kakkosleiristä harjanteelle nouseva, mutta merkittävästi korkeammalla. Rinteen lumi oli sulanut polveen ulottuvaksi loskaksi, joka liisterimäisesti takertui jäärautoihin kahlatessamme ylöspäin pystysuoraan nousevaa polkua. Ensimmäiset vatsaoireet saapuivat ohittaessamme 5900 metrin korkeuden, mutta olin liian huolissani kiipeilyparini voinnista, jotta olisin kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota. Heikki kamppaili selvästi kuumuuden kanssa ja pienimmänkin tauon ajaksi heittäytyi hankeen istumaan. Kokemukseni mukaan se on väkivahvan kiipeilyparini kohdalla todella huolestuttava merkki. Sitten raju vihlonta vatsassani vei väkisin huomioni. Se tarkoitti, että olimme saapuneet tämänpäiväisen nousukykyni rajalle, josta henkilökohtainen tuskien taipaleeni alkaisi.
Heikki aivan lopussa
Rinteen jyrkkyys ja sohjoisuus tekivät nyt toistuvista vessapysähdyksistäni entistä haastavampia, mutta samaan aikaan ne soivat Heikille ylimääräisen hetken yrittää viilentää ylikuumentunutta kehoaan.
Vastaan laskeutuva lopen uupunut hollantilaisnainen kertoi joutuneensa kääntymään huiputusyrityksestään 6200 metrissä:
– Viime viikolla huipulla käyneen puolalaisen jälkeen kukaan ei ole päässyt lähellekään. Lunta on aivan liikaa ja tuuli harjanteella todella kova.
Matka jatkui. Menetin jatkuvasti lisää nestettä ja ravintoa. Jossain vaiheessa matkaa mieleeni nousi ajatus, etten tulisi huiputtamaan Peak Leniniä. Yritin väistellä ajatusta, mutta se kiehnäsi ympärilläni itsepintaisena kuin paarma. En ollut vielä valmis antamaan periksi, mutta tein päätöksen: nyt kiipeäisin kolmosleiriin asti, vaikka ehkä viisaampaa olisi ollut kääntyä takaisin. Kolmosleiri 6150 metrissä olisi viimeinen varsinainen välietappi ennen Peak Leninin huippua. Jos pääsisin sinne, voisin tuntea kokeneeni aidosti tämän vuoren, jos vaikka en enää palaisikaan.
Ja niin en enää miettinyt oloani tai jaksamistani. Olin pudonnut hitaan kiipeämisen rytmiin enkä pohtinut, milloin taival päättyisi, kun yhtäkkiä näin jotain keltaista näkökenttäni ylälaidassa, lumen ja sinisen taivaan välimaastossa: teltan katto! Olimme saapumassa kolmosleiriin!
En voinut olla huutamatta riemusta:
– Me päästään sinne, me tehdään se!
Camp 3
Noin puoli tuntia myöhemmin nousimme viimeisen pätkän jyrkkää seinää ja saavuimme harjanteelle todistamaan tuulta, josta hollantilaisnainen oli puhunut. Alemman rinteen lämpötilasta ei ollut enää jälkeäkään, sillä hurjasti ulvova tuuli pöllytti harjannetta ja lumeen suojaan kaivettuja telttoja. Allemme kaartui nyt koko matka laaksosta tänne harjanteelle ja saatoin seurata katseellani matkaa kolmosleiristä huipulle. Mikä uskomaton tunne!
Viivyttelimme kolmosleirissä tunnin, mutta sitten kylmyys ajoi meidät paluumatkalle. Jälleen siirtymä väsymättä ulvovasta viimasta pätsimäiseen saunaan tapahtui muutamalla askeleella harjanteen reunalta alas rinteelle.
Camp 3
Paluumatka oli tukala, mutta tein parhaani imeäkseni ehkä viimeistä kertaa yli 6000 metristä näkemäni maiseman kauneuden sydämeeni. Hitaasti laskeuduimme kohti kakkosleiriä. Mielessäni oli vielä laskeutumaan lähdettäessä hitunen toivoa, että pystyisin palaamaan, mutta päivän edetessä kävi kävi yhä hatarammaksi. Pablo oli kertonut oppaiden tutkineen säätietoja, ja sääikkuna huiputusyritykselle oli tulossa. Luultavasti tarvitsisin muutaman päivän toipumisen ABC:lla. Nyt sääikkuna olikin aukeamassa parin päivän kuluttua, aivan liian pian.
Myöhään iltapäivällä saavuimme Camp 2:een ja kaaduimme takaisin telttaan, joka nyt suorastaan ui helteen jäätiköstä sulattamassa valtavassa lätäkössä. Olin tyhjännyt sisuskalujani kiihtyvällä tahdilla rinteeseen koko laskeutumisen ajan ja Heikkikin oli todella huonossa kunnossa. Viimeisillä voimilla nielaisin vatsalääkkeen ja nukahdin jälleen täydessä varustuksessa teltan pohjalle.
Pari tuntia myöhemmin herätessäni tunsin jotain omituista kasvoissani. Jokin ei ollut kohdillaan, ja minun oli kaivettava puhelimen kamera esiin nähdäkseni, mitä oli tapahtunut. Näky oli irvokas: auringon voimakas hankiheijaste oli polttanut paitsi sierainteni sisäpinnat, ponnistuksesta auki huohottaneen suuni sisäpinnat ja kielen. Silmät olivat lähes turvonneet lähes umpeen ja suu oli niin turvoksissa, ettei juominenkaan onnistunut vaan neste valui ulos ilman, että saatoin tehdä sille mitään.
Olin jo rinteellä kökkiessäni vannonut, etten enää palaisi uuteen yritykseen. Runnellut kasvoni kertoivat karua kieltä siitä, kuinka syvällä olin ollut omassa taistelussani – en ollut edes huomannut auringon tuhoa! Mutta kun sain viimein nieltyä kammottavanmakuisen nuudelikeiton ja se valui vatsanpohjaan syöksymättä sieltä samantien ulos, heräsi maailman sitkein tunne: pienen pieni toivonkipinä.
Huomenna laskeutuisimme alas Advanced Base Campiin. Ehkäpä sittenkin minussa olisi riittävästi ruutia huiputusyritykseen?
Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.
Vaelluksella harjanteen huipulle
Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.
Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee
Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen! Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!
Pakkaamassa ABC:lle siirtymistä varten
Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.
Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana
PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN
Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.
Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.
Kohti Peak Leninin jäätikköä
Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.
Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.
Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”
“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)
En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!
Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.
Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!
Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.
Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.
Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan
Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.
– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.
Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle
Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?
Ensimmäinen auringonsäde tuskin oli ehtinyt kurkistaa hotellihuoneen Ikea-kaihtimen (kyllä, Ikea on KAIKKIALLA) raosta, kun silmäluomeni ponnahtivat auki. Varhaisen aamiaisen jälkeen Mike, Pablo, Heikki, Alan ja minä nostelimme kunnioitusta herättävän kokoisen vuoren varusteita meitä noutamaan saapuneen pikkubussin kyytiin. Viimeisenä tehtävänä ennen sivistyksen parista poistumista oli kurvata paikalliseen supermarkettiin täydentämään eväsvarantoja.
Peak Lenin koko upeudessaan
Mike ja Pablo kieltäytyivät kohteliaasti mutta päättäväisesti vuoroin esittämiimme avuntarjouksiin yhteisten ruokatarpeiden keräämiseksi. Innostuneen odotuksen huumassa taisin unohtaa, että olimme tuoneet jo aimo kasan eväitä Suomesta, ja kollasin marketin hyllyjä lastaten ostoskoriin lisää karkkeja ja pähkinöitä entuudestaankin pinkeiksi turvonneisiin kasseihin survottavaksi. Sitten toimettomiksi jäätyämme Alan, Heikki ja minä onnistuimme vielä sekoittamaan kaupan alkeellisen kahviautomaatinkin perusteellisesti – mutta vasta sen jälkeen, kun Heikki oli vahingossa päätynyt ostamaan kuusi espressoa ja minä onnistunut tiputtamaan oman maitokahvini kaupan lattialle Alanin touhottaessa ympärillä muassaan sylintäydeltä eri kokoisia biojätepusseja. Tarinan opetus lienee, ettei vuorikuumeessa olevaa kiipeilijää ei kannata jättää valvomatta!
Myymälän henkilökunta huokaisi taatusti helpotuksesta, kun viimein pakkauduimme takaisin autoon valmiina aloittamaan 5–6 tunnin ajomatkan Peak Leninin perusleiriin.
Paikalliset lihatäytepasteijat valmistetaan erikoisessa uunissa, jonka seinämiin taikina kiinnitetään
Seuraavat tunnit täydensin lyhyiksi jääneitä yöunia torkkuen ja havahduin vasta, kun pikkubussi kääntyi kiviselle pikkutielle. Vilkaisin kelloa ja huomasin meidän nousseen yli 1000 metriin merenpinnan korkeudesta. Ikkunasta näkyi silmänkantamattomiin aavaa tasankoa, jolla laidunsi laumoittain lehmiä sekä puolivillejä hevosia ja muuleja – mahtuipa joukkoon yksi kamelikin – ja kaikkialla vilisi hellyttävän kömpelösti kaakertavia murmeleita. Kaukana taivaanrannassa siinsivät vuoret ja ilma oli täynnä pölyä, sillä voimakas tuuli vihelsi halki tasangon painaen heinän tasaiseksi vaakamatoksi. Siellä täällä pilvistä taivasta vasten seisoi pelkistetty moskeija ympärillään paimentolaisten pyöreitä jurttia.
Tiesitkö muuten, että jurtta on melkoinen suunnitteluihme? Reissun aikana opin, kuinka tilava ja lämmin asumus jurtta on haastavissa oloissa asuville. Kestävästä rakenteestaan huolimatta se on ideaali ratkaisu alati liikkeessä oleville paimentolaisille: suurenkin jurtan kokoaminen kestää osaavalta vain noin tunnin.
Yhtäkkiä kuin tyhjästä pikkubussin rinnalle ilmestyi kaksi paimentolaispoikaa laukkaavien muulien selässä – punaposkiset lapset nauroivat tuuleen ja yrittivät kisata bussimme kanssa, mutta lyhytjalkaiset ratsut hävisivät kisan ennen kuin ehdin kaivaa kameraa esiin. Tuo iloinen kuva kuitenkin tallentui lähtemättömästi mieleeni, ja luultavasti tulee nousemaan esiin aina, kun ajattelen Kirgisiaa.
Tie muuttui yhä huonokuntoisemmaksi. Automme heittelehti uhkaavasti puolelta toiselle kuljettajan kamppaillessa kuoppien, kivenlohkareiden ja upottavien mutalammikoiden lävitse. Sitten yhtäkkiä tuuli ympärillämme tyyntyi, auto sukelsi tasangolta kumpuilevaan maastoon. Maisemat jyrkkenivät nyt nopeasti ja vajaata tuntia myöhemmin edessämme alkoi siintää keltaisten basecamp-telttojen kattoja. Hitaasti tie saapui vuorten väliselle niitylle, ja auto kaartoi kolmen pienen jurtan ja noin kymmenen keltaisen teltan keskelle. Olimme Peak Leninin base campissä!
Olin ennen matkaa nähnyt Peak Leninin perusleiristä vain muutamia huonolaatuisia valokuvia – ja yllätys oli täydellinen! Keskellä auringossa kukkivaa niittyä, pienen kimmeltävän lammen rannalla seisova leiri oli molemmilta puolilta laaksoa reunustavien vuorten suojassa. Teltat seisoivat luotisuorissa riveissä ja niiden sisällä oli rakennettu puukehikoista ja patjoista suorastaan ylelliset majoitustilat, joissa oli jopa pieni valaisin ja latauspistoke niitä hetkiä varten, jolloin leirin generaattori laitettiin päälle. Laakson päässä kunniapaikalla seisoi ylväänä ja kauniina Peak Lenin. Miten inspiroivaa olikaan nähdä lähes koko huiputusreitti siinä silmiemme edessä!
Lyhyen opastuksen jälkeen basecampin isäntä toivotti meidät tervetulleiksi, opasti teltoille ja myöhemmin messinä toimivaan jurttaan teelle. Huomenna pitäisimme ylimääräisen trekkauspäivän odottaessamme yhä matkalla olevaa Keviniä. Pieni trekki olisi oivallinen tilaisuus saada akklimatisoituminen käyntiin. Oloni oli loistava ja onnellinen – pientä hengästymistä lukuunottamatta olo ei tuntunut siltä, että olimme nousseet suoraan merenpinnan tasolta 3600 metriin.
Illalla nukkumaan mennessä saimme humoristisen otteen paikallisesta leirielämästä: Pimeän laskeuduttua leirin generaattori murahti käyntiin. Sen jyrinän yli nousi vain venäläisten kiipeilijöiden ja leirin keittiöhenkilökunnan keittiöjurtassa täydellä volyymilla soittama Celine Dionin My heart will go on -kappale. Rakastan vuorilla hiljaisuutta, ja normaalisti tuon kaltainen metelöinti saisi minut ärtymään, mutta kun humalainen, moniääninen mieskuoro yhtyi voimaballaadin kertosäkeeseen, en voinut olla nauramatta ääneen. Maassa maan tavalla, sanotaan!
Heikin upea videokooste ensimmäisen base camp -päivän maisemista
PÄIVÄ 5: TREKKIPÄIVÄ (3838 m)
Aamulla aloitimme ensimmäisen harjoituksen kehojen sopeuttamiseksi ohueen ilmaan. Vaellus läheisen kukkulan huipulle vei meidät vain pari sataa metriä leiriä korkeammalle mutta nousu sai korkeuteen tottumattoman puhaltamaan kuin höyryveturi. Sain muistuttaa toistuvasti itseäni siitä, että olimme viettäneet vasta alle vuorokauden näissä ja tuhina ja hikoilu pienemmissäkin nousuissa olivat siis ihan odotettavissa.
Kukkulan huipulta palkintona oli esteetön näkymä Peak Leninille. Maisema synnytti ryhmässämme ihailun huokauksia – itse löysin tunteen joukosta myös pisaran jotain, jota voisi kuvata jännitykseksi tai jopa peloksi: se on niin käsittämättömän suuri kuin Kiinan muuri!
Maisema base campistä kaupunkia kohti
Leiriin laskeutuessamme sinne oli saapunut sveitsiläisen kiipeilyryhmän mukana kentältä saapunut Kevin, nuori, hiukan hermostunut ja puhelias britti, jonka hento varsi näytti taipuvan kahtia valtavan rinkan alla – mutta joka tulisi yllättämään minut voimallaan ja sitkeydellään. Viimein porukka oli koossa!
Tiimi koossa (vasemmalta oikealle: Kevin, Mike, Heikki, minä, Pablo ja Alan
Iltapäivällä keskustelu siirtyi Advanced Base Campiin (ABC), jonne siirtyisimme ylihuomenna. ABC olisi varsinainen tukikohtamme tämän reissun ajan ja korkeudeltaan jo 4300 metrissä eli useimpia Alppi-vuorten huippuja korkeammalla. Hassua, kuinka suhteellista korkeus on! Täällä 5000 metriä korkeat vuoret näyttivät pikkuisilta nyppylöiltä vierellään seisovaan Peak Leniniin verrattuna. Mutta kuten aamuinen trekki oli osoittanut, tuo “visuaalinen korkeusharha” ei tee yhdenkään vuoren kiipeämistä kepeämmäksi.
Lämpötilojen odotettiin laskevan noin kymmenen astetta aina ylempään leiriin siirryttäessä. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut puhallettavan makuualustan lisäksi eristävää makuualustaa mukana. Voi hitto, mikä moka: miten ollut ajatellut sitä vaan orjallisesti pakannut pakkauslistan mukaan? Kenkäasiaa jaksoin pähkäillä kuukausia, mutten kertaakaan pysähtynyt miettimään tätä jäätiköllä leiriytymisen perusasiaa!
Makuualusta-asia aiheutti vieläkin enemmän sydämentykytyksiä, kun teltalla poiketessa löysin puhallettavan alustani tyhjänä. Voi helvetti, nyt ainoassa alustassanikin oli reikä! Pablon avustamana suoritin alustan reiän etsimis- ja paikkausoperaation saippuavedellä ja polkupyörän kumipaikoilla. Taikoipa mahtava oppaammme vielä leiristä minulle lainaksi eristävän alustankin. Tilanne tuli nopeasti ratkaistuksi mutta muistutti, kuinka asiat eskaloituvat vuorilla: aamulla minulla ei ollut huolen häivää ja nyt yhtäkkiä olin ollut matkalla nukkumaan jäätikölle ilman makuualustaa!
Iltapäivällä perusleirin aurinkoinen sää muuttui nopeasti ja äkisti olimme keskellä raivokasta ukkos- ja raekuuroa. Leirin isäntä katseli kulmat kurtussa mustien pilvien valloittamalle taivaalle ja kertoi sään olleen tänä vuonna “uskomattoman vaikea”.
– Alempana on kylmempää ja ylempänä kuumempaa kuin yleensä. Se ei ole vuorelle hyväksi..
Mielenkiintoisia hetkiä olisi siis taatusti edessä!
Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.
Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!
Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank
Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.
Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.
Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:
Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.
Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.
Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.
Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.
Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba
Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.
Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.
Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?
Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.
“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”
