Viimeinen puristus matkalla Monte Rosan huipulle 2015 kuva: M. Laukkanen |
Entisen Neuvostoliiton alueella sijaitsee viisi yli 7000-metristä vuorta, joista korkein on 7494-metrinen Qullai Ismoili Somoni (se on ehkä paremmin tunnettu yhdellä entisistä nimistään; Pik Kommunizma eli suomeksi Kommunismin huippu). Muut vuoret ovat Pik Pobeda (7439 m), Pik Lenin (7134 m), Pik Korjenevskoy (7105 m) ja Khan Tengri (7010 m).
Nämä viisi vuorta kiivenneet saavat venäläiseltä kiipeilyfederaatiolta Snow Leopard -statuksen. Vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 600 ihmistä (luku vaihtelee eri lähteissä), joista 31 naista, on onnistunut saavuttamaan tämän statuksen.
Snow Leopard -vuoret ovat eristyksissä ja hankalissa olosuhteissa Keski-Aasiassa. Useimpien kohdalla pelkkä vuoren alueelle pääseminen on työläs hanke. Tuttu kiipeilyopas kertoi kokemuksistaan Pik Leninillä, jolloin kukaan ryhmästä ei päässyt edes yrittämään huiputusta, sillä kaikki sairastuivat; osa kovaan flunssaan ja loput vatsatautiin. Sanotaan, että näistä viidestä vuoresta teknisesti helpoin on Peak Lenin, mutta yhtään yli 7000 metrin korkuista vuorta ei kyllä voi millään mittarilla sanoa helpoksi.
Arvaat varmaan, mihin tämä johtaa? Unelmaan. Josta pitää tehdä tavoite.
Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme päässeet korkeudessa “vasta” 5350 metriin (Mount Elbrusilla, Venäjällä, kesäkuussa 2017). Reilun kuukauden kuluttua pyrimme nousemaan lähes 6000 metriin Kilimanjarolla Tansaniassa. Ensi kevääksi suunnittelemme revanssia Elbrusilla, ja syksyn 2018 kalenterissa kangastelee Himalajan Island Peak (6198 m). Matkaa on siis vielä paljon edessä ennen kuin olemme valmiita 7-tonnisille. Mutta sehän tässä on parasta: jos se olisi kevyttä ja nopeaa, kaikkihan tekisivät sitä. Ja ennen kaikkea, kuten Monte Rosan reissullani oppaana ollut Morgan sanoi:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu!
Sitä paitsi vanhin Snow Leopard -statuksen saaneista on ollut 69-vuotias, joten emme me nyt ihan kellon kanssa kilpaa juokse.
Mont Blancin huippuharjanne 2016 |
Pienen uhittelun jälkeen voinkin sitten pakittaa hitusen ja todeta, että Snow Leopard -unelmaa on
hauduteltu viime talvesta asti, ja olen siitä ohimennen maininnut täälläkin, mutta aiemmin olen hiukan arastellut sanoa sitä ääneen, koska haaste ja haave ovat niin suuria. Jostain syystä tämä tuntuu jopa suuremmalta kuin Seven Summits ( eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput, jotka muuten haluamme kiivetä myös).
Mutta minulle suurissa unelmissa hienoa on se, että kun ne sanon ääneen, ne astuvat osaksi jokapäiväistä elämääni riippumatta siitä, kuinka kaukana niiden toteutuminen on.
Unelma saa aikaan sen, että taas sunnuntaina kiskoin reilut pari kiloa painavat ylävuoristokengät jalkoihini, ja vietin Heikin kanssa seuraavat tunnit sateessa pimeiden lähimetsien kuraisia polkuja rivakalla tahdilla tallaten.
Jos asuisimme vaikkapa Alpeilla, vuorikiipeilyunelmien toteuttamiseen valmistautumisen peruselementit olisivat käden ulottuvilla. Mutta siinä on haasteensa, kun asuu Suomen kaltaisessa, kohtuullisen litteässä maassa, missä suoranaista lajiharjoittelua ei oikein ole mahdollista tehdä. Haastavinta tuo lajiharjoittelun puute on, ainakin minulle, motivaation näkökulmasta. Vaikka nousua voi yrittää simuloida rappusilla ja metsäretkillä pienemmille kukkuloille, vuoret ovat noissa tilanteissa mukana vain mielikuvissa (jotka joskus räntäsateessa tuntuvat aika kaukaisilta). Aitoon ympäristöön voin parhaimmillaankin päästä vain muutaman kerran vuodessa. Mutta. Kun pohdin lajiharjoittelun hankaluutta ensimmäiseen kiipeilyreissuun valmistautuessani, personal trainerini Tapsa tsemppasi minua sanomalla, että moni treenaa maratonillekin juoksematta täyttä matkaa kertaakaan harjoituskauden aikana. Ei ihan sama asia, mutta vie pohjan pois tekosyiltä olla tekemättä.
Tekosyiden torppaamisen lisäksi Tapsan lausuman toinen sanoma oli, että Suomessa harjoittelu vaatii toisenlaista otetta ja ymmärrystä siitä, kuinka kestävyysominaisuuksia kehitetään. Kun olin treenannut ensimmäisen vuoden Tapsan kanssa, jatkoin matkaa hyvillä mielin häneltä saamieni oppien varassa. Pari vuotta olen nyt harjoitellut itsekseni ja mielestäni homma on sujunut ihan hyvin. Kuitenkin tämän vuoden aikana olen huomannut tiettyä turtumusta oppimiani treenimuotoja kohtaan ja arjen kiireiden keskellä motivaatiokin on välillä tutissut. Elbrusin epäonnistumisten jälkeen päätimme Heikin kanssa keskittyä kehon ja mielen valmistamiseen kokonaisvaltaisemmin, sillä halusimme oppia ymmärtämään fysiikkaamme (ja mitä sille korkeuksissa tapahtuu) paremmin. Myös nousujohteiset kiipeilytavoitteet ohjaavat siihen, että parhaan mahdollisen suorituskyvyn saavuttaminen on yhä tärkeämpää ja vaativampaa.
Toistaiseksi saavuttamatta jäänyt Elbrusin huippu |
Vajaa kuukausi sitten aloitimme yhteistyön PT:mme Jaanan kanssa. Hiukan sekavissa tunnelmissa ja lapsellista vastarintaani tukahduttaen aloitin luopumisen Tapsan moneen kertaan hyväksi havaituista rutiineista ja annoin tilaa uusille näkökulmille. Vaihtelu on hyvästä, mutta itsensä avaaminen muutokselle voi olla työn takana. Samalla tulee tarkasteltua omaa tekemistä uudella lailla, ja nyt huomasin matkan varrella muokanneeni Tapsan oppeja pikkuhiljaa omaan suuntaani. Soveltaminen on toki hyvästä, mutta joskus soveltaessaan päätyy niin kauas alkuperäisestä, ettei uusi toimintatavan sovellus enää palvele alkuperäistä tarkoitusta.
Myös Heikki on tunnustanut uuteen harjoittelumalliin sopeutumisen vaativan ponnistelua. Vahva ja nopea Heikki on tottunut harjoittelemaan aina täydellä höyryllä. Minä taas olen laiminlyönyt palautumista “ei voi sattua, kun ei tule verta” -mentaliteetilla. Jaana pistikin molempien nuotit uusiksi. Salitreeneihin on tullut toiminnallista harjoittelua, mikä tekee hyvää hiukan kömpelölle koordinaatiokyvylleni. Mutta juoksulenkit ne vasta hassuja ovatkin: matkan sijaan juoksemme sykkeen ohjaamina. Koska syke tulee pitää tarpeeksi alhaalla, välillä hämmentävän iso osa lenkistä menee sellaiseksi mateluksi, että melkein etanatkin valitsevat ohituskaistan. Mutta Jaanalla on selkeä perustelu strategialleen: suorituksenaikainen syke pitää saada laskemaan, jotta keho jaksaa pidempään.
Ruokalautasellekin Jaana on pisti uudenlaista kuria, vaikka tähän astikin arkisyömisemme on ollut varsin terveellistä. Minun ruokavaliostani puuttui hiilihydraattia, ja kalorimäärä jäi paikotellen alhaiseksi kestävyysharjoittelua ajatellen.
Taivuin siinäkin, että nyt ranteessani on mittari, joka seuraa sykettä, kulutusta, unta ja vaikka mitä muuta. Aluksi mittari tuntui pikkuisen rasittavalta, mutta Pavlovin koirien lailla nyt riehaannun jo ilosta, kun mittari tärisee palkintona päivätavoitteiden saavuttamisesta.
Kilimanjaro tulee pian, ja olen varma meidän pärjäävän siellä. Kumpikin on hyvässä kunnossa ja valtavan motivoitunut. Vaikka treenitapojen muutos ehtii vaikuttaa jo muutamassa viikossa, uskon suurimman parannuksen näkyvän kunhan pääsemme ensi kevääseen. Eli katse tulee kiinnittää taas kauemmas tulevaisuuteen; Elbrusin haastavammalla pohjoisella reitillä onnistuminen onkin oikein hyvä välitavoite.
Vuonna 2015 noustessani Monte Rosan huipulle, löysin sieltä laatan, jossa lukee pari tuhatta vuotta sitten eläneen filosofi Senecan lause: “What you think to be the peak is nothing but a step.” Nuo sanat ovat kasvaneet minulle valtavan merkityksellisiksi ja monella tavalla niissä kiteytyy se, mitä toivon myös rakkailleni: pelottomuutta unelmien edessä ja periksiantamattomuutta, vaikka edessä oleva haaste näyttäisi ylitsepääsemättömältä.
Niinpä minä uskallan haaveilla lumileopardista ja luottaa siihen, että etanavauhdillakin juosten saavutan unelmani, askel kerrallaan.
p.s. Jos haluat tietää, mitä tuo Senecan lause minulle tarkoittaa, lue Pyyntöni sinulle. Siellä sinulle esitetty toiveenikin on aina vaan ajankohtainen.
Snow Leopard -vuoret kartalla |