Category: monte rosa Page 2 of 6

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix’iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla 

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Janiina Ojanen Teija Laukka Mont Blanc
Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope’s Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen
Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: “Arriving at one goal is the starting point of another.” Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina

p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso –
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Salainen ase – nopea palautuminen

Monte Rosalla huomasin kouriintuntuvasti, kuinka keho ja mieli väsyvät eri tahtiin.

Laskeutuessamme huipulta olin onnellinen ja virkeä. Kiipeämisen ponnistelu oli rauhoittanut mieleni, ja normaalin katkeamattoman ajatusryöpyn sijaan olo tuntui seesteiseltä ja nautinnollisen tyhjältä. Annoin ajatusten soljua rauhassa ohitseni kuin poutapilven hattaroiden. Keveinä ja raikkaina. Tunsin, kuinka mieleni lepäsi ja virkistyi. Hymyilin aamuauringolle.
Ja kompastuin.

Rauhallisen hiljaisuuden vallitessa askelsimme rivakkaan tahtiin rinnettä alas. Satunnaisesti keskustelimme muutaman lauseen, mutta muuten kaikki olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa.

Monte Rosa / Dufourspitze Janiina Ojanen
Lepotauko 2 min Monte Rosan rinteellä

Kello ehti yli puolenpäivän. Lumi muuttui jäärautoihin tarttuvaksi tahmaksi. Menomatkan narskuvan ja kantavan lumen pinnalla astelun sijaan kahlasimme nyt sohjossa.

En tuntenut väsymystä lihaksissani, mutta etenemisen sujuvuuden muutoksista huomasin kehon uupuvan. Pääni sisällä hypähtelin edelleen kuin nuori varsa, mutta kroppa vaan vastasi komentoihin vähenevällä teholla. Koska on erittäin tärkeää ymmärtää omat rajansa, tarkkailin väsyvää kehoani kuin ulkopuolelta. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista.

Olo oli kuin pikkulapsella, jolla asiat lakkaavat sujumasta. Jäärautojen kärki tuntui tarttuvan yhä useammin kiinni lumi- ja jääkokkareisiin ja pari kertaa omaan housunpunttiinikin. Railojen yli hypätessä ponnistus lähti kerta toisensa jälkeen kankeammin, ja hyppyjen suuntauksessa alkoi olla heittoja. Kerran kaaduin oikein kunnolla vatsalleni alastulossa. Kaatumisen jälkeen ajatukseni oli loikata salamannopeasti pystyyn, mutta todellisuudessa könysin kömpelösti ensin polvilleni ja sitten seisaalleni. Mutta väsyneeksi en oloani tuntenut.

Kun pääsimme majalle, ihmettelin vielä varustehuoneessa, mitä oikein teen koko iltapäivän. Tarkoituksemme oli levätä yön yli majalla ja jatkaa lähestymismatkan paluu seuraavana aamuna. Huiputuksesta palatessamme kello oli vasta kolme iltapäivällä, eli edessä olisi pitkä toimeton päivä. Makuutilaan päästyäni kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti. Kävin syömässä ja nukuin taas seuraavaan aamuun. Eli aika poikki taisin kuitenkin olla.

Eräs kiipeilijän tärkeitä ominaisuuksia on palautumiskyky. Nopeasti ja suorituksen aikana. Ylhäällä vuoristossa keho on koko ajan kovan rasituksen alaisena, silloinkin kun se lepää. Elimistö tekee jatkuvasti töitä sopeutuakseen ohueen ilmaan, ja happea on ilmassa vähän. Se pitää sykkeen korkeana, mikä taas vaatii energiaa.

Jotta jaksaa huiputuspäivän matkan huipulle ja takaisin vain pienillä lepohetkillä, kiipeilijän lihaksiston pitää olla hyvässä kunnossa. Pelkät lihakset ja voima eivät kuitenkaan riitä. Kestävyyteen kuuluu muun muassa korkea haponsietokyky, sillä hapotus on kiivetessä alituinen seuralainen, joka on vaan siedettävä. Sitkeyttä siis tarvitaan.

Huiputuksen aikana lepohetket ovat lyhyitä. Koska kiipeäminen huipulle ja takaisin pitää tapahtua tietyssä aikaikkunassa, tauot ovat lyhyitä, vain pari minuuttia kerrallaan. Huipulla levätäänkin sitten ruhtinaallinen vartti ennen kuin aloitetaan ylös tuloakin haastavampi osuus, paluumatka. Energiaa ja nestettä on saatavilla juuri sen verran kuin niitä on itse jaksanut mukanaan kantaa. Minut yllättikin se, kuinka paljon ihminen voi virkistyä kahden minuutin istuskelusta, suullisesta vettä ja muutamasta pähkinästä.

Sanomattakin on selvää, että motivoituneena jaksaa paljon, kun tietää, ettei rasitus jatku loputtomiin. Eli kestävyydessä on kyse aika paljon ihan vaan henkisestä kantista. Päätöksestä, että jaksaa.

Palautuminen on myös osa valmistautumista. Minulla on muutaman viikon välein lepoviikko, jolloin teen kevennetyn treeniin. Vain kevyttä liikuntaa, jotta lihakset pysyvät vetreinä. Lepoviikon tarpeen tunnistaa siitä, että juuri ennen sitä treeni sujuu huikean hyvin. Ollaan tavallaan fyysisen kunnon huippulukemissa. Jos sen jälkeen vaan treeniä jatkaa viikosta toiseen samalla intensiteetillä, alkaa aika pian suorituskyky laskea. Salitreeni on puisevaa ja juoksu ei rullaa. Oma asenne muuttuu vastentahtoiseksi. Keho ja mieli pyytävät lepoa.

Viime viikolla sain loistavan irtioton ja tauon. Lähdimme perheen kesken pitkäksi viikonlopuksi Riikaan. Reissun suurin itseni ylittäminen tapahtui, kun “vesijännityksestäni” huolimatta painelin tyttären kanssa mereen uimaan. Hän ei tainnut aavistaa, että minua oikeasti vähän jännitti, kun reisien syvyisessä vedessä tartuimme toisiamme käsistä kiinni ja aloitimme lapsuudestani tutun kastamislorun: “Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi: älä istu. Isä sanoi: istu vaan. Näin sitä istutaan!”

Pienikin reissu teki tehtävänsä. Kun muutaman päivän herkuttelin jäätelöä ja pällistelin nähtävyyksiä, huomasin lähtöpäivän aamuna katsovani ikkunasta kateellisena puistossa juoksevan lenkkeilijän perään.

Ja kylläpä juoksu taas rullasikin, kun eilen pistin taas lenkkarit jalkaan. Lepo tekee ihmeitä!

Toisenlainen palautuminen Jurmalassa

Pyyntöni sinulle

“What you think to be the peak is nothing but a step.”
(L.A. Seneca)

Monte Rosan huipulla on laatta, josta luin nuo Senecan sanat. Huiputuksen ilossa en pysähtynyt miettimään niitä sen tarkemmin. Valokuvasin laatan ja käänsin sitten kasvoni aurinkoon. Nautin voitostani, hetkestä huipulla. Veri kohisi suonissa, ja olin onnellinen.

Nyt olen palannut mielessäni noihin sanoihin. Niissä on jotain lohduttavaa. Ne lupaavat, että koskaan et ole valmis. Tie ei lopu. Ei ole haastetta, jonka jälkeen kaikki olisi koettu. Voit siis rauhassa nauttia askelista, sillä jokaisen huipun takana on tie, joka johtaa kohti uutta, erilaista haastetta.

Samaan aikaan nuo sanat lohduttavat toisellakin tavalla. Jokaista huippua emme tavoita. Joskus ei pääse edes rinteelle tavoittelemaan huiputusta. Joskus joutuu kääntymään takaisin vain kymmeniä metrejä ennen tavoitetta. Joskus kompastuu ja putoaa polvilleen jo matkan alkumetreillä.

Epäonnistumisen hetkellä on hyvä muistaa, että jokainen huippu on vain yksi askel ja reittejä voi olla monia. Joskus ensin valitsemamme tie ei vie perille, vaan pitkänkin matkan jälkeen on palattava ja koetettava löytää uusi polku. Joskus olemme valinneet polun, joka ei ole meitä varten. Joskus reitti on oikea, mutta onnistumisen ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Silloin meidän on vain yritettävä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta onnistumme.

Monte Rosan huipulla seistessäni yritin maalata maiseman mieleeni ja pyysin itseäni muistamaan sen ilon, jota koin matkalla ylös. Toivoin, että muistaisin kiitollisuuden etuoikeutuksesta olla niissä hetkissä ja kokea luonnon kauneus. Toivoin, että haluaisin aina kiivetä vuorille.

Aika näyttää, toteutuvatko toiveeni.

Minulla on sinulle pyyntö, rakas lukijani. Se ei ole ihan pieni, mutta pyydän kuitenkin:
Muista elää tänään. Jos et ole onnellinen, muuta elämäsi. Vaikka se olisi vaikeaa, se on sen arvoista.

Me luulemme tulevamme valmiiksi. Salakavalasti kuvittelemme, että nurkan takana odottaa se valmis elämä, jollaiseen meidät on luotu. Aina on syitä odottaa tai jättää asioita tekemättä. Ainoa este on pelko. Pelkääminen on sallittua, kunhan et anna sen halvaannuttaa itseäsi. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Jos sinulla on unelma, toteuta se. Älä käytä aikaa eilisen katumiseen. Ja vielä tärkeämpää: älä kadu asioita etukäteen, pystytä itsellesi esteitä tai rakenna vankilaa. Älä päätä etukäteen, että et voi. Jos yrität ja epäonnistut, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Emme voi tietää, montako aamuaurinkoa meille on tulossa. Ole ahne elämälle. Tutki itseäsi ja tunnista, mitä sinä todella haluat. Ole ahne, mutta vain niille unelmille, jotka ovat aidosti sinun. Unohda muiden vaatimukset ja odotukset. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Pyydän siis sinua; mikä sinut tekeekin onnelliseksi, mene tekemään se.

Vain päiviä sitten sain viestin, että ihminen, jonka kanssa olen jakanut nauruja, puhunut elämästä ja kohottanut sille maljan, on menehtynyt.
Haluan omistaa nämä ajatukset hänen muistolleen.

Sininen hetki Monte Rosalla

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Page 2 of 6

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén