Kuka vie minut turvallisesti Mont Blancin huipulle? Vaikka kunto ja henkinen kantti kestäisivätkin, ei minulla ole mitään asiaa vuorelle ilman asiantuntevaa opasta.

Kun sain päähäni lähteä valloittamaan Mont Blancia, rehellisesti myönnettäköön, että ensimmäiset huolenaiheeni liittyivät kummallisiin (ja vähän akkamaisiin) haasteisiin, kuten piilolinssien käytön vaikeuksiin, korkeassa ilmanalassa räjähtäviin deodorantteihin ja vessa-asioiden hoitamiseen lyhyessä kiipeilyköydessä. Kun aloin saada kattavamman kuvan hankkeestani, avautui täysin uusi maailma silmieni eteen. On niin paljon, mitä minulla ei ole. Aluetuntemus, olosuhteiden ymmärrys ja sään ennustamisen taito, turvallisuus- sekä kiipeilytekniset tiedot ja niin edelleen.

Aloin etsiä palveluntarjoajaa. Laajahkon taustatyön jälkeen avasin keskustelun muutaman tahon kanssa. Niistä matkanjärjestäjäkumppanikseni ja yhdeksi sponsorikseni valikoitui Elämysmatkat. Jälleen kerran suuri syy valintaan oli innostus, sekä kiipeämistä että projektiani kohtaan, vaikkakin suurimman painon kumppanin etsinnässä laitoin asiantuntemukselle ja luotettavuudelle.

Ensimmäinen sähköpostini Elämysmatkoille oli varovainen tiedustelu “onkohan tässä mitään järkeä” -hengessä. Vastaukseksi sain viestin Pette Halme -nimiseltä henkilöltä, Elämysmatkojen pääoppaalta ja perustajalta. Hän kertoi, että kovaa kuntoa reissu vaatii ja kylmäpäisyyttä, sillä luvassa on joitakin “ilmavia paikkoja”. Mutta hän rohkaisi lähtemään ja päätti viestinsä lauseeseen: “Ei muuta kuin treenaamaan vaan!”

Kun matkavaraus vahvistettiin ja sain tiedon, että juuri Pette lähtee oppaaksemme, en olisi voinut olla iloisempi. UIAGM-opaskoulutuksen saanut Pette on paitsi maailmaa kiertänyt seikkailija ja liikemies, myös Suomen ensimmäinen virallinen vuoristo-opas. (Sivumennen sanoen: kaivelin hiukan tietoa vuoristo-oppaan työstä ja koulutuksesta. Eipäs muuten ole ihan helppo juttu. Pikakurssin aiheeseen saa suomalaisten vuoristo-oppaiden www-sivuilta.)

Millainen mies on Vuorenvalloitus-tiimin keulassa?

Harjoituskauteni alkuvaiheet Pette on ollut vuorilla Japanissa, mutta pääsemme puhelimitse jutulle hänen palatessaan Sveitsiin kotiinsa, joka sijaitsee ihan kohteemme lähistölle. Pette ynnäileekin kiivenneensä Mont Blancilla noin 15 kertaa.

Kuva: Arttu Muukkonen

Kyselen hiukan oppaamme taustoja. Alunperin Pette koki suurempaa paloa liikkua vuorenrinteillä alaspäin kuin ylös. Hiihto ja laskettelu imaisivat miehen mukaansa 25 vuotta sitten. Tuolloin Sveitsin Alpeilta kotinsa löytänyt Pette viehtyi koskemattomien reittien laskemisesta. Uusien reittien perässä vaellettiin yhä kauemmas, ja neitseellisen puuterilumen halki laskeminen edellytti tietenkin, että jaksoi kiivetä ensin ylös.
“Jossain kohtaa asiat sitten vain kääntyivät toisinpäin ja ylös menemisestä tuli se pääjuttu,” Pette toteaa.

Vaikka vuorten huiputus on hienoa, Pette on kiipeilijänä sikäli poikkeuksellinen, että hänen kiipeämiseen liittyvät tavoitteensa eivät pyöri huiputuksen ympärillä. “Useimmat kiipeilijät treenaavat kovaa päästäkseen huipulle. Itse kiipeilysuoritukseen valitaan nimenomaan se reitti, jota pitkin on suurin todennäköisyys onnistua huiputuksessa, elämyksellisten tekijöiden jäädessä sivurooliin. Ehkä minäkin nuorempana koin pientä huippukuumetta, mutta en enää. Esimerkiksi kalliokiipeilyssä reitti voi päättyä keskelle seinämää ja jo liikkeelle lähdettäessä tiedän, että reitti ei yllä huipulle. Mutta esimerkiksi maisemat ja reitin kiipeäminen teknisesti tekevät kiipeilykokemuksesta huikaisevan.”

Kuva: Arttu Muukkonen

Aihe kiinnostaa minua, sillä vaikka oma tavoitteeni on Mont Blancin huiputus, ymmärrän ajatuksen täysin. Enhän Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotesteissäkään päässyt 24 minuutin tavoitteeseeni, vaan silmissä pimeni 22 minuutin ja 30 sekunnin kohdalla. Silti koen onnistuneeni.
Keskustelemme lisää huiputuksesta, kiipeilyyn liittyvästä päätöksien tekemisestä ja oppaan vastuusta. Pette kertoo, ettei hänelle ole mikään ongelma kääntyä takaisin viisi metriä ennen huippua, jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat ei-suotuisiksi. Totean, että se on varmasti erinomainen ominaisuus koko kiipeilytiimin turvallisuudesta vastaavalle oppaalle.

Pette kuvailee itseään kiipeilijänä nautiskelijaksi, jolla ei ole tiettyä lempikohdetta. Maailmalla on paljon hienoja reittejä, joilla voi kokea elämyksiä. “Minulle suurimman elämyksen kiipeämisessä tuottavat sen estetiikka; maisemat, reitti ja tunnelma sekä makeat muuvit.” Mies kiteyttää kiipeilyfilosofiansa: “Kiipeämisessä päämäärää tärkeämpi on matka.”
Allekirjoitan. Alkoihan oma huiputukseni olohuoneeni sohvalta.

p.s. Pette kertoi minulle myös edessä olevista olosuhteista ja antoi neuvoja kiipeilyyn sekä treenaukseen. Niistä lisää lähiaikoina.