“Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus,” sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

“Mikä sinua siinä pelottaa?”

“No, jos sä vaikka putoat.”
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

“Jos sä vaikka liukastut?”
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

“Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?”
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

“Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?”
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. “Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?” Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

“Sun tulee kyllä varmaan kylmä.”
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

“Mun tulee sua ikävä.”
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

“Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile.”
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita,  jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

“Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas.”
“Juuri niin, rakas, juuri niin.”