“Totuuden hetki. Perjantai 13. päivä. Tutisevin jaloin astelen sisään Varalan Urheiluopiston ovista. Minut johdatetaan testaustilojen pukuhuoneeseen. Kassista uupuu treenipaita. Onneksi laukun pohjalta sentään löytyy ryppyinen varapaita, hengittämätöntä keinokuitua. Se tuntuu jo pukiessa tukahduttavalta verrattuna yleensä käyttämääni tekniseen paitaan. Kantapäässä on rakko, ja lyön kyynärpääni ovenkarmiin. Maha on tankkausjuomasta ja jännityksestä sekaisin.
‘Mitä minä oikein täällä teen?’
Hengähdän syvään ja katson peiliin. Nelisen kuukautta sitten sain hullun idean ja päätin, että elokuussa 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. En ole koskaan vuorilla kiipeillyt, enkä ole mikään tavoitteellinen urheilija, ihan tavallinen ‘höntsälenkkeilijä’ vain. Ai miksi haluan Alppien korkeimmalle huipulle? Koska haluan ylittää itseni, toteuttaa unelman ja kokea suuren seikkailun.
Päätöksen jälkeen elämäni on muutunut suuresti, koska projektini on varsin vaativa. Harjoituskausi alkoi viime marraskuussa valmentajani Tapion johdolla sekä mahtavien yhteistyökumppaneideni tuella. Kun tammikuussa Aamulehden Moro kirjoitti harjoittelustani, tarjosi Varalan Urheiluopisto minulle mahdollisuutta kestävyyskuntotesteihin.
Olen siis täällä, jotta saan harjoitteluni kannalta erittäin tärkeää tietoa kestävyyskuntoni tilanteesta nyt, kun olen siirtymässä lihasmassaa kasvattavasta harjoittelusta vuoren olosuhteisiin valmistavaan kestävyysharjoitteluun.
Tunnen päättäväisyyden valuvan takaisin lihaksiini ja astun ulos pukuhuoneesta. Vastassa on ystävällisesti hymyilevä testauspäällikkö Marko Haverinen. Käymme läpi taustatietolomakkeen ja edessä olevan testin. Markon rauhallinen olemus saa minutkin asettumaan. Mukaan liittyvät testauksessa avustavat Jere Ahonen ja Jukka Uusitalo. Kiipeilyparini Laku on mukana kuvaamassa.
Aloitamme Tanita-kehonkoostumusmittauksesta. Astun mittauslaitteen päälle ja 30 sekunnissa laite selvittää kroppani koostumusta. Marko kertoo, että kestävyyskuntotestauksen jälkeen käymme tulokset läpi ja saan ne itselleni ja valmentajaani varten.
On aika. Sykevyö kiinni. Marko toteaa, etten taida jännittää, koska leposyke on 77 iskua minuutissa. Minua naurattaa ja totean, että olen niin hyvä bluffaamaan, että yllätän itsenikin. Aloitan verryttelyn kymmenen minuutin kevyellä hölkällä juoksumatolla. Lihakset lämpeävät. Marko kiinnittää valjaat ja kertaa testin sisällön:
Testaus koostuu kolmen minuutin mittaisista matolla juostavista pätkistä, joiden välissä on lyhyt tauko, jonka aikana minusta otetaan verikoe, josta mitataan laktaattipitoisuutta. Tauko on maksimissaan 30 sekuntia. Jokaisen kolmeminuuttisen pätkän jälkeen kuormaa, eli juoksumaton nopeutta nostetaan yhden km/h-yksikön verran. Aloitamme normaalia lenkkivauhtiani selvästi alhaisemmalta tasolta eli 7 km tunnissa. Testin ajan kasvoillani on maski, jonka avulla mitataan hengityskaasujani.
Marko muistuttaa, että tarkoitus on juosta niin pitkään, kunnes en enää kertakaikkiaan pysty jatkamaan. Itse tietenkin teen päätöksen, koska lopetan. Mutta tärkeää on, että testattava todella pyrkii maksimisuoritukseensa. Marko antaa ohjeet pahoinvoinnin ja huimauksen varalta ja näyttää käsimerkin, jolla voin ilmaista, etten jaksa juosta kuormaa loppuun asti, vaan haluan keskeyttää.
Alku menee hyvin. Pari ensimmäistä kuormaa tuntuu hauskalta, vaikka maski hiukan ärsyttää. Sen sisään kertyy hikeä ja nenää kutittaa. Matto on isompi kuin mihin olen tottunut. Askel rullaa ja hymyilen testaajien jutusteluille.
Ensimmäinen kuorma 7 km/h, toinen kuorma 8 km/h, kolmas 9 km/h ja niin edelleen.
En ole varma, missä kohtaa jotain tapahtuu, mutta yhtäkkiä, yllättävän nopeasti, kolmeminuuttiset eivät olekaan enää kepeitä pyrähdyksiä. Normaalisti lihasten uupuessa voi vauhtia hiljentää, mutta nyt tilanne onkin päinvastoin. Jatkuvasti kasvava kuorma tuntuu moninkertaiselta, ja verikoetauot menevät liian nopeasti.
En enää palaudu kuormien välillä, ja syke jyskyttää korvissa. Yhtäkkiä minua alkaa suututtaa ihan valtavasti. Tekisi mieli karjua kuvaavalle Lakulle, että tunge se kamera sinne, mihin aurinko ei paista. Marko, Jere ja Jukka työskentelevät tehokkaasti ja puhuvat hiljaisella äänellä. Marko kertoo jatkuvasti minulle missä mennään ja rohkaisee jatkamaan.
Alkaa tuntua pahalta. Se selvästi näkyy, sillä Laku, Marko, Jere ja Jukka alkavat kannustaa minua. Yhtäkkiä huoneen tunnelma muuttuu sähköisemmäksi. Näen miesten kasvoilta mukanaelämisen ja Laku unohtaa kuvata. Pinnistän, mutta tunnen kuinka juoksuasentoni valuu entistä kyyrymmäksi ja rytmi katoaa. Alan kadottaa myös lihaskontrollia ja nivelet tuntuvat pehmeiltä. Kasvoni ovat hien peitossa, silmiä kirvelee ja nenä vuotaa holtitomasti maskin sisään. Itkettää. Kuulen Markon äänen yli muiden, vaikka hän puhuu ihan rauhallisella äänellä: ‘Nyt se on päästä kiinni Janiina. Kehosta löytyy uskomattomasti voimaa, jos henkinen kantti riittää.’ Ja minä jatkan pinnistämistä.
Sekunnit ovat loputtoman pitkiä. Seitsemännen kuorman jälkeen hengitykseni on uikutusta. Roikun kaiteessa kiinni verikokeen oton ajan. Marko katsoo minua silmiin ja kysyy, että vieläkö mennään. Nyökkään. Olen yhden kuorman päässä tavoitteeksi asettamastani 24 minuutista.
Matto alkaa rullata 14 km/h ja jalat eivät enää tahdo totella. Kuulen outoa ulinaa ja tajuan, että se olen minä. Tähän kohtaan loppuvat omat muistikuvani. Videolta näet, mitä tapahtuu. (Alussa on hiukan lähtötunnelmia…anteeksi kielenkäyttöni, syytän jännitystä…)
Jään puolitoista minuuttia tavoitteestani, kun silmissä mustuu ja jalat pettävät. Laku kertoo jälkikäteen minun yrittäneen pelastaa tilanteen tarttumalla juoksumaton kaiteeseen, joka onneksi on liian kaukana ja rojahdan valjaiden varaan. Seuraava muistikuvani on, kuinka Marko nostaa minut pystyyn ja kannattelee viimeisen verikokeen aikana.
Muutaman minuutin jälkeen pysyn taas jaloillani ja palaudun jopa niin, että pystyn hölkkäämään loppuverryttelyksi kymmenen minuuttia.
Voitonriemu hyökyy ylitseni, kun astun pois matolta. Tunne on sanoinkuvaamaton. Testaustiimi ja Laku kehuvat ja kehrään voitonriemusta. Minä tein sen! En antanut periksi vaan kaivoin kaiken, mitä minulla oli annettavaa. Mielessä käy ajatus, että jo ilman testaustuloksiakin tämä kokemus on aivan uskomaton.
Suihkun jälkeen hymyilyttää, kun hoipun Markon toimistoon kuulemaan testitulokset. Käymme tulokset läpi kohta kohdalta. Koko aikana en pysty lopettamaan itsetyytyväistä virnistelyä.”
Jälkitunnelmia: Tänä aamuna, kaksi päivää testin jälkeen, heräsin valtaisan flunssan kourissa. Flunssa oli vihjaillut tulostaan jo tovin, mutta ilmeisesti tahdonvoima oli siinäkin suhteessa ihmeellinen ja kehoni antoi periksi vasta testin jälkeen.
Testaus oli jo kokemuksena ainutlaatuisen hieno. On mahtavaa haastaa itsensä äärirajoille ja katsoa, paljonko “mummossa on ruutia”! Tuloksien kautta Marko antoi minulle erittäin selkeän kuvan nykytilanteestani ja niiden pohjalta sain selkeitä ohjeita treenaamiseen.
Julkaisen koosteen tuloksista täällä parin päivän kuluttua, sillä tulokset ovat liian mielenkiintoiset tullakseen kuitatuiksi parin rivin tekstikappaleella. Eli palataan niihin. Tätä en kuitenkaan malta olla sanomatta: uskomatonta, paljonko tietoa voikaan saada kehosta ja sen toiminnasta tuollaisella testillä!
Kiitos hienosta kokemuksesta Varalan Urheiluopisto, Marko, Jukka ja Jere! Olette auttaneet minua ison askeleen kohti Mont Blancia!
Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.
Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.
Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai “puristaa persiillä” (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.
Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa… paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)
Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.
Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.
Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:
Toimistotyötähän minä teen eli työei minua juuri kuormita.
Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu “riippuu mihin vertaa” -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.
Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen. Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan “hidas mutta kankea”, ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.
Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.
Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! 🙂
En malta olla kertomatta heti alkuun viestistä, joka oli kilahtanut sähköpostiini kiireisen päivän aikana. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko kutsui minut kestävyyskunnon testaukseen.
Kutsu taisi tulla hyvään saumaan, sillä kun lueskelin kirjoituksiani taaksepäin, riveiltäni huomaa epävarmuuden sävyjä. Perääntynyt en ole milliäkään, vaan haluan Mont Blancin huipulle vieläkin enemmän kuin aloittaessani taipaleeni. Mutta keskustelut kokeneiden kiipeilijöiden kanssa ovat paitsi kasvattaneet päättäväisyyttäni, myös syventäneet kunnioitustani tavoitettani kohtaan. On siis mitä parhain hetki tarkastella tilannettani tutkimuksellisemman näkökulman kautta.
Taannoin avannolla mittailtiin henkistä kanttia, nyt sitten katsotaan, mitä kroppa jaksaa! Testiä kuvataan saamassani ennakkomateriaalissa näin: “Suora maksimaalisen hapenoton testi juoksumatolla juosten: kolmen minuutin välein nostetaan kuormaa uupumukseen saakka. Testin aikana mitataan sykettä, maitohappoa sormenpääverinäytteestä sekä hengityskaasuja kasvoille asetettavan maskin kautta. Testi pitää sisällään hemoglobiinin, hematokriitin ja kehonkoostumuksen mittauksen. Lopputulemana saadaan mitattua maksimaalinen hapenottokyky, kynnysvauhdit ja -sykkeet (aerobinen ja anaerobinen kynnys) kestävyysharjoittelun eri tehoalueille harjoitteluohjeineen sekä vertailu samanikäisiin samaa lajia (juoksu) harrastaviin naisiin verrattuna.”
Eli minun kielelläni: kidutusta juoksumatolla kunnes hyydyn täysin. Minua jännittää. Yllättävän paljon. Pohdin, kuinka henkisesti valmistautua tilanteeseen, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta ennenkuin olen lopussa. Testi on siis myös henkinen pinnistys. Perfektionisti ja suorittajaluonne minussa havahtui ja yrittää viljellä minuun suoristuspainetta. En suostu kuuntelemaan, vaikka mielikuvissani korvissani kaikuvat amerikkalaisen sitcom-sarjan yleisön naurunpyrskähdykset, kun kompuroin heti ensi metreillä.
Mietin ääneen trainerilleni Tapiolle, että miten mahtaa käydä, kun olemme tähän asti keskittyneet lihasmassan kerryttämiseen, ja kestävyysharjoittelu on vasta alussa. Tapio totesi, että tämähän on paras mahdollinen hetki mitata kestävyyskuntoni lähtötilanne ja säätää treeniä sen mukaan. Samalla hän muistutti, että on tässä kuitenkin jotain pientä jo puuhasteltukin, eli en nyt ihan suoraan sohvalta ole testimatolle säntäämässä.
Jännitykseni keskellä olen innoissani, Tapio samoin. Saamme harjoittelun suunnittelun tueksi tiukkaa faktaa siitä, missä mennään. Ensi viikolla otetaan siis Vuorenvalloittajasta mittaa! Kokemukset ja tulokset raportoin tietenkin täällä, ja Laku lupasi tulla valokuvaamaan testin, joten näet ihan konkreettisesti, miten homma tapahtuu.
Nyt testiä edeltävä treeniviikko mennään kevyemmin, jotta voimat säästyvät koetukseen. Luvassa on kuitenkin kestävyysharjoittelun ensimmäiset porrastreenit Pyynikillä. Muutenkin olen jo päässyt kokeilemaan hiukan uutta ohjelmaani. Haastavuusastetta on nostettu sen verran, että Tapio totesi katsellessaan minulle suunnittelemaansa ohjelmaa: “Tylyä meininkiähän tämä on…”
Muutos harjoittelun luonteessa on huomattava. Lyhyet sarjat raskailla painoilla ovat vaihtuneet pitkiksi sarjoiksi vähän keveämmillä painoilla. Toisen harjoituskolmanneksen loppuun mennessä yhden treenin aikana tehdään kutakin liikettä sata toistoa. Se on aikamoinen muutos aiempaan 24 toistoon. Treenit ovat sisällöllisestikin erilaisia ja juoksua on luvassa enemmän. Myös ruokavalio päivitettiin ja sain entistä painokkaamman muistutuksen lihashuollosta.
Ynnättäköön nyt siis vielä, että tällä toisella kolmanneksella tavoitteena lihaskunnon edelleen kohentamisen lisäksi, että kehoni pystyy ottamaan ja hyödyntämään happea mahdollisimman kovalla teholla. Ja että maitohapot eivät hyydytä minua. Toivottavasti selitin edes suurinpiirtein oikein. (Jos meni mönkään, erehdys on minun, ei Tapion.)
Vuorenvalloittajan iltapala sisältää JUUSTOA!
Yhden asian olen huomannut heti alkuunsa. Väsymys harjoittelun jälkeen on aivan toisenlaista kuin aiemmin. Edellisen harjoituskauden aikana väsyessäni pystyin paikallistamaan, mihin kehon osaan uupumus vaikutti, eli väsymys oli ikäänkuin paikallista. Mutta nyt treenin jälkeen väsymys on todella kokonaisvaltaista, ja haluaisin mennä nukkumaan tai ainakin pötkölleen. Eilen lepuutin silmäluomia vaan ihan pikkuisen kuntosalin saunassa… Yritä siinä nyt sitten olla tyylikäs, kun hätkähdät hereille siihen, että joku yrittää varovasti hivuttaa löylykauhaa kädestäsi.
Ruokavaliossa on nyt kaloreita selvästi enemmän. Tapio käski unohtaa painokilojen seuraamiseen ja painotti, että pääasia on, että jaksan harjoitella. Sain myös luvan soveltaa ruokavaliota entistä vapaammin. Tosin viime aikoina olemme taas kamppailleet temppuilevan vatsani kanssa, joten vielä en ole paljoa ryhtynyt sooloilemaan. Mutta esimerkiksi hedelmien kohdalla ei enää lue “omena” vaan “vapaavalintainen hedelmä”…siis ihan mikä hedelmä vaan? Tosi villiä. Löytyyköhän lähikaupasta kokonaisia vesimeloneja?
Minä en ainakaan paperilla taida olla houkuttelevin mahdollinen vuorikiipeilypari: märkäkorva, keltanokka vailla tietämystä ja lähtökohtaisesti riittämättömässä fyysisessä kunnossa vuoren huipun jäätikköolosuhteisiin. Kuka nyt sellaisen kanssa lähtee kiipeämään?
Vuorenvalloitus-projektin alussa minulla oli vain valtava innostus, kaikki muu pitää hankkia. Minulla oli vain sanani, että pystyn siihen. Luultavasti. Kuka itsensä samaan köyteen sellaisen kanssa sitoo?
Mutta niin vain kiipeilytiimi on kasassa. Mont Blancin rinteillä köysistössäni on erittäin taitava ja asiantunteva opas ja kiipeilyparini Laku. Vaikka ominaisuuksiensa puolesta Laku on minua paljon “valmiimpi” vuorenvalloitukseen, on Mont Blanc hänellekin ensimmäinen huiputus. Eli myös hänelle tämä on suuri haaste.
Olin aikeissa kertoa Lakusta vähän enemmän. Mutta minähän olen täällä äänessä koko ajan. Laku kertokoon itse, kuka hän on ja ennen kaikkea: miksi hän on mukana ja uskoo yhtä vahvasti kuin minä, että elokuussa 2015 me seisomme Euroopan huipulla?
“Vuorenvalloittajan köysistössä
Janiina on moneen otteeseen maininnut minut tekstissään, joten ehkä on aika esittäytyä:
Olen neljäkymppinen työuransa palo-, pelastus- ja turvallisuusalalla tehnyt mies. Valokuvaus on ollut harrastukseni, ja muutama vuosi sitten sain kipinän lähteä työn ohessa opiskelemaan. Kaksi vuotta sitten valmistuin valokuvaajaksi.
Koko elämäni ajan olen ollut aktiiviliikkuja. Matkan varrella on tullut kokeiltua useita eri lajeja: voimannostoa, nyrkkeilyä, juoksua, ampumahiihtoa, hiihtoa, uintia, laitesukellusta ja niin edelleen. Nykyisin liikkuminen koostuu pääasiassa juoksemisesta, crossfit-tyyppisestä treenistä ja satunnaisesti sukeltamisesta.
Luonto on ollut aina lähellä sydäntäni. Nuorempana tuli rymyttyä metsissä ja tuntureilla kesät ja talvet. Parhaimmillaan vietin kaksi viikkoa maastossa, palasin ihmisten ilmoille hakemaan puhtaat kamat ja ruokatäydennystä ja sitten vain takaisin metsän pimeyteen. Nautin yksinkertaisesta elämästä perusasioiden äärellä. Nykyään retkeily on jäänyt pääasiassa päivän parin retkiin. Seikkailijan sielu ei ole kuitenkaan kadonnut vuosien saatossa.
Janiina saapui yhtenä päivänä eteeni aivan täpinöissään ja ilmoitti, että aikoo kiivetä Mount Everestille! Minua alkoi naurattaa ja ehdotin, että pitäisiköhän ensin kokeilla jotain matalampaa kukkulaa… Ajattelin, että tämä on taas näitä naisten juttuja (en tuntenut Janiinaa silloin niin hyvin kuin nyt). Mutta Janiina vain jatkoi höpinäänsä vuoresta. Kohde tosin vaihtui Mont Blanciksi. Meni päiviä ja innostus ei laantunut. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti varanneensa paikan huiputusryhmästä. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei kukkamaaria, toi nainenhan taitaa olla tosissaan!
Sulattelin ajatusta muistaakseni viikon päivät ja sanoin sitten, että haluan olla mukana tässä. Rakastan seikkailuja ja hyviä tarinoita. Kysyin huolisiko hän minut köysistöönsä, ja siitä tämä matka sai alkunsa. Ainakaan vielä en ole päätöstäni katunut. Luotan Janiinaan, koska kiipeilyparini on tarkka, peräänantamaton, motivoitunut ja ennen kaikkea häneltä löytyy seikkailijan sielu!