Category: seinäkiipeily

In alpit, alppikiipeily, elämysmatkat, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tapio kamppi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?

Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista. Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku

Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar

By Janiina

On March 9, 2015

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, janiina ojanen, kalliokiipeily, mont blanc, seinäkiipeily, tampereen kiipeilykeskus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Millaisia kiipeilytaitoja Mont Blancilla tarvitaan? Oppaamme Pette kertoi, että edessä on louhikoita, jäätikköolosuhteita ja “ilmavia paikkoja”. Olennaista on oppia liikkumaan oikealla tavalla, oikealla nopeudella ja käyttäen kehoa oikealla tavalla. Olosuhteita tuskin voi kuvitella sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Eteneminen tapahtuu kuulemma kuin hidastetussa elokuvassa. Kuusitoistatuntinen suoritus haastavissa olosuhteissa ilman varsinaisia taukoja vaatii kestävyyttä, kysyy haponsietokykyä ja syö henkisiä voimavaroja. Mutta Cliffhangeristä ei ole kyse, vaan pääosin matkaa tehdään vaelluskiipeämällä.

Aika monet sekoittavat vuorikiipeilyn yleiskäsitteenä seinäkiipeilyyn ja kalliokiipeilyyn. Luonnollisesti lajit ovat peruselementtinsä myötä sukulaisia, ja vuorikiipeilyyn saattaa sisältyä kalliokiipeilyosioita. Minä olen kokeillut seinäkiipeilyä ja pikkuisen kalliokiipeilyäkin vuosi sitten. Vaikka näistä kokemuksista tuskin on minulle massiivista hyötyä Mont Blancilla, kokemukset ovat olleet hienoja ja toivon pääseväni kiipeilemään lisääkin.

Vuosi sitten keväällä keksin loistavan idean hankkia minulle ja tyttärelle yhteisen harrastuksen, seinäkiipeilyn. Idea syntyi, kun seurasin lapseni marakattimaista etenemistä sisähuvipuiston kiipeilyseinällä. Kaverini Saku harrastaa kiipeilyä ja laitoin hänelle viestiä, jossa tiedustelin vinkkejä lajin kokeilemiseen. Saku lupasi auttaa meitä alkuun, ja jo muutamaa päivää myöhemmin seisoin kiipeilyseinän alla sovittamassa valjaita ylleni.

Parin testikiipeämisen jälkeen tytär viuhahti kisaseinän kattoon asti ja sitkeästi venkoili boulderilla Sakun ohjeiden mukaan. Itse pinnistelin helpohkoja seiniä hitusen hitaammalla kehityskaarella. Se oli mahtavaa! Samana iltana ilmoittauduin varmistuskurssille. Kävin kurssin, läpäisin varmistuskokeen ja sain luvan ylävarmistamiseen.

Kevään ajan kävimme tytön kanssa kiipeilemässä säännöllisesti. Välillä Saku tuli mukaan varmistamaan meitä, välillä olimme kahdestaan. Muutaman kuukauden kuluttua tytär kuitenkin kyllästyi. Ongelma oli, että en osannut opettaa häntä teknisesti taitavammaksi. En ainakaan löytänyt lapsille suunnattua pitkäjänteisempää kiipeilykurssia, vaan tarjolla oleva opetus oli lähinnä parin illan intensiivikursseja. Niinpä laji jäi pois vakio-ohjelmistostamme. Mutta jos jo lapsena lumouduin vuorten jylhästä vetovoimasta, niin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kalliokiipeilykokeiluni opetti minulle, että reitti voi olla olemassa, vaikka sitä ei aina heti näkyisikään:

Oli keväinen kaunis lauantai, kun Saku nouti minut kotoa. Hän oli luvannut viedä minut kokeilemaan kalliokiipeilyä. Olin illalla menossa teatteriin, mutta Saku sanoi muutaman tunnin riittävän hyvin.

Ensimmäinen kohde oli Tampereen ja Nokian rajalla oleva Mustavuori. Tovin kuluttua seisoin valjaat päällä ja kypärä päässä muistaakseni noin kahdeksan metriä korkean kallioseinän alapuolella.
– Saa mennä, Saku antoi luvan. Katsoin seinää ja katsoin häntä. Siis miten? Edessä oli (ainakin minun silmääni) sileä kallioseinä. Kiipeilykeskuksella seinään ruuvatut kirkkaanväriset otteet kävivät mielessäni ja alkoi nolottaa. Mitä minä oikein olin kuvitellut? Laskin käteni varovasti kallion pinnalle ja katsoin olkani ylitse Sakua. Ei se nauranut. Kyllä se siis ajatteli, että pääsisin tästä.

Koetin etsiä kiipeilytossun kärjelle sopivaa koloa seinästä. Jalka lipsahti kerran. Toisen kerran. Saku astui viereeni ja alkoi näyttää minulle luonnonkivessä olevia pieniä kohoumia ja halkeamia. Hän neuvoi jalan asettamista oikein ja kehon oikeaa asentoa.
Hetken kuluttua olin seinällä, hiukan Sakun pään yläpuolella. Kaikki raajat levällään, sormet takertuen epätoivoisesti hädintuskin havaittaviin nyppylöihin seinämässä, takapuoli pitkällä nytkytin epätoivoisesti eri suuntiin kuin luullen, että nykivä heiluminen veisi minua mihinkään. Kohta sormet jo pettivät, ja retkahdin köyden varaan. Saku laski minut alas, mutta ei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että homma oli tässä. Rauhallisella äänellä hän kävi läpi “suoritukseni” ja antoi ohjeita seuraavaan yritykseen.

– Otteet ovat siellä, katso ja tunnustele vaan. Luota itseesi, Sakun rohkaiseva ääni kuului takaani. Pakotin itseni unohtamaan kiipeilykeskuksen kirkkaanvihreät, kämmeneensopivat otteet ja laskin käteni kiven karheaa pintaa vasten. Se tuntui lämpöiseltä ja lujalta kipeitä sormenpäitä vasten. Kokeilin varovasti tossun kärkeä pienen ulkoneman päälle. Se piti.

Otteet alkoivat löytyä. Poski lähellä kalliota etenin ylöspäin hitaasti ja tunnustellen. Tekniikan puuttuessa tunsin kuinka polveni iskeytyivät kerta toisensa jälkeen karheaan seinään. Sormieni iho hiertyi auki ja kynnet lohkeilivat. Mutta hetken kuluttua olin seinällä. Kun katsoin olkani yli ehkä noin kuuden tai seitsemän metrin korkeudessa, uskomaton riemu täytti mieleni. Huutaen ilmoitin Sakulle lepotauosta ja painoin tossunkärjet lujasti seinään ja… noloa myöntää mutta joo, kaivoin kameran esiin. Mutta minä sentään olin Mustavuoren kuningatar, kaikki kahdeksan metriä! Toistin nousun vielä neljä tai viisi kertaa ja harjoittelimme myös laskeutumista. Se oli hauskaa ja nauroin ääneen silkasta innosta.

Parin tunnin kuluttua pakkasimme varusteet autoon ja siirryimme Nokialle Melolle, jossa pääsin kokeilemaan noin 25 metrin nousua. Laskeuduimme ensin alas, sitten varmistin Sakua hänen kiivetessään ylös varmistamaan minua ylhäältä käsin. Sitten oli minun vuoroni.

Se oli huikaisevaa. Tein kaksi nousua. Arvioin voimani väärin ja jälkimmäinen nousu oli aika tuskallinen. Seinän keskivaiheilla voimat kertakaikkiaan loppuivat. Pysähdyin lepäämään. Yhtäkkiä näytti kuin kaikki otteet olisivat kadonneet seinältä, naarmuuntuneet sormet kramppasivat ja mustelmaisiin polviini koski. Vilkaisin minua varmistavaa Sakua.

– Anna mennä vaan loppuun asti, Sakun ääni kaikui ylhäältä. Mumisin pari ärräpäätä, oioin hiukan sormiani ja painauduin lähemmäs seinää jatkaakseni. Housujeni polvi repesi viimeiseen kielekkeeseen, koska voimat eivät enää riittäneet kiivetä vaan raahasin kehoni kivisen reunan yli. Voitonriemu hyökyi ylitseni. Mahtavaa, parasta ikinä!

En voinut laittaa mekkoa teatteriin, koska polveni olivat kertakaikkiaan kauhean näköiset. Kädet aivan naarmuilla ja kynnet tuhoutuneet. Mutta voitonriemuinen hymy ei poistunut kasvoiltani hetkeksikään. Virnistelin kuulemma silloinkin, kun ystävät herättelivät minua puoliajan kuohuviinille.

Naispuolinen Uuno Turhapuro. Kankea sellainen.

By Janiina

On December 12, 2014

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina, mont blanc, nikander.fi, ojanen, ruokavalio, salitreeni, seinäkiipeily, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Taannoin eräässä tapaamisessa kesken intensiivisen keskustelun pohkeideni yläosassa alkoi tuntua paine, kuin nahkasaappaideni varret olisivat olleet liian kireät. Samalla varpaat alkoivat tuntua jäisiltä. Hetken koetin sinnitellä, mutta tunne oli niin kiusallinen, että lopulta salaa pöydän alla avasin saappaiden varsien vetoketjua. Ensin sentin ja sitten toisen. Olo helpottui hiukan, mutta hetken kuluttua paineen tunne palasi ja tuntui siirtyneen hiukan alemmas. Kumarruin huomaamattomasti lähemmäs pöytää ja hivutin vetoketjua vielä hiukan alemmas. Ja vielä vähän alemmas.

Sentti kerrallaan päädyin avaamaan polvien alle ulottuvien saappaiden sisäsyrjien vetoketjut kokonaan. Ikävä tunne helpotti sen verran, että saatoin taas täysin keskittyä käsillä olevaan asiaan. Luonnollisesti unohdin koko kenkätilanteen ja tapaamisen lopuksi nousin ja marssin kättelemään saappaiden avonaiset varret maata raahaten. Tilanteen kruunasivat X-Socksin juoksusukat (jotka olin salaa piilottanut saappaiden alle, koska teknisen sukan lämpö tuntuu hyvältä treenaamisen jäykistämiin pohjelihaksiini ja tuki auttaa väsyneitä jalkoja koroilla seistessä).

Taas oltiin sellaisessa hiukan hämillisessä hetkessä, jonka kaltaisissa tilanteissa hyvä ystäväni sanoo minulle: “Miten sulle aina tapahtuu tuollaista? Olet varsinainen naispuolinen Uuno Turhapuro.” Vaikea tuota on kiistääkään. Mutta en pidä sitä heikkoutena. Tekevälle sattuu ja pontevasti tekevälle sitäkin enemmän.

Tapahtuma kuitenkin kiinnitti huomioni Vuorenvalloitus-elämäni lieveilmiöön: jalkateriä ja käsiä paleltaa. Tapio selitti sen todennäköisesti johtuvan siitä, että kehoni reagoi vähäkaloriseen ruokavalioon säästelemällä kehon uloimpien osien lämmittämisessä silloin, kun syke laskee eli esimerkiksi istuessani paikallani.

Kuulostaa loogiselta. Samalla sain mahdollisen selityksen toisellekin ominaisuudelleni. Huonojen juttujen ja omille vitseille (yksin) nauramisen kohdalla kyse ei olekaan huonosta huumorintajusta. Veri ei vaan ehkä virtaa ihan päähän asti.

Toinen havaitsemani lieveilmiö on huimaus. Treenatessa sitä tulee välillä ponnistelun yhteydessä, mikä on ihan normaalia. Mutta kun huimaus alkoi vaivata muulloinkin, käännyin taas Tapion puoleen. Hän pohti asiaa ehkä puoli sekuntia ja kysyi sitten suolan käytöstäni. Toden totta, puhdas ruokavalio ja runsas veden juominen ovat aiheuttaneet sen, ettei kropassa ole suolaa tarpeeksi. Olen ollut niin orjallinen ruokavalion noudattamisessa, etten ole juurikaan lisännyt suolaa tai mausteita ruokiin. Ai että suola muuten maistuu nyt hyvältä! Aloin heti hifistellä ja ostin savusuolaa ja jotain muutakin erikoissuolaa. Kun kikkailin niiden kanssa keittiössä ja testasin muun muassa omppulohkojen ja tomaatin päällä, tytärtä nauratti: “Ei suolaa laiteta omenaan. Se kuuluu vaikka sipsiin.” Niin, pitäisiköhän vinkata Tapiolle, että otetaanko juustonaksut osaksi ruokavaliota?

Treenirytmi tuntuu omalta ja harjoituspainojakin on kasvatettu. Reiden, lantion ja vyötärön kohdat ovat kaventuneet ensimmäisen kuukauden aikana keskimäärin nelisen senttiä ilman että paino on laskenut. Oikeilla raiteilla siis ollaan, ja olo on kaikkiaan oikein hyvä. Villasukat auttavat varpaiden paleluun, ja oikea määrä suolaa ruokavaliossa saa seinät taas pysymään paikoillaan. En olisi uskonut, että tämä on näin tarkkaa hommaa.

Mutta vielä on yksi asia. Ihan oma vika tämäkin. Kun kynä putoaa lattialle ja kumarrun sitä nostamaan, kuuluu suustani sellainen kankean ihmisen “Ymph!”-äännähdys. Joskus jopa olen jättänyt kynän mieluummin nostamatta kuin kumartunut. Muutamana kovien treenien jälkeisenä aamuna (tai itseasiassa se toinen aamu on vielä hankalampi) olen herännyt vatsallani selkä ja jalkojen lihakset niin jäykkinä, että ylös nouseminen on pitänyt tehdä hivuttamalla ensin toinen polvi futonin reunan yli lattialle ja ponnistamalla sieltä. Aiemmin olen saanut suorilta jaloilta kumartuen kämmenet jalkaterien alle. Nyt sormet juuri ja juuri osuvat lattiaan. Erityisesti jalkojen lihakset ovat juntturassa, koska perustreenien lisäksi juoksen, mikä on tietysti pohkeille ja reisille kovaa hommaa.

Tapio on muistuttanut, että lihashuolto on tärkeää ja kehottanut venyttelemään.
Mutku määku.
Kiire.
Unohdin.
En jaksanut.

Tajusin, että olen ihan kuin tyttäreni (tai kumminpäin se nyt meneekään): Tapio on treenaamisen suhteen ehdoton auktoriteettini, ja teen kyllä kaiken käsketyn. Ja enemmänkin, sillä olen todella innoissani Vuorenvalloitus-harjoittelusta. Mutta nämä treenaamista tukevat toiminnot ovat vähän sellaisia, että jos ohjeet ovat yleisen tason neuvoja eivätkä aikataulutettuja käskyjä, asiat tuppaavat unohtumaan. “Noku etsää sanonu, koska pitää venytellä,” vänkää Janiina 35 vuotta.

Taas minut laitettiin ruotuun ja seuraava treeniaika vietettiin käyden läpi venytyksiä. Tuli komento tehdä muutamat tärkeimmät jutut pikaisesti joka ilta ja kerran viikossa mittavampi venyttely. Joka päivä iltaohjelmassa pitäisi olla ainakin perusvenytykset pohkeille, reisille ja lonkankoukistajille ja rintalihaksille. Ja kokonaisvaltaisemmassa venyttelyssä sitten koko kroppa.

On todella mielenkiintoista huomata, millaisista osista tämä valmistautumiskokonaisuus koostuu. Jokainen treeniliike pitää saada tehtyä oikein. Ruoassa pitää noudattaa sääntöjä. Ja seurata omaa vointia aktiivisesti. Tulosten alkaessa näkyä, motivaatio kasvaa ja samoin into päästä vuorelle. Taustavireenä tunnen koko ajan sellaista kivaa kuhinaa mielen perukoilla.

Samalla kerään tietoa siitä, mitä on edessä. Kokeneiden kiipeilijöiden, jotka ovat käyneet maailman huipuilla, tarinat ovat huikeita. Kun päästään kevään korvalle, olen luvannut itselleni perehtyä Mont Blanciin, karttoihin ja tulevaan reittiimme tarkemmin. Jos tiedät hyviä sivustoja tai esimerkiksi kirjoja, annathan minulle vinkkejä?
Samoin varusteet ovat ihan oma kokonaisuutensa, johon pitää perehtyä oikein ajan kanssa. Mutta onneksi tässä on hyvin aikaa.

Nyt kuitenkin on taas edessä päivärytmin ruuvaamista. On hassua, kuinka pitää oikein tietoisesti päättää ottaa uusi, niinkin pieni juttu kuin venyttely osaksi rutiinia tai muuten se jää. Heti eilen venyttely unohtui, joten nyt täytyy ryhdistäytyä.

Hohoi varpaat, kohta taas tavataan!

Kuinka se alkoikaan…

By Janiina

On November 3, 2014

In 2015, alpit, atte miettinen, huiputus, italia, jäätikkö, janiina, kiipeily, laku, laukkanen, marko, mont blanc, mount everest, ojanen, ranska, seinäkiipeily, seven summits, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.

Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”

Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus

Ajankohta:

Elokuu 2015

Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto.

Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä.

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään?

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.