Category: ranska

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

“Älkää soittako meille, me soitamme teille”

Vuorenvalloituksen alkuvaiheissa tein omakohtaista riskianalyysiä edessä olevan reissun mahdollisista vaaroista. Tekstin lopussa oleva letkautukseni, mahtaako yksikään vakuutusyhtiö haluta minua vakuuttaa, osui aika lähelle totuutta. Luultavasti tällä hetkellä olen aika monen vakuutusyhtiön “Älä vastaa tälle puhelimeen” -rekisterissä.

Ponnekkaasti aloin pari viikkoa sitten selvittää Vuorenvalloitukseen liittyviä vakuutusasioita. Kyseessä on extreme-lajeihin luokiteltava, niin sanottu korkean riskin urheilulaji. Onnettomuuden tai sairastumisen sattuessa kustannukset voivat nousta aikamoisiksi, esimerkiksi ajatellen vuorelta evakuointia tai sairaskuljetuksia. Tiesin siis jo etukäteen, että tämän kanssa pitää olla tarkkana. Päätin panostaa henkilövakuutukseen ja jättää varustevakuutuksen normaalin matkavakuutukseni piiriin, joka on voimassa alle 3000 metrissä. Eli sitä ylempänä varusteiden kanssa mennään omalla riskillä. (Lakulla tilanne onkin vielä mielenkiintoisempi, koska hänen pitäisi löytää vakuutus myös kuvauskalustolle.)

Janiina OjanenEnsin laitoin sähköpostin pariin vakuutusyhtiöön. Ensimmäisestä vastattiin: “Hei, emme voi vakuuttaa sinua tälle matkalle. Mutta olisitko kiinnostunut kotivakuutuksesta?”
Toisesta ei vastattu ollenkaan.

Seuraaviin vakuutusyhtiöihin soitin. Kolmannesta luvattiin palata asiaan ja lähetettiin perään viesti, että voivat vakuuttaa minut ainoastaan 3000 metriin asti (Mont Blanc on yli 4800 m).

Neljännen yhtiön kanssa päästiin jo hiukan pidemmälle. Asiakaspalvelija kyseli tiukkoja kysymyksia vakuutukseen vaikuttavista tekijöistä, joita ovat muun muassa kohde riskiluokituksineen ja ominaisuuksineen, kiipeilytapa, köysistön käyttö, oppaan läsnäolo ja jäätikkökiipeilyn osuus. Lopuksi asiakaspalvelija totesi heidän voivan vakuuttaa minut, mikäli siirrän kaikki muutkin vakuutukseni heille. Pyysin tarjouksen, mutta kaikkineen hintataso oli selkeästi nykyistä korkeampi.

Lähetin kaksi uutta sähköpostitiedustelua ja sain vastaukseksi saman kuin aiemmilta: viides kontaktoitu lupasi vakuuttaa 3000 metriin, Kuudes lupasi vakuuttaa koko reissun, jos siirrän perheemme vakuutukset heille. Taas kokonaistarjous oli nykyistä vakuutuspakettiani huomattavasti kalliimpi.

Joku neuvoi liittymään kiipeilyseuran jäseneksi, sillä sitä kautta saa kuulemma hankittua vakuutuksen kaikkiin korkeuksiin. Päätin kuitenkin vielä jatkaa etsimistä, sillä seuran koko vuoden jäsenmaksu vakuutusmaksun lisäksi tuntui ainakin tässä kohtaa tarpeettomalta.

Janiina OjanenLöysin yhden ulkomaisen toimijan, mutta yllätyin omasta konservatiivisuudestani: huomasin toivovani, että palveluntarjoaja on suomalainen. Minulla on aika vaihtelevia kokemuksia kotimaistenkin vakuutusyhtiöiden kanssa toimimisesta. Jotenkin tuntuisi hiukan epävarmalta tutustua englanninkielisiin vakuutusehtoihin ja en ole varma niiden juridisesta pitävyydestäkään eri maiden kansalaisille ja siitä, minkä maan lakeja sitten noudatettaisiin.

Lopulta löytyi vakuutusyhtiö, joka lupasi vakuuttaa reissuni huipulle asti. Tavasin ehtoja hartaammin kuin lempikenkäkauppani alennusmyyntikatalogia. Hätistelin minua palvelutta henkilöä monta päivää tenttaamalla asioita tyyliin: “Täällä lukee, että korvaatte sairaskuljetukset, sisältyykö siihen esimerkiksi helikopterievakuointi? Entäpäs se, jos minut pitää kaivaa jostain railosta? Onkos sillä väliä, olenko Italian vai Ranskan puolella?”

Kärsivällisesti asiakaspalvelijamiekkonen kävi asioita läpi kanssani sähköpostitse ja puhelimitse. Kun lopulta en enää kertakaikkiaan keksinyt yhtään “Entäs jos” -kysymystä, lähetin vahvistusviestin, että tehdään paperit.
Joku on sanonut, että sähköposti on kasvoton ja ilmeetön kommunikointikeino. Nyt olen eri mieltä, sillä saatoin suorastaan kuulla “Hienoa, lähetän sinulle vahvistuksen.” -rivien välissä kaikuvan helpotuksen huokauksen.

Kuinka se alkoikaan…

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.
Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”
Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.
 

Projekti Vuorenvalloitus

 
Ajankohta:
Elokuu 2015

 

Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto.

 
Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).
 

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche  eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat  vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.
 
Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä. 

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään? 
 
Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.
 
Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.
 
Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.

 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén